torstai 28. helmikuuta 2013

Lapsiperheet ahdingossa?

Viime viikolla oli Ilta-Lehdessä juttua kuinka paljon lapsi Suomessa maksaa, 130 000 euroa. Mitähän se maksaa Turkissa? Riippuu ihan siitä miten perheellä on varaa panostaa. Suurin ero löytyy varmasti koulutuksen väliltä, yksityisissä kouluissa hinnat nousevat jopa kymmeniin tuhansiin euroihin lukuvuodelta, kun taas valtion kouluissa vanhemmilta kalastellaan pienempiä summia erilaisiin uudistuksiin ja remontteihin. Mitä pidemmälle edetään, sen kovemmiksi käyvät panokset, lasta on vietävä viikonloppuisin preppauskursseille ja iltaisin englannintunneille.


Kaikille tarjotaan valtion terveydenhuolto mutta onko se aina riittävä? Monesti on mutta toisinaan olisi tarvetta yksityiseen lääkäriin tai sairaalaan, rahalla pääsee nopeasti leikkaukseen ja saa haluamansa kirurgin. Viime aikaiset kokemukset, sekä omat että lähipiirin ovat helpottavan positiivisia valtion terveyspalveluista, jonottaa ei yleesä tarvitse ja aika erikoislääkärille järjestyy helposti. Akuuteille terveysongelmille on silti hyvä olla lisävakuutus tai säästötili, sillä esimerkiksi allergiatesteihin ei valtion puolelta yleensä pääse, pitkäaikaissairauksien tai kuntousta vaativien sairauksien hoitoa ei tueta kuten Suomessa.

Muutaman vuoden vanha tilasto kertoo että reilu 40 % työssä käyvistä turkkilaisista työskentelee asgari ücret palkalla eli maan minimipalkalla. Tänä vuonna se tarkoittaa 773 liiraa käteen eli noin 350 €. Kun ajatellaan että vain pieni osa turkkilaisista naisista käy töissä, tarkoittaa se että moni turkkilainen perhe elää tuolla summalla, kuukauden. Siinä saa ollakin tarkkana miten palkan kanssa taiteilee kuukauden ajan eikä varmaan ole ihme että moni paikallinen elää jatkuvassa velkakierteessä. Miten turkkilainen perhe siis pärjää?

Olen nähnyt dokumentin Turkista, jossa tarkasteltiin nelihenkisen perheen tuloja ja menoja, ainoastaan perheen isäntä työskenteli ja kyseisellä minimipalkalla. Kaikki mahdolliset ruokatuotteet haettiin perheen vanhempien kotikylästä, jossa nämä hillosivat, säilöivät, kuivasit ja suolasivat, tekivät juustot, jogurtit ja kaiken mahdollisen minkä pystyivät itse. Mitään ylimääräistä ei perheeseen ollut varaa ostaa, lomamatkoista tai harrastusvälineistä puhumattakaan. Perhe ei kuitenkaan näyttänyt tai vaikuttanut onnettomalta, oli katto pään päällä, siistit vaatteet ja lapset koulussa, ruokaa pöydässä. Moni turkkilainen ei usko jos hänelle kertoo Pohjoismaiden systeemistä, millainen on koulujärjestelmä ja kuinka sosiaaliturva toimii. Se on niin kaukana turkkilaisesta järjestelmästä, että sen käsittäminen on monelle täältä käsin mahdotonta.


Todellinen ahdinko tulee eteen kun perheen pää jää työttömäksi, suku auttaa jos vain pystyy mutta mitään muuta turvaa ei ole. Moni joutuu palaamaan takaisin kotikylään tai jommankumman vanhempien katon alle. Jos vanhemmilla on rahaa, ostavat he yleensä morsiusparille oman asunnon häälahjaksi kalusteineen kaikkineen, tämä onkin monen pelastus aikoina joina pussin suita joudutaan tiukkaamaan. Vaikka moni asia on Turkissa edullisempaa kuin Suomessa, ei elämä täälläkään ole ilmaista. Valtion puolesta ei ole tarjolla muskareita, kerhoja, uimakouluja tai urheilukerhoja, lähes kaikki toiminta on yksityistä ja tekee siitä hinnakasta. Luokkayhteiskunnassa jaottelu alkaa jo ihan pienestä lähtien.

Yksityisissä kouluissa ei välttämättä opetuksen taso ole aina hintansa väärti mutta on tärkeää valmistua tietystä koulusta. Tietyn perheen lapsi, joka valmistuu tietystä yksityisestä koulusta, saa tietyllä palkalla ja tasolla varustetun työpaikan, ei niinkään opinnoissa suorittamillaan meriiteillä vaan sukunimellään. Tavallinen taapero taas tavallisesta valtion koulussa saa tehdä hartiavoimin töitä, luoda suhteita ja paahtaa lukujensa kimpussa päästäkseen vaikkapa valtion virkamieheksi.

Turkkilainen todellisuus on ihan eri kuin suomalainen, täällä ei ole häpeää olla varaton. Kaupassa äiti sanoo jälkikasvulleen napakasti ettei suklaata osteta koska siihen ei ole varaa, perheenäiti sanoo torikauppiaalle ettei vähistä varoistaan suostu maksamaan noin korkeita hintoja eikä ketään iltauutisten katugalluppiin joutunutta hävetä kertoa että rahat eivät riitä kuukausittaisiin laskuihin. Laskuja kertyy väkisin ainakin sähköstä, vedestä ja lämmityksestä, joista viimeisin on joka vuotinen murheenkryyni, aina sen hinta nousee ja kylminä talvina liiroja venytetään. Minimipalkalla elävän perheen ruokakoriin ei eksy sinihomejuustoa, viinipulloa tai suklaata, ei erikoisleipää eikä shampoota värjätyille hiuksille.

Turkissa on laaja virkamieskunta, jonka palkoista usein puhutaan. Virkamiesten palkat nousevat lakisääteisin väliajoin sen sijaan yksityisellä sektorilla meno on aika villiä, valtion sosiaalivakuutuksen puitteissa tehdään pieniä korotuksia mutta palkat eivät nouse hintojen tahtiin. Koska ammattiliikkeet ovat heikkoja, ei työntekijöiden asioita pystytä ajamaan. Lähes joka viikko Ankaran keskustassa on mielenosoitus, milloin tehtaan työntekijöillä on lähes vuoden palkat saamatta tai palkat laahaavat auttamatta hinnankorotusten jäljessä.

Alasarakkeessa valtion virkamiesten alhaisimman palkan kehitys vuodesta 2010 joulukuu vuoteen 2012 helmikuu, sekä samalta ajalta kehitys mitä tällä palkalla voi ostaa: leipä, naudanliha, maito, feta, kananmuna, sokeri, tee, oliivit, öljy, riisi, makarooni, pavut, miesten paita, sähkön hinta, keittiön kaasupullo, kaasun hinta, bensiini, jääkaappi, vuokra.

Lapsiperheille on kuitenkin luvassa parannuksia, äitiysloma tullaan pidentämään kaikkien valtion sosiaalituran piiriin kuuluvien osalta 24 viikkoon entisen 16 viikon sijaan, monilapsisenperheen äideille on luvassa eläkkeelle pääsy muita aiemmin ja 0-5 vuotiaiden lasten työssä käyville äideille on lupailtu maksutonta päivähoitoa. Valtion maksaa jokaisen lapsen perheelle maitorahan joka on noin 80 liiraa eli 40 euroa ja lasten äitien on mahdollista tehdä lyhennettyä päivää töihinpaluun jälkeisen vuoden ajan, ns. imetysvapaa. Valtion työntekijöille maksetaan palkan yhteydessä korotuksia riippuen perheen lasten lukumäärästä.



tiistai 26. helmikuuta 2013

Kevättä ilmassa

Viime päivinä ankaralaisia on hellitty, on ollut aurinkoa ja lämpöä, linnut laulavat ja hiirenkorvilla olevia puitakin nähtiin, kevät keskellä talvea on saanut sekaisin itse kunkin, kissatkin ovat ihan villeinä pihallamme. Tänään lämpöä oli jo +17 joten suunnistimme heti aamiaisen jälkeen Kuğulu parkiin eli joutsenpuistoon. Tunali kadun päässä sijaitseva puisto on keskustalaisten keidas, se on ollut remontissa viimeisen kuukauden ajan ja avautui muutama viikko sitten entistä siistimpänä.


