tiistai 30. huhtikuuta 2013

Vieraat saapukoon ja hauskaa wappua!


Ankarassa on ihana vappuilma, aurinko paistaa ja lämmintä on +27. Iltapäivällä odotamme ystäviämme Suomesta saapuviksi, jos vain ovat ehtineet jatkoyhteydelle lentomyöhästelyjen takia. Munkit jäävät tänä vappuna tekemättä, vaikka ne mieheni suurinta herkkua ovatkin. Vieraille tarjotaan jauhelihabörekiä, perunasalaattia ja kısıriä eli bulgursalaattia, mezeitä on tarjolla munakoisosalaatti ja yoğurtlu semizotu eli portulakkaa jogurtissa.


Kävimme tytön kanssa ensin yufkacin luona eli kaupassa, jossa tehdään filotaikinan tyylistä ohutta yufkaa, viisi yufkaa eli lähes kilo levyjä ja çiçek ekmek eli kukkaleipä maksoi viisi liiraa eli noin 2 €.



Tässä valmistuu börek, eli yufkalevyjä pinotaan päällekkäin ja keskimmäiseen väliin tulee haluttu täyte, jokainen väli voidellaan hyvin voi-jogurtti-kanamuna seoksella.


Lopuksi kaikki kerrokset nostetaan yksitellen käännellen päällekkäin, jolloin paketti saadaan kauniisti kasaan, kaikki välit jälleen voidellaan huolellisesti. Meillä piirakka on vielä vetäytymässä jääkaapissa, jotta siitä tulee rapea. Kohta se pääsee noin 40 minuutiksi uuniin paistumaan.


Bulgursalaatti ja perunasalaatti ovat jo valmiit mutta jälkiruoka on vielä kysymysmerkki, vapun kunniaksi ainakin kilistellään valkoviinispritellä  ja tarinaa varmasti riittää pihapöydän ääressä. Tänä kesänä emme mene Suomeen mutta onneksi pala Suomea saapuu nyt vapun kunniaksi meille!


                                                 Hauskaa wappua kaikille lukijoille!

maanantai 29. huhtikuuta 2013

Kulttuurit törmayskurssilla

Joskus käy niin että kun nousee väärällä jalalla, hyppää matkalaukkuun piiloutunut Suomiränkkä mukaan hyllyn päältä. Ne ovat niitä hetkiä kun minulla ja Turkilla on alavire suhteessa. Ränkkä istuu olkapäällä ja saattaa ladella aamutuimaan totuuksiaan. Sen ansiosta käännän lastenohjelmat aamulla 07 aavistuksen normaalia lujemmalle ja kolistelen viimeistään ysin aikaan kattiloita, sukulaisia kylässä ja kehtaavat lorvia sängyissä vielä tähän aikaan, karjuu Suomiränkän luterilainen maailmankäsitys, jonka mukaan aikaisin nouseminen on hyve. Harmi vaan ettei kukaan turkkilainen ole sellaisesta hyveestä tietoinen.


Miehen olkapäällä ei paikallista ränkkää yleensä näy mutta kyllä sitä joskus ihmetyttää, suuresti. Kun suomalaiset ystävät tai perheeni on kylässä, alkaa suunnittelu. Se aloitetaan aamulla, aikataulutus, ruokien valinta ja jonkunlainen suunnitelma on valmis miten päivä tulee menemään. Tämä on ehkä käsittämättömin juttu mitä mieheni ei voi tajuta, miksi aamulla pitää tietää mitä illalla syö tai missä on iltapäivällä? No kun pitää, suomalaisen mieli rauhoittuu kun sillä on listat ojennuksessa ja suunniteltu päivä edessä. Itselläni ne listat on kyllä aina hukassa ja päivän suunnitelmiin on tässä maassa tapana tulla ulkopuolisia häiriötekijöitä. Oikeasti olen päässyt hyvin eroon liioista suunnitelmista, Turkissa elämä muuntautuu pakostakin aika spontaaniksi monien ulkoisten tekijöiden vuoksi, kaupassa ei ole munakoisoja vaikka sen piti olla pääruoka tänään, oikea vaippakokokin on lopussa, lääkärireissu tyssää tietokoneen ilmoittaessa että vakuutus ei ole voimassa, reissu toiselle puolelle kaupunkia sosiaalivakuutustoimistoon, kolari on katkaissut tien, joten bussilinja on poikki ja niin on saatu päivään ympättyä kaikenlaista oheistoimintaa, jota ei lue listalla. Ketään ei kiinnosta enää siinä vaiheessa munakoisojen puuttuminen.

Mieheni on saanut ylimääräisiä sydämentykytyksiä Suomesta saapuneiden vieraidemme rennosta pukeutumisetiketistä. Suomessa on ihan normaalia mennä omalle pihalle ottamaan aurinkoa pyyhe päällä saunan jälkeen, Turkissa ei voi oikein kekkuloida omalla pihallakaan puolipukeissa, vaikka pihamme on melko suojainen niin aina joku utelias silmäpari osuu johonkin ikkunaan kurkkimaan. Mies kyllä ymmärtää suomalaisten luonnonlapsien vietin mahdollisimman alkuperäiseen asuunsa mutta naapurit eivät, Turkissa puolipukeissa kulkeminen naapureiden nähden on röyhkeää heitä kohtaan. Naapurin rouva varmasti pyörtyisi nähdessään pihallamme istuskelijan pelkässä pyyhkeessä olutta nautiskelemassa.

