lauantai 29. joulukuuta 2012

Suku on pahin

Turkissa työttömyyden osuessa kohdalle ei käännytä sossun puoleen vaan suvun, tästä syystä välit olisi hyvä pitää kunnossa. Ei voikaan sammuttaa valoja ja kirmata kellariin piiloon kun tietää sukulaisten lähestyvän. Yhteisöllisessä kulttuurissa täytyy asentaa aivot ihan uuteen asentoon tämän asian suhteen, täällä ei elellä pelkästään itseään varten eikä omia haluja ja toiveita voi laittaa useinkaan etusijalle.

Sukulaiset saattavat pamahtaa kylään milloin vaan ja miten pitkäksi aikaa haluavat, turkkilaisista on vielä erityisen hauskaa tehdä yllätysvierailuita ja soittaa bussiasemalta että täällä ollaan, kuka tulee hakemaan? On epäkohteliasta tiedustella kuinka kauan väki mahdollisesti aikoo kyläillä, viikon vai kuukauden? Turkkilaisissa kodeissa on usein järjettömät määrät patjoja ja petivaatteita isommallekin köörille, kodit sisustetaan muutenkin ajatellen mahdollisia tulevia vieraita, on oltava riittävästi petejä ja istumapaikkoja. Sukulaisia ei yleensä passata samoin kun naapureita, läheisten kanssa tehdään ruokaa yhdessä, hoidetaan kotihommia ja siinä sivussa kaikkien lapsia porukalla. Turkkilaiset ovat kuitenkin lähisuvunkin kanssa häveliäämpiä kun suomalaiset, aamupalalle ei saavuta yöpuvussa eikä olkkarissa koikkelehdita t-paidan retaleessa. Hyvät käytöstavat muistetaan myös lähisuvun kesken.


Sukuun pitää muistaa pitää yhteyttä, monella turkkilaisella meneekin osa työpäivästä sukulaisuhteiden ylläpitoon, on soitettava vanhemmille, tädeille, sedille jne. kuulumiset ja usein sitä sukua riittää ja aikaa kuluu. Ainakin itselläni on ollut vaikea paikka muistaa soitella miehen perheelle ilman mitään asiaa, jos tauko on pitkä niin se kyllä pistetään merkille. Sopiva soitteluväli olisi noin kerran viikossa, sen jälkeen saakin jo selitellä miksei ole soiteltu. Turkissa nuoremmat huomioivat aina ensisijaisesti vanhempia sukulaisia, nuoret käyvät vierailulla ja ottavat yhteyttä vanhempiin sukulaisiin. Erityisen tärkeää on muistaa sukua juhlapäivinä, monet matkaavat maan laidasta toiseen viimeisillä rahoillaan tai hankalien kulkuyhteyksien kautta perheensä luo ainakin sokerijuhlan ja uhrijuhlan aikana. Mieheni perheellekin on tärkeää että ainakin osa lapsista on tällöin paikalla, on häpeäksi naapuruston edessä jättää vanhukset yksin juuri juhlapäivinä. Monesti naapuruston kesken pidetään jonkunlaista lukua kenen lapset ja lapsenlapset käyvät usein ja kenen harvoin kylässä, voittaja on se jonka oven takana käy kuhina.

Vanhempien sukulaisten sana on laki, vaikka tietää toisinaan vanhemmat tädin jutut aivan hurupuheiksi on parasta pysytellä hiljaa, viimeisen tieteen kuvalehden tutkimukset eivät kiinnosta ketään, tärkeämpää on säilyttää vanhuksen kasvot. Nuorempi sukupolvi onkin monesti puristuksissa vanhempien neuvojen ja lisääntyvän tietotulvan välillä, kuinka luovia siinä välissä suututtamatta ketään. Mieheni perhettä ei asu Ankarassa, jossa on omat hyvät ja huonot puolensa. Turkkilainen perhe on aina valmis hoitamaan lapsia, auttamaan jos sairastut, täällä ei koskaan vedota omiin kiireisiin tai menoihin. Asiat järjestetään niin että sukulaisia päästään auttamaan. Sukulaisuus asettaa myös velvoitteensa, sukulaiset pitää huomioida ja jos anoppi asuu naapurissa voi olla varma että ovi käy. Turkkilaiset opetetaan jo nuorena hoitamaan perheen juoksevia asioita, kun menemme mieheni perheen luo tuntuu että mies on koko ajan tulossa tai menossa. Pientä hommaa riittää, lämmitysjärjestelmän säätöä, uusien valaisimien asennusta ja television korjaamista, aina on jotakin kasaantunut. Aiemmin turkkilaiset anopit opettivat miniöitään kädestä pitäen kuinka valmistetaan juuri oikeanlaiset lihapullat, mitä myrkkyjä käytetään siivoukseen ja miten esikoista hoidetaan. Kaupungistumisen myötä monissa osin Turkkia ei enää näin ole ja selvästikin moni anoppi kokee jääneensä tyhjän pantiksi. Leikkipuistoissa kuulee isoäitien monesti marmattavan kuinka miniä on lukenut jostakin internetistä lapsen hoitoon liittyvästä asiasta eikä teekään kuten anoppi on aina tehnyt, hävytöntä kertakaikkiaan.

Vaikka turkkilaisilla työpaikoilla olosuhteet ja oikeudet monesti tökkivät niin lähisukulaisen ollessa hädässä, joustoa yleensä löytyy. Usein soitto pomolle riittää jos kyseessä on vaikkapa sairastunut isä, vapaata järjestyy tilanteen mukaan ja monesti työkaverit ja pomot soittelevat vielä perään avuntarjouksia. Yllättäen vierailulle saapunut sukulainen voi olla myös syy saada vähän ylimääräistä vapaata tai ainakin keino päästä aiemmin töistä kotiin. Kaikki turkkilaiset eivät todellakaan ole yhtä suurta onnellista perhettä. Sukuriidat ovat kirjaimellisesti jopa verisiä nimenomaan maan itäosissa ja lievimmissäkin tapauksissa pitkiä ja raastavia. Niinkuin muuallakin  riidan aihe on yleensä perintö, joka alueella on varmasti ainakin yksi hoitamaton talo mätänemässä pystyyn kun sukulaiset ovat eri mieltä osuudenjaosta. Monet firmat maassa ovat perheyrityksiä, velkoja taataan ristiin ja rahaa lainaillaan tarpeen tullen milloin kellekin. Sukulaisia on sitten kestettävä niin hyvässä kuin pahassa.


Turkkilaisille on tärkeää millaisen suvun tytön tai pojan kanssa heidän lapsi avioituu, suvut liitetään näin yhteen.Vaikka suurin osa nuorista tänä päivänä valitsee itse puolisonsa, on molempien vanhempien tavattava ja annettava siunaus liitolle. Kun kaikki ovat riippuvaisia toisistaan, on helpompaa että taustat ovat samanlaisia, elintason odotukset ja naisen ja miehen roolit kun riippuvat aika pitkälti yhteiskuntaluokasta. Suvun verkosto pitää ihmiset vielä herran pelossa, on suvun häpeä ellei suvun sairasta auteta tai nuorta pidetä pois hankaluuksista. Suomessa kenenkään ei ole pakko olla tekemisissä rasittavan sukulaisen kanssa mutta Turkissa täytyy olla todella pätevä syy jos haluaa pysytellä erossa sukulaisistaan.

Kuvat sarjasta Kuzey Güney ( Pohjoinen Etelä) joka kuuluu maan suosituimpien sarjojen joukkoon. Draamassa seurataan perheen riitautumista ja hajoamista kahden eri maata olevan pojan, eli Pohjoisen ja Etelän, johdolla.

perjantai 28. joulukuuta 2012

Messuilla

Atatürkin kulttuurikeskuksessa järjestetään pitkin vuotta erilaisia messuja, on äitienpäivämessut, rakennusalanmessut, kirjamessut sekä eri kaupunkien omia messuja joissa esitellään alueen kulttuuria. Uudenvuoden kunniaksi messukeskuksessa oli käsityö- ja lahjamessut. Joulupyhät oli vietetty, kaikki herkut syöty joten suuntasimme paikan päälle tytön sekä ukin ja mummin kanssa. Internetin mukaan tapahtuman piti aueta joka aamu kello 09 mutta paikalliseen tyyliin sinne saavuttuamme selvisi että ovet aukeavatkin vasta kello 11, ruokateltta oli jo auki joten tutkimme tarjottavaa ja messuisäntäkin pyyteli meitä sisälle lämmittelemään ettei lapsi vain kylmety.




















Näytteilleasettelijoita oli saapunut ainakin Senegalista, Venäjältä, Thaimaasta, Egyptistä, Uzbekistanista, Norsunluurannikolta ja Jordaniasta. Tarjolla oli leluja, keramiikkaa, vaatteita, käsitöitä, öljyvärimaalauksia, koruja, veitsiä, paikallisia viinejä ja ruokaa, oli niin rihkamaa kun laadukkaitakin tuotteita. Kiertelimme aikamme, neitiä kiinnosti ainakin kaikki vilkkuva ja välkkyvä sekä lelut, muutama puulelu lähtikin mukaan. Lelujen lisäksi saaliiksi tuli tytölle sormikkaat, päiväpeitto Hatayn alueelta ja ruokateltasta Karşin alueen kypsytettyä juustoa. Turkkilaisia näytti kiinnostavan käsinkirjaillut pöytäliinat, hopeakorut ja omituiset vempaimet kuten munankeitin jolla saa munat keitettyä ilman kuoria sekä kädet vapauttava keiton sekoittaja. Itseäni kiinnostivat eniten afrikkalaisten myymät puukapustat, puukoristeet ja korut sillä niitä harvemmin näkee Turkissa. Olimme liikkeellä aikaisin joten kyynärpäätaktiikkaa ei vielä tarvittu.


Ruokateltasta olisin voinut ostaa pussit täyteen juustoja, kunnon kylävoita, kuivattuja paprikoita ja tomaatteja sekä oliiveja ja yrttejä, hillitsin kuitenkin itseni ja suuntasimme ruokatelttaan syömään. Tyttö oli saanut jo tarpeekseen ja tuhisi vaunuissa, me tilasimme annokset döneriä riisillä ja salaatilla, kyllä maistui, tytölle otettiin mukaan peruna gözleme eli erityisellä pannulla paistettu täytetty lettu.



Mahat pullollaan ja kasseissakin jotain suunnattiin taksiin ja kotiin, neiti retkotti tyytyäisenä takapenkillä täydessä unessa, me yritimme ahtautua autoon parhaimman mukaan herättämättä pientä messuilijaa.

maanantai 24. joulukuuta 2012

Ja lapsi sai joulunsa

Meillä on yritetty hakea joulufiilistä monin keinoin, pidettiin pienimuotoiset pikkujoulutkin ja juotiin glögiä. Jouluradiota on kuunneltu netistä ja koristeita ripoteltu sinne tänne, pihakuusetkin sai valot ja koristeet. Ensimmäisiä joulukortteja ja paketteja saapui pitkin viikkoa jippii ja siitä se lähti kun saimme Mauri Kunnaksen vanhan lastenelokuvan Joulupukki ja noitarumpu. Taisi käydä niin että äiskä oli enemmin innoissaan kuin tyttö.