Suunnistimme Tahran katua ( Teheran katu) pitkin, joka on mukavan leppoisa reitti kohti Tunalia, rattaillakin pääsee muutamaa tiukkaa paikkaa lukuunottamatta niin rennosti että jaksaa ihastella samalla kaunista keliä ja seutuja.


Ohitimme Tahran kadulla sijaitsevan ala-asteen, jossa oli menossa välitunti. Täällähän ei kouluissa enää ole koulupukupakkoa mutta ainakin tässä koulussa kaikilla oli puna-harmaa väriset asut, mekkala oli korvia huumaavaa.



Teheran kadulla sijaitsee tietenkin Iranin suurlähetystö, joka on hyvin vartioitu ja muuria koristavat kauniit mosaiikit.


Ennen Tunalille saapumista ohitimme vielä kaupungin World Trade Centerin, joka lähemmällä tarkastelulla kaipaisi julkisivuremonttia.




Nimensä mukaisesti puistossa on joutsenia, mustia ja valkoisia sekä hanhia, turkkilaiset syöttävät lintuja, joten puistossa parveilee myös puluja sekä varpusia. Puisto oli remontin jälkeen vielä viihtyisämpi kuin ennen, linnuilla tuntui ruokaa piisaavan ja hoitajia ja puistovahtejakin oli useita.


Vaikka puisto sijaitsee isojen pääväylien keskellä, on se silti ihanan rauhallinen levähdyspaikka ja houkuttelee kaupunkilaisia keskustan joka kulmalta. Puistossa on hyvä ravintola ja kahvila sekä uusittu leikkipuisto. Puistossa kiertää Çaycı eli teemies, jolta voi tilata huokeaan hintaan kupillisen teetä, tytölle haettiin rinkelikojusta simit, josta puolet meni linnuille ja puolet neidin välipalaksi.


Leikkipuistoja oli kaksi ja laitteet uusittu, toinen puoli oli pienille ja toinen vähän isommille. Neiti oli aivan villinä ja joka laitetta piti testata. Kauniilla ilmalla testaajia oli jo melkein ruuhkaksi asti.



Kotimatkalla alkoi pientä uni painaa, tänään ei tuhlata aurinkoa sisällä vaan painelemme uudelleen ulos kun neiti herää. Loppuviikoksi on luvattu räntää ja viimaa, joten nautitaan nyt näistä ennenaikaisista kevätkeleistä, kuntosalille ehtii huomennakin homehtumaan.


sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Pikkuneiti hienohelma kyläilee

Edellisessä Kodin Kuvalehdessä oli juttua Leo Straniuksesta, luontoliiton pääsihteeristä, joka kirjoittaa Ekoisi-blogia. Käyn satunnaisesti Leon blogissa ja palaan sieltä aina äimistyneenä, kuinka joku voi elää noin, samanaikaisesti puistattavaa ja arvostettavaa. Koska Leo on niin tinkimätön ettei hän tuhlaa sähköä puuron keittoon tai roskaa maailmaa vaippajätteellä, ei hän myöskään paljasta lapsensa sukupuolta. Lapsi puetaan neutraalisti, eivätkä edes isovanhemmat saa kertoa kyselijöille onko lapsi tyttö vai poika.

Meillä valittiin eilen neidille ja äidille illaksi vaatteita, sillä olimme menossa koko perheen voimin kylään tapaamaan muita suomi-turkki perheitä. Kun raotan tytön vaatekaapin ovia se narahtaa ja neiti on salamana hyllyllä, mekot, yökkärit ja paitulit saavat kyytiä. Seuraavaksi hän huomaa hiuspannat ja pinnit, vaatii niitä itselleen ja sen jälkeen se alkaa, itsensä peilailu ja keimailu. Joka päivä neiti pitää vähintään yhden peilisession, eilen ei riittänyt yksi rusettipanta vaan niitä laitettiin kolmin kappalein päähän. Ihastellessaan itseään peilistä, kimaltelevaa Minni Hiiri- paitaa ja hiuspantoja menevät pienet kädet poskille ja neiti huokaa onnellisena nennee nennneee, joka tämän kielellä asettunee johonkin ihanaa ja kaunista välimaastoon.


Meillä ei peilin edessä vietetä aikaa, aamulla hampaiden harjauksen yhteydessä viisi minuuttia riittää minulle naaman rasvaukseen ja hiusten suorimiseen, valmista tuli. Miehellä saattaa kulua pidempään mutta eteisen peilin edessä emme juuri mallaile. Mistä ihmeestä 19 kk ikäinen on sitten nämä tavat oppinut? Mummin ja ukin kyläillessä mielenkiintoisin räplättävä oli mummin meikkipussi, hiuksia harjatessa neidin ai ai aaaaa huokailut rytmittävät harjausta. Perin kummallista, eikö sitä tyttöilyä opitakaan vaan onko se osittain sisäsyntyistä?

Turkissa juhliin pukeudutaan, päivän arkivaatteissa ei lähdetä vierailulle vaan laittaudutaan. Naiset käyttävät paljon hameita ja mekkoja sekä korkokenkiä, on ihan tavallista että mies pukeutuu puvuntakkiin naapuriin kutsuttaessa. Vierailut ovat tärkeä osa paikallista kulttuuria ja niihin panostetaan, tyhjin käsin ei kylään mennä. Vieraita on vastassa ovella koko perhe, suikataan tervehdys molemmille poskille ja tämän jälkeen vieraat ohjataan istumaan, joissakin kodeissa on jopa huone vieraita varten. Se pidetään aina siistinä, nurkassa teepöytä rykelmä, paremmat nojatuolit ja sohvat sekä riittävästi istumapaikkoja suuremmillekin seurueille. Yleensä tarjotaan teetä, joskus turkkilaista kahvia, börekiä tai keksejä. Jos vierailu on odotettu niin tarjottavana saattaa olla lämmin ruoka ja lajeja on monesti runsaasti.

Meidänkin emäntä oli nähnyt eilen vaivaa ja pöytä suorastaan notkui ruokia. Lahjaksi perheeseen viedään monesti koriste-esineitä, kukkia, suklaata, leivonnaisia tai viinipullo, jos tiedetään että se ei loukkaa perheen tapoja. Jälkiruokaa ja kahvia tarjotaan yleensä aina illan päätteeeksi. Vieraiden olosta huolehtiminen ja tunnelman luominen on paikallisilla verissä. Kaikki otetaan huomioon, keskustelu on vilkasta ja illan isäntä yleensä huolehtii että kaikilla on mukavaa, teekuppi tai viinilasi täyttyy huomaamatta, herkullisten ruokien määrä tuntuu loputtomalta. Turkissa vieras on aina kuningas.

Neiti sai eilen pukeutua mekkoon ja laittaa päähänsä rusetit, uutta mekkoa piti ihastella peilin edessä hyvä tovi. Kyläpaikassakin neiti löysi nopeasti talon peilit, piti varmaan testata onko lopputulos yhtä tyydyttävä kuin kotona. Turkissa lapset pitävät pienemmistään huolta, teini-ikäiset eivät murjota nurkissa vaan katsovat pikkuisten perään ja leikkivät näiden kanssa, aikuisille annetaan tällöin rauha seurustella keskenään. Tälläisinä hetkinä kuten eilen, sitä voi olla tuhottoman onnellinen päätymisestään tänne kun ympärillä on leppoisa tunnelma, molemmista kulttuureista ylpeitä vanhempia ja ihania ihmisiä,  pulppuava keskustelu ja yhteisymmärrys sekä lasten iloiset äänet.

perjantai 22. helmikuuta 2013

Rannikolta kaupunkiin on pitkä matka

Mies teki lähtöä töihin ja sitoessaan kengännauhoja kysyi että miksi ihmeessä me muutimme Bodrumista Ankaraan? Niinpä, sitä on mietitty monet kerrat, yhdessä ja erikseen, ystävien kanssa Suomessa ja Turkissa. Ihan järjellistä selitystä tuskin löytyy mutta kyllä se päällimmäinen taisi olla säännöllinen elämänrytmi ja paremmat työmahdollisuudet. Ja nehän me Ankarassa alkukankeuden jälkeen saimme mutta viiden vuoden jälkeen olemme heränneet siihen todellisuuteen että tämä suurkaupungissa elo ei ehkä olekaan meitä varten.


