sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Lomaunelmia myymässä

Mikki käteen, suu korviin ja esittelyt, siitä se lähti sadoilla lentokenttäkuljetuksilla eli transuilla, retkillä ja infoilla. Osaisin vaikka unissani edelleen Saigonista Phan Thietiin kuuden tunnin transun tai Phuketin Phang-ngan retken, kuusi vuotta oppaana jää selkälihaan niin tiukasti ettei se katoa varmaan ennen dementoitumista mihinkään ja miksi pitäisikään. Hippu pyysi kertomaan matkaoppaan työstäni ja olipa ihanaa taas palata muistoissa siihen maailmaan.


Matkaoppaan työ on elämäntapa, sitä on hankala tehdä ysistä viiteen periaatteella. Kaudet ovat hektisiä, työpäivät venyvät, kännykkä soi ja kysymyksiä satelee. Bussit hajoilevat, tai ne eivät tule, kukaan ei vastaa puhelimeen ja hatusta pitäisi taas keksiä joku temppu. Yksi työn parhaimpia puolia ovat ihmiset ja erityisesti tiimi, jotta homma saatiin toimimaan oli tiimin hitsauduttava aukottomaksi yksiköksi ja miten mahtavien tyyppien kanssa saikaan tehdä töitä. Ektrovertteja, uskomattomia esiintyjiä, tilanteiden pelastajia ja ratkaisukeskeisiä yksilöitä, toinen toistaan kreisimpiä ja hauskempia, töitä tehtiin isolla sydämellä ja vapaa-aikaa vietetiin sitten toisinaan yhtä isoilla kierroksilla. Jos nauru pidentää ikää niin niiden vuosien aikana siihen tuli monta lisävuotta.


Lomaunelmien paratiisissa on myös varjonsa, kaikki asiakkaat eivät ole iloisia, työ on kuluttavaa ja epäsäännöllistä, työkohteet ja sijoittelut epävarmaa arpapeliä. Ensimmäinen talvikohteeni oli Thaimaassa, asuin yhden tähden hotellin vanhalla homeisella puolella. Samaiseen hotelliin majoittuivat asiakkaistemme yleensä ne, joiden kanssa joutui tekemään töitä monesti yötä päivää, ne joista näkee jo kentällä että tämän kanssa tavataan muuallakin kuin retkibussissa ja iloisesti päivystyksillä rupattelemassa. Oli nuori sosiaalialalle valmistunut, jolle jäi taas kerran putki päälle, milloin toivat poliisit takaisin hotellille juoppohulluna hilluvaa, milloin häntä tuotiin sairaalasta paikattuna, meni monta lentoa ohi ennenkuin hänet saatiin kohti Suomea, viimeiset päivät istuttiin sängyn vieressä vahtivuoroissa valvomassa ettei ala viinahammasta taas kolottamaan. Juoppohullujen lisäksi oli lääkkeiden väärinkäyttäjiä, hallusinaatioista kärsiviä, viimeiseksi hetkikseen maallisen omaisuutensa kanssa kuolemaan saapunut ja läheisensä juuri menettänyt. Aika rankkaa touhua olla psykologina, lääkärinä, varaäitinä ja saattohoitajana 24/7.


Mikä ihme saa sitten jatkamaan kaudesta toiseen ja vuodesta toiseen? Aika harva jaksaa tai pystyy tekemään työtä eläkeikään asti, yleensä opastyö on muutaman kauden irtiotto maailmalle. Omalla kohdallani jatkamaan sai mielenkiintoinen työ ja upeat työkaverit, yksikään päivä ei taatusti ollut samanlainen, aina tiesi että seuraavan kulman takana on jotain uutta. Esiintymiseen jää myös koukkuun, seuraavan retken haluaa tehdä vielä paremmin, on upea tunne kun saa bussillisen hiljentymään maalailemalla ihmisten eteen Vietnamin sodan taisteluita tai Thaimaan kuningaskunnan historiaa, parasta on kun asiakas tulee alahuuli tunneryöpystä väristen retken jälkeen kädestä pitäen kiittämään, silloin myyty lomaunelma on saanut vastinetta.


Opasmaailma on myös oma ulottuvuutensa, siellä ei harmitella lumitöitä eikä kiroilla teeveelupia, siellä pidetään yhdessä ikävää ja nauretaan suolet solmussa, asiakkaille ja itselleen. Oppailla on oma slangi, jossa vilisevät transut, paxit, arrit ja depit sekä tertut. Kun on saatu HK:n sininen kaukaa Suomesta ja hienon hotellin keittiö on onnistunut pilaamaan sen siivuttamalla ja paistamalla pötkön kuorineen päivineen, vain toinen kohtalotoveri voi ymmärtää sen hetkellisen tuskan joka pian muuttuu huutonauruksi. Mitä kauemmin sitä työtä tekee, sen vaikeampaa on paluu arkeen, kun maallinen omaisuus matkustaa monta vuotta parissa matkalaukussa, tuntuvat Suomen asuntomarkkinat ja työmarkkinat pelottavilta ja kaukaisilta, on paljon helpompaa lähteä vielä yhdeksi kaudeksi Turkkiin ja miettiä huomista sen kauden jälkeen tai ehkä vasta seuraavan. Opastyö antaa mahdollisuuden elää omalla tavalla huoletonta kiertolaiselämää. Kun tarpeeksi monta kertaa ihmettelee juuri maahan saapuneille että Kuopiossa on kuulemma ollut tänään -30, tervetuloa Thaimaahan, johon on luvattu tulevalle lomaviikollenne +30, alkaa itsekin uskoa että on parasta pysyä vielä täällä.


Monessa kohteessa pääsee aitoipaikalle seuraamaan maan elämää ja mullistuksia. Paikallisen yhteistyökumppanin kautta pääsi monesti tutustumaan tavalliseen arkeen, heidän koteihinsa ja perheisiin, kuuli tarinoita työn ja turismin takaa tai juuri sen ytimestä. Eli mukana bussipojan rakkauselämän kiemuroita, tulkkasi kuljettajan ulkomaalaisen tyttöystävän tekstiviestiä tai sai kutsun riksan kuljettajan kotiin Saigonin sellaiselle asuinalueelle, jossa ei ole hotelleja tai ranskalaisvaikutteisia ravintoloita. Oppi että kun maaseudulla illalliseksi tarjotaan kananjalkoja, ovat ne todellakin niitä varpaineen kaikkineen ja jos Turkissa haluaa vartalon kokosheivauksen kampaamossa, se todellakin tarkoittaa sitä kirjaimellisesti.


Opastyö on villiä työtä, sillä työntekijöille ei ole ammattiliittoa. Se tarkoittaa epäsäännöllisiä työaikoja, suhteellisen matalaa palkkaa ja venymistä välillä äärimmilleen, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Suomessa matala palkka on kuitenkin monessa maassa korkea, opastyö tuo mukanaan erinäisiä kissanristijäisiä ja kutsuja, nobodya kutsutaankin yhtäkkiä tuonne kahville ja toiseen paikkaan illalliselle, turismi on raakaa bisnestä ja opas tärkeä linkki turistin rahavirran ohjautumisessa tiettyyn ravintolaan tai kultakauppaan. Työn vastapainoksi moni maa tarjoaa halvalla luksusta, hierontaa, kauneudenhoitoa ja kampaamoita. Ilman töitä olisin varmaan muuttanut asumaan Aasiassa hierontapaikkoihin, kannoin leijonaosan palkastani yhtenäkin talvikautena kadun toisella puolella oleville hierojille. Vuosien aikana tuli oltua niin paljon ulkoruokinnassa eritasoisissa paikoissa, että meni pitkään ennenkuin ruoka ulkona sai aikaan elämyksen, sen sijaan oma uuni ja hella saivat hyppimään tasajalkaa. Teenkeittimellä oppi keittelemään kaikkea kananmunista nuudelisoppiin, huonepalveluiden club sandwichit ja tonnikalapatongit alkoivat maistua jossain vaiheessa puulta.


Oppaat ovat hakeneet muutamaan otteeseen oikeutta epämääräisen työnkuvan vakiinnuttamiseksi mutta vastakaikua ei ole saatu, työnkuva ja -olot vaihtelevat paljon eri työnantajilla, osa ottaa nuoria töihin ja toisilla opaskunta on sitten sekalaisempaa. Luonnonmullistukset ja maiden väliset selkkaukset saattavat muuttaa koko kauden paletin yhdessä yössä uusiksi, turismi on niin herkkä ala että kaikki vaikutukset tuntuvat heti. Kohde saattaa vaihtua tai jopa maa päivän varoitusajalla, tulee sairastapauksia ja työvoimaa joudutaankin kohdentamaan muualle, sen vuoksi harva rakentaa kotinsa pysyvästi tiettyyn paikkaan pelkän opastyön tukemana, moni jää maailmalle, solmii avioliiton tai löytää toisen työn, yhtä moni palaa kotimaahan kun on saanut tarpeekseen epävarmasta elämästä.


Mitä opasvuosista jäi käteen? Kasoittain ihania muistoja, kourallinen hyviä ystäviä ja iso kasa esiintymisvarmuutta, enää ei jännittäisi puhua yleisön edessä juuri missään. Muutaman opaskauden jälkeen oppi myös luottamaan omaan ongelmanratkaisukykyyn, hermoja oppi hallitsemaan kun oli tarpeeksi monta kertaa joutunut asiakkaan tielle, joka yritti huutaa opasta kumoon. Moni asiakas odotti että opas on ammattilainen vähän kaikessa ja asiantuntija alalla kuin alalla, oppaan henkilökohtainen elämä tuntui myös kiinnostavan loputtomasti. Kuinka monta räätäliä on Phuketissa, mikä on hotellimme johtajan palkka, oletko naimisissa paikallisen kanssa, onko miehelläsi monta vaimoa ja niin edelleen. Opas ei oikeastaan koskaan ole täysin vapaalla, matkalaisiin törmää työpäivän jälkeenkin, aina on muutama kysymys mielessä ja ainakin että minnehän opas on mahdollisesti matkalla. Monia matkalaisia tapasi monta kertaa eri kohteissa tai sitten aina samassa, moni tuo tuliaisiksi ruisleipää, fazerin sinistä, metwurstia tai seiska päivän, suurin osa suomalaisista matkailijoista on ihania. Kuka kutsui kahville ja suolapalalle hotellihuoneeseensa, toinen halusi viedä syömään, joidenkin kanssa juttu luisti kuin vanhoilla tuttavilla. Lomalla talvitakkien uumenista monista kuoriutuu aurinkoisia, puheliaita ja innostuneita joiden kanssa on helppo tehdä töitä.

Opashommat loppuivat osaltani Bodrumiin vuonna 2008, oli aika laittaa oranssit univormut pakettiin, sulkea palvelupuhelin lopullisesti ja sanoa kiitos ja hyvää kotimatkaa viimeisen kerran. Meni monta viikkoa kun etsin aamupöpperössä oransseja kaapista, hapuilin palvelupuhelinta yöpöydältä ja istuin aamulla sängynlaidalla tietämättä mihin pitäisi juosta. Hiljalleen unet, joissa heiluin oppaana milloin missäkin vähenivät mutta vieläkin tekisi mieli tempaista mikki käteen, jos näen sellaisen bussin etuosassa sinne noustessani.

p.s Aurinkomatkat täyttää 50 vuotta, jonka kunniaksi esitetään Paikka auringossa dokumentti Mtv3 1.4 klo 13.25, tästä voi fiilistellä etukäteen suomalaisen matkailijan taivalta maailmalla.




perjantai 29. maaliskuuta 2013

Pääsiäistä ja papupataa

Pihamme saatiin pääsiäisen kunniaksi siivottua, makuuhuoneen talven aikana viidakoksi muuttaneet kukat osittain jo ulos ja ilmakin on mitä keväisin. Muutamat koristeet on kaivettu nurkista mutta sen suurempia pääsiäisperinteitä ei ole, sillä omalla kohdallani juhla on rajoittunut aina suklaamuniin ja lammaspaistiin. Illaksi saan suomalaisia vieraita ja tarkoitus olisi nauttia hyvästä seurasta ja juhlan henkeen sopivasta illallisesta.