Minun vanhemmat saapuivat tänne jouluksi ja muutamia muitakin täällä asuvia suomalaisia on tulossa kylään. Joulufiilis täällä tulee ihmisistä, niistä korteista ja paketeista joista tulee iloinen mieli kun muistetaan ja tietysti niistä joita saa koottua ympärilleen. Eihän se sellaista ole kun Suomessa mutta parasta mihin pystytään vaikka ulkona sataa vettä ja on harmaata, kaupat ovat auki eikä mitään rauhoittumisen merkkejä.

Ankarassa on kuitenkin jouluviikolla leivottu ja paistettu sekä tehty sinappia, tänä aamuna uuniin on laitettu lanttulaatikko ja tehty kalaruokia sekä haettu kalkkunat kaupasta.





Iloista joulunaikaa joka kolkkaan!

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Taapero ja äiti liikenteessä

Kertoilen teille vähän missä me liikumme taaperon kanssa päivittäin, eilen käytiin Esat kadulla joka on meille läheisin kauppakeskittymä. Kotoa kävelemme Esatille vajaa vartin ja käymme siellä aika usein ostoksilla, alue on edullinen vaikka vain harppauksen päässä on Tunali, joka on varakkaampien suosima ostoskatu. Kortteleiden välillä on kaupungissa isoja eroja vuokrien hinnoissa sekä asiakaskunnassa, esatilla käy ostoksilla tavallinen kansa ja tarjonta on sen mukaista. Kadulla on paljon luontaistuotekauppoja, keittiötarvikekauppoja, marketteja, pankkeja, lastenvaateliikkeitä sekä kahviloita, leipäkauppoja ja baklavaleipomoita.


Kadunvarrelle on kerääntynyt myös väkeä kauppaamaan oman kasvimaan antimia, mummeli istuu maassa myymässä vesikrassia, rukolaa ja yrttejä, seuraavassa kadunkulmassa on mies vihanneskärryn kanssa ja vieressä toinen mies kauppaa kirjoja ja laukkuja. Turkkilaiset ovat muovikansaa joten kaikkea mahdollista kodin tarviketta löytyy muovisena ja paikalliseen tyyliin kaikissa sateenkaaren väreissä ja kukallisen kirjavina.

Näin talviaikaan kadulla on avoinna useita kalakauppoja eli Balik pazareita, kalavalikoima on todella laaja ja hinnat edulliset, äyriäiset sen sijaan aina kalliita ja tarjontaakin niukasti. Kesäaikaan Turkissa on kalastuskielto jotta kalakanta saataisiin elpymään. Eilen kalakauppiailla oli edullisesti myynnissä ainakin mustanmeren lohta, hamsia eli sardellia, meriahventa, kultapääahventa ja pikkuturskaa. Meidän pussiin eksyi iso mustanmerenlohi jolla oli hintaa 13 liiraa/ kilo eli noin 6 €. Pienissä kalakaupoissa on myynnissä myös salaattitarpeita ja yrttejä sekä sitruunaa ja retiisejä, turkkilaiset nauttivat kalan yleensä pelkästään vihreiden kera. Kalan kanssa ei tarjota maitopohjaisia kastikkeita, sillä niiden yhdessä uskotaan aiheuttavan vatsaongelmia. Kalakaupoissa on useampi mies puhdistamassa kaloja asiakkaille, fileeraavat tai paloittelevat vaikkapa keittoa varten toiveiden mukaan, tapana on jättää heille muutama lantti kiitokseksi. Talviaikaan meillä syödään paljon kalaa, onneksi pikku neitikin tykkää siitä. Norjan lohi on kaloista kalliimpia ja sitä lennätetään maahan lähes päivittäin.


Paremmilla ostoskaduilla ei muovikrääsää näy eikä myöskään lihakauppoja jonka ikkunoita koristavat lampaanvatsat, -päät tai muut sisäelimet. Ciğerci eli maksakauppias myy maksatuotteiden lisäksi muitakin sisäelimiä, suurin osa lihakaupoista on nykyisin siistejä lihakauppoja joiden ikkunoissa ei roiku päitä tai ruhoja. Oma lihakauppani sijaitsee kodin lähellä, jouluksi käytiin tilaamassa jo samalla reissulla kalkkunaa.


Esatilla on useita marketteja, kansankauppoja kuten Soykan ja Peynirci, joissa on hyvä ja edullinen valikoima hedelmiä ja vihanneksia sekä muut tarvittavat päivittäistuotteet, tuontitavaraa ja erikoistavaraa voi noutaa kadulla sijaitsevasta Migroksesta jossa valikoima on laajempi mutta hinnatkin hieman korkeammat. Parhaimmillaan on nyt juuri appelsiini- ja mandariinisato, granaattiomenoita on röykkiöittäin sekä omenia, Ankaran päärynöitä ja viinirypäleitä. Kauppiaat kalastelevat asiakkaita kadulla huutelemalla hintoja ja juuri tulleita kuormia eli kunnon markkinameininkiä.


Luontaistuotekauppoja on kadulla varmaan kymmenkunta, tarjolla on pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä, kyläjuustoja, kotitekoisia tomaatti- ja paprikapyreitä, kauneustuotteita, keittoaineksia ja erilaisia teelaatuja. Kävin noutamassa yhdestä näistä kaupoista tomaattipyreetä ja Kış Cayita eli talviteetä, jota jokaisessa kaupassa valmistetaan flunssakaudella vaihtelevin sekoituksin. Kauppojen hyllyillä on vaikka minkämoisia tuotteita, apua hiustenlähtöön, kuivaan ihoon, moniin tauteihin helpostusta ja lukuisia kasvorasvoja, vartaloöljyjä jne. Purkkeja tutkiessa vierähtää helposti tovi.

Lopulta kylmä keli ja harmaa ilma ajoi meidät kotiin, kassit taaperon kärryissä suunnistimme kotiin tekemään jouluvalmisteluja ja sytyttelemään kynttilöitä. Joulun jälkeen suunnataan katselemaan kaupungin muita ostospaikkoja.

perjantai 21. joulukuuta 2012

Kun äiti lähtee töihin vai lähteekö?

Turkissa äitiysloma on 16 viikkoa, niistä 8 viikkoa olisi käytettävä ennen synnytystä ja kahdeksan sen jälkeen, riskiraskauksissa loma on muutamia viikkoja pidempi, palkkaa ajalta maksetaan 2/3. Valtion työntekijöillä on vuoden äitiysloma ja mahdollisuus vielä toiseen vuoteen palkattomana. Joillakin aloilla työtekijöillä ja työnantajilla on erillisiä sopimuksia pidemmistä äitiyslomista tuon 16 viikon sijaa mutta suurin osa maan naisista joutuu  noudattamaan tätä. Aika rankalta tuntuu varsinkin kun Suomessa äitiysloma taitaa olla maailman pisimpiä.

Tunali katu
Paikallisista naisista kolmasosa on työelämässä, määrä on matala ja siihen on useita syitä. Jos muistelen itse aikaa kun tyttö oli 8 viikkoinen, en saa mieleeni minkäänlaisia muistikuvia, tuntuu pelottavalta että moni äiti joutuu palaamaan töihin sellaisen hormoonimyrskyn keskellä. Moni ei sitten palaakaan, naisten työssäkäynti prosentti romahtaa nimenomaan lapsia saaneiden kohdalla. Syynsä on myös sillä että Turkissa suurin osa aloista on matalapalkkaaloja. Maahan on säädetty minimipalkkalaki joka tällä hetkellä nettona on noin 300€/kk. Töihin paluu lasten saamisen jälkeen käy monelle kannattamattomaksi, valtion päivähoitoihin on monilla alueilla jonoa ja hinnat pyörivät noin 100-150€ tietämillä, lapsia voi olla ryhmissä valtavat määrät ja hoitajia vähän. Hyviin valtion hoitopaikkoihin on pitkät odotusajat. Yksityisiä hoitopaikkoja on lähes joka alueella ja hinnat alkavat noin 250€ ja kattona taitaa olla vain taivas, asiakkaita kalastellaan englannin kielen opetuksella, balettitunneilla, luonnontieteen ja tähtitieteen opetuksella. Yksityisellä lapsiryhmät ovat pieniä ja tilat sisustettu lapsia ajatellen ja varusteet kunnossa. Monesti lapsia tehdään kaupunkilaisperheissä vain yksi sillä hienot päivähoitopaikat ja koulut harrastuksineen maksavat helposti vanhemmat velkavankeuteen.

Jos lapsia on useampia, pitää palkan olla melko hyvä että töihin paluu kannattaa, päälle kun laskee vielä mahdolliset matkakustannukset jotka suurkaupungeissa nousevat helposti korkeiksi. Yhä useammat naiset saavat tänä päivänä yliopistotutkinnon mutta naisten määrä pakollisen koulutuksen suorittaneista on edelleen huomattavasti alhaisempi kuin miesten, maaseudulla ja idässä lapset otetaan apulaisiksi tilan töihin ja koulu jää kesken, ei täällä ehditä vahtimaan kuka täyttää oppivelvollisuutensa. Moni nainen osaa siis lukea ja kirjoittaa muttei luo uraa koulutuksen avulla, työpaikkojen palkkataso jää tällöin matalaksi ja moni siitä syystä kotiin.

Puiston kuntolaitteita mummoille ja äideille
Leikkipuistot ovat päiväsaikaan täynnä isovanhempia jotka on valjastettu lastenhoitajiksi, mummon ja papan arki tuntuu toisinaan aika raskaalta kun kuuntelee heidän tarinoitaan puistossa, se kuitenkin mahdollistaa monen naisen paluun työelämään lasten jälkeenkin. Valmisteilla on laki joka helpottaisi naisten paluuta työelämään. Uudistuksen myötä valtion hoitopaikkoja lisättäisiin ja ne olisivat maksuttomia 0-5 vuotiaille. Joissakin perheissä mies ei halua vaimonsa työskentelevän ja on paljon sellaisia naisia jotka eivät halua työskennellä. Työpäivät ovat pitkiä ja ammattiliitot heikkoja, työpaikoilla vallitsee tiukka hierarkia. Jos lapsi sairastuu, on oltava joku joka hoitaa lasta sillä työnantaja ei kauan katsele työntekijää joka jää kotiin lapsen nuhakuumeiden vuoksi. Moni haluaa lapselle oman hoitajan kotiinsa, tällöin alkaa salapoliisityö kuinka löytää luotettava hoitaja, äitien kuulee usein juttelevan keskenään kuka on asentanut minkälaisen kameravalvonnan seuraamaan hoitajan touhuja tai lähettänyt sukulaisensa tekemään pistokokeita päivän aikana. Näissä hommissa kuten vanhustenkin kotihoidossa, käytetään surutta hyväksi halpatyövoimaa pimeästi Ukrainasta, Romaniasta ja Moldoviasta, ei makseta vakuutuksia ja palkka on monesti todella alhainen. Turkkilaisten lisäksi myös ulkomaalaisten keskuudesta löytyy tälläisiä työnantajia, jotka eivät hoida ajallaan työlupa- ja lupaasioita.