Kun vuonna 2008 pakkasimme tavarat ja koiran bussiin ja matkustimme Ankaraan, olimme ihan kyllästyneitä sesonkien mukaan elämiseen. Oli tehty töitä eri kaupungeissa, seurattu joka kevät innosta puhkuvia turkkilaisia odottamassa turisteja ja odotettu kauden päättymistä syksyn ollessa jo pitkällä. Työ turismin parissa oli hektistä, mielenkiintoista mutta myös arvaamatonta. Huono taloudellinen tilanne vaikuttaa heti matkailuun, josta monen niillä seuduilla asuvan leipä on suoraan tai ainakin välillisesti kiinni. Kun saavuimme Ankaraan marraskuun lopulla, oli taivas yhtä harmaa kuin tänäänkin. Emme sulautuneet sitten ollenkaan harmaaseen massaan kirjailluissa farkuissa ja värikkäissä vaatteissamme, ystävämme sanoi että ruumiinkielemmekin on ihan erilainen kuin paikallisilla, se letkeän rento elämänasenne menee sormenpäihin, saa suupielet ylöspäin ja askelluksen huolettomaksi. Ankarassa se katoaa aika pian, eräänä päivänä huomaa sulautuneensa harmaa-ruskeaan massaan, omistavansa yhtä tylsän ruskean villakangastakin kun muillakin, mustat joka sään kengät, hattu syvälle päähän, katse alas ja siinä meillä on Ankara lookki.

Kun laitan silmät kiinni, voin kuvitella putputtavani skootterilla pitkin Bodrumin mukulakivikatua ohi huvipursisataman tai mutkittelevani pitkin Antalyan alueen kaunista rantietä, kuuma tuuli, pinjametsän huumaava tuoksu ja sininen meri. Mitä sitten että siellä paiskittiin toisinaan pitkiä päiviä, menetettiin hermoja jos jouduttiin lähellekään basaareja ja mietittiin että mitäs sitten talvella. Käsi sydämellä voin sanoa, että huolimatta miinuksista rannikolla elämässä jäi jotenkin kummasti aina plussalle vaikka se ei välttämättä siltä aina lompakossa näyttänytkään. Rannikon turistipaikoissa elämä on kuplaa, siellä ei tarvitse tietää maan ongelmista mitään ellei halua, samalla se kuitenkin tarjoaa mahdollisuuden elämään alueella jossa ulkomaalaisia ei tuijoteta, heidän tapojaan ei kummeksita samassa mittakaavassa kun täällä Anatoliassa. Ilmapiiri on moderni eikä suurkaupungin luomia suuria ääripäitä ole, turistipaikka tarjoaa lupauksen illuusiosta jota todellinen Turkki ei ole.


Ankara on ollut meille tärkeä etappi, löysimme täältä molemmille työpaikat, oma asuntokin järjestyi ja vielä erittäin mieleinen, täällä on tärkeitä ihmisiä ja paljon muistoja. Elämä Ankarassa on asettunut uomilleen. Suurkaupungin saasteet, luonnon ja meren kaipuu sekä arjen painava tylsyys ovat saaneet meidät kuitenkin suunnittelemaan muuttoa sinne missä meri kimmeltää ja rantakaduilla tungeksitaan kesän helteisinä aikoina. On ollut onni asua täällä, raskaana ollessa oli mahdollisuus valita monen sairaalan ja lääkärin väliltä, terveyspalvelut ovat helposti ulottuvilla, virastoasiat on ollut helppo hoitaa pääkallopaikalla ja niin ne työt, oli uskomatonta tottua Ankaran arkeen kaiken epäsäännöllisyyden jälkeen, meillä olikin yhtäkkiä säännölliset työajat ja vapaat, lomat suunniteltiin etukäteen ja ne voitiin pitää kesällä, jolloin rannikolla painetaan dollareiden kuvat silmissä aamusta iltaan. Ankara on opettanut paljon Turkista ja turkkilaisista, niin hyvässä kuin pahassa, kuinka samanlaisia me olemmekaan ja kuinka toisaalta niin kovin erilaisia.

Vaikka palvelut toimivat niin se päätös muuttaa rannikolle on kai tehty muutamien kuluvien vuosien aikana, alussa se oli ilmaan heitettyjä ajatuksia että mitäjos kunnes ne vaihtuivat tarkemmiksi suunnitelmiksi, joku voi pitää meitä pähkähulluina mutta siihen olemme jo kai tottuneet. Kun laittaa järjestykseen mikä meille on tärkeää, kallistuu vaaka vahvasti rannikon puolelle. Molemmat vaihtoehdot on koettu, puolet Turkin ajasta olen elänyt siellä ja toisen täällä ja vaikka kuinka pinnistelen Ankaran puolesta sen järjellisyydessä, tömähtää paino silti toiselle puolelle.


Ihan entisenlaiseen elämään emme aio palata, kaikki on vielä auki ja tärkeimpänä lopullisen paikan valintaan vaikuttavat työpaikat, myös kouluja pitää alkaa jo miettiä tyttären kannalta. Ennen tyttöä oli helppo hypätä bussiin ja muuttaa, tavaraakin oli niin vähän mutta nyt asiaa mietitään ihan toiselta kantilta. Missä on hyvä esikoulu, asialliset valtion koulut tai siedettävän hintaiset yksityiset, riittävän hyvät terveyspalvelut ja turvallista asua, onko leikkipuistoja ja kuinka kuljetaan, onko auto välttämätön hankinta, onko tulva-aluetta entä maanjäristyksiä? Silloin aikoinaan syksyn tulo oli tylsyyttä, minä matkasin monesti töihin sinne missä kausi oli vasta alkamassa, elämä oli matkalaukussa, tyhjät rannat ja kadut eivät houkutelleet. Kun ikää on tullut enemmin kiljuisin riemusta päästessäni tyhjille rannoille koiran kanssa lenkille, hiljaiseen kahvilaan kun turistivirrat ovat siirtyneet maapallon toiselle puolelle ja kuuntelemaan taukoamatonta sateen ropinaa.

Olemme ehkä ulkopuolisesti sopeutuneet elämäämme täällä mutta se pieni palo meillä molemmilla on kasvanut kasvamistaan. Joka kevät me huokailemme yhä kiihtyvään tahtiin että nyt on rannikolla paras aika, vihreää ja vehreää, se tekemisen riemu jonka voi melkein kuulla, muistatko mitkä kukat nyt kukkivat ja miltä meri tuoksuu siellä huhtikuussa. Asuntoilmoituksia on selailtu, mietitty Ankaran kodin kohtaloa, tehty laskelmia ja summattu molempien paikkojen plussia ja miinuksia, lähtö on hyppy tuntemattomaan mutta sen hypyn ajatteleminenkin saa melkein hihkumaan riemusta. Vähän vanhempina mutta tuskin kovin viisaina osaisimme varmasti löytää keskitien rutiinien ja rennon elämänasenteen välimaastosta. Täältä me tullaan, odottakaa vaan hikiset helteet ja kosteat talvet.


Olemmeko me ihan oikeasti palaamassa sinne, tennissukat varvassandaaleissa ihmisten alueille, kiroilevien basaarikauppiaiden ja ylihinnoiteltujen ravintoloiden luvattuun maahan? Kyllä vaan, siellä on niin paljon muutakin, siellä on ihan tavallisia antalyalaisia, alanyalaisia, izmiriläisiä ja bodrumilaisia ja paljon muitakin, siellä on myös arki ja turimin takana tavallinen elämä. Ennen kaikkea siellä on meidän paikka sillä ei meistä ankaralaisiksi taida olla. Kun viime talvena seurasimme tytön kanssa lumikinosten kertymistä ikkunan eteen, kirosin tuhannesti mielessäni tämän kaupungin, enhän minä Turkkiin muuttanut siksi, että saisin paketissa nekin asiat mitä en Suomesta kaipaa, helvetillistä talvea, kello kuuden jälkeen hiljetyneitä katuja ja ihmisiä oravanpyörässään. Ei kyllä minä kestän ne turistit ja helteet, temppuilevat lämmitykset ja sesonkivaihtelut kunhan saan ympärille luontoa ja merta sekä aimo annoksen sitä kuplivaa välimeren tunnelmaa.