Viime aikoina blogissani on puhuttu ruuasta joten pysytään vielä aiheessa. Mies kokkasi eilen turkkilaista kotiruokaa kuru fasulyeta eli papupataa. Kyseinen ruoka on turkkilaisten makaronilaatikko, takuuvarma lokantan eli lounaravintolan päivänruoka, kotiruokien kunkku sekä monesti myös työmiesten lounastaukojen eväs. Ruoka on helppoa, edullista ja ravitsevaa. Osaisin valmistaa ruuan mutta tämä on yksi niistä ruuista, joka kuuluu mieheni repertuaariin, tai voihan olla että minulta puuttuisi se viimeinen silaus tai temppu, joka tekee ruuasta juuri oikean makuista.


Kuru fasulye

- puolipussia kovia valkoisia papuja
- kaksi kukkuraista rkl salçaa eli tomaattipyreetä
- yksi iso sipuli
- lihaa maun mukaan, voi korvata vaikka porkkanaraasteella
- biberiä eli tulisia turkkilaisia paprikoita muutama
- maun mukaan suolaa
- öljyä tai voita





Papuja liotetaan yön yli vedessä, meillä liotus unohtui, joten lisäsimme painekattilassa aikaa reilulla puolella tunnilla. Normaalisti liotetujen papupadan valmistumiseen riittää tunti. Lihoina meillä oli lampaan luisia paloja, jotka olivat jääneet pakkaseen ylimääräisinä edellisen papupadan jäljiltä, kasviversioon voi lihan tilalla käyttää vaikka porkkanaraastetta. Bibereitä laitettiin antamaan makua, ei liikaa että tytöllekin maistuu ja suolaa ripaus. Ensin sipulisilppu freesataan voissa, sen jälkeen sekaan tomaattipyree. Seuraavaksi pataan heitetään pavut ja lihat ja pyöritellään hetken aikaa kaikki sekaisin. Pilkotaan biberit sekaan ja kaadetaan reilusti vettä päälle. Jos teet padan painekattilassa, laita vettä reilusti yli seoksen, jos tavallisessa kattilassa niin vettä voi lisällä ruuan valmistumisen aikanakin. Meidän makuumme pata saa olla melko keittomainen eikä niinkään muhennosta, jokainen makunsa mukaan.


Meillä oli ruuan kanssa tarjolla tuoretta leipää, yleensä papupadan kanssa tulisi tarjota pilahviriisiä. Ruuan voi maustaa suolan lisäksi jo valmistusvaiheessa mustapippurilla ja chilipippurilla, monesti turkkilaiset kuitenkin maustavat ruokansa vasta pöydässä. Painekattilaa käytetään Turkissa paljon, itsekin olen nykyisin sen vannoutunut ystävä. Kuinka helppoa ja vaivatonta, ruokaa ei tarvitse vahtia tai hämmennellä, kaikki kattilaan ja kansi päälle, paine hoitelee loput. Kattilassa valmistuvat helposti keitot ja pataruuat, se säästää energiaa ja aikaa. Linssikeittokin menee niin hienoksi ettei sitä välttämättä tarvitse enää soseuttaa.


Papupataa nautittiin neidin kanssa lounaaksi ennenkuin suunnattiin keittiöön valmistamaan illan ruokia vieraille. Mukavaa pääsiäistä kaikille lukijoille!

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Muotoaan muuttava ruokaympyrä

Ruoka on isossa osassa turkkilaisessa arjessa, silti tietous ruoka-aineista, niiden terveellisyydestä ja allergioista on hataraa. On hyvin yleistä että ravintolassa kasvisruokailijalle kiikutetaan äyriäisiä tai kalaa sisältävä annos, lakto-ovovegetarismi ja veganismi aiheuttavat kysyviä katseita, allergioitakaan ei aina ymmärretä ottaa vakavasti. Vähiten tietoa on turistialueiden ravintolahenkilökunnalla, kaupungeissa paremmissa ravintoloissa tarjoilijat ovat koulutetumpia ja tottuneita varakkaiden dietteihin ja erikoisuuksiin muutenkin.

gıda

Monella paikallisella ei ole tietoa onko makaroni hiilihydraatti vai kenties proteiini, silti monen ruokavalio on suhteellisen terveellinen. Perhekeskeisessä yhteisössä kotiruuan arvostus on korkealla, se syödään yhdessä nautinnolla, käytetään kauden raaka-aineita ja kokataan perinteisillä resepteillä. Turkkilaiset kotiruuat ovat yhdistelmä erilaisia vihanneksia, linssejä, papuja ja lihaa, kasvisruokailijallekin on runsaasti vaihtoehtoja. Paikallisten nationalismi ulottuu ruokiin asti sillä muiden maiden ruokakulttuureja kohtaan monella on melko ylimielinen asenne, eihän missään muualla osata tehdä yhtä hyviä kotiruokia, tämä varmasti osittain suojelee paikallisia haksahtamiselta pikaruokaketjuihin.

Turkissa mäkkärissä notkuminen ei ole mitenkään siistiä, toisekseen se ei ole mitenkään erityisen halpaa, paikallisen opiskelijan löytää suuremmalla todennäköisyydellä ekmek arasi katukojusta, jossa myydään leipiä erilaisilla täytteillä, tai paikallisesta lokantasta linssikeitolta. Turkkilaisen kuulee harvoin, jos koskaan, haikailevan suussasulavan pizzan tai muun ravintolaruuan perään, sen sijaan monesti puhe kääntyy äidin lihapatoihin ja kääryleisiin, alkupaloihin tai piirakoihin. Turkkilainen muori on usein ruokatarinoiden tähti ja vain oman äidin rakkaudella tehdyt ruuat ovat juuri oikein valmistettuja.

Paikallista pikaruokaa, dönerillä täytettyjä leipiä ja täytettyjä perunoita eli kumpir.

Turkkilaiset eivät nauti ruokatunnilla mikroateriaa päätteen ääressä vaan sitä kokoonnutaan syömään yhdessä, joko ulos tai ruokailutiloihin. Vaikka tilat olisivat ahtaat niin aina löytyy paikka vielä yhdelle. Usein aamupäivällä puhelimet soivat, tilataanko, kuka haluaa mitäkin vai onko joku peräti tuonut kotoa tekemäänsä jälkiruokaa. Monilla työpaikoilla tauko on tunnin, edellisessä työpaikassani se lyhennettiin puoleen tuntiin, mikä oli paikallisille vaikea ymmärtää, täällä lounas on sosiaalinen tapahtuma, johon liittyy muutakin kun pelkkä vatsantäyttö. Suomalaisittain olen tottunut syömään useana päivänä samaa ruokaa, piilottelemaan jämiä seuraavaan ruokaan ja pakastamaan, töissä ollessani kiikutin edellisen illan ruokia lounasboksissa mukanani. Turkissa sen sijaan tehdään monissa kodeissa päivittäin ruoka, paikallisittain on myös hieman noloa tuoda aina edellispäivän jämiä töihin sillä silloin helposti näyttäytyy muiden silmissä penninvenyttäjänä eli yhtä kuin köyhänä. Anopillani on taito tehdä ruokaa juuri sen verran että kaikki tulee yleensä syötyä samalla aterialla. 

Ruokiin liittyy erilaisia uskomuksia. Kun saavuin ensi kertaa Turkkiin töihin, kutsuttiin minut silloisen pomoni kotiin illalliselle, tämän mies oli valmistanut kalaa ja pöydässä oli tarjolla myös paikallista jogurttipohjaista tahnaa haydarıa, kun sitten sorkin sitä kalan kaveriksi oli kokin ilme kauhunsekainen. Kalaa ja maitopohjaisia valmisteita ei saisi nauttia yhdessä kansanuskomuksen mukaan, sillä se aiheuttaa vatsaongelmia ja pahimmassa tapauksessa syöpää. Jäätelöä ei myöskään syödä talvella, lähikaupan vastaava oli kummissaan kun eräänä talvena kaipailin jäätelöiden perään.  Turkkilaiset ovat äärimmäisen epäileväistä kansaa, kun viime viikolla silmäilin mansikoita kaupassa, hyökkäsi taakseni rouva kuiskailemaan että älä vaan osta, nehän suorastaan huutavat hormooni! Paikalliset ovat huolissaan ihan aiheellisesti geenimuunnelluista tuotteista ja lannotteiden käytöstä. Valtiolla on oma elintarvikkeiden tutkintakeskus, johon voi ottaa myös yhteyttä pilaantuneiden tuotteiden kohdalla. Systemaattinen ruokien tarkkailu ei kuitenkaan kata kuin murto-osan tuotteista, välillä uutisissa näytetään löydöksiä värjätyistä oliiveista, juustosta josta osa onkin muovia tai pilaantuneista lihalöydöksistä. Laadutonta ruokaa joutuu syömään varattomin osa kansasta, jolla ei ole varaa valita.


Lastenkanavilla pyörii suklaalevite- ja karkkimainoksia, kahvilat notkuvat sokeri-hunajaleivoksia, sokeri onkin akileen kantapää paikallisten ruokavaliossa, kaksi muuta ovat liiallinen suolan ja rasvan käyttö. Viime aikoina on huolestuttu myös liiallisesta lihan syönnistä, rasvainen kebap kuuluu monen lounasruuaksi päivittäin. Leivän kulutus on monelle turkkilaiselle ongelma, se kuuluu jokaiselle aterialle eikä ruoka tunnu menevän monelta alas ilman puolikasta ranskanleipää. Terveellisemmän täysjyväleivän puolesta on aloitettu jonkunlainen kampanja ja sen puolestapuhujiin lukeutuu mm. maan pääministeri. Turkkilaisen on helppo huolehtia tarjonnan puolesta riittävästä vihannesten ja hedelmien saannista, paikallisen ulottuvilla iltauutisten aikana onkin yleensä hedelmävati, moni turkkilainen ruoka on vihannespohjainen eikä monella tietenkään ole varaa syödä joka päivä lihaa tai kalaa. Ruokajuomana nautitaan usein limppareita, makusoodat ovat myös suosittuja ja kebapruuan kanssa tarjottava ayran eli jogurttipiimä. Kaupungissa on myös lukuisia vitamin bareja, joista voi ostaa vastapuristettua hedelmämehua, yleisimpänä appelsiini- ja granaattiomenamehu.



Vaikka turkkilainen on kriittinen, uppoaa mainonta moniin hyvinkin helposti. Muistan entisen työkaverin hehkutelleen joitakin vuosia sitten markkinoille saapuneiden pakastekalapuikkojen terveellisyyttä, ne kuten muutkin pakastetuotteet on marssitettu turkkilaisten eteen mielikuvin, joka edustaa terveellisyyttä, menestystä ja nuoruutta. Kaikki telkkarista tuleva, mainokset mukaanlukien, otetaan totuutena, kuunnellaan urbaanilegendoja naapureilta, joiden mukaan shampoo aiheuttaa syöpää ja seuraavalla viikolla syyllinen onkin kahvi. Telkkarikanavilla on omat poppatohtorinsa, joiden ohjeistukset vaihtelevat viikottain, tulvasta on varsinkin kouluttamattoman vaikea suodattaa kriittisesti tieto höpinästä. 