Olen tutkinut harrastustoiminnan tarjontaa alueellamme ja se on suunnattu lähinnä varakkaille. Muutaman tunnin muskareista tai askartelukerhoista saa maksaa pitkän pennin, niihin kuuluu yleensä lounas tai välipala ja ohjattua toimintaa. Englanninkielisessä tarhassa järjestetään muutaman tunnin kerhoja johon lapset voi jättää leikkimään. Kaupungin järjestämää toimintaa ei ole mutta toivoisin että tulevaisuudessa olisi sillä naisille suunnattuja jumppa- ja käsityökerhojakin on alettu järjestämään kulmillamme vasta viime vuosina. Vauvauintia on ainoastaan Istanbulissa, vauvajoogaa suhteellisen rasvaisilla hinnoilla useassa paikassa ja lapsiparkkeja ostoskeskuksissa sekä varakkaampien suosimilla kuntosaleilla. Tavallisen duunarien tai valtion virkamiehen ulottuvilla nämä palvelut eivät ole.

Tämän hetkinen pääministerihän toivoo että jokainen äiti synnyttäisi 4 lasta, sellaisen katraan kanssa onkin jo unohdettava töihin paluu. Aamusta asti koko päivän telkkarissa esitetään naisten päiväohjelmia, on muotiohjelmia ja kokkiohjelmia sekä keskusteluohjelmia jotka kiinnostavat kotiäitejä, mainonta on myös tällöin suunnattu täysin heille. Päivisin keskustan katuja ja kahviloita eivät kansoita vain eläkeläiset vaan myös kotiäidit. Joka korttelissa on kahvila johon voi kokoontua tapaamaan naapureitaan. Korttelimme markkinapaikalla on naisten myyjäiset kerran viikossa, siellä rouvat myyvät kotitekoisia ruokia ja leivonnaisia sekä käsitöitään, ensi vuodesta alkaen naisille tulee mahdolliseksi kerryttää valtion eläkettä myös tälläisestä työstä. Valtio myöntää naisille mikrolainoja erilaisiin käsityöyrityksiin, moni on ostanut itselleen ompelukoneen tai kudontakoneen ja aloittanut oman pienen yrityksen. Ainakin lähimarkkinoilla vieraillessa huomaa miten ylpeitä rouvat ovat tekeleistään ja toki asiakkaistaan. Minäkin olen ylpeä heistä, on mahtavaa että itsenäisyyttä saavutetaan edes pienin askelein.

Yläkerran naapurimme ovat meitä paljon nuorempi aviopari, joilla on samanikäinen tytär kuin omani. Rouva on kotiäit,i jonka anoppi asuu muutaman talon päässä, joka aamu saatuaan miehen töihin hän pakkaa tyttärensä varusteisiin ja suuntaa anopin luo. Siellä kokoontuu heidän naispiirinsä, leivotaan, juorutaan ja seurataan telkkaria, illalla miesväki saapuu töista illalliselle ja kotiin he palaavat vasta yömyöhällä. He ovat muuttaneet maalta kaupunkiin vasta äskettäin, eikä naisille tulisi mieleenkään lähteä töihin. Kun ukkelit on saatu töihin niin mikäs sen mukavampaa kun keittää teet ja viettää päivää naisväen kesken. Meitä naisia on niin monenlaisia, kuka on kulttuurinsa vanki ja kuka tyytyväinen kulttuurinsa mahdollistamaan kotiäitiyteen.

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Polttaa kuin turkkilainen ja stereotypioita

Yleistyksiä millainen on turkkilainen on keskustelupalstat pullollaan, vakkari Alanyan kävijä ylistää kansan vieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä, joku toinen ei astu jalallakaan tähän huijareiden maahan. On niitä yleistyksiä tullut luotua itsekin mutta suurin osa on joutanut romukoppaan ajan kanssa, niin monet hyvät kuin huonotkin puolet.

Aurinkolomalla kaikki on niin ihanaa, ihmiset ystävällisiä ja auttavaisia, tarjoilija saa lapsiperheen nauramaan ilta toisensa jälkeen. Rannikolla eletään kuitenkin kuplassa, sesonkien mukaan, kurjuutta on mutta sitä on vaikea huomata. Turkkilainen yhteiskunta on rankka, luokkaerot ovat isoja ja pohjalta on vaikea ellei mahdoton ponnistaa, rahan takia nauratetaan ja tehdään ihan mitä vaan, pidetään yllä illuusioita siitä ihanasta Turkista. Turkkilaiset ovat todella ystävällisiä ja kohteliaita mutta aitojako aina siinä....no tuskin. Kaukana kaupungeista kohtaa aitoa ystävällisyyttä ja niin ylitsevuotavaa vieraanvaraisuutta että ihan hävettää. Niinhän se on muullakin, maalla on mukavaa koska siellä on aikaa. Ulkomaalaisista ollaan yleensä kiinnostuneita mutta turkkilaisten ajatusmaailmaa eri maalaisista leimaavat omat stereotypiat: venäläiset naiset vievät miehet ja ovat huonoja naisia, aasialaiset ovat epäilyttäviä ja syövät epämääräisiä ruokia, eurooppalaiset syövät pelkkiä hampurilaisia ja ranskalaisia eivätkä kasvata lapsiaan hellien rakkaudella, kaikista tummaihoisista kannattaa pysyä kaukana ( elleivät ole jalkapallovahvistuksia) jne. Monet turkkilaiset saattavat töksäytellä todella rasistisia asioita ulkomaalaisista. Monelle äidille on kauhistus kun poika tuo näytille ulkomaalaisen tyttöystänsä, eihän se osaa edes teetä keittää saati sitten pyöritellä viininlehtirullia lounaaksi, voi allah parahtaa äiti.

Viimeisen puolen vuoden aikana ainakin puolet keskusteluista muiden äitien kanssa ovat päättyneet tervehdysten ja uteluiden jälkeen kertomukseen kun ovat nähneet tv:ssä videon venäjältä jossa pieniä lapsia on uitettu kylmässä vedessä karaistuakseen. Olen aika varma että minut nähdessään ajattelevat että nuo ne heittelee lapsia jääkylmään veteen, Suomi, Venäjä, Irlanti, Ruotsi, Norja ja mitä näitä nyt onkaan menevät iloisesti sekaisin heidän tarinoidessaan. Kansainvälisyyskasvatusta, mitä lie kysyisi turkkilainen.

Ajattelin aika pitkään että kaikki turkkilaiset ovat sukurakkaita ja yltiösosiaalisia, sekin käsitys on murentunut. Meillä käy pari kertaa vuodessa mieheni vanhemmat ja sisko, veli ehkä kerran vuodessa. Muita sukulaisia en ole juuri tavannut. Mieheni ei ole mitenkään erityisen sosiaalinen, tapaa mielellään ystäviä silloin tällöin mutta viettää mieluiten vapaa-aikaa vain oman ydinperheensä kanssa. Jos ovikello soi illalla kurkkii hän ovisilmästä ihmeissään kuka tähän aikaan on tulossa ja ilmoittamatta. Meillä ei siis kokoonnuta suuren suvun kera ilta toisensa jälkeen, koko talossamme tuntuu että tulijaa ja menijää on viikonloppuisin mutta viikolla on melko hiljaista. Minä tuppisuiden maasta tulija olen meistä se puheliaampi ja sosiaalisempi, pidän enemmin yhteyttä sukulaisiin ja ystäviini siellä kaukaa kun mies omassa maassaan.

Turkkilaisten naisten tasa-arvo on erikoinen juttu, täällä toimii monia pieniä paikallisia naisjärjestöjä joista osa saa tukea länsimaista. On monia naisaktivisteja mutta paljon enemmin sellaisia joita asia ei kiinnosta pätkän vertaa. Kun keskustellaan naisten asemasta, on monien kuitenkin vaikeaa ymmärtää mitä todellinen tasa-arvo tarkoittaa vaikkapa työelämässä. Kun ei ole tietoa ei ole myöskään intoa asian suhteen. Tunnen aika monta työelämässä olevaa naista jotka mieluummin jäisivät kotiin katselemaan naisten päiväohjelmia kuin raahautuisivat töihin. Turkkilaisilla tuntuu olevan mielikuva että eurooppalainen kanssasisar joka ylistää oman kulttuurinsa tasa-arvoa on kova ja kylmä, perhearvot ja hyvät tavat hyljännyt otus. Turkkilainen nainen ei ymmärrä mitä tasa-arvoa se sellainen on kun pitää käydä töissä ja hoitaa koti, huh mieluummin hän tekee vain toisen tai vielä parempi ei kumpaakaan.

Turkissa on kuitenkin paljon aviopareja jotka eivät elä perinteisten roolien mukaan, roolit murtuvat ja nuorissa on paljon sellaisia jotka haluavat elää toisin kuin omat vanhemmat. Paikallinen nainen vaikuttaa näpsäkältä kauha ja moppi kädessä syntyneeltä ja sellainen hän yleensä onkin, mutta tunnen aika monta ehtaa emäntää jotka käyttävät puolivalmisteita minkä pystyvät vaikka puhuvat ihan muuta. Tunnen jopa sellaisia turkkilaisia naisia jotka eivät osaa laittaa ruokaa ollenkaan.

Suurin osa turkkilaisista on islaminuskoisia mutta todella moni ei juuri noudata uskotoaan arjessa. En muista missä muussa maassa alkoholia olisi joka korttelikaupassa näin helposti tarjolla, lähikorttelissa on kauppa josta sitä kuskaa kauppias mönkijällä 24t/ vuorokaudessa tilauksesta. Moni nainen ei juo julkisella paikalla, eikä moni mieskään mutta kotona kylläkin. Sen sijaan paremman väen ravintoloissa kukaan ei ole moksiskaan kun äidit tilaavat viiniä lounaalla. Oma anoppi ei tarttuisi ikinä lasiin muttei koskaan siihen tarttujaa arvostelekaan.

Turkkilaisessa yhteiskunnassa ihmisten on ollut pakko tottua siihen että näin valtavan väestön sisälle mahtuu monenmoista, uskovaisia, liberaaleja, tasa-arvon kannattajia ja perinteiden vaalijoita. Kaikkea ei välttämättä yleinen ilmapiiri hyväksy mutta joutuu yleensä taipumaan. Kotikadullamme asuu useampi transvestiitti, kukaan ei tuijota heitä enää, yhteisö ympärillä on mukautunut vaikkei täysin heidän valintaa ymmärtäisikään. Valtion virastot ja bussit eivät ole enää harmaana tupakan savusta, 2009 tuli voimaan tupakkalaki jonka myöta sauhuttelu tyssäsi. Muistan että eräskin tupakkakuppilan ukko rakensi putkia kattoon joiden myöta sai sauhutella pihalle edelleen sisätiloissa kuppilasta, hitaasti mutta varmasti tupakointi on kuitenkin vähentynyt, kohta voidaan unohtaa sekin sananlasku että polttaa kuin turkkilainen, ehkä.


maanantai 17. joulukuuta 2012

Karhunpoika sairastaa

Kun lapsi sairastaa on se yhtä ikävää joka maailman kolkassa. Terveydenhuolto täällä toimii kuitenkin toisin kuin Suomessa. Valinnanvaraa on paljon niin hinnoissa kun tasossakin. Ankarassa olen oppinut sen että yksityinen ei ole aina sama kun tasokas eikä kaikki valtion toimipisteet huonokuntoisia ja ruuhkaisia.