Moni asia odottaa vielä paikoilleen napsahtamista, tyttö kikattaa onnellisen tietämättömänä kun eilisellä lenkillä autojen seassa poukkoillessa hihkaisin että ehkäpä me ensi talvena tai sitä seuraavana poukkoilemme tyhjillä rannoilla ja pidämme sadetta yksinäisessä rantakadun kahvilassa. Kun sielu on vahvasti jumissa siellä jossain taurusvuorten notkoissa ja meren poukamissa, se ei sitten liiku kohti Ankaran korkeita taloja ja kakofoniaa maanittelemalla eikä rukoilemalla. Rannikolta kaupunkiin on pitkä matka ja se on paljon pidempi henkisesti mitä se on kilometreissä.


keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Turkki liikkuu

Viime vuonna Länsi-Turkissa Aydinin maakunnassa tehtiin arkeologinen löytö, maan alta paljastui noin 700 vuoden takainen urheilustadion. Tutkimusten mukaan stadion on ollut suuri ja melko nykyaikainen laitos ja alueelta löytynyt liikuntahalli muistuttaa nykyisiä liikuntatiloja.

Hürrieyt lehden artikkeliin pääset tästä.

Tämän päivän katukuvassa ei huomaa turkkilaisten liikunnallista puolta sillä paikalliset eivät ole mitään hyötyliikkujia. Joka paikkaan liikutaan autolla tai julkisilla, jos vaan voidaan. Entisellä työpaikalla paikalliset jaksoivat ihmetellä miksi ihmeessä kävelen tappomäkiä töihin kun bussikin kulkisi. Se on se liikkumisen ilo ja kunnosta huolenpito- lausahdus ei saanut mitään vastakaikua työkavereilta. Turkkilaisittain köyhät kävelevät, siitä seuraava yhteiskuntaluokka liikkuu kotterobusseilla eli dolmuksilla ja siitä ylöspäin mentäessä liikutaan autolla, aina parempi jos on oma kuljettaja. Jalankulkijoita kohtaan ei tunneta minkäänlaista sympatiaa vaan ne ovat ihan vapaata riistaa autoilijoille, joita saa varoa jopa jalkakäytävillä. Toisinsanoen vain idiootti kävelee, se suomalainen.

Muutama vuosi sitten iskin lenkkarit jalkaan ja ajattelin aloittaa juoksemisen meidän kulmilla. Huono idea. Jalkakäytävien keskelle on istutettu puita, ne ovat meidän vanhalla keskusta-alueella tuhottoman kapeita ja autojen seassa juokseminen on itsemurhaa. Huomasin suuren osan lenkkiä olevan pelkkää tuskastuttavaa tyhjäkäyntiä risteyksissä odotellen. Kun löysin sitten leveämmän jalkakäytävän, seisahtuivat mummot ostoskasseineen ja töistä palaavat virkapukuiset tuijottamaan, olipa leppoisaa hölkkää. Siirryin siis kiltisti kuntosalille ja ulkolenkit vaihtuivat kävelytahtiin sillä mäkiä ylös alas mennessä on kunto noussut, sen huomaa kun saa vieraita Suomesta ja mäkinen maasto tekee siihen tottumattomille tepposet.


Muistelisin että vuoden 2003 tienoilla kiinnitin huomiota Antalyan alueella työskennellessäni liikuntakärpäsen puraisun saaneisiin turkkilaisiin naisiin. Siihen asti tuntui että ainoa liikuntamuoto joka näkyi oli jalkapallo ja toki vain miesten sellainen. Kun ohittelin ranta-alueita aamutuimaan, näin naisten kuntopiirejä, lenkkiporukoita ja uimareita, nykyisin monissa kaupungeissa toimii naisten kuntosaleja ja jumpparyhmiä, meidän kaupunginosassa järjestetään valtion huokeita jumppatunteja naisille ja erilaisia kuntosalejakin on runsaasti. Puistoihin on pystytetty ulkokuntosaleja, joita kotirouvat käyttävät ahkerasti, monilla alueilla on myös juoksuratoja, joissa askellus ja juoksu on miellyttävämpää kuin keskikaupungilla.

Turkkilaisten naisten ykkössyy lähteä liikkeelle on ulkonäkö. Hyvin harva hakee mukavaa harrastusta pitkäksi aikaa tai toivoo kunnon kohoavan, tarkoitus on yleensä pudottaa painoa ja kun se on tehty, loppuu liikunta. Mistä lie johtuu, monia myös vaivaa kummallinen heikotus ja verenpaineen ailahtelu aina kun pitäisi kävellä portaat tai tehdä jotain yleishyödyllistä, jossa hiki lentää. Tässä on kulttuuriero, suomalainen nainen kyntää ja kaivaa hullunkiilto silmissä vaikka kasvimaata, juoksee raput ylös ja lähtee koiran kanssa vesisateeseen lenkille. Turkkilaisissa perheissä mies kyntää ja kaivaa, nainen ajelee hissillä eikä todellakaan astu ulos jos ei ole pakko. Se on epänaisellista ja jotenkin niin köyhälistön meininkiä. Hyvässä muistissa ovat edellisen työpaikan virkistypäivät, turkkilaiset naiset väkipakolla raahattu urheilulliseen maastoon, istumassa tylsistyneinä tupakka suussa ja suomalaiset pelaamassa mölkkyä.


Tarjolla on joitakin äiti-vauva liikuntamuotoja, vauvajoogaa ja jumppaa. Hinnat karsivat harrastuksen vain varakkaille sillä tuntihinta pyörii reilusti yli 20 eurossa. Vauvauintia ei juurikaan tunneta ja sitä on mahdollisuus harrastaa vain Istanbulissa. Hienoimmilla kuntosaleilla on lapsiparkki, jossa nappula voi olla valvovan silmän alla leikkimässä kun vanhemmat kuntoilevat. Juoksurattaita en ole nähnyt koskaan Turkissa eli mitään kuntolenkkejä ei rattaiden kanssa ole tapana harrastaa, paitsi minulla. Moni mies on auliisti tarjoutunut auttamaan kun olen lenkitellyt tytön kanssa jyrkkiä mäkiä ylös, ei kiitos ja lisää vauhtia, aina parempi jos on muutama raskas kauppakassi tavaratilassa tuomassa lisää haastetta. Sekopää suomalainen.

Konservatiivisissa piireissä naisten liikunta saattaa muodostua ongelmaksi, olen nähnyt kuinka mies tulee hakemaan naista pois aerobick tunnilta, koska siellä on häpeällistä pomppia koko kansan nähden. Ainakin Ankarasa tuntuu että eläkeläiset ovat aktivoituneet viime aikoina, he kävelevät ja jumppaavat puistoissa. Mielenkiintoinen piirre on myös se että, monet tulevat kävelemään puistoihin tai jalkapallokentille ympyrää, luulisi olevan mielekkäämpää valita eri reittejä eikä aina kiertää samaa ympyrää tunnista toiseen. Lähipuistossamme on kolmen miehen tuttu eläkeläiskopla, joka kävelee ympyrää joka aamu samaan aikaan reilun tunnin, sen päätteeksi istutaan lukemaan lehdet ja pidetään päivän tulikivenkatkuinen poliittinen tuokio.


Harrastaminen on tietyllä lailla rahakysymys, vähän isommille lapsille on tarjolla jalkapalloklubeja, balettia, lentopallo- ja koriskerhoja, karatea, judoa ja vaikka mitä mutta ne maksavat. Yksityisissä kouluissa harrastetaan jo ihan koulun puolesta ja valtion kouluissakin liikuntatunneilla, mutta todellinen liikunnanilo lähtee mielestäni siitä että löytää oman lajin tai tavan liikkua. Vilkas suurkaupunki ei ole lapsen vapaalle liikkumiselle ihanteellinen paikka, missä pyöräillään tai mihin rakennetaan majoja? Ne lapset joilla ei mahdollisuutta osallistua urheilukerhoihin tyytyvät puistoihin, tosin siellä kuvio on aina sama, pojat pelaavat jalista ja tytöt jäävät katselijoiksi kentän laidalle. Ainakin itselle liikunnan arvostus tulee kotoa, on liikuttu talvella ja kesällä, tehty pitkiä kävelyitä ja viety harrastamaan niin balettia kuin pesäpalloakin. Aika harvoin olen nähnyt turkkilaisia perheitä yhdessä liikkumassa, korkeintaan ostarin tasoista toiseen siirtymässä. Liikunta on pakkopullaa eikä elämäntapa.