Monen ruokaympyrä on yhtä kuin kotona opittu ruokavalio, uudet maut ovat edelleen ennakkoluuloiselle turkkilaiselle epäilyttäviä, eivät niinkään mielenkiintoisia. Kun kokkaan ulkomaalaisille ystävilleni, voin yhdistellä ruoka-aineita luovasti mutta turkkilaisille kokatessa on viisainta pysyä tutussa ja turvallisessa. Oman mukavusalueen ulkopuolelle lähtevät helpommin rikkaat mutta suurin osa kansasta, väestöluokasta riippumatta, arvostaa oman maansa keittiötä yli kaiken. Ruokaohjelmia ja ruokaan liittyviä terveysohjelmia on todella paljon, täälläkin on nähty pienimuotoinen maitokohu, tutkittu pulloveden pitoisuuksia, huolestuttu lihanlaadusta ja lisäaineista. Itselleni tasapainoinen ruokavalio on löytynyt oikeastaan vasta Turkissa, nautin siitä että vaihtoehtoja monissa tuotteissa on vähän, kun joutuu vääntämään jokaisen taikinan alusta asti itse tietää tarkkaan mitä siinä on, tällöin tulee tietoisemmaksi mitä oikeasti syö. Kuluttajana joutuu olemaan tarkempi, kirkkaanpunaiset nakkipaketit ja iloisen väriset pikkujogurtit jäävät hyllyyn vaikka neiti niihin katseensa liimaakin. Suomessa moni suosii pientiloja mutta täällä moni tekee niin vain jos pystyy hakemaan itse tuotteen paikan päältä ja luottaa tilaan. Ruokavaliosta karsiutuvat pitkälle prosessoidut tuotteet pois, sillä niiden alkuperän tutkiminen on lähes mahdotonta. Ruokaympyräni on vuosien saatossa muokkautunut monta kertaa, Turkissa siitä on muotoutunut juuri omannäköiseni.

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Maa, jota ei ole olemassa

'Suomessa ei koskaan tapahtuisi mitään tälläistä!' kuuluu monesti suustani katsellessani paikallisia uutisia. Ei varmaan tapahtuisikaan mutta oikeasti en tiedä ihan tarkkaan mitä siellä tapahtuu. Yli 10 vuotta pois Suomesta saa erehtymään monissa maan asioissa ja latelemaan totuuksia vähän sinne päin. Minun ja muiden ulkosuomalaisten ystävieni jutuissa tuo Suomi muuttuu sellaiseksi legendaksi, jota harva suomalainen tänä päivänä kotimaakseen tunnistaisi.

Minun ihmeellinen mikä-mikä maani on yhdistelmä hataroita muistoja 80-ja 90-luvun Suomesta, kokoelmasta HS:n kolumneja ja uutisia sekä kuulopuheita tutuilta. Miehen kohdalla meininki alkaa olemaan jo verrattavissa rikkinäiseen puhelimeen, kertomani totuudet muuttuvat vieläkin kummallisemmiksi hänen kertoessaan niitä eteenpäin satunaisen matkailijan varmuudella. Minun legendassani ei ole jonoja terveyskeskukseen, vaan hiljainen odotushuone ja oranssit penkit, ei myöhästeleviä VR:n junia vaan täsmälliset kuulutukset ja aikataulut och samma pa svenska, kouluammuskelut loistavat poissaolollaan tai ovat kaukaisia toiselta mantereelta kiiriviä kauhutarinoita. Talvet ovat paukkuvia pakkasia ja auringossa kimmeltäviä hankia, perhe sivakoimassa järven jäällä eväänä makkaraleivät ja termarissa mehua. Minun talvisessa Suomessani -30 asteen pakkanen ei tunnu suomalaisista sisseistä miltään, viimeeksi eilen reteilin muuten kaupassa kassaneidille että eihän täällä ole koskaan kylmä mutta MINUN kotimaassani -30 asteen pakkaset ovat normaaleja ja lapset leikkivät AINA ulkona, siinähän kuuli totuuden lapsen punaisten poskien kauhistelija, ajattelin lähtiessäni.



Tämä legenda Suomi on siis muuttunut sopivasti aseeksi paikallisia ärsyttäviä tapoja kohtaan. Mitä nationalistisempi turkkilainen tai yksipuolisemmin asioista ajattelevampi, niin sen hullummaksi muuttuvat minun tarinani Suomesta. Meillä naiset ja miehet ovat tasa-arvoisia ihan kaikessa, valtionhallinnossamme ei ole mitään piiloteltavaa ja loppukaneetti: suomalaiset ovat maailman rehellisin kansa. Tässä kohtaa alkaa jo itseäänkin ihmetyttämään. Hyvin on muistissa opasaikojen suomalaiset matkailijat, jotka viimeiseen asti panttasivat maksamattomia retkirahojaan matkalla lentokentälle ja muuta pientä vilunkia, ehkä maassa oleilu teki kaltaisekseen, ei kai suomalaiset muuten? Suomalainenkin on varmasti oppinut tavoille euroveljiensä ja -siskojensa keskellä, harvasanainen aina totuuksia laukova tyyppi tuskin pärjäisi supliikkien keskellä.

Vastaiskuni tämän maan kalvaviin ongelmiin ja ihmisten päivittelyyn on siis kertoa kuinka Suomessa sauvakävellään ja pyöräillään, hoidetaan kotieläimiä ja syödään marjoja ja kalaa, niin terveellistä. Kukaan ei roskaa ja kaikki kierrättävät, koulutuksesta voisin paasata niin pitkään että vastapeluri nukahtaisi. Jätän kertomatta syrjäytyneistä nuorista, alkoholiongelmista, kouluammuskeluista ja niista tuhansista suomalaisista, jotka viettävät joulunsa yksin, niin vanhat kuin nuoret. En mainitse euron roiskeläppäpizzoja enkä mäyräkoiraa kantavia nuoria viikonlopun alla, en myöskään vitosen kebappaikkojen suosiota.

Minun Suomeni on  myös mutu Suomi, en tiedä tarkkaan verotuksesta, työlainsäädännöstä tai etuuksien maksusta, heittelen hyvin hataralla tiedolla summia ja lukuja kun joku kysyy, yritän kaivella muistista opintotukeni määrää markka-aikana ja vääntää sitä euroiksi, tiedonjyviä sieltä täältä täyteltynä omilla arvioilla on jakamani vankka tieto. En yhtään enää ihmettele että niitä suomalaiseen paratiisiin menijöitä riittää etelärannikon turistikohteissa jos meitä mukautetun totuuden lähettiläitä on muitakin.

Joskus harvoin Turkin tv näyttää dokumentteja Suomesta, viimeisin silmiini osunut oli TRT türk:n reportaasi Suomen kouluista. Näytettiin kuinka suomalaisessa koulussa pellavapäät vilistävät pitkin käytäviä, haastateltiin opettajia, joilta kuultiin opetuksesta, johon lapset osallistuvat ja kriittisen tarkastelun tärkeydestä. Hain miehenkin katselemaan ohjelmaa ja tyytyväisenä nyökyttelin hiljaa, juuri näin myhäillen. Toimittajat hämmästelivät pisa-tuloksia ja sukkasillaan olemista kouluissa, joka kieltämättä näytti hassulta. Sitten BUM minun Suomeni pirstaloitui ja eteen marssitettiin mielenterveyshuolto ja  kouluammuskelut, koko se alkuosan hypetys täydellisestä maasta ja sen koulutusjärjestelmästä pilattiin. Mikä-mikä maa muuttuikin todellisuudeksi.

Olisi ehkä aika taas vierailla kotimaassa päivittämässä aukkoja sivistyksessä, kesälomasuunnitelmat eivät vie kuitenkaan sinne, ehkäpä sitten syksyllä, tai ehkä voisin matkustaa Suomeen talvella katsomaan miten ihanaa on se -30 asteen pakkanen, jossa kaikki naama irvistyksessä sivakoivat pitkin hankia.

Millainen on teidän Suomi, onko se haave 80-luvulta, aika joka ei enää koskaan palaa, ehkä perussuomalaisemmaksi muuttunut uusi aika vai jotain ihan muuta?

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Mitä lapsi syö Turkissa osa 2

Olen kirjoittanut lapsen totuttelusta kiinteisiin ruokiin ja paikallisista suosituksista aiemminkin. Tyttö on nyt tullut pyöreään 20kk ikään, lusikka pysyy kädessä ja sitä viedään ihan itse yleensä kohti purukalustoa, joskus ohi ja apuakin toki tarvitaan. Peikkokukkulan Miia kirjoitti äskettäin blogissaan poikansa kiinteiden aloittelusta ja paikallisista suosituksista tämän suhteen. Mekin noudatimme turkkilaisia ohjeistuksia ruokailuissa, kiinteät aloitettiin reilun 5kk iässä ja sen jälkeen eri ruoka-aineita annettiin nopeaan tahtiin, ekat pari viikkkoa hedelmä- ja vihannessoseita, sen jälkeen kanaa, punaista lihaa, kalaa, kananmunaa ja jogurttia sekä suolatonta juustoa. Poikkeuksena turkkilaisiin lapsiin, meillä ruokalistalle otettiin puuro, joka alussa oli löysää ja soseutettua.

Ruoka-aine allergioita ei ole tullut vastaan, kerran posket punoittivat uuteen totuttelun jälkeen ja kerran jouduimme lääkäriin nokkosihottuman puhjettua, koskaan ei selvinnyt mistä se johtui, mahdollisesti hunajasta tai sitten jostain ihan muusta. Tytön lääkäri kehoitti kiinteiden aloituksen jälkeen kokeilemaan kaikkea mahdollista, sen ihmeempiä porrastuksia tai rajoituksia ei puolen vuoden jälkeen enää ole. Nokkosihottuman takia allergialääkäri ei suositellut ruokavalion karsimista vaan kehoitti jatkamaan entiseen malliin, suurin osa yliherkkyyksistä jää mysteeriksi ja menee ohi.
Appelsiinimehua
Suomalaiset sukulaiset ja tutut kertoivat omista kokemuksistaan ja suosituksista siellä. Itse olen vahvasti sitä mieltä, että olisi hyvä seurata asuinmaan ohjeistuksia, ellei joku asia sitten sodi jollain tasolla pahasti omaa järkeä vastaan. Siinä tapauksessa jos tulee allergioita tai muita ongelmia, on huomattavasti helpompaa hoitaa asioita kun ei ole sekoitellut itse suosituksia eri maiden kesken. Kun en ole ammattilainen, niin en voi myöskään tietää mistä syystä samaa ruoka-ainetta suositellaan toisessa maassa aiemmin kun toisessa, syynä voi olla ilmasto, lannotteiden käyttö, erilaiset maan pitoisuudet ja kausivaihtelut, eri maissa on myös erilainen geeniperimä. Turkissa lapset syövät alusta asti paljon hedelmiä ja kasviksia, joita on tarjolla edullisesti ympäri vuoden. Puuroja täällä ei syödä, jonkun verran valmisvellejä, kananmunia, jogurttia ja juustoja syödään mielestäni myös enemmin kun Suomessa. Totutellaan siis niihin ruokiin, joita vanhemmat syövät.

Tyttö siirtyi vuoden iässä samoihin ruokiin meidän kanssa. Ruokavaliomme on yhdistelmä turkkilaisia ja suomalaisia ruokia, kokkaamme myös jonkun verran aasialaista. Joka päivä keittiössä ei hääri pullantuoksuinen emäntä vaan suunnittelen aika tarkkaan miehen työvuorojen ja päiväjärjestysten mukaan ruuat. Pakkasessa on aina jotain helposti saatavilla tyttöä varten, sillä päivät kaupungilla, tuttuja tapaamassa tai puistossa saattavat venähtää. Pyrin ostamaan aina tuotteet kausien mukaan, talvella enemmin kaalia, sitrushedelmiä ja lehtivihreitä, kesällä mansikoita, tomaatteja, munakoisoa ja luumuja. Ostoskorin hinta pysyy stabiilina, maut ovat parempia eikä hormooneja ja muita myrkkyjä käytetä kauden hedelmissä niin paljon. Tuotitavaraa ostamme vähän, lihaa kohtuudella ja melko hinnakkaat prosessoidut lihatuotteet jäävät yleensä hyllyyn.