Jos jostain niin talon tarjottavien arvostelusta suomiränkkä nousee kiukusta hyppimään. Olisit laittanut nämä perunat uunipellille limittäin niin ne olisivat ruskistuneet kaikki...kyseessä on kermaperunalaatikko ja se syödään näin Suomessa. Jos ränkkä saadaan raivostumaan kunnolla niin tässä vaiheessa on hyvä luennoida anatolialaisen keittiön kauheasta rasvan ja suolan käytöstä ja hiljentää koko pöytäseurue. Suomalaiset vieraat ovat niin tyytyväisiä, syödään mitä tarjotaan eikä aloiteta litaniaa kuinka mikäkin pitko on suvussa letitetty ja kuinka se tehdään oikein, pahoitellaan jos ollaan vielä allergisia kun turkkilainen karjuu jo ovenraosta että hyi haiseeko täällä kaali yööök.
Tiedättehän suomalaisen sanonnan ' talo elää tavallaan, vieraat kulkee ajallaan'? Se ei päde Turkkiin, tänne sopivaksi se saadaan kun vaihdetaan talo ja vieraat sanojen paikkaa.

Yleensä suomiränkkä istuu hiljaa matkalaukussaan eikä korota ääntään. Vaikka olemmekin aika erakkoja miehen kanssa niin kyllä me vieraista tykkäämme, saammekin pian kylään ystäviä Suomesta joten tiedossa on varmasti pari turistipostausta Ankarasta ja jotain ehkä lapsistakin, neiti saa nimittäin kylään ikäistään herraseuraa. Ankaraan on nyt paras aika tulla, sillä kesä on juuri saapunut kaupunkiin!



perjantai 26. huhtikuuta 2013

Minä ja Turkki

On vuosi 1987.Olemme perheeni kanssa lomalla Alanyassa, pääkadulla pölisee hieno hiekka ja liikkeiden edustalle on nosteltu myyntituotteita kuten kerrossänkyjä ja patjoja, ei tietoakaan nykyisistä kukkaistutuksista ja siisteistä mukulakivikaduista. Pieni perhehotellimme sijaitsee kaupungin länsipuolella, hotellin edustan uimarannalla on rantatuoleja ripoteltuna sinne tänne, ruuhkaa ei muodostu vaikka on sesonkiaika. Limpparia ja olutta saa ostaa hyvin vaatimattomasta kioskista, rullakebapia kauppaavat rannoilla kiertelevät kauppiaat. Myyjänä rantakioskissa häärii itä-Turkista töihin saapunut mies, joka on opiskellut suomenkielen pienestä sanakirjasta. Muutama vuosi myöhemmin hän kauhistuttaa suomalaisen pikkukaupungin väkeä juoksemalla flunssaa pois -30 asteen pakkasessa teepaitasillaan. Hernekeitosta valmistuu linssikeitto ilman linssejä, jotka eivät ole vakiotuote suomalaisten markettien hyllyllä vielä tuolloin. Hän lukeutuu niihin turkkilaisiin maahanmuuttajiin, jolloin ensimmäiset kebapravintolat avautuivat suomalaisiin kaupunkeihin, omassa kaupungissani sen ihmeen avautumista lähdetään pällistelemään ihan porukalla. Ruualla ei ole mitään tekemistä Turkin kanssa mutta suosio kasvaa.


Hotellia pyöritetään perhevoimin, työntekijöiden perheeseen kuuluu samanikäinen Mustafa poika, jonka kanssa pelaillaan palloa ja juoksennellaan ympäri hotellialuetta, Mustafa näyttää meille suomalaislapsille huoneensa, johdattelee hotellin käytäviä alas ikkunattomiin tiloihin, jossa on kerrossänkyjä päällekkäin niin paljon että huimaa, syy kerrossänkyjä kauppaaville liikkeille löytyy täältä. Huonekavereita Mustafalla on kymmenittäin, täällä pyykkituvan ja keittiön kolinassa tankataan eri maiden sanakirjoja ulkoa tai ikävöidään kauas kotiin.


Autoilla ajetaan lujaa pääkadulla, hiekka lentää ja tien ylitys rannalle vaatii uskallusta, hotellin uima-allas sijaitsee tien vieressä, nykyisin sen yli on rakennetty asfalttitie yhdistämään liikenne takakadulle. Aurinkomatkat on aloittanut samaisena vuotena matkat Alanyaan ja heidän opas käy välillä hotellilla, haluan aina ehdottomasti olla paikalla oppaan saapuessa vaikken uskalla avatakaan suutani. Kerran viikossa hotellin ravintolassa järjestetään turkkilainen ilta, jotkut asiat eivät koskaan  muutu, kuten nämä esitykset. Kuinka monella kotivideolla hytkytään tanssijattaren perässä tiukan keskivartalon värähtämättäkään?