Telkkarissa terveydenalan ammattilaiset kertovat päivästä toiseen eri sairauksien synnystä, turkkilaisten kansansairauksista, antavat ohjeita ja neuvoja. Moni hakee nopeaa apua yrttisekotuksista ja piikeistä sekä laihdutusvalmisteista. Kaikkea ollaan valmiita kokeilemaan mutta harvemmin sitä liikuntaa ja terveellistä ruokavaliota, ainakaan kovin pitkäjänteisesti. Kuinka monesti olen kuullut kun naiset valittavat kiloistaan mutta eivät ole valmiita tekemään mitään, leipää en jätä ja liikkeelle en lähde, tai oman sukulaismiehen vakavien sydänongelmien jälkeen edelleen nauttivan vaimon tekemistä ruuista joissa on valtavat määrät voita ja suolaa, kun se on tottunut.

Eri yhteiskuntaluokissa liikutaan eri tavoin jos liikutaan, varakkaimmat yhdistävät huippukalliseen kuntoiluklubiin yleensä selluliittihoitoja, joita on Turkissa tarjolla runsaasti. Eri kaupunginosien kuntosalit vaihtelevat ihan asukastyypin mukaan, tietyillä alueilla on hikisaleja, joissa on nyrkkeilyä ja painonostoa suunnattuna vain miehille ja toisilla alueilla enemmin sekasaleja. Itse käyn sekasalilla, jossa on väkeä laidasta laitaan, nuoria poikia, jotka haluavat kasvattaa rintalihaksia ja eläkeläisrouvia, jotka ovat kokeneet herätyksen elämäntapamuutokseen. Mutta se onkin jo toinen juttu koko kuntosali kaikessa turkkilaisuudessaan ja liikkumisen riemussaan.

Tämä kirjoitus poiki Minen juoksuhaasteestaJuoksemaan en siis lähde mutta kävelylenkeille kylläkin, eilisessa aurinkoisessa säässä jolkoteltiin tytön kanssa ihan lähikulmilla ja tässä kuvasatoa.

Tästä lähdetään, heti alkuun löysät pois!
 Mäen harjalle saavuttaessa oikealla häämöttävät Sheraton ja Hilton hotellit.











Käännytään postin kulmalta alas.
Sinne vielä korkeammalle jää EU-talo.

Pyykkipäivä, rinnetonttien ongelma on vajoava maa, joten maatason asunnoissa
 tehdään usein remonttia.
Yli mentiin taas jostain mistä päästiin, ei liikennevaloja eikä suojateitä.
Viehättävän sinisen talon kulmalta aloitettiin nousu ylös ja kohti kotia.
Ohitettiin valtion vanhainkodin laajennustyömaa.
Lopuksi vielä haettiin kanamunia munamieheltä ja sitten kotia.


                                                                                                                                                                                                              














maanantai 18. helmikuuta 2013

Taaperon kanssa ulkona syömässä

Turkissa ulkona syöminen on edullista ja helppoa, eri tasoisia ravintoloita on runsaasti ja usein ihan kotikorttelissa. Olemme käyneet tytön kanssa ulkona syömässä ihan siitä asti kun tämä oli vauva, silloin se olikin helppoa kun ei tarvinnut kuin maitopullon mukaan ja yleensä käärö veteli sikeästi unia meidän ruokaillessa. Nykyisin neiti touhuaa pöydän päässä, vilkkaana hyörii ja pyörii, joskus jotain menee suuhunkin.

Hyöritään ja pyöritään

Paremmissa ravintoloissa lapsia ei näy illallallisaikaan, sen sijaan lounasaikaan runsaasti. Harvoissa ravintoloissa on leikkinurkkauksia eikä perinteisissä lounasravintoloissa ole välttämättä syöttötuolejakaan. Pienet asiakkaat ovat kuitenkin tervetulleita ja heidät otetaan lämpimästi vastaan. Tyttö on joskus ruokaillut meidän sylissä tai istuen omissa rattaissa ellei syöttötuolia ole ollut tarjolla. Meillä on muutama vakipaikka, missä tytön kanssa käydään, listalta tilataan ihan samoja ruokia mitä meillekin mutta ilman tulisia mausteita. Lounasravintolassa maistuu keitto, lihapullat tai kana, kebappaikassa taas döner, jos neiti saisi valita kävisimme joka päivä syömässä leivoksia. Toisinaan koko touhu menee pelleilyksi, sillä uusia ihmisiä ja tarjoilijoiden touhuja pitää seurata tarkkana, tällöin suuhun ei eksy juuri muuta kuin muutama pala leipää ja jogurttipiimää eli ayrania.

Internetin äitiys-blogeissa on ollut kirjoituksia lasten ruokailemisesta ravintoloissa. Asia tuntui jakavan suomalaisia, sillä toisten mielestä on ikävää jos naapuripöydän lapset pilaavat ruokailuhetken huutamisella kun taas toisten mielestä vain ravintolassa lapsi voi oppia olemaan siellä luontevasti. Meidän tyttö on aika vilkas, joten ei tulisi mieleenkään lähteä parempaan illallisravintolaan tämän kanssa, lounaspaikoissa meteliä ja vilskettä on muutenkin joten yhden lapsen känkkäränkkä-kohtaus ei haittaa ketään. Niinä viikkoina kun mies on illat kotona, linnottaudumme yleensä mieluiten illaksi kotiin, jos joskus harvoin haluamme illalliselle ulos, paikan kriteetit ovat että se on kävelymatkan päässä ja rento tunnelmaltaan.

Ja suoraan herkkutiskille

Turkki on kuitenkin niin lapsiystävällinen maa, että lapsen saapuminen ravintolaan tai kahvilaan ei herätä ihmisissä sen suurempia reaktioita, kun ei olla totuttu hiljaisuuteen tai omaan rauhaan, ei sellaista vaadita ravintoloissakaan. Suomessa olemme käyneet tytön kanssa kerran ja vain päiväsaikaan kahviloissa. Ruuhkaisessa kahvilassa kieltämättä tuli sellainen olo, ettei suurehkojen vaunujen sovittamista pieniin tiloihin katsottu jokaisesta pöydästä kovin hyvällä. Liikumme tytön kanssa lähes joka paikkaan rattailla, joten on hyvä että pääsee välillä tankkaamaan. Kotona meillä ei tehdä juuri koskaan jälkiruokia, ei turkkilaisia eikä suomalaisia, mutta kahviloissa ja ruokaostoksillakin tytölle tarjotaan usein keksiä tai suklaata. Asiasta on aika hankalaa nostaa meteliäkään sillä paikallisille on turhaa alkaa pitämään luentoa hammaspeikoista tai ruoka-ajoista. Kun lapsi haluaa. Sinänsä satunnaiset herkut eivät meitä haittaa, mutta tyttö on selvästi jo oppinut odottamaan niitä eri paikoista.


Ostoskeskus Panora

Ankarassa on lukuisia ostareita, taitaa olla noin 15, joissa jokaisessa on oma ruokamaailma. Tarjontaa on valtavasti ja usein myös lapsille suunnattu leikkinurkkaus, tenavia kierrättävä juna ja viikonloppuisin teatteriesityksiä sekä hieman isommille lapsille hoitonurkkaus. Kaikissa ruokapaikoissa on syöttötuolit ja melutasokin sen verran korkea ettei haittaa mitä perheen pienin tekee tai on tekemättä. Vaikka ostarit sinänsä ovat aika tylsiä paikkoja viettää aikaa, on siellä erityisesti Ankaran viime päivien koleilla ja epävakaisilla säillä helppo olla lapsen kanssa, kaikki on käden ulottuvilla. Ostareissa on hyvien palveluiden lisäksi vaipanvaihtohuone ja leveät hissit, joihin mahtuu rattaiden kanssa. Kun liikkuu kaupungilla, pitää olla suunnitelmat kuinka tilanteista selvitään ilman niitä.