Aamupala
Tyttö syö kohtalaisen hyvin, mitään suuria inhokkeja ei ole mutta joskus huiskajaiselle ruuan ääressä istuminen on tylsää kun lelut ja touhut odottavat. Aamupala on meidän neidin juttu, se maistuu lähes aina, erityisvaatimuksena suhteellisen löysä kananmuna ja paljon kurkkua. Kaurapuuro ei nykyisin maistu muille kun miehelle. Olemme koko perhe aikamoisia aamupalafriikkejä ja se on ehdottomasti minun vastuullani, en kestä jos joku muu leikkaa kurkut 'väärin' tai asettelee juustot toisin kuin minä. Jokaisella meillä on hullutuksemme ja tämä on minun. Vapaa aamuina mies saattaa joskus tehdä aamupalaksi menemeniä tai sucuklu yumurtaa eli turkkilaista makkaraa ja kananmunia, minä herkutellessamme börekiä tai toasteja.

Kanakeittoa lounaaksi
Ruokailuaikoja olemme tytön kanssa joutuneet vaihtelemaan päikkäreiden mukaan. Nykyisin uni tulee ennen puoltapäivää eikä lounas maistu hänelle ennen sitä, joten annamme välipalaksi banaania, mandariinia tai jogurttia, ulkoillessa neiti saattaaa saada rinkelin tai pasteijan. Tytöllä on erilaisia villityskausia, edellinen oli rusinat ja rypäleet, tällä hetkellä suosikkina on banaani. Unien jälkeen onkin jo nälkä ja neidille on tarjolla lounaaksi yleensä edellisen päivän ruokaa kuten tänään kasvis-pasta-kanakeittoa ja jälkkäriksi hedelmiä. Ruokajuomana on vettä ja ruokailun jälkeen maistuu maito. Turkissa on tarjolla UHT-maitoa eli iskukuumennettua versiota, pastöroitua maitoa sekä suoraan tilalta kotiin tilattavaa maitoa. Viimeistä on kokeiltu mutta se ei meillä maistunut, joten palasimme pastöroituun maitoon. Tilamaito on ollut Suomessa kiistelty aihe mutta Turkissa hyvin moni tilaa sitä kotiinsa ja maitomies onkin päivittäinen näky tonkka-autoineen kadullamme.

Ruuan valmistaminen, sen alkuperä ja tuoreus ovat tärkeitä asioita turkkilaisille äideille. Pakkauselosteet, lannotteiden ja hormoonien käyttö sekä alkuperä jäävät monesti oman harkinnan varaan, elintarvikkeiden kontrollointi on vielä vaihtelevaa eikä kunnollisia pakkausselosteita vaadita. Lähes kaikki tarhat jakavat vanhemmille viikottaisen menun ja ruuat valmistetaan tarhan omissa keittiöissä. Tässä erään tarhan viikon ruokalista, poikkeaa jonkun verran suomalaisesta versiosta:
 
TARİH
KUŞLUK eli aamupala
ÖĞLE YEMEĞİ eli lounas
İKİNDİKAHVALTISI eli välipala
01.03.2013
Ihlamur-krem peynir-zeytin-reçel
lehmustee-tuorejuusto-oliiveja ja hilloa
Orman kebabı-şehriyepilavı-yoğurt
vihanneslihapata-nuudeliriisi ja jogurtti
Elma çayı-lokul
omenatee ja pulla
04.03.2013
Böğürtlen çayı-kaşar peynir-       Y. Zeytin-bal
marjatee-juusto-vihreitä oliiveja ja hunajaa
Etli türlü-pirinç pilavı-elma
pataruoka-pilahvi 
ja omena
Vanilyalı puding
vaniljavanukas
05.03.2013
Süt-çikolatalı ekmek
maito-suklaaleipä
Mercimek çorba-kıymalı börek-komposto
linssikeitto-jauhelihabörek ja sekametelikeitto
Kısır
bulgursalaatti
06.03.2013
Ihlamur-omlet-reçel
lehmustee-omeletti ja hillo
Kabune-Zy’lı barbunya-ayran
liharisotto-papuja ja jogurttipiimä
Revani
  turkkilainen jälkiruoka
07.03.2013
Adaçayı-krem beyaz peynir Y.Zeytin-havuç salatası
Salviatee-tuorejuustoa-oliiveja-porkkanasalaattia
Sulu köfte-soslu makarna-muz
Lihapullia kastikkeessa- pasta ja banaani
Ihlamur-pişi
lehmusteetä ja jälkiruokakeksi























Allergioista kuulee Turkissa vähän, en tunne itseasiassa ketään jolla sellainen olisi. Maaseudulla niitä onkin varmasti vähemmin kun ollaan puhtaiden ruokatuotteiden äärellä ja saadaan automaattisesti kosketus normaaliin bakteerikantaan, sen sijaan maanisesti siivotuissa kaupunkikodeissa tilanne voi olla jo toinen. Me pääsimme nopeasti tytön kanssa allergialääkärille, joka vaikutti perusteelliselta ja ammattitaitoiselta, sen sijaan olen ymmärtänyt että valtion puolella allergian takia jatkohoitoihin ja tutkimuksiin hakeutuminen voi olla pidempi prosessi, allergiakokeita ei ole tarjolla valtion sektorilla kuin Istanbulissa eikä niiden teettäminen ole halpaa yksityisellä puolella. Voi olla että moni allergia jää tiedostamatta, tietyissä tapauksissa se voi olla onni ja menee ohi siedätyksellä tai lapsen kasvaessa mutta esimerkiksi keliakian kohdalla tilanne onkin jo huolestuttavampi. Kymmenen vuotta sitten marketeissa ei myyty erikoistuotteita, nyt saatavilla on jo gluteenittomia ja laktoosittomia tuotteita.

Lihakauppa
Yritämme syödä tytön kanssa yhdessä aina kun mahdollista koko perheen voimin. Illallisen neiti nauttii viiden maissa ja iltapalan puoli kahdeksalta, usein neidin iltapala-aika on meidän illallisaika. Tänään suunnistimme lihakauppaan, mukaan lähti lampaanjauhelihaa ja kananmunia, kotona valmistettiin lihapullia, höyrytettiin kukkakaalia sekä porkkanaa ja tehtiin vihersalaatti. Jauhelihapullat tehtiin turkkilaisittain liottamalla muutaman päivän takaista leipäpalaa maidossa, murustettiin ja sekoitettiin jauhelihan, timjamin, basilikan, tuoreen persiljan, sipuliraasteen, sitruunapippurin, kuminan ja tomaattipyreen kera,  sekaan yksi kananmuna ja pannulle pyöreitä neidinkin suuhun sopivan kokoisia palleroita paistumaan. Lihapullat katosivat nopeasti tytön lautaselta, kukkakaali ja porkkanakin kelpasi siinä sivussa. Ennen nukkumaanmenoa iltapalaksi pyöräytetään tehosekoittimessa banaania ja jogurttia ja sivuun muutama juustoleipä sekä maitoa, niillä jos jaksaisi aamuun asti nukkua.

Illallinen valmistumassa

Saimme lunta tupaan, mies tuli yöllä töistä lumeen verhoutuneena, sateenvarjo oli kotimatkalla tempautunut kangas- ja metallikasaksi. Aamulla piha oli valkoisen vaipan alla ja tuuli ujelsi koko päivän nurkissa, kauppareissulle neiti käärittiin sadesuojan alle. Arvaamaton Ankaran kevät on täällä.

Kauppareissulla ja saaliina kaurahiutaleita

torstai 21. maaliskuuta 2013

Vapaata vanhemmuudesta

Suomessa on taas nostettu keskusteluihin lasten subjektiivinen päivähoito-oikeus, Matti Apunen kirjoitti siitä Hesarissa ja Vanhempainliitto on vastannut sekä moni innokas kommentoija, mielipiteitä on monenmoisia riippuen elämäntilanteesta. Omalle tyttärelleni olemme etsineet leikkiryhmää tai osa-aikaista hoitopaikkaa kohtuuhinnalla, silti keskustelu tuntuu kaukaiselta täältä käsin. Täällä keskustelu pyörii vain sen ympärillä laitetaanko lapset valtion hoitopaikkaan vai yksityiseen, mikä on hinta ja onko paikka hyvässä maineessa. Harvemmin kuulee kuitenkaan arvostelua siitä onko joku laittanut lapsen liian aikaisin tai myöhään hoitoon, Suomessa tuo keskustelu on ohitettu ja siirrytty seuraavaan aiheeseen. Täällä naapurin ei tarvitse ajatella mitä se on häneltä pois, jos vien tyttäreni hoitoon, toisaalta suku on sen verran tiukka moraalin vartija etten usko yhdenkään vanhemman lomailevan Alanyassa samaan aikaan kun lapsi on tarhassa.


Yleinen mielipide Turkissa tuntuu olevan että alle 3-vuotiaiden on parasta olla kotihoidossa, suurin osa onkin, sillä viime aikojen kartoituksen perusteella monien tarhojen pienten lastenryhmät ammottavat tyhjillään. Hoitajan voi ottaa kotiin päiväksi kohtuuhintaan, alkaen noin 500 liiraa/kk eli noin 250 €/kk tai sitten käyttää apuna isovanhempia kuten yleisesti on tapana. Suomessa moni äiti on kuitenkin enemmin yksin kuin turkkilainen samassa tilanteessa. Kun äiti väsyy, masentuu eikä jaksa voi Suomessa kääntyä ammattiauttajan puoleen. Turkissa vastaavassa tilanteessa voi toki varata ajan psykiatrin juttusille, josta saa mukaansa korkeintaan purkin pillereitä. Täällä uupuneen apuun säntää perhe, anoppi, äiti ja sisarukset sekä tädit. Lapsen syntymän jälkeen kotiin muuttavat yleensä miehen lähisuvun naiset auttamaan alun vaikeuksien yli, koko lapsen kasvun ajan on monella useampi käsipari auttamassa perheen arjessa.


Kävimme tänään tutustumassa tarhaan, jossa on myös pienten ryhmä. Tarhan omistaja löytyi suhteilla ja juttelimme mahdollisuudesta, että tyttö tulisi tarhaan muutamaksi aamupäiväksi viikossa. Aamu alkaa kello 08 ja puolipäiväisestä lapset haetaan kello 13, pienten ryhmässä on tällä hetkellä vain kolme lasta. Tarhan listahinnat ovat ihan muuta mitä meille tarjottiin ja kun kyseessä oli tutun tuttu oli hinta erittäin sopiva. Paikka oli kaikin puolin kiva, kotimme lähellä, pieni ja sain omistajasta ja ohjaajista hyvän vaikutelman. Ensi viikolla menemme tutustumaan uudelleen koko perheen voimin ja katsotaan sitten jospa tyttö aloittaisi kevään aikana kokeilun. Tuli selväksi mitä turkkilaiset äidit haluavat tietää hoitopaikasta sillä ensimmäisenä omistaja johdatti meidät keittiötilojen tarkistukseen, kertoi yksityiskohtaisesti miten ruuat valmistetaan alusta asti itse, leikkitiloissa esiteltiin turvallisuusasiat ja englanninluokka, johon meidän neiti on onneksi vielä liian pieni. Tiedustelin ulkoilusta, josta kerrottiin että puoli vuotta leikitään päivittäin ulkona mutta talviaikaan ei, omistajan vaimo on ulkomaalainen, joten hänellä oli kyllä tiedossa kuinka monissa maissa oikeilla pakkaskeleillä ulkoillaan. Tähän hän totesi että jos sellaista yritettäisiin täällä, ei seuraavana aamuna tarhassa olisi yhtään lasta.