Vaihtoehtoja on Ankarassa useita mihin sairasta lasta aletaan kiikuttamaan. Kotikadullamme sijaitsee Sağlik Ocaği eli valtion terveyskeskus, näita on ainakin Ankaraan lisätty eikä omalla asemalla tarvitse jonottaa tai varata aikaa. Meillä on siellä oma lääkäri ja tytöllä tämän lisäksi oma hoitaja. Tyttö kävi ensimmäiset kuukaudet tarkastuksissa synnytyssairaalassa, tämän jälkeen terveysasemalla. Tarkistukset ovat hyvin samantyylisiä kun Suomessa neuvolassa, hoitaja punnitsee ja mittaa, antaa tarvittavat rokotteet ja lähettää tämän jälkeen lääkärin tarkastukseen. Hänen kanssa käydään läpi uudet taidot ja ruokailut, vaivat ja sairaudet. Erotuksena Suomeen Turkissa kaikille määrätään rautalisä 2 kk alkaen, otetaan verikoe noin puolentoista vanhana ja tehdään kuulokoe sekä otetaan lonkkaluksaatioröntgen noin 2 kk ikäisenä. D-vitamiinin, raudan ja äideille e-pillerit saa noutaa ilmaiseksi terveyskeskuksesta. Tuonne asemalle on helppo mennä, se ei ole suuren suuri joten kaikki tuntevat meidät ja mikä parasta se on lähellä. Yksityisellä tarkastuksissa käydään 2-vuotiaaksi asti kuukausittain, valtiolla samaan tyyliin kuin Suomessa, valtion rokotusohjelma on lähes vastaava Suomen kanssa, poikkeuksena täällä rokotetaan myös a- ja b-hepatiittia vastaan mutta rotarokote on hankittava halutessaan itse.

Terveyskeskus
Terveyskeskuksessa on yleislääkäri joten olemme etsineet kulmiltamme lastenlääkärin, sinnekin ajan saa yleensä samalle päivälle kun pirauttaa aamulla, kiireellisenä yrittävät aina tunkea johonkin rakoon. Lastenlääkärimme Rouva Nurten on aivan ihana, aina iloinen ja paneutuu pieneenkin vaivaan, koskaan ei tule tunnetta etta olisi kiireessä hoidettava asiat. Rouva Nurten vastaanottaa yksityisella klinikalla jossa on jopa synnytysosasto. Normaali tarkastuskäynti kustantaa noin 4 €, virtsa- ja pieni verenkuva ovat yhteensä noin 7 € luokkaa ja rintojen ultraus ja mammografia noin 20 € kipale. Kuulumme valtion Sosyal Güvenlik Kurumuun eli  paikalliseen sosiaalivakuutuksen piiriin, tämän myötä julkinen hoito on maksutonta ja yksityisellä sektorilla monessa paikassa SGK korvaa osan kuluista kuten lastenläärinkin tapauksessa. Samalla klinikalla on tullut käytyä monen muunkin erikoislääkärin pakeilla, täällä aika varataan aina suoraan erikoislääkärille niin valtion sairaaloissa kuin yksityiselläkin. Hoitajat hoitavat huomattavasti vähemmin vastuullisia tehtäviä verrattuna Suomeen. Parasta on se että lääkäriin pääsee nopeasti, asioihin paneudutaan ja kokeiden tulokset saa nopeasti.

Pari kertaa on lähdetty kiireellä sairaalaan tytön kanssa, kuinka se aina sattuukin sunnuntaina tai ruuhka-aikaan. Kerran on käyty valtion lastensairaalassa korkeassa kuumeessa, uusi sairaala mutta siellä oli muutama muukin sunnuntaina lapsensa takia. Matkaa tehtiin taksilla kaupungin toiselle laidalle kesähelteellä, tyttö ehti oksentaa useamman kerran kaaressa joka suuntaan mutta onneksi taksinkuljettaja oli vain huolissaan tytön voinnista eikä liatusta autostaan. Saatiin asiallinen hoito mutta seuraavalla kerralla suunnattiin yliopistolliseen sairaalaan suoraan allergialääkärille kun ihottuma oli jo sen näköistä että päässäni risteili vaikka mitä kauhukuvia. Tämä sattui ruuhka-aikaan ja meille mielenkiintoinen taksikuski. Kun kuljettaja oli kysellyt tytön vaivan ja antanut omat neuvonsa liittyen sairaalan valintaan, otti hän puhelun ja lateli kuin täysoppinut lääkäri tytön tiedot ja vaivat, seuraavaksi saimme häneltä lisäkysymyksiä ja lopulta diagnoosin. Aiheuttaja hunaja, lääkkeeksi ataraxia ja ei paniikkia kun ei ole hengenahdistusta. Voitte varmaan arvata että yliopiston allergialääkäriltä saimme täysin samat ohjeistukset. Taksinkuljettajan vaimo oli farmaseutti ja herra ilmeisesti hoitelee apulaisen hommia näin puhelimitse.

Täällä kokeita otetaan helpolla, tytöltä on otettu useamman kerran virtsakoe ja pariin otteeseen verikokeet, ikävää puuhaa pienen kohdalla. Yksityisen kanssa olen aina hieman varpaillani määrätyistä lääkkeistä ja erityisesti vitamiiniehdotuksista, vuoroa odottaessa vieressä on istunut monesti lääkefirman edustaja. Yksityisellä puolella pyörii aikamoisia rahoja ja kytkykauppoja. Toisinaan tämä on aikamoista luovimista mihin mennä ja sen takia olemme jo aika hyvin selvillä eri sairaaloiden hinnoista, korvauksista ja lääkäreistä.  Kun lapselle nousee kuume, käy aina käsky lääkärin luo. Suomessahan annetaan lääkeohjeistuksia puhelimitse ja hoidetaan kotona. Syynä on ehkä se että Turkissa monien koulutustaso on matala ja voi olla että oma päättelykyky ei riitä milloin on oikeasti mentävä kiireesti jo lääkäriin.

Kaikkien lääkäreiden pakeilla käynti poikkeaa siinä mielessä ettei siinä ole samaa yksityisyyttä kun Suomessa, monesti hoitaja tai seuraava potilas saattaa avata oven tai lääkäri vastata kännykkään. Omassa selkärangassa on aika vahvasti suomalaisen systeemin ajatusmalli ja kun asioita ei täällä tehdäkään aina kuten Suomessa nousen ensimmäisenä takajaloilleni, sen jälkeen rauhoitun ja pohdin asiaa molemmilta kanteilta, tietylle toimintatavalle löytyy yleensä järjellinen selitys. Palaan näihin paikallisiin erikoisuuksiin lapsen näkökulmasta vielä tarkemmin. Muutaman kerran on kiukkuviisari heilahtanut kaakkoon lääkärin luona kuten silloin kun terveyskeskuksen lääkäri kysyi mieheltäni osaanko tehdä jogurttikeittoa tai kun hoitaja ihmetteli miksi tyttö puetaan kun poika. Monissa paikoissa henkilökunnan on vaikea käsittää miksi isä tulee mukaan lapsen tarkastuksiin mutta on siitä moni hoitaja ollut kateellinenkin ja harmitellut miksei oma mies osallistu. Lääkäri myös automaattisesti osoittaa kaikki lasta koskevat kysymykset äidille aivan kuin isä ei tietäisi mitään ja niinhän asian laita perinteisesti on ollutkin. Hoitajat olivat ihmeissään kun mieheni vei tyttöä kerran rokotuksiin enkä itse päässyt mukaan.

Turkkilainen terveydenhuolto on mennyt ison harppauksen eteenpäin 2000-luvulla, kaikki saavat hoitoa mutta taso ja hoitoon pääsyn nopeus vaihtelee, hyviä lääkäreitä voi löytää molemmilta sektoreilta jos näkee vaivaa. Olen itse tavannut ehka surkeimman lastenlääkärin kaupungin kalleimmassa yksityissairaalassa ja saanut ihan hyvää hoitoa ilman kiirettä myös julkisella. Lääkkeet ja lääkäreiden palvelut ovat suurta bisnestä, kaikkea emme ole tehneet ohjeistusten mukaan vaan käyttäneet myös omaa järkeä. Rautalisää meillä ei annettu, kiinteiden aloittamisen ja aikataulujen kanssa seurattiin enemmin paikallista tapaa pienillä poikkeuksilla ja lääkäriin ei menty muutaman kerran kun tiedettiin että kotikonstein pärjätään ja oltiin varmoja että äiti ja google antavat saman diagnoosin kuin lääkäri. Oliiviöljyä ei meillä juotettu vaikka niitä suositeltiin ummetukseen enkä keitellyt kaikkia muitakaan liemiä ja huttuja joita suositeltiin, ihan normaalisti tuo tuntuu potkivan ja kasvavan ilmankin. Turkkilaisille lapsen sairastuminen on yleensä kauhea juttu, sitä päivitellään ja kauhistellaan ja etsitään syytä tai syyllistä. On helpompaa olla kertomatta että lapsen nenä vuotaa suorana purona, pääsee huomattavasti helpommalla niin ja sillä että anoppi ei asu samassa kaupungissa.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Monen kerroksen väkeä

Asumme kerrostalossa, jossa on 20 huoneistoa, Ankaran keskustassa tämä on oikeastaan ainoa asumismuoto. Hieman keskustan ulkopuolella on sitejä, uudehkoja suuria vartioituja kerrostaloalueita, joissa on kaikki palvelut marketeista kuntosaleihin. Rivitaloja ja omakotitaloalueita on vähän ja ne sijaitsevat keskustan ulkopuolella. Siellä täällä keskustan alueella on gecekondu-alueita eli laittomia slummialueita. Valtio purkaa alueita ja rakentaa tilalle kerrostaloja. Kalliimpia asuinalueita on keskustassa lähetystöjen alueella sekä kaupungin laidalla, johon on muodostunut omia palvelukeskuksia.

Tykkään asua ytimessä, edellinen työpaikkani sijaitsi kävelymatkan päässä, eri keskustan alueille ja kauppoihin on helppoa mennä jalan. Lähes oven edestä pääsen dolmuksen tai bussin kyytiin. Talomme on yli 40 vuotta vanha, asukkaat pääosin valtion virkamiehiä ja eläkeläisiä, rauhallista ja kohteliasta väkeä. Talonmiehemme on yleismies Jantunen, hän toimittaa halukkaille aamulehdet ja leivät, käy puolestamme asioilla tarvittaessa, hoitaa talon pienet kunnostustyöt ja tulee mielellään remonttihommiin asuintoihin pientä korvausta vastaan. Talonmies tai hänen vaimonsa päivystää kotona aamupäivän, muulloin heidät tavoittaa puhelimella. Heidän palveluksistaan maksetaan kuukausimaksu, joka meillä on reilu 10 €. Näissä vanhemmissa taloissa heille on varattu oma asunto, yleensä talon alimmaisesta kerroksesta. Monesti talonmiehen rouva tekee siivoojan ja lastenhoitajan hommia talon asukkaille ja lähitaloihin.