                                             


Minareeteista kiirii rukouskutsu ja valot syttyvät iltaisin niiden huipulle, keskustan basaarialueella tingitään ja kalekukkula jököttää samanlaisena kuin nykyisin, moni muu asia on muuttunut. Vielä 80- luvun lopulla Alanya on pikkukaupunki, ei sliipattu eikä paratiisiasuunsa päivitetty kuten nykyisin, hotellien ja loma-asuntokylien nauha ennen kaupunkiin saapumista loistaa poissaolollaan, vuorenrinteille ei ole noussut villoja eikä suomiravintoloista ole tietoakaan. Heti hotellin takaa alkaa paikallista asutusta appelsiinilehtoineen, pääkadun varrella sijaitsevien ravintoloiden katto on viinirypäleköynnöstä. Suuria viiden tähden hotelleita ei juuri ole, kaukana keskustasta on yksi, jossa maksetaan hotellin omilla nappuloilla ja kuitataan lasku päivän päätteeksi, kuulostaa niin eksoottiselta että sitä on mentävä katsomaan.



Saavumme kaupunkiin muutama vuosi myöhemmin uudelleen, mukana on myös ystäväni, jonka kanssa marhaamme tylsistyneen teinin ilme kasvoilla walkmanit korville, nahkaostoksia tehdään sillä sen ajan teineille nahkatakki Turkista oli vielä kova sana. Nahkaliikkeen omistaja istuu takahuoneessa rakilasi kädessään ja tämän pojat juoksuttavat nauhana erilaisia takkeja sovitukseen, välillä toinen tanssii, tilaa lisää tarjottavaa apupojilta ja kaupanteko jatkuu, suomalaiset ovat ihmeissään. Basaarialueella maistellaan turkkilaista pizzaa, hieron turkinpippuria silmiini ja olen varma että näkö lähtee.  Matkan jälkeen kerron vanhemmilleni, etten aio enää ikinä matkustaa Turkkiin ja kun muutan vanhempana ulkomaille, muutan Itävaltaan, niillä on niin kauniit vessatkin ravintoloissa, ihan kuin pienet huoneet.

                                               

On vuosi 2002, Marmariksen tumma ilta on täynnä siritystä ja odotusta, parikymmentä jännittynyttä opaskurssilaista odottaa tulevien kohteiden julkaisua. Turkki osuu kohdalleni, takaisin siis loppukaudeksi. Ajattelen että kyllä sen pari kuukautta jaksaa, sen jälkeen on hyvät mahdollisuudet päästä Aasiaan. Muutama kuukausi etelärannikolla Turkissa kääntää pään, itävaltalaiset vessat unohtuvat ja päätän haluta takaisin Turkkiin seuraavana kesänä Aasian talven jälkeen. Siitä se alkaa minun ja Turkin yhteiselo, meillä on ollut ala- ja ylämäet mutta olemme löytäneet tasapainon alun poukkoilun jälkeen, enää emme nipota pienistä, aika on tehnyt tehtävänsä ja annamme anteeksi toistemme pikku virheet. Tylsää ei ainakaan ole ollut, sillä aina olet osannut yllättää, joskus on kyllä huumori meinannut loppua kesken mutta niistäkin tilanteista olemme selvinneet. Turkista voin yrittää lähteä mutta Turkki ei lähde minusta.

                                                

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Ulkomaalaisena

Luin Blue Abayn viimeisen postauksen, joka laittoi miettimään ulkomaalaisten kohtelua Turkissa. Yleisesti ottaen koen että turkkilaiset ottavat ulkomaalaiset hyvin vastaan, ovat vieraanvaraisia ja ystävällisiä. Turkkilaiset ovat nationalistisia ja olettavat ulkomaalaisten omaksuvan paikalliset tavat. Edellisessä työpaikassa tuli hyvin selväksi että monen turkkilaisen mielestä siellä noudatetaan vahvasti paikallista etikettiä, puuskahtipa eräs paikallinen rouva kerran kolleegalle ihmetellen tämän asuneen maassa näinkin kauan oppimatta kuitenkaan käyttäytymään kuin turkkilainen. Ulkomaalaisen taustasta ja maasta ollaan kiinnostuneita mutta mitä tulee päivittäisiin rutiineihin niin ne ovat turkkilaisia. Tokihan sitä maassa maan tavalla tuleekin elää mutta etniset ravintolat, kielet ja tavat rikastuttavat jokaista kulttuuria, Turkissa ne loistavat poissaolollaan.


Suoranaista huutelua tai nimittelyä en ole henkilökohtaisesti kokenut, kerran vanhempi rouva on tuhahtanut jotakin venäläisistä naisista näyttäen sylkäisyllä mitä heistä ajattelee, laitettakoon se vanhuuden ja tietämättömyyden piikkiin. Muutamalta ystävältä olen kuullut kuinka paikallisessa bussissa kanssamatkustajaa on ärsyttänyt vieraan kielen puhuminen puhelimeen, molemmat tilanteen päättyivät sanaharkkaan, turkkilaiset puhuvat paljon puhelimessa ja joka paikassa joten ketään tuskin olisi häirinnyt turkinkielinen puhelinkeskustelu. Muistan rannikolta jopa tapauksen jossa ulkomaalaisen luuri sai kyytiä bussin ikkunasta.