Turkissa kaikki toimii suhteilla, levitetään sanaa tuttavapiirissä, mennään paikan päälle teelle ja neuvotellaan hinnasta, listahintojen lisäksi on yleensä tarjolla henkilökohtainen hinta, joka määräytyy jokaiselle eri tavoin. Meidän kohdalla omistaja varmasti olettaa tiedon tarhasta kiirivän muille ulkomaalaisille tutuillemme, siitä syystä siis melko mojova alennus. Meille tytön kokeilu olisi ensisijaisesti uusia ulottuvuuksia neidin elämään, uusia kavereita ja oppia luottamaan meidän lisäksi myös muihin. En osaisi kuitenkaan kuvitella laittavani tyttöä kokopäiväiseen hoitoon kun olen kotona, täällä ei kuitenkaa tarvitse miettiä etteikö tarhapaikkaa saisi tarvittaessa sillä tarjontaa on paljon. Suomessa vellova keskustelu hoitopaikkaoikeudesta laittaa kaikki perheet samaan riviin vaikka jokaisessa perheessä syyt hoitoon ovat erilaisia. Joskus kyllä tuntuu että Suomessa liian monessa asiassa oletetaan valtion hoitavan ja järjestävän, jokainen meuhkaa omista itseään koskevista eduista ja oikeuksista unohtaen velvollisuudet. Perheen ja suvun voimia ei tarvitse enää yhdistää, yrittää ei tarvitse kun helpommallakin voi päästä.

Tyttö on vielä kovin pieni ja tarhassa vierailun jälkeen tuli sellainen olo etten taidakaan laittaa neitiä vielä minnekään, miten se siellä muka pärjää. Muutama aamupäivä vapaa tulisi kuitenkin tarpeeseen, olen niin tottunut hoitamaan kaikki asiat siivouksesta pankkiasioihin ja kahvitteluihin tuttujen kanssa tyttö mukana, etten osaa edes ajatella mitä niillä tyhjillä tunneilla teenkään. Istun varmaan kotona ja lasken tunteja, toivottavasti ymmärrän muutaman kerran jälkeen laittaa lenkkarit jalkaan ja suunnistaa salille tai ulos nauttimaan siitä ettei kukaan kaipaa minua juuri sillä hetkellä.


Tällä viikolla miehellä oli useampi vapaa keskellä viikkoa, pihaa on mittailtu ja suunniteltu muutamia pieniä puutarhahommia, tytön kanssa on käyty pihalla pienellä piknikillä ja puistoiltu vähän kauempana Seğmenlerin puistossa koko perheen kera. Yhteinen aika arjessa perheen kanssa on niin suurta luksusta joten nähtäväksi jää osaammeko nauttia neidin leikkihetkistä tarhassa.

p.s Karoliinan blogissa on mielenkiintoinen kirja-arvonta!

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Rahan valta

Kirjoitin jonkun aikaa sitten postauksen päivähoitomaksuista Turkissa, yksityisellä puolella ne ovat todellakin kalliita ja eräs lukijoista hämmästelikin aiheellisesti kenellä on varaa maksaa tuollaisia maksuja? Turkkilainen yhteiskunta toimii ihan erilailla kun suomalainen, vaikka veroja maksetaan tuloista progressiivisesti, eivät ne ole valtavan suuria ja monia asioita joita Suomessa verotetaan ei Turkissa veroteta tai verotus on kevyempää. Suuressa maassa veronkierto ja korruptio on enemmin tapa kuin poikkeus. Uutena Turkissa on otettu käyttöön lahjavero, kiinteistövero ja vuokratuloista maksettava vero ovat melko pieniä. Tämä mahdollistaa sen, että monen tulot saattavat muodostua pelkästään vuokratuloista. Valtio ei tue kansaa kuten Suomessa muttei myöskaan verota yhtä raskaasti. Työnantaja perii palkasta suoraan työntekijämaksut ja maksettavan vero-osuuden eikä yksittäinen kansalainen täyttele erinäisiä verotietojaan vuosittain, veronkierto on maassa enemmin laki kuin poikkeus.


Hyvissä ammateissa tulot nousevat todella korkeiksi, yksityisen sektorin lääkärit, tietokonealan insinöörit, huippuosaajat, asianajajat sekä yrittäjät saattavat tienata huimaavia summia. Jos lääkärin palkka valtion sektorilla jääkin muutamaan tuhanteen liiraan, nousee se yksityisessä sairaalassa helposti 10 000 liiraan ja reilusti yli. Turkissa puhutaan usein myös bıcak parasta eli voitelurahasta lääkärille, jotta päästään jonon ohi leikkaukseen. Tämän lisäksi yksityisellä hinnasta voidaan aina neuvotella, kun summasta on sovittu pyytää lääkäri monesti osan summasta pimeänä, jolloin tämä summa päätyy suoraan lääkärin taskuun. Lääkärit tekevät päivän aikana monia leikkauksia joten voi vaan laskeskella millaisia palkkoja he käärivät. Maineeltaan kova tasoisten lääkäreiden vastaanottomaksut ovat useita satoja liiroja. Mutkikkaat suhdeverkostot ja sukulaisuussuhteet auttavat yrittäjiä ja moni yritys ei maksa yritysveroa, älkää kysykö miksi, burası Türkiye, vain Turkissa kaikki on mahdollista.

Hurdacin eli romunkerääjän päivän saalis.

 Turkissa on aina verotettu paljon tuotteiden kautta, kunakin aikakautena eri tavoin. Periaatteena on kuitenkin pyritty pitämään sitä, että ihan perustuotteet kuten maito, leipä, munat, jauhot, hedelmät sekä vihannekset säilyvät edullisina, erikoistuotteita taas on verotettu rankastikin sen hetkisen hallituksen mukaan. Tämän hetken verotuksen kohteena on ainakin alkoholi ja tupakka, joiden vero on noussut ihan silmissä. Joku Turkin matkaaja varmasti muistaa kuinka paikallista rakıa sai aikoinaan pilkkahintaan kaupasta, eipä saa enää, katsoin eilen marketissa että iso pullollinen leijonanmaitoa maksoi yli 70 liiraa! Lastentarvikkeissa on suuria hintaeroja, tuontituotteet kuten Philipsin tutit ja pullot ovat kalliimpia kun Suomessa mutta sen sijaan edullisemmat merkit ihan kohtuuhintaisia. Lähes kaikista tuotteista ( vaipat, juustot, työkalut ja varaosat jne.) on tarjolla paikallinen ja eurooppalainen vaihtoehto tai ainakin halvempi ja kalliimpi. Joskus halvempi on todellakin heikkolaatuista mutta kaikilla ei ole varaa valita ja siihen on tyytyminen.

Inflaatio on saatu onneksi kuriin mutta kyllä hintojen nousu käy varsinkin minimipalkalla raatavan kukkarolle. Turkissa on myös edelleen paljon pientilallisia, kun Ankarasta suuntaa kaupungin ulkopuolelle, saapuu pian alueelle jossa siellä täällä tasaisen aron keskellä on pieniä kivitalokyliä, osa vanhoista ihmisistä elää edelleen pienestä karjastaan, kasvattaa pihallaan minkä pystyy ja elää hyvinkin yksinkertaista elämää lämmittäen hiilellä. Suurissa kaupungeissa voi nähdä valtavien maastureiden keskellä kyläläisen hevonkärryillä saapuneena asioille kaupunkiin.

Diettimarketti Tunalin kupeessa.

Turkkilaisella on jokaiselle viikolle uusi bisnesidea, ei siis turhaan sanota että paikalliset ovat vanhaa kauppiaskansaa. Työkulttuuri on hierarkinen ja monissa yhtiöissä eteneminen on vaikeaa tai lähes mahdotonta, tästä syystä monen unelma on oma yritys, että saisi olla oman itsensä herra eikä jatkuvasti toisten oikkujen ja käskytysten alaisuudessa, olisi vaikka se oma kulmamarketti tai vihannesmyymälä. Yrityksiä nousee ja kaatuu, juuri eilen salilta tullessa ihmettelin että missä välissä kadultamme katosi räätäli ja pikkumarketti, toisen tilalla on nyt kiinteistönvälitystoimisto ja toisen vedenmyyntitoimisto, mitähän ensi viikolla? Kaupparekisterin minimimaksu on 500 liiraa, toki maineikas yrittäjä haluaa maksaa suuremman summan sillä se kertoo tuleville asiakkaille yhtiön luotettavuudesta. Uskoisin että moni avaa putiikin ilman sen suurempia kannattavuuslaskelmia ja asiakassegmenttitutkimuksia, laittaa sormet ristiin että asiakkaita riittää, usein ei riitä ja muutaman kuukauden päästä paikalla onkin jo uusi yrittäjä. Rohkeutta ei paikallisilta puutu vaan aina ollaan valmiita kokeilemaan ja yrittämään. Yhteiskunnan rakenne toki rohkaisee siihen, ei ole tarjolla helppoa elämää tai ajelehtimista yhteiskunnan etuuksilla, ellei yritä, ei mitään saakaan.

Mikä on kallista ja mikä halpaa on muuttanut muotoaan Turkissa asuessani. Katukauppiaalta yli 15 liiran hintainen rätti tuntuu ryöstöltä, sen sijaan yksityissairaalaan maksettu 800 € tuntuu pieneltä summalta hyvästä alan kirurgista ja leikkauksesta. Turkkilaiselle on itsestäänselvyys että ihmiset ovat eriarvoisessa asemassa. Yhteiskunta ei ylläpidä uima-halleja, kirjastoja tai järjestä urheiluaktiviteetteja siinä määrin kuin Suomessa. Ketään ei tunnu kiinnostavan että ministereille hankitaan vuosittain uusia miljoona autoja ja telkkari pauhaa kuuluisuuksille omistettuja uutisia siitä kuinka nämä lentävät synnyttämään jenkkeihin ja lähettävät lapsiaan Sveitsiläisiin yksityiskouluihin. Suomessa vasta valitusta presidentistä julkaistu kuva kolaamassa omia lumiaan sai mieheni muljauttelemaan silmiään ja kertomus ministerin pimeän työvoiman käytöstä lyömään nyrkkiä pöytään ja nyökyttelemään. Teekupin ääressä sananvaihto on vilkasta ja politiikkaa saatetaan tehdä uusiksi mutta todellisuudessa jokaisella on kädet täynnä omassa elämässään ja politiikkojen maailma ja rahojen jako vain kaukaista huttua johon yksittäisellä turkkilaisella ei tunnu olevan osaa eikä arpaa.


Suomessa palkkahaitari on hyvin kapea verrattuna tänne, yhteiskunnalliset arvot hyvin samansuuntaisia, rajuja ääripäitä suuntaan tai toiseen ei juuri ole. Turkissa taas koko elämä on yhtä äärirajojen laitamilla taiteilua, köyhyyttä ja vanhoja maton alle joutavia patriarkaalisia arvoja ja toisaalta ihmeellisiä menestystarinoita ja paikallista feminismiä. Kun menee hyvin niin turkkilainen näyttää sen sillä jo huomenna kaikki voi olla toisin. Elämä on epävarmaa ja täynnä muuttuvia tekijöitä, sen mukaan on heittäydyttävä, unohdettava suunnitelmallisuus ja joskus myös järjenkäyttö, toinen mahdollisuus on pakata matkalaukut ja jättää taakseen maa jonka kaikessaan on välillä niin käsittämätön.