Perinteisesti Turkissa on säästetty pitkään ja hartaasti omaa asuntoa varten, lainoja on ollu vaikea saada ja korot pysyttelivät pitkään korkealla. Aiemmin oli yleistä että suuret perheet asuivat samassa talossa, johon rakennettiin lisäkerroksia talon pojan mentyä naimisiin, kaupungistuminen on muuttanut kuitenkin Turkkia. Lainaehtoihin on tullut helpotuksia ja jotkut pankit myöntavät asuntolainoja jopa ulkomaalaisille. Kotivakuutuksia on vielä vähänlaisesti, sen sijaan maanjäristysvakuutus on pakollinen ja se kontrolloidaan jokaisen uuden asunnon oston yhteydessä. Turkkilaiset ovat aikamoisia fatalisteja ja ajattelevat vakuutuksenkin kohdalla että jos on jotain sattuakseen niin kohtalo on näin määrännyt. Lähes jokaisella asukkaalla on hälytysjärjestelmä, me hankimme omamme kun varkaat olivat murtautuneet kotiimme. Nukun yöni rauhallisesti mutta kaupungin laidalla sijaitsevassa omakotitalossa tuskin nukkuisin, kerrostalossa on täällä puolensa. Taloyhtiön puolesta sisääntulon ja pihan alueelle asennettiin kamerajärjestelmä kun naapurimme kimppuun hyökättiin pippurikaasun kanssa ulko-ovella keskellä päivää. Vaikka Ankara on rauhallinen suurkaupungiksi, on täälläkin omat vaaransa. Suuret elintasoerot ovat yksi syy.

Turkkilaisissa taloissa on heikko eristys, onneksi naapurimme ovat paikallisiksi aika hiljasta väkeä. Tiedän kylläkin mitä tv-kanavaa yläkerta seuraa, milloin heidän tytär oppi kävelemään, milloin ovat tyytymättömiä toisiinsa ja että seinänaapurimme on kova aivastelemaan. Kaikkiin kerrostaloihin on lain mukaan laitettava lämpöeristys vuoteen 2014 mennessä. Taloyhtiössa asiat tapahtuvat toisinaan hitaasti, muutaman asunnonhaltijan asettuminen vastahankaan kaataa koko projektin tai ainakin pitkittää sitä. Taloyhtiön kokoukset ovat pitkiä ja äänekkäitä mutta päätöksiä tehdään vähänlaisesti, jos ei muuta niin ainakin yksi suukopu saadaan yleensä aikaiseksi. Kulttuurieroja lienevät nekin että monen asukkaan mielestä on ensijaista uudistaa porraskäytävä, tylsät lämpöeristeet ehtii myöhemminkin. Vesi meillä lämpenee kaasulla, siihen on erillinen lämmitin joka laitetaan päälle silloin kun on kuumalle vedelle tarvetta. Tyttö on tottunut että peppupesulla veden lämpötila vaihtelee, suihkussakin saa säätää monesti, joskus vekotin temppuilee ja suihkuun on jääty kiroillen shampoot päässä. Vanhoissa taloissa on aina jotain rempallaan, meille tehtiin syksyn aikana kylpyhuone- ja keittiöremontti jonka myöta paljastui vanhoja vaarallisia sähköviritelmiä. Tästä opin että ainakin vanhoissa taloissa ne olisi hyvä tarkistuttaa ammattilaisella sillä aiemmin maadoitukset olivat tuntemattomia ja aika moni asukas kai kuvitteli itse olevansa ammattilainen näissä asioissa. Sähkönsyöttö on Turkissa epätasaista joten sähkölaitteissamme on ns. sähköntasaajat, tytön varoilta jokainen avonainen pistorasia on tukittu. Aiemmin sähköä varastettiin valtiolta aika siekailematta omilla virityksillä, tehotarkastusten ja sakkojen myötä se on vähentynyt.

Naapureiden kanssa tervehditään ja vaihdetaan kuulumiset, monet lähtevät aikaisin töihin ja palaavat myöhään kotiin, eläkeläisillä taas on omat aikataulunsa. Kyläilemme säännöllisesti vain seinänaapureiden kanssa, elämänrytmi on muuttunut kiireisemmäksi eikä kaupungeissa ole tapana enää vierailla jokaisen naapurin luona ja luoda kiinteitä suhteita. Jokainen katsoo seinänaapurinsa perään, erityisesti vanhuksien kohdalla, auttaa kauppakassien kanssa jne. Jos sairastun voin luottaa naapurista tuleviin ruoka-annoksiin ja apuun. Turkissa valtiolta on turha hakea apua joten jokainen tarvitsee vielä toistaan ainakin jossain määrin.

Lasta ajatellen alueella on paljon leikkipuistoja, meidän lähettyvillä taitaa olla 6 puistoa. Liikenne on suurin ongelma, vaikkei se ole vilkasta kotikadulla, on se silti vaarallista. Suuret nopeudet, agressiivinen ajotyyli ja piittaamattomuus ovat kävelijän vaaroja. Olen jo vuosia katsellut kuinka isommat lapset pelaavat palloa ajotiellä, leikkivät hippaa sun muita piiloleikkejä ristiin rastiin talojen väliä tai hurjastelevat pyörillä autojen seassa. Onneksi meillä on piha, jaamme seinänaapurimme kanssa osan pihasta ja osa on erotettu koko talon yhteiseksi. Näiden vuosien aikana sitä eivät ole muut käyttäneet joten olemme saaneet nauttia ihanasta pihasta keskenämme. Mieheni on innokas puutarhuri ja hoitaa kukat ja istutukset, talonnmies taas nurmikon ja hedelmäpuiden myrkytykset sekä siivouksen.

Kun olimme lomalla Suomessa, oli ihanaa kun lapsen kanssa liikkumista ei tarvinnut pohtia. Joka paikassa on hissejä, väylät ja tiet on suunniteltu niin että rattaiden kanssa pääsee vaivatta eteenpäin. Olen niin tottunut siihen että päähäni on iskostunut 'vaunukartta', tiedän jokaisen liian korkean rotvallin, reiän tiessä, kapean ovensuun ja puun keskellä jalkakäytävää josta on turha yrittää. Kannan päivittäin rattaat pihatason kerroksestamme yhden kerroksen välin ylös, tiedän tarkan painonkin ilman ylimääräisiä varusteita ( ja niitä riittää). Vaatii aina pientä organisointia saada rattaat ylös, tyttö odottamaan turvallisesti kotona ja sama rumba kotiin palatessa. Naapurit auttavat sattuessaan paikalle, tyttö odottaa naapurin sylissä tai naapuri raahaa rattaita. Toisinaan kaikilla on hepuli päällä koiraa myöten jo ennenkun ollaan ovesta ulkona,  ulkoilmassa se kaikkoaa onneksi nopeasti.









perjantai 14. joulukuuta 2012

Talvi saapui Ankaraan

Tästä se alkaa, Ankaran talvi. Eilen satoi ensilumi ja tänä aamuna oli maa valkoisena kun heräsimme. Pakkasta oli -7 aamulla ja kumisaappaat vaihdettiin talvikenkiin. Olimme aamulenkillä aikaisin tytön kanssa, leikkipuistossa oli lisäkseni toinen ulkomaalaisäiti, turkkilaiset pysyttelevät sisällä vaikka ilma on mitä kaunein, aurinko paistaa ja ilma on raikas. Parin tunnin ulkoilun ja kauppareissun aikana lapsen jäätymisestä ehti olla huolissaan jo aika moni. Punaiset posket ovat minulle terveen merkki mutta monelle paikalliselle merkki hypotermian lähestymisestä, ihme ettei anoppi ole jo soittanut ja varoitellut pakkasista ja kylmettymisestä. Erään lääkärin mukaan Turkissa tavataan ns. apartman hastalık sairautta eli raittiin ilman puutosta, talvikeleillä ja sateisina aikoina lapset saattavat olla viikkoja sisätiloissa. Ulos ei uskalleta mennä sillä pelätään paleltumista ja nurkan takana vaanivia mikrobeja. Pieni flunssa on heti maailmanlopun paikka.

Monesti näkee pieniä lapsia paketoituina vällyjen ja monien vaatekerrosten alle, ylipuetaan ja ihmetellään miksi vauva itkee hikisenä. Meitä varoiteltiin useaan otteeseen ylipukemisesta tytön eka kuukausina sekä lääkärin että hoitajien puolesta. Monesti nämä neuvot kaikuvat täällä kuuroille korville, isovanhempien ja naapurien neuvoja sen sijaan kuunneellaan. Turkissa vanhemman ihmisen sana on laki eikä sitä tohdita epäillä, tästä syystä muutokset tapahtuvat täällä hitaasti.  Suomalainen äiti avaa netin neuvoa etsiessään tai soittaa neuvolaan, turkkilainen sen sijaan soittaa sukulaisilleen tai menee kolkuttelemaan naapurin ovea. Jos googlaan suomeksi minkä tahansa lapsen vaivan tai sairauden, saan satoja osumia keskustelupalstoille tai lääkärisivustoille, turkin kielisillä hakusanoillla osumia tulee muutamia tai ei ollenkaan.

Talvi tulee aina yllätyksenä, maan itäosissa osiin kylistä on jo tiet poikki ja vuoristoalueiden tieosuudet vaarallisia. Ankarassa on ollut talvia jolloin lunta ei ole ollut nimeksikään ja sitten taas viime talven tyylisiä, jolloin keskustan mäet muuttuivat lumilautailurinteiksi ja peltikolareita oli joka mutkassa. Turkissa myytävät lastenrattaat on tehty ihan eri keleille, en ole nähnyt kenelläkään samanlaisia leveäpyöräisiä tukevia malleja kuten meillä. Vaikka palelemisesta panikoidaan niin silti isompien lasten talvivarustus on aika onnetonta. Valikoimassa on panostettu enemmin ulkonäköön kun tuulen ja pakkasen suojaan, pienimpien lasten talvikenkiä on todella vähän. Vaunuihin tarkoitettuja lämpöpusseja, -koppia tai sadesuojia en ole nähnyt myytävänä missään. Ilman sadesuojaa liikkuminen meidän kohdalla olisi todella hankalaa, sää Ankaran korkeuksilla vaihtelee nopeasti ja sadekuuro tai räntäsademyräkkä saattaa yllättää.

Monella ei ole varaa ostaa eri vuodenaikoihin sopivia vaatteita. Jopa talvipakkasilla saatan kiinnittää huomiota kun rouvat ovat kauppareissulla varvassandaaleissa joihin on tungettu villasukka. Uluksen alueella on vanhan tavaran myyntialue mutta kirpputoreja joissa pieneksi jääneet lastenvaatteet vaihtaisivat omistajaa ei ole. Toki ne perheen ja sukujen kesken siirtyvät aina pienemmille mutta monelle turkkilaiselle ajatus toisen vanhoista vaatteista on kummallinen. Tytön vanhat vaatteet ovat siirtyneet sairaaloihin niitä siellä tarvitseville ja osa odottaa edelleen sopivaa kohdetta. Tänä syksynä Keciörenin kaupunginosaan avattiin valtion köyhäinapukeskus josta erityisellä luvalla varattomat perheet voivat hakea vaatteita ja kodin tarvikkeita.