Turkin uuden ulkomaalaislain pitäisi helpottaa ulkomaalaisten oleskelua ja työskentelyä Turkissa, samoin todellista hätää kärsivien avunsaannin pitäisi helpottua. Mitä se on käytännössä tullaan näkemään tulevaisuudessa. Suomessa ulkomaalaisen on mahdollista hoitaa asioita ainakin englanninkielellä, virastoissa ollaan töissä asiakkaita varten ja prosessitkin ovat melko selkeät. Toista se on täällä, ulkomaalaisen asioita ei hoideta kovinkaan suurella innokkuudella ja lähes joka virastossa tunnut olevan ongelma jo siksi että olet ulkomaalainen. Suomessa pienimmästäkin virheestä maahanmuuttoviranomaiset hyppäävät säikähdyksestä, vilahtaako taas rasistikortti? Täällä paikallinen viranomainen voi vaikka huutaa kumoon ilman että se ketään hetkauttaa, täällä ei ulkomaalaisia tai heidän tapojaan juuri kumarrella.


Alueilla jossa on paljon turismia ja ulkomaalaisia asukkaita, on aina myös heihin ärsyyntyneitä paikallisia. Koetaan että ulkomaanelävät valtaavat koko paikan, toisaalta vuosien aikana elämänmeno muotoutuu lähes kaikkia miellyttäväksi ja ulkomaalaisethan tuovat rahaa. Uuden ulkomaalaislain myötä Turkista asunnon ostaneille ulkomaalaisille myönnetään vuoden oleskelulupa. Turkin turistiseuduilla on totuttu ulkomaalaisten tapoihin kun taas Ankaran tyylisessä kaupungissa ei. Aika usein ajaudutaan tilanteeseen että keskustelu virastoissa, pankeissa jne. käydään asioistani mieheni kautta, kun virkailija huomaa että olen ulkomaalainen muutun ilmaksi. Toisinaan auttaa tunkeutuminen väkisin keskusteluun, monesti ei. Osa paikallisista pelkää ulkomaalaiskontaktia heikon kielitaidon takia. Pieneen markettiin astuessasi saatat kuulla sinut huomanneen työntekijän kailottavan koko kaupalle ulkomaalaisen saapuneen, sen jälkeen alkaa hyörinä kuka uskaltautuu kassalle ulkomaalaista vastaanottamaan.

Se, että on naimisissa paikallisen kanssa helpottaa asiaa sillä yksinäinen naisihminen on joillekin vielä hankalampi käsiteltävä. Ystäväni oli muutettava, sillä talon asukkaat eivät hyväksyneet ulkomaalaista yksinäistä työssä käyvää naisihmistä. Jatkuva tuijottelu, puhumattomuus, kyräily ja suoranainen kiusaaminen koko yön jatkuvana kolisteluna ja hyppelynä yläkerrassa olivat aika selviä merkkejä.


Ulkomaalaisuudesta voi olla hyötyä työnhaussa, jos työlupa ei tuota ongelmia, kielitaito ja viisumivapaa matkailu lähes kaikkiin maihin voi painaa valintatilanteessa. Rappuun livahtaneille katukaupustelijoille voi sanoa vieraalla kielellä mitä vaan, samoin on helppo hankkiutua eroon innokkaista myyjistä ostoskeskuksissa. Ulkomaalaisuus antaa myös luvan toimia joissakin asioissa vastoin paikallista etikettiä, paikalliset vain kohauttavat olkiaan ja ajattelevat että sehän on ulkomaalainen.

Millaisia kokemuksia sinulla on asiasta, tunnetko että sinua on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti koska olet ulkomaalainen? Oletko kohdannut uhkaavia tilanteita tai nimittelyä? Vai onko ulkomaalaisuudesta ollut sinulle joissakin tilanteissa hyötyä?

Turkissa vietetään tänään kansaivälistä lastenpäivää, joka on myös virallinen vapaapäivä, osalla koululaisista huominenkin on vielä vapaa. Jo viikon ajan on tämän vuoden juhlakaupungissa Izmirissä valmistauduttu päivään esityksin ja kulkuein, yli 40 maasta on oma lastenryhmä saapunut esittämään kansantanssejaan, Suomen tanhuryhmäkin on vilahdellut telkkarissa. Jutun kuvat ovat parin viikon takaisia pihaltamme, nyt on saanut toppaliivin jo heittää nurkkaan vaikka öisin Ankarassa lämpötila tippuu vielä lähelle nollaa. Iloista lastenpäivää!

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Siivousjumala asuu Turkissa

Meidän talossa kyllä kuuluu kun yläkerrassa on siivouspäivä ja se tuntuu olevan aika usein. Ainaista mattojen tamppausta, nurkkien luuttuamista ja tavaroiden siirtelyä, oman järjen mukaan kerran viikossa tuntuisi suhteellisen normaalilta tahdilta mutta voin vannoa että aina kun poistumme kotoa, on vastapäisen talon samassa ikkunassa täti vähintään kerran päivässä hinkkaamassa ikkunaa. Itselläni on nykyisin melko rento ote siivoamiseen, siivooja pyydetään paikalle silloin tällöin, itse siivoilen kun ehdin tyttö vanavedessä, leikki ja ulkoilu menee aina edelle, muutamiin pölypalloihin ja pieniin rasvaisiin kädenjälkiin ikkunassa ei kukaan kuole, päinvastoin.