Joitakin vuosia sitten kaupunkiin aukesi vieri viereen bistro-restaurant-cafe ketjujen ravintoloita, illallisaikaan ne ovat täynnä juhlaväkeä mutta päivisin myös perheiden ja äitien suosiossa. Lista on sekoitus turkkilaisia ja länsimaalaisia ruokia ja lähes jokaisella on oma lastenlista, jossa on valittavana muutamia aikuisten annoksia pienemmässä koossa ja ilman erikoisempia mausteyhdistelmiä. Paikat ovat hieman hinnakkaampia mutta päivällä henkilökunnalla on aikaa viihdyttää tyttöä ja itse saa kumottua ansaitsemansa kahvikupillisen ja luettua päivän lehdet.

Käyttekö te lasten kanssa ulkona syömässä maailmalla tai Suomessa, millaisia kokemuksia teillä on näistä hetkistä?

lauantai 16. helmikuuta 2013

Uskonto ja huivi

Lukijalta tuli pyyntö kertoa uskonnosta Turkissa, aihe on aika monimutkainen lähestyä joten kirjoitan siitä omasta näkökulmastani ja kuinka se näkyy arjessa. Turkkilainen yhteiskunta on niin monijakoinen, uskonto arjessa maan länsiosissa hädin tuskin näkyy matkailijalle mutta itäosissa se on selvästi esillä. Ankarassa uskonnon näkyvyys vaihtelee asuinalueiden ja kaupunginosien mukaan. Kaupungissa on vanhoja historiallisia moskeijoita vanhan kaupunginosan alueella, uudemmille paikoille pystytetyt ovat jyhkeitä maanmerkkejä. Moskeijat ovat maassa avoinna myös matkailijoille ja monin paikoin niitä esitelläänkin avuliaasti.


Nykyisen valtapuolueen aikana uskonto on varmasti ollut useammin kuin koskaan puheenaiheena Turkissa. Siihen on tullut uusia piirteitä ja monien arjessa se hakee uutta paikkaansa. Islam on näkyvämmin esillä katukuvassa, aiemmin huiviin pukeutuneiden naisten muoti ei ollu läheskään yhtä moninaista ja kantaaottavaa.

Ankaran ydikeskustassa ihmismassa vyöryy päälle, minimekkojen ja jakkupukujen seassa astelee nuoria naisia lävistyksineen ja tatuointeineen, päähän on kiedottu huivi. Erityisesti nuorten naisten keskuudessa on viime vuosina noussut uskonnon toimintatapojen kyseenalaistava liike, feministinen islam, joka ei halua soveltaa länsimaalaista feminismiä maahan sellaisenaan vaan etsii tietä siihen uskonnon kautta. Naiset haluavat aktiivisemman roolin uskonnossa, pohtivat omaa paikkaansa siinä ja tuovat monesti myös esiin sen vaatetuksen kautta. Tyyli voi olla sekoitus vaikkapa punkia ja grungea ja huivin pukemistapakin vaihtelee.

 Ankaran hienoimmilla alueilla voi vastaan kävellä huippumuodikkaissa vaatteissa ja laukuissa liitelevä turkitar, jonka huivi ei ole markkinakamaa vaan sitä koristaa kuuluisan muotitalon logo. Jalassa huikean korkeat korot, eikä meikissäkään ole säästelty. Myös media on huomioinut tämän, Turkissa ilmestyy nykyisin suosittu  Ala-lehti, joissa esitellään muotia huivia käyttäville naisille, teeveessä on viimeisen vuoden aikana näkynyt myös muotimerkkien mainoksia, jotka on suunnattu uskonnollisesti pukeutuville. Turkkilaisissa sarjoissa uskontoa on harvemmin käsitelty vaan niissä on kuvattu varakkaiden ja etuoikeutettujen elämää tai turkkilaisen arjen koukeroita ilman uskonnon kovin selvää roolia. Viime kaudella starttasi uusi sarja Huzur Sokağı ( rauhan katu), joka kertoo uskonnollisen perheen ja modernin perheen elämästä, harvoja sarjoja, jossa yksi pääroolin esittäjistä pukeutuu huiviin. Sarja on melko suosittu mutta sitä on myös arvosteltu sen antaman modernin perheen yksipuolisesta kuvasta.


Yleisemmin Turkissa on ollut naisilla kuitenkin pään suojana ns. kylähuivi, pieni kukeroinen huivi, joka sipaistaan päähän yleensä ulos mentäessä. Osalle sillä on ollut uskonnollisempi merkitys, toisille symbolisempi, jotkut ovat käyttäneet sitä ulkotöissä suojana paahteelta. Nykyisin turkkilaisista naisista noin puolet käyttää  huivia, sitä voi olla vaikea uskoa jos liikkuu vain ultramoderneilla alueilla, sen sijaan konservatiivisilla asuinalueilla lähes jokainen on peittänyt päänsä. Raja ei ole enää kuitenkaan niin selvä, myös hienoissa kahviloissa istuskelee tyylikkäitä naisia huiveineen ja olen jopa törmännyt kuherteleviin pareihin ravintoloissa, jonka toisella osapuolella on pää peitetty.

Turkin tasavallan aikana valtion instituutioissa on ollut kiellettyä käyttää huivia, nykyisen vallan aikana tähän luvattiin muutos ja pitkällisen prosessin jälkeen huivia käyttävät saivat ilmestyä työpaikoille sekä yliopistoihin niihin pukeutuneina. Viimeisimpänä laki kumottiin yliopistojen osalta vuonna 2010. Tätä edelsi pitkä mielenosoitusten sarja sekä poliittinen kamppailu. Maassa toteutettiin koulu-uudistus viime vuonna, jonka myötä koulun valinnaisiin aineisiin sisällytettiin uskonnon opintoja ja uskonnolliset koulut otettiin koulujärjestelmän piiriin.

Yli kymmenen vuoden aikana mieleeni ei tule yhtään tilannetta, jossa joku olisi kysynyt uskonnollista suuntautumistani Turkissa, tai no oleskelulupahakemukseen rastitetaan oma uskonto mutta se taitaakin olla kohdallani ainoa paikka. Edes omat appivanhemmat eivät ole asiaa koskaan nostaneet esille, tosin konservatiivisissä piireissä ei vanhemmilta tule lupaa avioitumiseen eri uskontoa edustavan kanssa. En tiedä kaikkien tuttaviemme tarkkaa suhtautumista uskontoon sillä se on monesti  nuoremman väestön keskuudessa henkilökohtainen aihe.


Muistan lukeneeni jostain että suurin osa turkkilaisista näkee itsensä ensisijaisesti turkkilaisina ja toisena muslimeina, en yhtään epäile tätä kun ajattelee kansalaisten vahvaa kansallistuntoa. Monet turkkilaiset tavat kietoutuvat uskontoon ja monesti on epäselvää onko tavan alkuperä uskonnossa vai jossain aivan muussa. Turkki on sekulaarinen valtio, jossa uskonto ja valtio on erotettu toisistaan. Turkkilaiset ovat kiinteä yhteisö kansallisuutensa vuoksi ja ihmisten erilainen suhtautuminen uskontoon on harvalle ongelma. Kun huivinkäyttö kohu kuohui maassa muutama vuosi sitten kuumana, alkoi monesta turkkilaisesta tuntua kansainvälisen kiinnostuksen takia sen olevan suurempi ongelma ulkomaalaisille kuin se on turkkilaisille.