Lämmityskulut ovat joka talvinen puheenaihe, osassa koteja on yhteinen koko talon kattava lämmitysjärjestelmä joka toimii kaasulla, toisilla itse säädeltävä kaasulämmitysjärjestelmä ja tämän lisäksi moni koti lämpiää kamiinalla. Kaupunki jakaa hiilisäkkejä eri kaupunginosien tarpeen mukaan ja talven tulon voi haistaa hiilenkatkusta. Myös taloudelliset notkahdukset voi haistaa sillä rahanpuutteessa moni joutuu siirtymään edullisimpaan hiililämmitykseen. Joka talvisena vitsauksena ovat häkämyrkytykset. Meidän talossa on yhteinen lämmitysjärjestelmä joten lämpöä ei voi itse säädellä. Talonmies on siitä vastuussa ja säätää sitä ilmojen mukaan, minun makuuni lämpöä voisi monesti olla muutama aste vähemminkin, turkkilaiseen makuun kun lämmitetään niin se tehdään sitten kunnolla.

Tänään puistossa hento ensilumi sai tytön huokailemaan ihastuksesta, koira rynnisteli onnellisena pöllytellen lunta ja lehtiä. Kerrankin en kiinnittänyt huomiota kaupungin yllä leijuvaan saasteeseen vaan ilma tuntui kirkkaalta ja raikkaalta, ohi kävelevät äidit olivat köyttäneet lasten kaulaliinat niin että vain silmät vilkkuivat. Me aiomme nauttia tytön kanssa talvesta, jos vaunut jäävät jumiin, voi ne jo tänä vuonna jättää kotiin. Lumen avulla lähestyvän joulun tunnelmakin on helpompi saavuttaa. Kinoksessa mönkivää äitiä ja taaperoa voidaan taas ihmetellä tänäkin talvena mutta me nautimme posket punaisina talvikeleistä.

torstai 13. joulukuuta 2012

Kotikaupunkini Ankara

Muutin Ankaraan vuonna 2008, saavuimme mieheni ja koiramme kanssa rannikon lämmöstä ja letkeydestä kylmään ja korrektiin Ankaraan. Jos Ankara olisi ihminen se olisi harmaapukuinen ja hymytön virkamies, sellainen joita täällä kohtaat asioidessasi virastoissa. Vaikkei se turhia hymyilisi, olisi se aina kohtelias ja turkkilaisittain jopa etäinen. Ulkonäöllään se ei koreilisi mutta hoitaisi juoksevat asiat säntillisesti ilman turhia mutkia. Se ei ärsyttäisi eikä härnäisi muttei herättäisi suuria tunteitakaan.

Kızılay
Ankara on Turkin hallinnollinen kaupunki jossa asukkaita on noin 5 miljoonaa. Istanbulille ominaista kulttuuria ja historian havinaa on turha hakea mutta raapaisemalla pintaa syvemmältä Ankarastakin löytyy omat viehätyksen aiheet. Ankara oli pieni kyläpahanen kun Atatürk valitsi sen 1920-luvulla Turkin pääkaupungiksi, hän ajatteli että anatolian ylängöllä kaupunki on suojassa hyökkäyksiltä. Kaupungin väkiluku on noussut huimaa tahtia niistä ajoista ja tällä hetkellä kaupunkiin on tekeillä joukko uudistuksia. Keskustan alueen rakennukset uusitaan, moskeijoita suunnitellaan, metroreittejä pidennetään kaukaisempiin kaupunginosiin ja lentokentältä keskustaan on tarkoitus rakentaa ilmatie eli kabiinihissejä käyttävä järjestelmä.

Kotikulmilla
Minulle kaupunki on tärkeä mutten voi sanoa että kovin rakas. Ikävöin rannikon merta ja vuoristoa, pinjametsiä ja rentoa otetta elämään. Toisaalta olen unohtanut rannikon huonot puolet, turistivirrat, huijausyritykset, elämisen sesongin mukaan, kostean sateisen talven ja keskuslämmityksen puuttumisen. Toisinaan Ankarassa voisi kuvitella olevansa missä tahansa suurkaupungissa. Kun käppäilen sateisessa syysillassa lehtien pudollessa kotikadulle, voisin kuvitella olevani vaikka Helsingissä. Asumme kaupungin keskustassa ja kadut ovat hiljaisia ilta-aikaan, en pelkää liikkua ulkona iltamyöhälläkään. On helppoa unohtaa asuvansa suurkaupungissa.

Perjantain rukoushetki linnoituksen alueella
Oma suosikkikohteeni kaupungissa on ehdottomasti Uluksen alueella sijaitseva vanha linnoitus, Kale. Bannerin kuva on otettu juuri sieltä, siitä onkin nähtävissä kuinka heti linnoituksen ympärillä levittäytyy vanhaa ja melko kurjaakin asutusta. Ankara oli aikoinaan oikeastaan Ulus joka on kaupungin vanhin kaupunginosa ja samalla mielenkiintoisin. Sieltä se on levittäytynyt nykyisiin mittoihinsa. Uluksessa sijaitsevat vanhat työpajat, tukkukauppiaat ja sieltä teet edullisimmat löydöt. Linnoituksen aluetta on kunnostettu ja alas laskeutuvien kujien varsilla on käsityökauppoja, seppien pajoja ja viehättäviä teetupia. Ulus lukeutuu kaupungin köyhimpään alueeseen, ilta-aikaan alueen kasinot täyttyvät ja meno jatkuu aamuyön tunneille asti. Kaupungin ilotalot, mustanpörssin kauppa ja muu laiton toiminta on keskittynyt Ulukseen.

Linnoitus

















Alueella on myös varteenotettavia museoita kuten loistava Anadolu Medeniyetleri Müzesi joka selvittää anatolian alueen kansojen historiaa, itse pidän myös Rahmi M. Koç museosta jonka sijainti on ihastuttavassa rakennuksessa linnoituksen sisäänkäynnin vastapäätä. Museo on omistettu kommunikoinnin ja kuljetuksen historille, sen lisäksi siellä on kokoelma vanhoja leluja. Alakerran tiloissa on monesti mielenkiintoisia näyttelyitä. Uluksessa on ihanaa vaellella toimettomana ilman kiirettä, siellä voi aistia vielä turkkilaisen tunnelman ja kaupanteon meiningin joka on jo katoamassa hienommilta alueilta. Kaupungin hienosto ei alueelle astu jalallakaan.

Käsityöläiskujia
Uusimmilla alueilla, kuten Kızılayssa ja Tunalilla, kohtaa aivan toisenlaisen Turkin, metromatka Uluksesta niille kulmille on kuin aikamatka toiselle vuosikymmenelle. Trendikkäät kahvilat ja putiikit, opiskelijoiden suosimat kebabkojut ja kuppilat täyttyvät niistä jotka haluavat unohtaa kurjan Uluksen ja menneen ajan. Turkkilaisten joukossa vanhan tavaran ja menneen haikailijoita on harvassa. Monen turkkilaisen tuttavan mielestä on omituista nauttia kuljeskelusta vanhoilla ränsistyneillä kujilla kun voisi mennä upouuteen ostoskeskukseen.


Kaupungin tunnetuin ja massiivisin nähtävyys on Anıtkabır eli Atatürkin mausoleumi ja museo. Alueetta ympäröi valtava puisto jonne on saatu lahjoituksena puita ja kasveja ympäri maailmaa, Suomesta muunmuassa koivuja. Ankarassa sijaitsevat maan lähetystöt ja sen myötä laaja diplomaattikunta eri maista. Muita ulkomaalaisia tapaa harvoin, turisteja kourallisia nähtävyyksien alueella. Ulkomaalainen on kaupunkilaisille vielä sen verran outo ilmestys että monilla alueilla saatetaan pysähtyä tuijottamaan ja päivittelemään.


Anıtkabır
Ankara on edullinen kaupunki, vuokrat eivät päätä huimaa ja asuntojen hinnoissa nousua on ollut vasta viimeisen vuoden aikana. Noin 300 eurolla saat asiallisen vuokra-asunnon suhteellisen mukavalta alueelta, oman asunnon omistajaksi noin 50 000 euromäärällä. Kaupunki on tunnettu lukuisista kebabkojuista joissa lounas kustantaan muutaman euron verran. Edullisia ostoksia voi tehdä metrotunneleiden vaatekaupoissa tai viikkomarkkinoilla, outlet-keskuksia kannattaa myös tutkia. Kaupungissa on hyvä tarjonta sairaaloista, pääkaupungissa sijaitsevat maan yliopistolliset- sekä tutkimussairaalat. Itse olemme olleet tyytyväisiä kaupungin palveluhin, sairastamisesta kerron tarkemmin myöhemmin.

Ihana kevät
Puistoja kaupungissa on jokaisella alueella, suomalaisena kaipaan silti kunnollisia ulkoilumaastoja. Niitä joutuu hakemaan keskustan ulkopuolelta. Talvisin kaupungin hienosto suuntaa lähistöllä olevan Elmadağ laskettelukeskuksen rinteille, kesäaikaan kaupunki hiljenee ja moni matkaa rannikon kohteisiin. Lähempänä olevia virkistyspaikkoja on muutamien järvien ympäristössä, joista osa on tekojärviä. Siellä lenkkeillään, grillataan ja nautitaan toisten seurasta. Kaupunki sijaitsee lähes 1000 metrin korkeudessa merenpinnasta, vaikka kesät ovat helteisiä, voi yöaikaan nukkua mukavan viilenevissä lämpötiloissa. Syksyn tulon huomaa elokuussa nopeasti viilenevistä illoista, ensi lumi Ankaraan satoi tänään. Viime talvi oli todella luminen ja pitkä. Olimme monta kuukautta pinteessä tytön rattaiden jäädessä jumiin auraamattomille teille. Asumme Çankayan alueella jonka aluehallinto on oppositiopuolueen hallussa. Teiden kunnossapidosta kärsitään sillä rahahanat on laitettu kiinni 'väärin' äänestävien alueella. Ankaran syksy on ehdoton lempi vuodenaikani, aurinkoisen lämpiviä päiviä, kirpeän viileitä iltoja ja kaunis ruska. Syksy jatkuu meillä pitkälle marraskuun loppuun jonka jälkeen yöpakkaset alkavat ja kaapeista kaivetaan esiin talvivaatteet.

Ankara talvi
Ankara on myös opiskelijoiden kaupunki ja sen huomaa katukuvassa, Kızılayn alue ja opiskelijakuppiloiden Bahçelievler vilisevät nuoria ja hinnat ovat opiskelijan kukkarolle sopivia. Alueilla on ukkoja täynnä olevien kaljakuppiloiden lisäksi opiskeijoiden suosimia baareja ja kahviloita. Hienosto kurvaa uusinta huutoa olevilla autoillaan Çankayan alueella sijaitsevan G.O.P kortteliston hienoihin ja hinnakkaisiin bistroihin ja ravintoloihin. Niissä ei tarjota rasvaa tihkuvaa (ja hyvää) kebapia vaan eurooppalaisvaikutteisia ruokia, eurooppalaisuuden ihaileminen tuskin menee täällä koskaan pois muodista. Jotain ehkä kertoo viinikulttuurin puuttumisesta kun hienoissakin ravintoloissa varakas rouva saattaa pyytää punaviininsä jäillä. Iltaa vietetään kukin budjettinsa mukaan kahviloissa, baareissa ja yökerhoissa.