Kun anoppi tulee meille, on ensimmäinen kysymys milloin verhot on pesty? Alussa ärsyynnyin suunnattomasti siitä että kotimme siivouksesta tentataan, ennenkuin huomasin että se on turkkilaisten kotirouvien ykkösaihe, kehutaan kuinka siistiä toisen kodissa on, kuinka puhtaana verhot hohtavat ja miten hyvä ihminen Fatma rouva on kun sen koti aina näin kiiltää. Kakkosaihe on sitten se tomaattien ja kurkkujen hinnanvaihtelu ennen siirtymistä kulmakunnan juoruihin. Osaa turkkilaisista vaivaa selvä siivoushulluus, joka päivä hinkataan ovennuppeja ja ikkunalautoja, kävellään edestakaisin rätin kanssa maanisesti puhdistellen kerta toisensa jälkeen hyllyjä ja pöyhien sohvatyynyjä. Törmäsin joku aika sitten jopa telkkarissa ohjelmaan, jossa keskusteltiin joidenkin kotirouvien sairastumisesta siivousmaniaan.

                                                 

Turkissa on vastaan tullut uskomattomia siivoustapoja ja maanisuutta, hirveitä myrkkyjä ja liiallista desifiointia. Kun kylistä on muutettu kaupunkiin, on vanhat siivoustavat tuotu mukana, vettä on paiskottu ämpäritolkulla tai letkulla pitkin parketti- tai lautalattioita, aiheutettu vesivahinkoja ja lattiaremontteja. Verhoja pestään viikottain, yleensäkin kaikki mikä koneeseen mahtuu, tungetaan sinne. Isoissa kaupungeissa pöllyää ja on saasteista, joten ikkunoihin ja verhoihin tarttuu nopeasti likakerros. Olin alussa ihmeissäni kun siivooja pesi joka kerta ikkunat, kun kysyin eikö muutaman kerran vuodessa riitä, sain kummastuneita katseita.

Tytön syntymän jälkeen kiinnostuin aiempaa enemmin siivousaineista, mitä myrkkyjä ne pitävätkään kauniisti kuvioitujen etikettien takana? Turkkilaisten ykkösaine puhdistukseen on Çamaşır suyu eli kloriitti, sillä puhdistetaan kaikki, lattiat, tekstiilit, vessat ja keittöt. Anoppi ehdotti kyläillessään että laittaisimme tytön rakkaan unilelun likoamaan kloriittiin! Tiedän että anopin ollessa nuori äiti ei puhuttu kemikaalien vaarallisuudesta eikä erillisiä lapsille tarkoitettuja pesuaineita tunnettu, voin kuvitella että joissakin perheissä käydään vääntöä anopin ja miniän välillä kloriitin käytöstä lapsiperheissä. Edellisessä työpaikassani käytiin uuvuttavaa taistelua siivoojan kanssa kloriitista luopumisesta, vaikka hänelle ostettiin muita aineita, sujahti kloriittia kuitenkin salaa pesuveteen. Monen paikallisen mielestä tuo tuttu tajunnanräjäyttävä tuoksu ja valkoisena hohtavat pinnat antavat lopullisen silauksen. Siivoojamme lotrasi aiemmin kloriittia puoli pullollista päivässä, sen käytön lopettamisesta käytiin pitkiä keskusteluja, rouvaa ei huolettanut ollenkaan mitä kloriitin käyttö päivittäin aiheuttaa hänelle.

Vaikka monissa paikoissa varoitellaan kloriitin sekä kalkin ja ruosteen poistajien vaaroista, jatkaa moni niiden käyttöä uskollisesti. Tavallisissa marketeissa on heikosti myrkyttömiä tuotteita ja suurin osa myydään luonnontuotteita kauppaavilla internetsivuilla ja erikoisliikkeissä. Hajusteettomia ja myrkyttömiä tuotteita tuodaan paljon Saksasta ja hintakin on sitten sen mukainen, jos pullollisen kloriittia saa muutamalla liiralla, on tuontituotteen hinta jo muutaman kympin luokkaa. Paikallinen mäntysuopaan verrattava tuote on arab sabunu eli öljyohjainen suopa, tuoksu on hyvä, hinta edullinen ja sitä on myynnissä joka paikassa, mikä parasta se on täysin myrkytön luonnontuote. Joillekin se vain tuntuu olevan liian lällyaine, riittää meillä koska kodissamme ei käsitellä leikkauspotilaita.   
     