Turkki rakentuu miljoonista eri todellisuuksista. Sellaisesta ihmeellisestä maasta kuin Suomesta tulleelle se on hetken asumisen jälkeen järkytys, eikö ketään kiinnosta? Miksei kukaan tee mitään epäoikeudenmukaisuudelle, miksi rikkaat saavat rahalla anteeksi kännissä yliajamiset ja tavallisia kansalaisia pamputetaan totuuden esiintuomisesta? Hetken se kestää ja sen jälkeen siihen turtuu, uutisia seuratessa tai jeepin alta luikkiessa raivo nousee mutta ketään ei kiinnosta. Rikkaiden ja köyhien, siihen väliin jäävän keskiluokan maailmat eivät koskaan kohtaa. Ne kulkevat rinnakkain, tervehtivät toisiaan, asianajaja roskienlakaisijaa ja bisnesmies teenkantajaa mutta koskaan ne eivät väittele keskenään, syyttele toisiaan tai vaadi itselleen toisen elämää, jotain ne kuitenkin jakavat, tinkimättömän isänmaan rakkauden. Sitä ei himmennä byrokratia eikä ihmisten eriarvoisuus.

lauantai 16. maaliskuuta 2013

Rakkaudesta ruokaan - kahvilassa


Tämän viikon loppu kului antoisasti, torstaina oli mahtava terassikeli ja istuimme tytön ja ystävän kanssa pitkään Elizinn kahvilassa Tunalilla, oli ihanaa rupatella, nauttia auringosta ja kevään kuhinasta, tuntuu kuin ihmisetkin kehräisivät kissojen tavoin, ilmassa on selvästi kevään malttamatonta odotusta. Kahvilareissu sattui oikeaan päivään sillä tyttö juhli pyöreitä 20 kk merkkipäivän merkeissä, terassilla riitti tohinaa ja neiti jaksoi hienosti pillimehun ja lelujen avulla. Elizinn kahvila on suosittu hienomman väen kohtaamispaikka, sinne kerääntyvät hienot eläkeläisrouvat ja keski-ikäiset leidit, nuoremmat suuntaavat trendikkäämpiin kahviloihin. Minua sinne vetää aina yhtä houkutteleva vitriini, joka pursuaa kakkuja, keksejä, leivoksia, makeita ja suolaisia huikopaloja. Ystävän kanssa riitti puhumista, paljon oli päivitettävää kun ei oltu hetkeen tavattu. Teetä kului ja lautaset tyhjenivät.


Turkkilaisissa kahviloissa eli patisserieissa on aina tarjolla teetä ja börekiä sekä makeista ainakin baklavaa. Hienommissa paikoissa on melko kattava lounaslista, joskus lounasbuffa sekä laaja valikoima erikoiskahveja, mehuja ja teelaatuja. Juon harvoin kahvia kotona mutta kahvilassa tilaan mielelläni latten tai kesällä frappen, myös erilaiset vihannes- ja hedelmäjuomat ovat suosittuja.  


Ankaran kevät on arvaamaton, perjantaina mittari näytti +23 ja huomiseksi on luvattu räntää. Olimme niin innostuneet torstain ihanasta ilmasta ja kahvilassa vetelehtimisestä, että suuntasimme perjantainakin kohti Tunalia ja kahviloita. Kadun varrella on useita viihtyisiä paikkoja, joiden herkullinen tuoksu leviää avoimista ovista kutsuvasti kadulle asti, ikkunavitriinit houkuttelevat mitä ihanimmilla herkkupaloilla.


Tarjolla on aina turkkilaisia jälkiruokia, joista tunnetuimpia ovat ehkä baklava eri versioissaan, sütlaç eli riisivanukas, kurpitsasta tehty kabak tatlısi ja kadayıf, joka on valmistettu käsitellystä vehnästä, pähkinöistä ja siirapista. Monissa paikoissa on myös uusia versioita turkkilaista jälkkäreistä sekä erilaisia kansainvälisiä makuja kuten profiterol, juustokakkuja, brownies ja monenmoisia leivoksia.



Kävimme syöttämässä joutsenpuiston lintuja ja istuimme ihailemaan kauniita joutsenia, tyttö on ihastunut kaikkiin lintuihin, joten niitä hän jaksaisi seurata väsymättä ilman hoppua. Tuuli yltyi todella navakaksi kuten oli varoiteltukin, kyltit saivat kyytiä, hiekkaa ja roskaa lensi silmät täyteen. Palasimme aamuaikaan vielä melko hiljaiselle Tunalille ja nautimme evästä Flamingo kahvilassa, joka remontin jälkeen on liittynyt muiden tasokkaiden kahviloiden sarjaan. Tyttö liimasi nenän ja pienet sormensa vitriiniin ja tilasimme pizzapalat sekä makean omena-suklaasarven, neidille mehu ja äidille teetä.


Ulkona oli sopiva soppi tuulelta piilossa, josta samalla sai tarkastella kadun kulkijoita. Turkkilaiset pizzat eivät kuulu suosikkeihini sen sijaan kahviloista saatavat pizzapalat maistuvat, ovat kuin kotiuunin pellillinen pizzaa. Ei oikeaa ohutpohjaista vaan tuttua kotitekoisen makuista.




















Tunalilla on aina useita musisoijia keräämässä rahaa, osa opiskelijoita, osa ulkomaalaisia. Näin aamutuimaan soittajat vasta asettuivat paikoilleen, kuvassa musisoiva äiti ja poika ottivat paikan kahvilan kulmalta ja mies sekä perheen pienin siirtyivät soittelemaan seuraavaan kadunkulmaan.


Ankara on täynnä pasaji -kujia, niin Tunalikin. Osa niistä on huomaamattomia porttikongeja, osa mainoskyltein paremmin merkitty, sisältä saattaa paljastua monikerroksinen juhlapuku ja -kenkäparatiisi tai sitten pienempi keskus kuten tässä, jossa on kahdessa kerroksessa lahjapapereita, palapelejä, kortteja ja kirjakauppatavaraa myyviä kauppoja, löytyypä sieltä parturi sekä kuivapesulakin.



Suolaisen tai makean aamupalaksi tai välipalaksi voi helposti noutaa myös kadun varren kojusta, jossa hinnat ovat huokeammat ja tarjonta suppeampi, raha ja herkku vaihtoi vilkkaaseen tahtiin omistajaa kun myyjät pakkasivat pusseihin baklavaa, rinkeleitä, pasteijoita ja sokerikakkuja, myynnissä oli myös lapsille sokeriomenoita tikun nokassa.


Kotimatkalla tuuli oli yltynyt niin navakaksi että neidin suojaksi oli otettava sadesuoja, eteensä ei meinannut nähdä ja hiekka pyöri kaduilla ja tuuli ujelsi portaikoissa, puita kaatui ja uutisten mukaan jopa autoja lenteli teiden varsilta ojaan. Tulevina päivinä olisi tarjolla aurinkoa, räntää, vettä ja edestakaisin sahaavia lämpötiloja, ihaninta on että luonto on herännyt eloon, manteli- ja aprikoosipuut kukkivat, pensaat ovat hiirenkorvilla ja pihan ruusutkin näyttävät jo heränneen pikku silmuille.

torstai 14. maaliskuuta 2013

Lapsuus ennen ja nyt

Vietin lapsuuden Etelä-Karjalassa, isoisäni rakentamassa talossa, jossa komentoa piti mamma ja me vanhempieni kanssa pidimme taloa yläkerrassa. Vielä 70- ja 80-luvulla oli hyvin yleistä asua isovanhempien kanssa samassa talossa kun nykyään jo parikymppisillä tuntuu olevan yksin sen kokoinen talo keskenään. Talo rajoittui pihan puolelta metsään, johon sukellettiin leikkimään kesät talvet lähitalojen lasten kanssa. Mamma teki mehut, hillot ja pakasteet pihan omasta tarjonnasta, aina oli joku kotona, kalakeittoa ja lettuja pöydässä ja jos jotain puuttui kipastiin tien yli Selman kauppaan ostoksille. Ainakin näin jälkikäteen haikailen sen ajan idyllisyyden perään.

Saimaa ja kesä
Lapsuudessani ulko-ovi oli usein auki, mamman sukulaisia tai vanhempien ystäviä kylässä ja lauantaisin suvun kesken saunailta, sen jälkeen katsottiin Bergerac ja syötiin saunamakkaraa kera kotikaljan. Nykyisin meillä on hälytysjärjestelmä, viimeeksi eilen hälytyskeskuksesta soitettiin tarkistus miksi järjestelmää ei ole käytetty viime aikoina ja varoiteltiin murtovarkaista sekä hiippareista, tuskin meidän mamma edes tiesi mikä on murtohälytin. Esikoulumatka hoitui läpi metsän ja koulu näkyi melkein kotiportilta. Täällä lasta ei lasketa mihinkään kävellen yksin, kouluihin haetaan kotiovelta ja saatetaan takaisin ovelle, monissa isommissa talokomplekseissa on vartija portilla vahtimassa niin sisään- kuin ulostulijatkin.

Ellei lasten äiti ole turkkilainen kotiäiti, on todennäköistä että kotona odottaa koulun jälkeen mummo tai muu sukulainen ellei sitten hoitaja. En ole koskaan kuullut että turkkilaisia lapsia rohkaistaisiin tekemään itse välipalaa sillä se odottaa valmiina. Turkissa perhe on tiivis ja erityisesti perheen mies on vastuussa koko pesueesta, hänen tulee tietää missä kukin on ja milloin saapuu, ostareilla ei vetelehditä kuten halutaan eikä kavereille mennä ilmoittamatta, lapsia kuskataan aika vanhoiksi joka paikkaan eikä moni anna heidän liikkua julkisilla yksin. En nyt muista kuinka vanha olin kun kävin yksin kioskilla irttariostoksilla, aika pieni kuitenkin ja siihen tarvittiin muutama tienylityskin, pennit tiskiin ja pussiin merkkareita ja nallekarkkeja. Kouluun ajelin fillarilla, kesät talvet mikä saa turkkilaiset pudistelemaan päätään, kuinka edesvastuutonta. Jonkunlainen kultainen keskitie on löydettävä tässäkin asiassa, avain kaulassa en lasta aio ovesta ulos laskea pyörän selkään mutta välipalaa voi opetella tekemään itse ja viemään roskat.

Lapsuuteni kesinä suunnattiin kesäsiirtolaan tai mökille, ensimmäisen kokeilin kerran kun muutkin ja muut kesät vietin mökillä pitkälle teini-ikään. Paikallisista lapsista monilla ei ole mahdollisuutta kunnon lomaan, harva turkkilainen matkustaa ulkomaille lomalle, useampi sukuloimaan. Suurin osa turkkilaisista lomailee kotimaan kohteissa, se on kielitaidon ja hinnan takia helpoin tapa, ne joilla on käytössä suurempia summia suuntaavat vaikkapa kiertomatkalle tai jenkkeihin, iso osa lapsista laitetaan kesäkouluun, sillä vanhempien lomat ovat lyhyitä. Ehkäpä jossain maaseudulla on idyllisiä kesiä, jossa lapset juoksentelevat pitkin taurusvuoriston rinteitä tai mustanmeren laaksoissa elleivät sitten joudu teeviljelmille töihin.

Turkin Tv syytää sensaatiouutisia tunnista toiseen joka toiselta kanavalta pitkin iltaa, netistä tulee vilkaistua uutiset kerran päivässä, mielen syövereistä on helppo kaivaa uutisia joka tilanteeseen, poika hukkui oman pihan lammikkoon, lapsi putosi viemärikuiluun, yliajaja vaanii lapsia jne. Maailma tuskin on kovin paljon turvattomampi kun omassakaan lapsuudessa mutta joka ikinen tarina löytää tiensä tietoisuuteemme, jokainen onnettomasti loukkaantunut ja menehtynyt on nopeasti reposteltu, pureskeltu ja jäämme odottamaan seuraavaa, tuntuu että nuo samaiset kohtalot ja vaarat vaanivat heti oven takana kun ulos astuu.