Rukouskutsu kiirii minareeteista viidesti päivässä, kaupankäynti ja ihmisten loputon liike keskustan kaduilla jatkuu pysähtymättä, osa siirtyy moskeijaan rukoilemaan, osa ei. Opiskelijoiden kansoittaman Kızılayn alueella ystävättäret kävelevät käsikynkkää, kuten turkkilaisilla on tapana. He kikattelevat kuten nuoret tytöt yleensäkin, ehkä pojille tai koulutapahtumille, toinen on pukeutunut peittäviin vaatteisiin ja huiviin, toinen taas farkkuihin ja teepaitaan, ponnari heiluu vapaana. Huivi ei kerro ihmisestä paljoakaan, se on osoitus omasta uskonnollisesta suuntauksesta mutta kaikki muu jää arvailujen varaan.


torstai 14. helmikuuta 2013

Minun kanssa on helppo olla kun voi olla niin kuin minä sanon


Turkissa ystävänpäivä on rakastavaisten päivä ja on tärkeää muistaa tuolloin sydämen valittua illallisella, lahjalla tai kukkakimpulla. Me vietimme päivää romanttisesti rahtaamalla ylijääneitä remonttitarvikkeita takaisin, lounastamalla ulkona ja nauttimalla taas niin keväisestä kelistä että huimasi. Miehiä nuorista vanhoihin seisoi kukkakauppiaan kojulla jonottelemassa vuoroaan, osassa ravintoloita illallisvarauksia ei enää otettu vastaan ja naisiakin näkyi ostoskeskuksessa lahjapakettien ja suklaarasioiden kanssa.


Rakastavaisten juhlapäivänä voi pohtia kaksikulttuurista suhdetta, miten se eroaa saman kulttuurin osapuolten suhteesta vai eroaako juuri ollenkaan. Lähtökohtana on tietysti kahdesta eri kulttuurista tulevat ihmiset,  kun suhde solmitaan, on sen viehätyksenä ainakin osittain erilaisuus. Toisesta kulttuurista matka toiseen vaihtelee sen mukaan kuinka kaukana ne ovat toisistaan. Alussa erilaisuus viehättää, tuntuu niin eksoottiselta kun toinen kertoo tulevansa olosuhteista, jollaisia ei ole koskaan itse nähnytkään, on helppoa romantisoida pieni vaatimaton kylä vuoristoon, jonne hädin tuskin on tietä, kuusitoista sisarustakin kuulostaa jotenkin niin ihanalta. Erilaisuus on rikkautta mutta on ihan ihmisestä kiinni, kuinka suurta erilaisuutta pystyy sulattamaan jokapäiväisessä elämässä, se arkikin kun tulee vastaan.

Vuosien kuluessa opitaan toisten kulttuurista yhtä ja toista, sovitellaan niitä sopimaan omaan arkeen ja tehdään kompromisseja, toivottavaa olisi että puolin ja toisin. Liikaa ei kai kummankaan pitäisi muuttua toisen kaltaiseksi, sillä silloin se erilaisuuden viehätys katoaa. Usein kuulee sanottavan että ihminen rakastuu henkilöön huolimatta toisen kansalaisuudesta, mutta kyllä se kulttuuri tulee siinä samassa paketissa.

Kaksikulttuurisessa suhteessa joudutaan tekemään päätöksiä sellaisista asioista kuin mihin asetutaan asumaan, mahdollisesti jomman kumman kotimaahan, mitä kieliä lapselle puhutaan, millaisia tapoja otetaan arkeen käyttöön ja miten uskon asioihin suhtaudutaan. Ympäristön suhtautuminen on aina lopulta yllätys ja se ymmärtääkö omassa maassaan asuva puoliso toisen aallonpohjia sopeutumisessa ja sopeutumisen jälkeen jatkuvassa kahden maan välitilassa olemisessa. Parasta olisi. Oma mieheni sanoo näkevänsä Turkin ihan toisin silmin sen jälkeen kun aloimme asua yhdessä. Turkki ulkomaalaisen kantilta näyttää molemmat ääripäät, ärsyttävimmillään se on ulkomaalaisen elämän hankaloittamista virastoissa, joissa luukun takana kukaan ei halua ymmärtää aksentilla puhujaa tai saa ulkomaalaisen henkilötunnusta missään toimimaan, mollottelua ja suureen ääneen kommentointia, miellyttävimmillään se taas on aitoa kiinnostusta, kohteliaisuuksia ja etuoikeutettua kohtelua. Puoliso ymmärtää maansa tavat, huonot sekä hyvät, mutta asettuu aina ulkomaalaisen valittunsa puolelle. Siinä heiluvat toisinaan sukujen perinteet mutta mielestäni on tervetullutta tuuletella ikiaikaisia tapoja ja kyseenalaistaa piintyneitä toimintamalleja.

Molemmilla on omat lapsuusmuistonsa ja tärkeät perinteet, vaikka ei voisi vähempää kiinnostaa suunnata uhrijuhlan aikaan sukulaisten lihapatojen äärelle niin kannattaa miettiä onko se juuri ollut puolisolle se tärkeä juhlapyhä jo lapsena. Kun mieskin kerran jouluna hyppii tonttulakki päässä, kuuntelee sadatta kertaa samoja jouluvirsiä ja maistelee epämääräsen näköisiä laatikoita, niin kestää sitä kerran vuotiset uhrijuhlat aika kevyesti. Perheeseen syntyvä lapsi edustaakin sitten kahta kulttuuria ja samassa paketissa. Toivottavasti hän istuu tulevaisuudessa hymyssä suin niin porkkanalaatikon kuin lihapatojenkin äärellä.


Kun elää henkilön kanssa, joka ajattelee tietyllä lailla samoin mutta toisaalta taas ihan eri tavoin, oppii paljon itsestään. Kaksikulttuurisessa suhteessa jos missä on ensiarvoista että tärkeimmät arvot ovat samat, pikku jutuista on turha kiistellä ja niiden kanssa oppii elämään puolin ja toisin. Jos toinen on sujut sen kanssa että meillä ei tehdä kolmen lajin illallisia vaan kolmen päivän laatikkoruokia niin vastavuoroisesti voi juoda itsensä teemyrkytysen partaalle sukulaisissa ja jaksaa hymyillä vielä vaikka olisi jo mieluusti nukkumassa.

Meillä molemmat kulttuurit ovat aika lailla läsnä arjessa, saunaa on suunniteltu vierasvessaan eikä hirvenlihasäilykettä saa avata ilman että mieskin on kotona. Suomen reissuillani huomaan kuitenkin olevani joissakin asioissa jo ihan turkkilainen, samalla tajuan mieheni taas ihannoivan monia suomalaisia tapoja. Hänellä on mahdollisuus romatisoida suomikuvaa, ah kuinka ihanaa olisi asustella niissä jylhissä metsissä pienessä pirtissä, kalastella järvissä ja juoksennella pitkin asumattomia metsiä tai kuinka viisas onkaan suomalainen joka pukeutuu tuulipukuun, tuohon joka sään asusteeseen. Parempi kuitenkin näin, olisi aika raskasta jos oma puoliso ei arvostaisi eikä olisi kiinnostunut minun kotimaastani.

Olen tavannut muutamia vanhempia pariskuntia, jotka edustavat kahta eri kulttuuria. Monilla heistä on kehkeytynyt oma kieli, sekoitus kahta tai jopa useampaa, miten ihastuttavaa, oma salakieli! Kun on tehnyt pitkän matkan yhdessä halki ympäristön mielipiteiden, sovittelujen, uuden oppimisen ja toisen tukemisen, hioutuu aika tiiviiksi yksiköksi jolla pitääkin olla vähintään oma salakieli.

Kahden kulttuurin dilemma: Suomeen tarkoitetut rattaat pinteessä turkkilaisessa ympäristössä
Hyvää ystävänpäivää ja nautinnollista rakastavaisten päivää niille, jotka sitä viettävät!




tiistai 12. helmikuuta 2013

Markkinapäivä

Sunnuntaina meidän korttelin katetulla markkinpaikalla pidetään vihannes- ja hedelmämarkkinat. En käy markkinoilla ihan joka viikko vaan tilanteen mukaan. Toisinaan käyn vain katselemassa värejä, tutkimassa hintoja ja kauden tarjontaa sekä ihastelemassa kakofoniaa ja tunnelmaa. Sunnuntaisin lähitienoon kadut on parkkeerattu lähes umpeen, yksisuuntaisella kadullamme ajetaan molempiin suuntiin ja kansainvaellus kulkee kohti markkinapaikkaa. Monilla on apuna markkinakärry tai vaihtoehtoisesti perheen tenava kantoapuna.


Markkinapaikka on kahdessa kerroksessa ja siellä saa hyvän käsityksen mitkä ovat kauden tuotteita. Hintataso ei kovin paljoa muutu eri myyjien välillä, sen sijaan hinnat muuttuvat viikoittain ilmojen mukaan. Pakkaskelit nostavat talvella hintoja ja keväällä ja syksyllä taas tulvat, uutisissa on monesti tietoa hintojen suurista muutoksista sillä monelle turkkilaiselle markkinaostokset ovat viikon perusta aterioille.