Mietoja pesuaineitakin on vähän, monet lapsille suunnatut pyykinpesuaineet on hajustettu ruusulla tai laventelilla. Vahvasti hajustettuja huuhteluaineita on pitkät rivistöt ja mainoksilla kalastellaan juurikin lapsiperheitä tyyliin ruusuntuoksu vauvasi lakanoihin. Erilaiset huonetuoksut, autoraikastimet ja sprayt ovat myös kovaa kamaa ja niitä suihkutellaan rajattomasti. Kaiken pitää vaahdota, huumata tuoksulla ja räjäyttää lika, muuten kyseessä ei ole kunnon aine. Kaikkia siivoustuotteita markkinoidaankin räjähtävin ja dramaattisin sanankääntein.

Turkkilaiset kodit kiiltävät, jokainen nurkka ja kulma on puunattu, astiat ja lasit joista tarjoillaan vieraille on kiillotettu moneen kertaan, kun istahdat sohvalle, on jokainen tyynykin aseteltu millintarkkaan ja pöyhitty. Kodeissa on sen näköistä kun ne odottaisivat vieraita. Siivoojan palkkaaminen ei ole mitään luksusta vaan yleinen käytäntö. Meillä toisinaan käyvä rouva veloittaa 75 liiraa eli reilun 30 €, noin 7 tunnin aikana hän tekee perussiivouksen, pesee ikkunat ja tamppaa matot. Siivoojan kanssa voi sopia palkan mukaan silityksestä tai muista askareista. En koe että siivooja olisi palvelusväkeä, hän on mukava mustaltamereltä kotoisin oleva rouva ja kahden lapsen äiti, juttelemme päivän aikana lapsista ja perheestä. Teen ruokaa ja hoitelen omia askareita samaan aikaan kun hän siivoaa, iltapäivällä syömme yhdessä lounaan. Hän on käynyt naapurinrouvalla siivoamassa jo yli 10 vuotta, samoin monen muun talon asukkaan kodissa.

Alku aikoina mieheni kanssa meillä oli muutamia erimielisyyksiä kuinka siivotaan, lopetimme siis yhdessä siivoamisen. Turkkilaiset ovat hyvin perusteellisia ja siinä vaiheessa kun mieheni innostuu että pestäänkö lattia vielä toiseen kertaan, heitän hanskat tiskiin. Anopin ja vanhemman kansan ajatusmaailmaa johdattaa puhtaus, mitä kovemmat aineet sodassa mikrobeja vastaan, sen parempi. Kun miehen perhe kyläilee, ottaa tiskivastuun miehen sisko, tiskiainepullo on kulutettu parissa päivässä. Energiankulutuksestakaan ei huolta kanneta vaan pesukone laitetaan pyörimään puolityhjänä, anopin mielestä kaikki likainen pestään heti ja tässäkin asiassa on aika turha piipittää pesuainepullon annostusohjeista.

torstai 18. huhtikuuta 2013

Viidakon lait

Leikkipuistokausi on Ankarassa jo hyvässä vauhdissa, meno on villiä kun erikokoiset tenavat hyppivät, kinastelevat, oppivat jakamaan ja ottamaan ensiaskeleita sosiaalisessa maailmassa. Turkissa tuossa maailmassa onkin hallittavaa ja siihen on valmistauduttava jo pienestä asti. Jo leikkipuistossa huomaa lasten tulevan hyvin erilaisista kodeista ja lähtökohdista, se tulee ilmi niin vaatetuksessa kuin käytöstavoissakin, niin lapsen kuin äidin.

Ilkikurisen puisto

Kotimme lähipuiston kävijät muodostavat värikkään esimerkin erilaisista perheistä ja kasvatustavoista, joukossa on niin virkamiesperheiden kuin tavallisten duunareiden sekä vähän varattomimpienkin lapsia. Puisto sijaitsee alueella, johon on kävelymatka niin slummialueelta kuin ihan hyvältäkin asuinalueelta. Osalla on viikolla mukana mummo tai hoitaja, joista moni on saapunut Turkkiin töihin Ukrainasta, Kirgisiasta tai Moldovasta. Viime viikolla eräs tasaisen kultahammasrivistön omaava hoitaja lähestyi minua puhuen venäjää, kun selvisi etten sitä osaa, jatkoimme juttua turkiksi. Hoitaja kyseli ettenkö ole vapaalla näin sunnuntaina? Enpä ole, äitiydestä ei sellaisia vapaita myönnet. Monelle ulkomaalaiselle hoitajalle saan useaan kertaan uskotella että olen todellakin lapsen äiti, en hoitaja.


Leikkipuistossa voisi luulla että on saapunut kääpiöiden vankilan ulkoilutunnille, möykkä huumaa ja tavaroista käydään kauppaa, pallo vaihtuu leluautoon ja leikkipuhelin lapioon, välillä viuhuu nyrkki ja liukumäen portaissa jonoa muodostetaan kyynärpäätekniikalla ja raa'alla voimalla. Olen puistoreissun jälkeen monesti yhtä poikki kuin kuntosalilta tullessa. Välillä saa olla poliisina heiluvien sankojen tulilinjalla, osalle lapsista käskyt kaikuvat kuitenkin kuuroille korville. Monet äideistä maastoutuvat puiston laidoille penkeille seuranaan kännykkä, sanomalehti tai kaveri, osa mummoista ei enää oikein jaksa pysyä villikkkojen perässä. Onneksi turkkilaiset vanhemmat eivät yleensä ota nokkiinsa vieraiden aikuisten komentelusta ja lapsetkin ovat tottuneet siihen.