Taattua turkkilaista joukkoliikennettä, sullomisen ja nopeuden ennätyksiä pilkkahintaan.

Turkkilainen yhteiskunta ei ole vaaroista vapaa eikä kukaan paikallinen sitä oletakaan. Suomessa taas on tuudittauduttu siihen että kaikki on mahdollisimman turvallista, ihmiset käyttävät heijastimia ja lapset istuvat turvaistuimissa, mainoskyltit eivät kaadu niskaa eikä tien keskellä ole monttua. Joku vastaa aina jostain ja ottaa vastuun virheistä. Liikenne on Turkissa kaoottista, yksisuuntaista ajetaan molempiin suuntiin eikä voi luottaa ettei punaisten takaa joku tulisi, jalkakäytävällä vastaan saattaa tulla moottoripyörä. Täällä ihmiset ovat taipuvaisia fatalismiin, jos jotain on sattuakseen niin se sattuu, autoihin on sulloutunut sikin sokin sukua, lapset siellä seassa, kaupunki ei vastaa jos kävelet monttuun tai kaadut jäisellä kadulla eikä juuri kukaan tiedä mikä on heijastin. Jos Suomessa kerrostalon ikkuna tipahtaisi keskella jalkakäytävää tuulisella säällä, asia tuskin jäisi siihen, täällä kiitetään Allahia tai kohtaloa ja jatketaan matkaa sen enempää asiaa miettimättä, huomiselle päivälle on omat ongelmansa ja tipahtelevat asiansa.

Sosiaalinen media on tuonut hyvääkin neuroottisuuden lisääntymisestä huolimatta, yhteydenpidon helppouden. Meillä skype soi harvasen ilta, mummi ja ukki sekä ystävät ja sukulaiset soittavat ja näin säilyy yhteys tytön kanssa ja tulee höpöteltyä kuulumiset pitkän kaavan mukaan kun ei tarvitse murehtia puhelinlaskuja. Omassa lapsuudessani puhelimella soitettiin vain asiaa eikä kyllä ulkomaille koskaan, ensimmäinen pidempi ulkomailla oleiluni osui 90-luvun loppupuolelle, jolloin yhteydenpito hoitui kirjeitse ja sovittunu aikana tulevina puheluina asuinpaikkani lankapuhelimeen, voi niitä aikoja. Kuka jaksaa vielä kirjoittaa kirjeitä, nostan hattua sellaisille.

Niitä verta ja suolenpätkiä sensaatiouutisia en ole juuri enää katsonut, telkkarista avataan mieluummin lastenkanava ja mikä parasta sieltä tulee lastenuutiset, jotka sopivat hyvin minullekin. Ikkunoita voi tippua ja monttuja ilmestyä eteen mutta elämää ei voi pelätä, oma lapsuus ja tytön lapsuus voivat olla erilaisia mutta aivan varmasti vanhemmat ovat käyneet läpi samanlaisia pelonsekaisia tuntoja lastensa puolesta ennen ja nyt, aiheet saattavat muuttua mutta tuntemukset ovat varmasti samanlaisia.



tiistai 12. maaliskuuta 2013

Keisarinnan uudet vaatteet - asiaa lasten pukeutumisesta

Suomessa lasten pukeutumista ohjaa pitkälle käytännöllisyys, Turkissa vaatteiden pitää olla tilanteeseen sopivia ja kauniita. Ihan pienestä asti olisi oltava ainakin yksi kunnollinen juhlamekko tilaisuuksia varten. Kun tyttö oli syntynyt, saapui anoppi valtavien kassien kanssa täynnä lastenvaatteita, sen jälkeen hän on lähettänyt tasaiseen tahtiin tekemiään villatakkeja, -housuja, -mekkoja, -boleroita ja -hameita, kaulaliinoja, pipoja sekä hanskoja unohtamatta viittoja. Itse olemme ostaneet lastenvaatteita todella vähän, sillä paketteja on saapunut tämän lisäksi toiselta mummilta ja sukulaisilta sekä ystäviltä. Vaatteissa meidät on siis pidetty ja olen epätoivoisesti yrittänyt muistaa kaikkea käyttää järjestellen eri kokoisten pinoja vaatekaapin perukoille ja vielä isoja odottelemaan.

Neiti lempipuuhassaan eli vaatekaapilla tonkimassa.
Suomesta on saapunut itse tehtyjä villasukkia, anoppi taas on neulonut töppösiä, yksi paikallisten intohimoista on aluspaidat. Puolet pyykkinaruilla roikkuvasta pyykistä tuntuu olevan aluspaitoja, niitä vaihdetaan monesti pitkin päivää. Anoppi tuo joka kerta meille aluspaitoja vaikka niiden käyttö taitaa meillä rajoittua mieheen. Meillä mökki pysyy koko talon kattavan lämmityksen vuoksi niin lämpimänä ettei villaista kotona juuri tarvita, talvellakin voi olla paljain jaloin ja vaikka shortseissa jos siltä tuntuu.

Talvella pienet lapset liikkuvat muutenkin vähän ulkona ( mikä talvi?! kaksi päivää lunta ja loppuaika pelkkää aurinkoa) ja jos liikkuvat kiedotaan ne viltteihin ja vällyihin, puistossa tyttö on ollut selkeästi nuorin viime kuukaudet, tuulella ja tihkusateella ainoa. Meilla on kevään sateita odottelemassa kaksi ystävän lähettämää sadetakkia, kurahousut ja kumpparit. Sadetakkeja on Turkissakin ja kauniita ovatkin mutta eivät kovin käytännöllisiä, ei vetoketjuja vaan napit ja isot kaula-aukot. No eipä siellä leikkipuistossa muita olekaan sateella näkynyt. Rattaisiin asennettavia sadekelin suojia näkyy jonkun verran mutta aika vähän, sää Ankaran korkeudella on syksyisin ja keväisin nopeasti muuttuva, joten se on ollut ihan ehdoton, meillä on niitä kaksi, heppoinen tihkusateisiin ja toinen todellisen rankkasateen yllättäessä.

Pienille lapsille myydään topattuja haalareita mutta kävelemään oppineille tarjolla on enemmin kaksiosaisia pukuja, kuravaatteita ei ole ollenkaan. Tosin kuravaatteiden käyttö on käsitykseni mukaan hyvinkin pohjoismaalainen juttu sillä ainakaan täällä lasten ei oleteta pyörivän kuralammikossa tai hyppivän sateessa. Tarhoissa ei ulkoilla huonolla säällä tai kylmällä ja siitä mikä on huono sää meillä on erilainen näkemys turkkilaisten kanssa. Minulle pakkasraja liikkuu jossain -15 paikkeilla kun taas turkkilaisille se tarkoittaa nollakelin lähestymistä. Kunnon sadevaatteilla Ankarassakin olisi käyttöä, sekä syys- että kevätkaudella on pitkiä epävakaisia jaksoja ja on kivaa että tyttö saa pyllähdellä ulkoillessa rauhassa lätäkköön tai nurmikolle ilman jatkuvaa toppuuuttelemista varo, älä istu, pois sieltä ja sitten pyyhitään housuja ja kauhistellaan.

http://www.modavetrendy.com/wp-content/gallery/cmp313306.jpg

Syyskaudella osassa lastenvaateliikkeitä on runsaasti tarjolla toppavaatteita, lähinnä lasketteluun soveltuvia, kunnon hanskoja on ollut mielestäni vaikea löytää, joko ne ovat topattuja ja hankalia tai sitten neulottuja sormikkaita,  kunnon kurahansikas olisi paras. Harvoista hanskoista löytyy kuminauhaa, jotta se pysyy kädessä, puhumattakaan kiinnityksistä. Meillä oli tytön ensimmäisenä vuotena käytössä äitiyspakkauksen loistavat vettähylkivät lämpöhanskat- ja töppöset, niille riitti ihastelijoita ja kyselijöitä toisista äideistä ja isovanhemmista. Toppatakkeja on tarjolla ihan hyvä valikoima mutta housuja huonosti, liian tönkköjä tai muuten puutteellisia, ei kuminauhoja lahkeensuissa tai muuten malliltaan istumattomia, henkselitkin olisivat kiva ylläri. Monia ulkoiluun tarkoitettuja vaatekappaleita leimaa sama puute, kauniita ovat mutta käytännöllisyyden kanssa on loppunut ajatus kesken.

Pieniä kenkäkokoja on tarjolla vaihtelevasti, isommissa ketjuliikkeissä on talvikenkiä ja kumppareita mutta paikallisissa liikkeissä eniten töppösiä sekä lakerikenkiä, eipä monella lapsella talvikenkiä olekaan, kesäkengät villatöppösissä. Jarrusukkia metsästimme alussa sillä moni paikallinen käyttää liukuesteisiä töppösiä eikä kaipaa sukkia, löytyihän niitä mutta eivät ole jokaisen lastenliikkeen varustus. Tuuleen, viimaan ja sateeseen ei vaatteita ole tarjolla, sillä moni ei liiku lasten kanssa ulkona huonolla kelillä. Turkissa on valtava vaateteollisuus, täällä tehdään monien vaateketjujen tuotteet ja valmistetaan paljon jalkineita, tekstiiliteollisuus on maan suurin teollisuudenala ja maa on yksi tekstiilien suurimpia viejiä ja tuojia maailmassa. Markkinoilta ja pienistä paikallisista liikkeistä voi tehdä edullisia ja laadukkaita löytöjä, täyspuuvillaisia lastenvaatteita muutamalla eurolla, monilla paikallisilla lastenvaatemerkeillä on tarjolla ihastuttavia vaatteita. Markkinoilta löytyy sitten huonoakin keinokuitua ja täysin laadutonta tuotantoa. Suurien ketjujen, kuten H&M ja C&A, lastenvaatteita on tarjolla ostareissa pilkkahintaan varsinkin alennusmyyntien aikana. Viime vuosina markkinoille ovat saapuneet myös orgaaniset vaatteet, joiden hinnat vaihtelevat kohtuullisesta tajunnan räjäyttävään.

Inventaarion aika Turkin mummon neulomista vaatteista.
Olemme tänään taas kerran siirtäneet sivuun pieniä vaatteita, 86 cm viimeisetkin ovat käyneet pieniksi, ja olen tuskaillut pienien vaatteiden säilömisen kanssa, mihin nämä saisi lahjoitettua? Kirpputoreja täällä ei harrasteta, ainoastaan netissä on mahdollista kaupata muutamalla sivustolla käytettyjä vaatteita tai tavaroita. Lähitulevaisuudessa tulee ajankohtaiseksi hankkiutua eroon rattaista, turvakaukalosta, sitteristä ja kantorepusta vaatteiden lisäksi jolloin yhtenä vaihtoehtona on juuri netti. Muutamia vaatekasseja vauvanvaatteita on lahjoitettu tutuille mutta suurimmalle osalle turkkilaisia käytetyt vaatteet eivät kelpaa, tarjolla on uusia vaatteita niin halvalla eikä monikaan paikallinen ymmärrä käytettyjen vaatteiden olevan hyvä teko kulutushysterian keskellä. Jokaiselle nuorella parille tuodaan suvun puolesta niin paljon lastenvaatetta ja -tavaraa ettei niistä senkään puoleen ole pulaa. Itä-Turkin maanjäristyksen aikaan paikalliset korttelitoimistot ottivat lyhyen aikaa vastaan vaatteita, joita toimitettiin alueelle, palvelut kuitenkin ruuhkautuivat ja tavaraa tuli uskomattomat määrät joten se lopetettiin. Muutaman kerran vuodessa yksittäiset henkilöt organisoivat keräyksiä, joilla tuetaan varattomia. Suurin osa lahjoituksista toivotaan kuitenkin kahisevana eikä vaatekasoina. 