Lukuisat Meyhanet, eli alkoholia, elävää musiikkia ja turkkilaisia mezeitä eli alkupaloja tarjoavat ravintolat ovat omia suosikkejani. Kun Meyhanen täpötäydessä kuppilassa muusikko soittaa saz luutullaan kaihoisaa balladia anatolian kukkuloilta, raki lämpenee lasissa ja eteen tuodaan herkullisia annoksia, maistuu elämä tällöin makealta. Juuri niinä hetkinä muistaa miksi aikoinaan ihastui maahan ja kulttuuriin. Meyhanen nurkkapöydässä ankaralainen kuivakka virkamieskin höllää kravaattiaan ja nousee pöydälle tanssimaan.







keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Kaksikielisyys

Kotikielenä meillä on ollut mieheni kanssa turkin kieli, tytölle puhumme molemmat omaa äidinkieltä. Kun tyttö oli pieni lallattelin ja rallattelin suomalaisia lastenlauluja joita muistin, tuntui sekopäiseltä puhua vauvalle yksin suomea kun muut ympärillä puhuivat turkkia. Kun tyttö alkoi ottaa enemmin kontaktia, alkoi juttelukin luonnistua paremmin.  Suomen reissulta ostettiin läjät ensikirjoja ja vastaisuuden varalle odottelemaan. Sukulaiset ja ystävät ovat muistaneet kirjapaketeilla ja ne ovatkin erinomaisia lahjoja ulkosuomalaisille. Kirjojen lisäksi hamstrasimme suomalaisia dvd-elokuvia ja lastenmusiikkia. Näin joulun aikaan meillä kuunnellaan netin kautta jouluradiota muulloin lastenradiota, aivan loistavia juttuja molemmat!

Kävimme 2kk kontrollissa juuri ennen tytön ensimmäista Suomen matkaa, tällöin kuulokokeen tehnyt lääkäri tähdensi kuinka tärkeää on että jokainen puhuu lapselle vain omaa äidinkieltään heti alusta lähtien. Kaikki kohdallemme osuneet lääkärit ovat onneksi olleet samoilla linjoilla, tiedän että varsinkin vanhan koulukunnan lääkäreissä on täysin eri mieltäkin olevia. Muutamalta sairaanhoitajalta on tullut kummallisia kommentteja, kuten etkös ole opettanut lapselle turkkilaisia lastenlauluja...no enpä ole. Muutama sukulainen ja naapuri on myös ollut huolestunut josko tytön pää menee sekaisin tästä kielien sekamelskasta.

Liikkuessani tytön kanssa kiinnitämme toki huomiota mölisemällä outoa kieltämme, moni olettaa automaattisesti ettei tyttö ymmärrä turkkia tällöin ollenkaan. Sanoja hänellä on hallussa vasta muutama.Vaikka ympäristön kieli onkin turkki, on minulle tärkeää etta suomen kieli tallentuu tytön muistiin. Ajattelen että hänellä on oikeus molempiin kulttuureihin ja ilman kielitaitoa kulttuuri ei aukea täydellisesti. Lipsahduksia puhua turkkia tulee kun olemme isommassa porukassa kuten puistossa. Kerron heti uusille tuttavuuksille että puhun tyttärelleni turkkia ja asia on sillä kuitattu eikä vieras kieli herätä niin paljon kummastelua.

Monelle turkkilaiselle olohuoneen nurkassamme nököttavä kirjahyllymme on varmasti ruma kapistus kun se on tungettu täyteen kirjoja eikä pitsiliinoja ja koriste-esineitä. En ole ikinä kuullut että turkkilainen ilmoittaa harrastuksekseen lukemisen kuten taas moni suomalainen tekee. Ne harvat kirjastot joita on tullut vastaan ovat niin surkeita että itkettää. Kirjakauppojen valikoima ja työntekijöiden asiantuntemus on kohtuullinen muttei mitään verrattuna Suomeen. Kuinka tartuttaa lukemisen into tyttöön? Siinä onkin tekemistä tuleviksi vuosiksi. Tällä hetkellä kuitenkin selaillaan Puppe- kirjoja ja ollaan tyytyväisiä. Neidillä on kirjahyllyssä oma nurkkauksensa ja kirjat ovat hänen suosikkejaan, osa on luettu jo hiirenkorville.


Turkkilaisten lastenkirjojen valikoima on huomattavasti suppeampi kuin suomalaisten. Toki täältäkin löytyy kansansatuja ja tarinoita mutta juuri tähän ikään tarkoitettujen kirjojen aiheissa ja kuvituksessa olisi toivomisen varaa. Tyttö on saanut Suomesta rattaisiinsa kiinnitettävän vaunukaveri-kirjan, noin 6- vuotias tyttö tuli sitä kerran ihmettelemään ja kesti hetken ennenkuin tajusin ettei hän tiennyt mikä on kirja. Kun olen tarpeeksi kauan seurannut kuinka monilla ei ole innostusta lukemiseen eika uuden oivaltamiseen, tulen yhä vakuuttuneemmaksi että raahaan vaikka puoli kirjakauppaa tytölle Suomesta.




tiistai 11. joulukuuta 2012

Lapsi ja koira


Meidän perheeseen kuuluu Helmi-koira joka on saavuttanut jo kunnioitettavan 9 vuoden iän. Oman elämän lisäksi myös Helmin elämä koki melkoisen myllerryksen kesällä 2011 kun tyttö tuli taloon. Tähän asti koiruuden elämä oli ollut leppoisaa mutta nyt ykköspaikan ottikin kotiin tuotu käärö.

Helmi on sekaroituinen katukoira, pelastettu rannikon ravintolasta, reissannut kanssani Suomen ja Turkin väliä sekä ristiinrastiin Turkkia. Kun muutimme nykyiseen kotiimme jännitimme naapureita, vielä silloista vuokraisäntää ja Helmin sopeutumista. Onneksi saimme ihanat seinänaapurit joiden kanssa jaamme osittan pihamme, heitä ei Helmin pihapuuhat ole haitanneet eivätka juuri ketään muutakaan talon asukasta. Olemme olleet aika onnekkaita naapureidemme kanssa, kaikki turkkilaiset eivät suinkaan ole näin myötämielisiä kotona asustelevaa koiraa kohtaan.Tiettyjen alueen kaupungin hallituksilla on tapana levittää ajoittain myrkkyä kaduille jotta kulkukoira ja -kissa ongelmasta päästäisiin helpolla.Yleinen suhtautuminen koiriin on edelleen nihkeää. Turkkilaiset ovat mielipuolisia siisteyden vaalijoita ja koira taas muslimille likainen eläin, uskonnollisimmissa kaupunginosissa ei juuri koiranpissattajiin siis törmää.

Olin jo tottunut siihen että jotkut ihmiset vaihtavat kadun toiselle puolelle jo kaukaa kun lähestymme koiran kanssa, lapsia vedetään toisinaan sivummalle ja kaivetaan kostareita esiin mikrobien pelossa. Nykyisin lenkkiporukkaan on liittynyt tyttö vaunuineen, siinä riittää toisilla ihmettelemistä ja kauhistelemista. Koira ja lapsi!? Naapuritalon tyttö totesi tavatessamme melko pian tytön syntymän jälkeen että koira on nyt sitten annettu pois. Tyttö oli aivan ihmeissään kun kuuli ettei Helmiä ole mihinkään annettu, arvata saattaa että asiasta oli keskusteltu tytön kotona.

Jos mieheni on aamupäivällä vapaalla, käymme yhdessä lenkillä ja puistoissa. Meitä tuijotetaan muttei läheskään niin paljon kun silloin kun lenkkeilen yksin koiran ja vaunujen kanssa, ulkomaalainen lapsen ja koiran kanssa, siinä onkin melkoinen yhdistelmä sulateltavaksi joillekin. On toki niitäkin jotka tulevat ihastelemaan koiraa ja lasta, pahoittelemaan tietävänsä mitä jotkut ajattelevat koirista kotona tai jakamaan samanlaisia kokemuksia. Onneksi meillä on  koiranomistaja tuttuja joita tapaamme viikottain puistoissa, näissä piiressä ketään ei kummastuta koiran ja lapsen temuamiset yhdessä.

Meidän pihapiirimme on muutenkin varsinainen eläintarha, sillä alueella majailee noin 20 ulkokissaa joita osa meistä korttelin asukkaista ruokkii, hoitaa ja tarkkailee. Tyttö on kunnostautunut tarkkailupuuhissa ja jokainen aamu alkaa ikkunan takaa kissojen ihmettelemisellä. Käydessämme tytön tarkastuksissa terveysasemalla, on Helmi monesti mukana. Oma lääkärimme on suhtautunut kotikoiraan melko hyvin, ensimmäisen ihottuman aiheuttajaksi ei epäilty heti Helmiä. Sen sijaan synnytyssairaalan lastenlääkäri varoitteli meitä tytön ensi viikkojen aikana koirasta ja siitä leviävästä pölystä eikä ollut ollenkaan mielissään kuullessaan koiran vaeltelevan kotona miten lystää. Suhtautuminen vaihtelee pitkälti taustan mukaan, monille on turha kertoa viimeisten tutkimusten todistavan kotona olevan lemmikin torjuvan myöhempiä allergioita lapsen kohdalla. Heille vanhat uskomukset ja tavat ovat totuus.

Ikävimpiä ovat tilanteet joissa lapsi haluaisi tulla paijaamaan koiraa mutta vanhemmat eivät anna lupaa. Olen ollut tilanteessa, jossa jalkakäytävällä vastaantullut nainen sieppasi lapsensa kainaloon rynnäten vilkkaasti liikennöidylle ajotielle nähdessään koiran, onneksi selvisivät säikahdyksellä. Näin niitä pelkoja ja uskomuksia siirretään seuraavaan sukupolveen.

Täällä ei ole varsinaisia koirapuistoja ja aluehallinnon määraykset koskien koiria vaihtelevat. Joihinkin puistoihin on pystytetty kyltit ettei sinne saa viedä koiria ja toisissa on vain muistutus koirien jätteiden korjaamisesta. Helmi ja tyttö ovat löytäneet yhteisen sävelen, tyttö on jättänyt Helmin kiusaamisen ja osaa jo paijata tätä. Puistossa juoksentelevat peräjälkeen ja Helmi pitää tyttöä silmällä. Yö-ja päiväunien aikana Helmi nukkuu uskollisesti tytön sängyn vieressä ja ulina on kovaa jos Helmi ei pääse ulkolenkille mukaan.