Lapsia seuraillessa huomaa kuka on kasvanut kuin pellossa, moni turkkilainen antaa lasten kasvaa ilman sen suurempia sääntöjä. Perheissä, jotka ovat muuttaneet maalta kaupunkiin vuorokauden tunneista otetaan hyöty yölläkin, telkkari pauhaa ja sohvien jousitukset ovat kovilla pienten jalkojen alla, volyymitaso suurilukuisissa perheissä on korkea, volyyminsäätelyä ei juuri harjoiteta ulkonakaan. Sunnuntai on yleisin vapaapäivä, jolloin monet lapset saapuvat isänsä kanssa puistoon. Joskus tuntuu että isät ovat uusista lastensa leluista yhtä ylpeitä kun lapset, viime viikonloppuna vertailtiin polkuautoja ja -lautoja, jotka kylvivät kauhua poukkoillessaan päättömästi lapsilauman keskellä.


Leikkipuistot eivät täyttäisi kaikkia Suomen turvallisuusmääräyksiä ja kuulun siihen harvalukuiseen joukkoon joka seuraa lastaan joka paikkaan. Turkkilaisittain on harvinaista että vanhempi leikkii paljon lapsen kanssa, monen mielestä muut lapset ovat sitä varten. Suomalaisittain vierailta ja sukulaisilta odotetaan yleensä jonkunlaista osallistumista lapsen puuhiin, sen sijaan turkkilaiset ovat tottuneet vain seuraamaan lasten tekemisiä sivusta, niin myös puistossa. Monet äidit seurailevat rauhallisina sivulla aurinkoisesta päivästä nauttien kun jälkikasvu tekee selvää toisistaan. Huomasin viime viikollakin muutaman äidin tuijottelevan ihmeissään kun potkin palloa lasten kesken, pian toinen huikkasikin minut luokseen ja tarjosi termarista teetä, ihmettelivät miksi turhaan väsytän itseäni pallon perässä.


Lelut ovat yhteistä omaisuutta, jos lapsi poimii pallon puistosta ja omistaja haluaakin sen itselleen, määrää omistajan äiti sen yleensä antamaan se kaverille. Puistoon tuodut lelut on siis jaettu alta aikayksikön lauman kesken. Hetki sitten kädessä ollut helistin onkin jo metrien päässä vaihtamassa omistajaa. Siinä vaiheessa kun minä olisin jo viheltänyt pikkuihmisten riehumiset poikki, turkkilaiset äidit eivät yleensä kiinnitä menoon huomiota, homma saa jatkua yleensä niin kauan kun alkaa kuulua raastava itku. Ihailen tietyllä lailla paikallisten rentoa otetta ja ajatusta että lapsi oppii parhaiten itse toisten kanssa välejä ja valtasuhteita selvitellessään, taidan olla kuitenkin liian huolehtiva suomalainen enkä uskalla jättää neitiä oman onnensa nojaan ja hautautua kirjaan.

Puistossa on mahdoton jäädä ulkopuoliseksi tarkkailijaksi, vellova massa imaisee niin tytön kuin minutkin, jutustelu on kevyttä ja pyörii pääasiassa lasten oppimisten, iän ja mahdollisen tulevan tarhaan menemisen ympärillä. Keksejä, mehuja ja kostareita jaellaan, isommille lapsille käy napakka komento valvoa ja varoa pienempiään. Tietyn iän jälkeen loppuu autuas onni saada olla ja tehdä mitä lystää ja isompien sisarusten on siirryttävä äidin tukijoukkoihin apureiksi. Puiston laitamilla istuskelevat eläkeläisrouvat ovat hanakoita laukomaan omia mielipiteitään ja neuvojaan. Viime viikolla osa mummeleista olikin tuonut mukanaan värkkäämiään käsitöitä, ne ripustettiin narulle näytille ja kaupankäynti alkoi.


Puistoissa on eroa kaupunginosien välillä, kun suuntaamme hieman edemmäs Tunalille, huomaa melkoisen eron. Lähes kaikki äidit ovat mukana lapsen touhuissa, keinuttavat ja nostelevat laitteisiin. Vaatetuksesta ja käytöksestä huomaa että nyt ollaan jo kauempana slummialueesta eikä varattomien perheiden matka käy koskaan alueelle. Sangot ja lapiot heiluvat huomattavasti vähemmin ja niihin puututaan heti. Täällä on rauhallista, täältä puuttuu sekamelska ja ihmisten hapeilemättömyys kysellä melkein mitä vaan, lapsetkaan eivät ota yhtä suoraan kontaktia eivätkä ole yhtä arvaamattomia touhuissaan. Toisaalta tämä puisto ei tarjoa kaltaiselleni uteliaalle mielenkiintoisia ihmiskontakteja, aina yhtä yllättäviä kysymyksiä tai avunantoja, sekamelskapuistossa tapahtuu aina jotain.