Täytyy sanoa että turkkilaiset lapset ovat kauniisti puettuja, heti kun auringonsäteet pilkistävät laittavat tytöt jalkaan sukkahousut ja hameet, lastenvaatteissa on tarjolla paljon ihanan lapsellisia vaatteita, vaaleanpunaisen rimpsun ja autopaitojen sekaan on tullut yhä enemmin vahvoja värejä ja meidän perheen rakastamia eläinkuvioita. Omia suosikkeja paikallisista merkeistä ovat olleet ainakin  uusi sobe, ja cichlid sekä LC waikiki. Paikallisten isoäitien puikot kilisevät ja aika monella on päällä kotikutoista, langat ja käsityötarvikkeet ovat edullisia ja kaupungin keskustasta löytyy hurahtamisen arvoisia paikkoja käsityöalan ihmisille. Osan ulkoiluvaatteista me hankimme varmasti jatkossakin Suomesta mutta muuten lastenvaatteista on laadukas ja edullinen tarjonta täällä.



sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Leikkiryhmät ja hoitopaikat vertailussa

Olemme nyt muutaman viikon ajan yrittäneet etsiä tytölle sopivaa leikkiryhmää, puolipäivähoitoon tai kokopäivähoitoon emme halua häntä vielä laittaa, kun siihen ei ole tarvetta. Olisi kuitenkin kiva käydä muutaman kerran viikossa leikkimässä muiden lasten kanssa ohjatusti. Leikkiryhmä pitäisi löytyä sopivan matkan päästä mutta vaihtoehdot tuntuvat kutistuvan kokoon. Suurin osa on tarkoitettu yli 2-vuotiaille tai sitten hinta on aivan älytön. Monet ryhmät ovat hintansa vuoksi suunnattu varakkaille ja usein alle 2-vuotiaiden ryhmissä oletetaan äidin leikkivän mukana tai ainakin jäävän paikalle heille varattuun tilaan. Yksi kalleimmista on Gymboree, joka sijaitsisi melko lähellä kotiamme. Ohjelmaa on tarjolla koko päivän ja jokaisella on mahdollisuuus valita erilaisista aktiviteeteista kiinnostavin, hinta on suolainen, alkaen 60 liiraa eli noin 30 €/t. Gymboreella on toimintaa useissa eri maissa ja se on melko suosittu Turkissa varakkaan väestön keskuudessa, valittavana on pelkkiä leikkiryhmiä, taiteilua, urheilua ja omat aikansa koulunsa pian aloittaville, ryhmiin otetaan jo alle vuoden ikäisiäkin.

Paras sijaintinsa puolesta olisi English Pre-School, johon kotoamme on matkaa kävellen vartin verran. Pitkään toiminnassa ollut ja suosittu paikka on kuitenkin kallis, kokopäivähoito maksaa 1500 liiraa eli noin 750 €/kk, leikkiryhmiä järjestetään kahdesti viikossa tunnin verran joista peritään 320 liiraa eli noin 160 €, hmmmm kova hinta kahdeksan tunnin leikittämisestä.  Muutaman tunnin leikkiryhmät ovat melkein samanhintaisia kuin puolipäivähoito yksityisellä ja kalliimpia kun valtion hoitopaikkojan kokopäivähoito. Ihan meidän kulmilla ei valtion hoitopaikkoja ole tarjolla, niiden tasossa on suurta vaihtelua, joissakin on paljon lapsia ja vähän hoitajia, toisista paikoista olen taas kuullut pelkkää positiivista.

Valtion hoitopaikoissa ei tarjolla ole yhtä laajasti touhua kuten yksityisellä. Joidenkin paikkojen tarjonta saa kyllä ihmettelemään onko tarpeellista opettaa alle kouluikäisille fysiikan lakeja ja balettia, puhumattakaan englannin kielestä ja puutarhanhoidosta. Toki asiat tehdään leikin kautta mutta eikö välillä riittäisi kynä käteen ja paperi eteen. Turkissa kilpailu yhteiskunnassa on kovaa ja monet vanhemmat haluavat aloittaa lapsen valmennuksen tulevaisuutta varten jo tarhasta, vaaditaan tuloksia ja kehitystä, vertaillaan yksityiskoulujen tarjontaa jo ennen lapsen syntymää ja välillä tuntuu ettei riitä jos lapsi vaan ihan tavallisesti leikkii, joskus riehuu ja rimpuileekin.


Turkkilaisilla on erilainen lähestymistapa asiaan kun suomalaisilla, Suomessa lapset ovat samanarvoisessa asemassa tarhaan tai kouluun mennessään, täällä rikkaat eivät halua lapsiaan samaan paikkaan jossa köyhät ovat, samoin uskonnollisen vakaumuksen omaavat haluavat lapsensa sitä tukevaan hoitopaikkaan, joita tarjoavat eniten yksityisen Gülen-liikkeen rahoittamat paikat. Yksityisissä hoitopaikoissa ja kouluissa tuetaan myös nopeammin kehittyvien ja älykkäiden lasten kehitystä, tukiopetusta ei ole saatavilla samoin kun Suomessa, paitsi osassa yksityisiä kouluja, vaan siitä maksetaan lisäkorvausta opettajille ellei sitten oteta lisätunteja suosituista preppauskouluista joita tuntuu olevan todella paljon. Ankarassa huippukouluna pidetään TED kolejia, johon politiikan ja kaupan alalla nimeä niittäneet mielellään laittavat lapsensa, kaupungin kallein hinta mutta hyvä meriitti tulevaisuutta ajatellen.

TED ANKARA KOLEJİ VAKFI ÖZEL OKULLARI
2012-2013 EĞİTİM VE ÖĞRETİM YILI ÖĞRENCİ ÜCRETLERİ DUYURUSU

Okullar
Sınıflar
Açıklama
Yıllık Tutarı
(KDV Dahil)

Tarha
5 ve 6 Yaş Gurubu
5-6 vuotiaat
Anne ve/veya Babası Mezunumuz Olmayan Velilerimiz
42.000 TL
n. 20 000€
Tarha
5 ve 6 Yaş Gurubu
Anne ve/veya Babası Mezunumuz Olan Velilerimiz
21.000 TL
n.10 000€

Alakoulu
1,2,3,4 ve 5'inci Sınıflar
1-5 luokkalaiset
14.000 TL
n 7000€
Keskikoulu
6,7 ve 8'inci Sınıflar
6-8 luokkalaiset
16.500 TL
n.8000€

Lukio
Hazırlık ve 9,10,11 ve 12'inci Sınıflar
9-12 luokkalaiset
16.500 T
n. 8000€

Yläpuolella olevasta taulukosta selviävät hinnat, hinta on vuoden lukukausimaksut ja tarhan yläsarakkeessa oleva on perheille, joiden vanhemmista kumpikaan ei ole valmistunut koulusta ja alempi niille joiden perheenjäsenistä jompikumpi on käynyt TED kolejin.

Monissa yksityisissä kouluissa on oma hoitopaikkansa, johon otetaan lapsia yleensä alkaen kolmevuotiaista, joihinkin pienempiäkin. Tarkoitus on toki saada lapset jatkamaan samassa yksityisessä koulussa kaikki asteet loppuun asti. Kotimme lähellä sijaitseva Büyük Kolej on juuri tälläinen opinahjo, hinnat pyörivät 10 000 liiran paikkeilla riippuen luokista. Opettajina on kielten osalta natiiveja ja englannin lisäksi on mahdollista opiskella ainakin espanjaa ja saksaa, toimintaa on tarjolla uinnista tiedelaboratorion käyttöön. Yksityisillä kouluilla on monesti atatürkin oppien mukaisia johtolauseita ja periaatteita, sivustoilla esitellään koulun oppilaiden tai opettajien saavutuksia erilaisissa kilpailuissa ja kerrotaan seikkaperäisesti viikon ohjelma ja ruokalistat.


Mieheni kävi tytön kanssa tutustumassa viime viikolla Minik Kalpler hoitopaikkaan, jossa on ryhmiä 0-5 vuotiaille ja erikseen iltapäiväkerho koulun aloittaneille, paikka oli tosi symppis mutta leikkiryhmiä ei järjestetä. Tällä hetkellä pohditaan puolipäivähoito mahdollisuutta viikon muutamana päivänä. Tämän hoitopaikan kokopäivähinta on 900 liiraa eli noin 450 €/kk, puolipäiväinen reilu puolet siitä. Aktiviteeteista ei ole pulaa täälläkään mutta jossain järjen rajoissa pysytään, on piirustusta ja keraamisia töitä, näyttelemistä, musiikkia, shakkia, englantia sekä retkiä erilaisiin kohteisiin.

Lukuisien yksityisten ja valtion hoitopaikkojen seasta on mahdollisuus valita myös Montessori periaatteinen hoitopaikka Binbir çiçek tai Reggio Emilia menetelmällä ohjaava tarha. Turkissa valtio ei tarjoa muskareita tai kerhotoimintaa sen sijaan useissa ostoskeskuksissa on ohjattuja leikkitunteja ja erilaisia vaihtuvia teemaviikonloppuja, myös muutamat museot järjestävät ajoittain ohjattua toimintaa lapsille. Ostareissa isommat lapset voi jättää kiertelyn ajaksi puuhatätien hoivaan, pienemmät leikkivät vanhempien valvonnassa, seuraavat teatteriesityksiä ja pääsevät erilaisten härvelien kuten junien tai leppäkerttujen kyytiin.


Jos sopiva ja sopivan hintainen leikkiryhmä tai muutaman päivän puolipäivähoitopaikka löytyy tytölle niin sinne sitten mutta ellei, jatkamme siihen asti kun tyttö on ainakin kaksi vuotias tutustumalla muihin lapsiin ostareiden leikkitunneissa ja puistoissa. Valtion hoitopaikka ei ole millään lailla pois suljettu vaihtoehto jos hyvältä vaikuttava paikka tulee vastaan, täyden viikon hoito ei vielä kuitenkaan ole meille ajankohtainen joten sitä mietitään myöhemmin. Valtion hoitopaikoissa, jotka kuuluvat opetusministeriön alaisuuteen, hinnat vaihtelevat usein 250-400 liiran eli noin 125-200 € välillä. Nettisivuja heillä on tosi huonosti tai eivät toimi kunnolla, hyvässä maineessa oleviin valtion hoitopaikkoihin on jonoa ja monet vanhemmat kiertävätkin monta paikkaa läpi ennenkuin tekevät päätöksen mihin haluavat lapsensa laittaa. Osalla valtion instituutioista on omia tarhoja, joihin on etuoikeus siellä työskentelevillä vanhemmilla. Monet tarhat ovat avoinna ilta seitsemään asti, sillä tunnetusti turkkilaisten työpäivät tuppaavat venymään.

Suomessa löytyy paljon tietoa internetin kautta vähän kaikesta, on keskusteluja ja hyvät nettisivut, sen sijaan Turkissa kansa ei oikein luota nettisivustojen tietoihin joten tarhojen hinnat, aukioloajat ja palvelut on käytävä selvittämässä kaikki paikan päällä, viidakkorumpu on paras väline tuttavapiirissä sanan levitykseen sillä aina joku tuntee äidin jonka lapsi on jossakin lähitarhassa tai jostakin löytyy tutun tuttu jolla on päiväkoti. Me siis jatkamme katselua ja kuulostelua kunnes löydämme juuri tytölle sopivan paikan.