Markkinoilta kannattaa valita omat luottomyyjät, tällöin tietää mistä tuotteet tulevat ja yleensä vakioasiakkaalle valitaan parhaimmat tarjonnasta, vaihtorahan kanssa kannattaa olla tarkkana varsinkin jos myyjä ei ole entuudesta tuttu. Itse suunnistan aina muutaman luottomyyjän luokse, papparaisilta juurekset, lehtivihreät ja kaalit, ulko-oven nurkassa kojuu pitävältä herralta appelsiinit ja mandariinit, jos anopin kanssa lähtee markkinoille, menee siinä puolikas päivä. Jokainen myyjä ja tomaatti käydään läpi ennen ostopäätöstä ja jokainen pussiin sujahtava vihannes kulkee tarkastuksen läpi, hintoja pitää muistaa kauhistella ja tuotteita vähän mollatakin.


Paikallisilla on usein uskomattomat määrät kantamuksia markkinoilta lähtiessä, salaatteja tehdään joka aterialle ja monet ruuat ovat vihannespohjaisia, liha on kallista verrattuna palkkatasoon ja sitä ostetaan säästeliäästi, pavut ja linssit toimivat monesti proteiinin lähteinä. Kesällä ostetaan kilottain tomaatteja, joista valmistetaan itse tomaattipyreetä, aamupalalle tomaattipohjaisia tahnoja ja tomaattikastiketta. Näitä käytetään erityisesti talvella kun tomaatit tulevat kasvihuoneista ja maku on aika mitäänsanomaton.


Turkissa ei juuri pakasteta mutta sitäkin enemmin kuivataan ja tehdään etikkasäilykkeitä, syksyllä kuivataan munakoisoja, biberiä, punaista paprikaa, kesäkurpitsaa ja okraa, monella parvekkeella on roikkumassa puhdistetut vihannesnauhat, erilaisista pikkupaprikoista jauhetaan myös mausteita ja kesäyrttejä kuten vuoristotimjamia, jota kuivataan talven varalle. Kesän marjoista ja hedelmistä moni tekee hilloja ja marmelaadeja.


Helmikuussa parhaimmillaan ovat lehtivihreät, kotona ja ravintoloissa tarjolla onkin lähinnä vihersalaattien erilaisia muunnoksia. Markkinoilla on kauniin värisiä punajuuria, eri kokoisia retiisejä, kukka- sekä parsakaalia, ruusukaalia, tuoretta valkosipulia, juurisellereitä, nauriksia, purjonippuja sekä pinaattia ja mangoldipuntteja.


Ympäri vuoden paikalla ovat peruna- ja sipulimiehet, muiden tarjonnat vaihtelevat kausien mukaan. Hedelmistä parhaimpia ovat nyt omenat, Ankaran päärynät ja sitrushedelmät, talvella tarjolla on myös saksanpähkinöitä ja kastanjoita. Moni myy tuotteitaan, jotka saapuvat Ankaran lähikylistä mutta osa tuotteista tulee talvella Antalyan kasvihuoneista. Jokaisella markkinapaikalla on valtion virkamiehiä valvomassa kaupankäyntiä ja hintoja, nykyisin kaikilla pitäisi olla hinnat näkyvillä.


Jossakin lähialueen markkinapaikoista löytyy joka päivälle markkinat. Markkinapaikalla raikaa tarjoushuudot ja jokaisella kojulla käy vilkas puheensorina kun kauppaa tehdään. Ostajalle tarjotaan ainakin hedelmistä maistiaisia ja jokainen kehuu tuotteitaan. Meidän markkinpaikalla on talviaikaan myös kalakoju, jossa viime viikonloppuna oli tarjolla talvikaloista hamsia eli sardellia ja istavritia eli piikkimakrellia. Kaupan oli myös mausteita sekä pähkinöitä.


Perinteisten hedelmien rinnalle on viime vuosina tullut eksoottisempiakin, markkinoilla oli viime viikonloppunakin ainakin pomeloa ja mangoa, mansikoitakin oli parilla myyjällä mutta maku ei ole talvella mistään kotoisin ja hinnat älyttömiä. Turkkilaiset ostavat monta kiloa tomaatteja, kurkkua, biberiä jne. joten jos haluaa pienempiä määriä, voi markkinamyyjä olla ihmeissään. Hinnat ovat  sen verran edullisia että alle kilon ostaminen tuntuu hieman hassulta. Muutamia esimerkkihintoja viime viikolta:

Tomaatit ja kurkut: 2 liiraa eli vajaa euron kilo
Pinaatti: 1,5 liiraa eli n. 70 senttiä kilo
Appelsiinit: 2 liiraa eli vajaa euron kilo
Omenat: 1,5 liiraa eli n.70 senttiä kilo
Lehtisalaatti, mangoldi, tilli, persilja tms. : 50krs- 1 liiran puntti eli noin 20-50 senttiä puntti
Perunat laadun mukaan 70krs -2 liiraa eli noin 30 senttiä- euron kilo

Hinnat olivat selkeästi laskeneet parin viikon takaisista, säät ovat suosineet viljelijöitä ja matkantekokin on helppoa kun vuoristo-osuuksilla ei ole pahoja lumimyräköitä.


Markkinamyyjät ovat varustautuneet päivään keittimillä, joten myyntipöydän takana porisee toisinaan keitto tai ainakin teepannu. Ne joilla ei ole kantajaa omasta takaa tai voimia itse kantaa, voivat palkata hommaan alueella pyöriviä kantojuhtia, miehillä on hartioilla kori ja he kantavat ostokset kotia asti pientä maksua vastaan. Meillä on kärryt omasta takaa ja viime viikonloppunakin ne oli täytetty viimeistä paikkaa myöten, hyvin ovat palvelleet markkinakuormiakin. Tyttö huokailee ooh ja aah katsellessa hedelmiä ja vihanneksia eri väreissä, katkeamaton melu ja huutelut pitävät kiinnostuksen yllä eikä hänelle tule tylsää, markkinoilla pysytellään mieluummin rattaissa sillä ihmisiä on iltapäivällä jo ruuhkaksi asti ja väenpaljoudessa seikkaileminen tuntuu neidistä vielä liian jännälle.


Siellä täällä näkyy hormonsuz kylttejä eli myyjä mainostaa tuotteidensa olevan hormoonivapaita, takuuseen siitä ei voi mennä sillä periaatteessa mainostaa voi mitä haluaa. Kavaklideren kaupunginosassa pidetään joka sunnuntai luomumarkkinat, joiden tuotteet ja viljelijät tarkastetaan, heille myönnetään sertifikaatti, joka tulee esittää markkinapaikalla. Jos tavallisilla markkinoilla tomaattikilon hinta on vaikkapa 2 liiraa, on se luomumarkkinoilla noin 4-5 liiraa.


Tarjolla on myös luomulihaa ja juustoja sekä hunajaa ja hilloja. Luomutuotteita on nykyisin myynnissä myös isoissa marketeissa ja hinnat ovat huidelleet joidenkin tuotteiden kohdalla pilvissä, viime aikoina markkinoille on tullut lisää kilpailua ja hinnat tuntuvat olevan laskussa. Luomutuotteiden kohderyhmä on selkeästi koulutettu ja varakkaampi yhteiskuntaluokka, ihan jo hinnankin vuoksi. Tavallinen talliainen voi olla tarkkana parhaiten niin että ostaa kaudentuotteita ja lähialueen viljelijöiltä, liian halpojen hintojen takana on yleensä aina jotain mätää. Turkki on hyväksynyt markkinoilleen geenimuunnellut tuotteet, viime vuonna Turkin maatalousminiteri lupasi että geenimuunnellut tuotteet tullaan merkitsemään jatkossa, geenimuunneltuja ovat monet liha- ja maitovalmisteet.


Markkinoilla on kiva tehdä ostoksia, aina parempi jos on aikaa ja ehtii kierrellä rauhassa ja imeä tunnelmaa. Tuotteet ovat monesti laadukkaampia kuin marketissa ja hinnatkin vähän edullisempia, valinnanvaraa on mistä valita. Markkinareissu on elämys.