Olisi kiva kuulla miten muualla suhtaudutaan lapsiin ja eläimiin, oletteko joutuneet kummallisiin tilanteisiin?

maanantai 10. joulukuuta 2012

Turkkilaisen naisen salaiset aseet

Turkkilaisista työikäisistä naisista noin kolmannes on mukana työelämässä. Maassa on siis melkoinen määrä kotiäitejä. Itse olen tällä hetkellä kotona vajaan puolitoista vuotiaan ikiliikkujan kanssa, tarkoitus on palata myöhemmin töihin, ajankohta ja paikka ovat vielä arvoituksia mutta siitä lisää myöhemmin. Kotiäidin elamä on toisinaan yksinäistä, erityisesti ulkomaalaisena. Kaikki omat ystävät ovat päivisin töissä joten verkostot ja rutiinit on itse luotava. Turkkilaisessa kulttuurissa nainen on päävastuussa huushollin pyörittämisestä, miten se onnistuu on ollut minulle tähän asti salaisuus. Hiljalleen nuo paikallisen koti-ihmeen salat ovat alkaneet paljastua:

Kuva sivulta: http://hdw.eweb4.com/out/271710.html
  • Lastenohjelmat. Elleivät turkkilaiset ole teeveen tuijotuksen kärkimaa niin ainakin lähellä sitä.  Vaikka liiallisen telkkarin katsomisen vaaroista varoitellaan, aika harva siitä välittää. Turkin radio- ja televisio yhtiöllä on oma lastenkanava TRT Çocuk joka lähettää aamusta iltaan lastenohjelmia, tämän lisäksi on vielä joukko maksullisia lastenkanavia ja lasten ohjelma-aikoja muilla kanavilla. Nappulat istutetaan siis telkkarin ääreen jo aika pieninä jotta äiti saa puuhastella rauhassa.
  • Naapurit ja sukulaiset. Isovanhemmat valjastetaan usein hoitajiksi jotta päivähoitomaksut säästyvät. Naapurit auttavat hädässä, jos sairastut on naapuri valmiina lihapatojen kanssa oven takana ja hänen hoivaan voi yleensä viedä lapsen äkillisen menon takia. Naimattomia sukulaistyttöjä on myös tapana ottaa lastenhoitajiksi.
  • Leikkipuistot. Niitä on ainakin meidän kulmilla paljon ja ne alkavat täyttyä ennen puoltapäivää. Siellä eivät suinkaan äidit temua lasten kanssa vaan lapset keskenään ja äidit juoruilevat toistensa kanssa. Isompien lasten velvollisuus on pitää pienempiä silmällä. 
  • Sisarusten työllistäminen. Isompien sisarusten vastuu alkaa aikaisin, heidän kuuluu huolehtia pienemmistään ja auttaa äitiä kotona. Aamuisin lapsia näkee lähikaupoissa leipäostoksilla eivätkä monet ole juurikaan ranskanleipää suurempia. 
  • Kotiinkuljetus. Mitä vaan tuodaan kotiin, lääkkeitä, ruokaa, kaasua, vettä jne. Jos jostain syystä jotain ei toimiteta kotia, on monessa talossa talonmies jonka voi pyytää hakemaan tuotteen puolestasi. Jos haluat uudet verhot, tulee verhomies mielellään kotiisi näytteiden kanssa, ottaa mitat ja tulee myöhemmin ripustamaan ne. Matot ja muut kodin tekstiilit haetaan pesulaan kotiovelta.  
  • Lapsen voi ottaa mukaan lähes joka paikkaan. Lapsen tuloa mukaan ei ihmetellä. Turkkilaisia ei häiritse äänet ja melu, yleensä jopa valtion virastossa lapselle irtoaa ystävällinen hymy ja lepertely sen sijaan itse saat rukoilla jos haluat asioiden siellä etenevän. 
Omia salaisia aseita on saanutkin teroitella. Yksi tärkeimmista taitaa olla mieheni. Monissa turkkilaisissa perheissä miehen ja naisen roolit ovat hyvin perinteiset, mies kyllä leikkii lapsen kanssa muttei juuri osallistu hänen hoitamiseen tai päivittäisiin rutiineihin. Turkkikin muuttuu, oman mieheni lisäksi tunnen monia nuoremman polven turkkilaisia jotka osallistuvat mielellään lapsen hoitoon. Edelleen se on silti ihmettelyn aihe. Käydessäni kuntosalilla, yksin kaupungilla tai kampaajalla saattaa tuttu pysäyttää ja ihmetellä missä lapseni on, harvalle tulee mieleen etta onhan sillä isäkin. Jaettu vetovastuu mahdollistaa oman ajan löytämisen.

Ystävät täällä ja maailmalla ovat henkireikä. Turkissa asuvien suomalaisten ystävien seura on ainakin minulle elintarkeää, heidän kanssaan voi jakaa niita asioita jotka ärsyttavät, naurattavat tai ihmetyttävät täällä. Juuri näistä asioista on tänne tarkoitus kirjoittaa, aiheet tuskin loppuvat heti kesken. Erityisesti suomalaisilta äideiltä on hyvä kuulla paikalliset käytännöt neuvolassa, lapsen sairastuessa ja kasvaessa. Vertailen mielelläni Turkin ja Suomen tapoja toimia ja yritän löytää sen oikean meidän perheelle sopivan tavan.

Jäitä hattuun kun mättää. Sellaisia tilanteita tulee eteen että paikallisten tuttujen tai tuntemattomien neuvot ottavat päähän, kysellään henkilökohtaisuuksia tai oletetaan että kun on ulkomaalainen on jotenkin rajoittuneempi järjenkäytöltään. Enää en niistä kummemmin välitä, ainakaan jos tarkoituksena ei ole ollut tietoisesti loukata tai ilkeillä.








sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Inhimmillisyys voittaa suurkaupungin esteet


Asumme Turkin pääkaupungissa Ankarassa lähes ydinkeskustassa melko rauhallisella alueella. Talossamme ei ole hissiä mutta yhteinen piha-alue naapureidemme kanssa on iso plussa. Olemme autoton perhe ja liikumme lähes joka paikkaan jalan. Tytön tultua kuvioihin olimme uusien kysymysten edessä: Mikä reitti valita rattaiden kanssa ja mihin niiden kanssa on turha edes yrittää. 

Mielikuva suomalaisista äideista juoksurattaineen sateen raikkailla metsäpoluilla on hyvin kaukainen astuessamme ulos kotikadullemme Ankaran keskustassa: jalkakäytävät ovat elämää nähneitä, hissit tuntematon käsite keskustan monilla alueilla ja rotvallit niin korkeita etta vauva keikkuu valjeiden varassa  ylös alas. Liikenteen loputon melu muistuttaa sen vaarallisuudesta. Turkin liikenneonnettomuus tilastot ovat ikävää luettavaa, iltauutisten loppumaton nauha tiellä menehtyneistä turruttaa.

Ankaran korkeuserot ovat oma lukunsa, raskauskilot ainakin karisivat niitä mittaillessa, hampaat irvessä vaunujen keikkuessa lähes pystysuorassa mäkia ensin ylös ja sen jälkeen jalat maitohapoilla alas. Omat vaunumme ovat perua serkulta Suomesta ja herättäneet täällä paljon huomiota. Turkkilainen hienosto ostaa kätevat ostoskeskuksiin sopivat rattaat joihin saa asennettua turvakaukalon kliks, varattomampi väestönosa sen sijaan tyytyy siihen mihin on varaa; pienipyöraisiin ja erittäin köykäisiin rattaisiin joista muutaman käyttökerran jälkeen puuttuu pyörä, turvakaari tai muu tuikitärkeä osa. Vielä kymmenen vuotta sitten rattaita ei juuri katukuvassa näkynyt ja edelleen monet vauvat kulkevat äidin sylissa. Kantoreppuja tai –liinoja näkee äärimmäisen harvoin, mieheni oli harvinainen ilmestys vauva kantorepussaan. Meidän routakeleihin soveltuvat tukevat rattaat ovat saaneet lisänimen jeeppi survoessamme sisään täpöteyden marketin ahtaista ovista tai jäädessamme jumiin kassojen väliin.

Ankaran joukkoliikenne oli toimiva siihen asti kun neiti tuli mukaan kuvioihin. Valittavana on kaupunkibussi tai pieni dolmusbussi, molemmissa portaat ovat kapeat ja jyrkät, sisään on sulloutunut viisinkertainen määrä ihmisiä yli sallitun ja  bussit pysähtelevät ruuhkaisiin paikkoihin joissa jo pelkka tööttäily ja kaaos saa unohtamaan yrityksen matkustaa niissä rattaiden kanssa. Pelastuksemme on edullinen ja aina saatavilla oleva taksi. Sekin vaatii välillä mielikuvistusta, kaasutankkisten takakontiin eivät jeeppimme mahdu ja niitä on survottu milloin mihinkin, kaukalo meillä on omasta takaa mutta turvavöita taas aina ei.

Huolimatta siita etta puitteet viiden miljoonan asukkaan Ankarassa asettavat liikkumisella omat rajoitteensa, en voi kylliksi kiitellä kaupunkilaisia. Aina löytyy auttava käsi, ja yleensä useampi, nostamaan rattaita esteen yli kun äidillä on mennyt jo sormi suuhun, jakamaan välipaloja puistossa kaikkien lasten kesken, hakemaan juotavaa  marketista karjuvalle tenavalle ja tämän väsahtäneelle äidille. Ei ole tullut vastaan ravintolaa tai kahvilaa jossa joku mulkoilisi jeepin tunkiessa ruokapöytien väliin ja muksun osoittaessa tyytymattömyyttään lounaspaikan valintaa kohtaan. Vain sympaattisia katseita ja avuntarjouksia. İnhimmillisyys voittaa suurkaupungin betoniset haasteet.

Lähimarketissa on helppo asioida, neiti jää mielellään kikattelemaan vihannesosastolle tutun punnitisjasedän seuraan valikoidessani pinaatteja ja tutkiessani tomaattitarjontaa, liha- ja juustotiskillä on pakko käydä ainakin moikkaamassa ja kertomassa viimeiset kuulumiset sujuuko kävely ja milloin ukki ja mummi tulevat kylään. Kassaneitien kanssa tyttelillä meneekin oma tovinsa ja jos mieli on maassa lähtee tyytyväinen pieni asiakas kaupasta yleensä hymyssä suin pieni lahja kätösissään. Turkkilaisten rakkaus lapsia kohtaan on rajatonta. Raskauden kulusta ja lapsen kehityksestä ovat kiinnostuneita sekä miehet että naiset, tasapuolisesti ja jokapaikassa. Tuntuihan se hullulta päivitellä imetysta ja synnytystä puolitutun jo harmaantuneen herrasmiehen kanssa aamulenkillä. Vinkkejä ja neuvoja onkin sitten tullut kyllästymiseen asti. Ankara ei ole lapsiystävällinen kaupunki liikkumisen suhteen mutta jo pieni lapsi osaa nauttia paikallisten huomiosta ja äitikin tuntemattomien avusta.


lauantai 8. joulukuuta 2012

Ulkosuomalainen äiti


Tänne kirjoitetaan tarinoita millaista on elää toisessa kulttuurissa ja kasvattaa lasta paikallisen miehen kanssa. Kuinka ammentaa parhaat palat suomalaisuudesta ja turkkilaisuudesta, kuinka pysyä itse tervejärkisenä kielten ja kulttuurien törmaysten sekamelskassa. Täällä kysellään, ihmetellään ja etsitään vastauksia, oikeaa tietä ja otetta arkeen. Tervetuloa matkalle!