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Ulkosuomalaisia ja paluumuuttajia

Ulkosuomalaisten ryhmä on kovin hajanainen ja sen ainoa yhdistävä tekijä on se että asutaan ulkomailla. Osa ei pidä yhteyttä muihin suomalaisiin kun taas toiset luovat hyvin vähän suhteita paikallisiin. Jokainen on lähtenyt eri syistä, jollekin on jo alusta asti selvää palata takaisin kotimaahan kun toiselle jääminen on todennäköisempää. Paluu takaisin on kova paikka, oli se sitten suunniteltua tai ei.

Eri syyt maailmalla oloon aiheuttavat monesti eriytymisen eri ryhmiin. Monet komennukselle tulleet asuvat maassa määritellyn ajan, elävät usein hyvin etuoikeutettua elämää verrattuna moneen paikalliseen ja jo kielitaidon puutteen vuoksi liikkuvat helposti vain omissa porukoissaan. Tiedän heistä liian monen nähneen paikallisia busseja vain ulkoapäin ja Ankaran vanhan keskustan auton takaikkunasta auton kiitäessä kohti lentokenttää, monelle paikalliseen kauppaan meneminen tuntuu liian vaikealta kielimuurin ja aggressiivisen kaupankäyntikulttuurin vuoksi. Turkki jää etäiseksi ja pelottavaksikin, tutumpi maailma löytyy muista ulkomaalaisista. Ikävä puoli vain on siinä että se todellinen arki ja ystävyys jää kokematta.


Olen muutaman kerran ollut porukassa, jossa ajatusmaailmat ulkosuomalaisten kanssa eivät kohtaa. Kun toinen puuskahtaa kuinka inhoaakaan näitä huijaavia paikallisia tai kuiskaa kuin salaliittolaisille miehensä inhoavan näitä paikallisia, unohtuu tältä että tulee samalla inhonneeksi toisen ulkosuomalaisen perhettä, ystäviä ja läheisiä. Toisen ulkosuomalaisen jalka on vahvasti uudessa kotimaassa ja ihmisten arjessa, hän iloitsee ja murehtii arjessa yhdessä paikallisten kanssa. Hänelle talouden romahduksella, terveydenhuollon uudistuksilla ja paikallisilla murhenäytelmillä on merkitystä, hän ei ole enää ulkopuolinen, joka katselee tapahtumia yläkerroksen ikkunasta. Vierailijana on helpompaa, voi nauttia antimista mutta tiskit ja likapyykin voi unohtaa. 

Suomalaisporukassa maailmalla tulee helposti livautettua sammakoita, toinen ei muista toisen juurtumista kyseiseen maahan ja toinen ei huomaa toisen ulkopuolisuutta uudessa kulttuurissa. Ollaan suomalaisia mutta ihan erilaisia ja erilaisissa tilanteissa. Ulkosuomalaisena tulee tavattua muita samalla nimikkeellä varustettuja ja jopa tutustuttua ihmisiin, joita ei koskaan Suomessa tapaisi. Tulee ihmeteltyä kuinka eri tavoin voimme saman asian kokea ja toisaalla taas tunnettua suurta yhteenkuuluvuutta ja sympatiaa. Pienestäkin suomalaisporukasta löytyy onneksi ne muutamat sielunkumppanit, joiden kanssa koetaan ja jaetaan samalla aaltopituudella.

Vierailijaa odottaa paluu kotimaahan omien likapyykkien pariin, kotimaahan paluusta tulee todellisuutta monelle pitkään muualla asuneelle ja joskus myös niille, jotka ovat päättäneet jäädä yllättävien elämän muutosten vuoksi. Blogeissa on viime aikoina työstetty edessä odottavaa paluuta Suomeen, podettu koti-ikävää ja tehty isoja päätöksiä. Vaikkei meillä ole paluusuunnitelmia niin ainahan on mahdollisuus, joka taas tuntuu aiheuttavan joillekin verenpaineen kohoamista. Ensin ellostellaan maailmalla, siellä paisteessa ja palmujen alla, kehuskellaan ehkä thaimaalaisten ystävällisyydellä tai italialaisella elämänmenolla ja sitten palataan Suomeen nauttimaan kotimaan tarjoamista eduista, koulutuksesta, paremmista palkoista ja sairaaloista, onko tuttua huttua paluumuuttajille?

Paluumuutto saa aikaa ristiriitaisia tunteita ja aina on myös niitä joille lähtijä on maanpetturi, palaaja helposti luuseri. Taloudellisesti epävarmat ajat lisäävät konservatismia ja on helppo heittää ajattelematon kommentti kassajonossa puolitutulle palaajalle tai sanoa suorat sanat anonyyminä mielipidepalstalla. Muutama vuosi sitten hesari esitteli palstallaan määräämättömäksi ajaksi maailmalla lähteneen pariskunnan, firma oli myyty ja halu hypätä pois oravanpyörästä sai tekemään ratkaisun lähteä. Mielipiteitä sateli runsaasti ja aika moni henki suuttumusta heidän päätöstään kohtaan. Että mitäs läksit. Rajat kiinni ettei pääse pois ja jos livahtavat niin takaisin ei ole tulemista.

Vaikka jokainen on lähtenyt matkalle eri syystä niin jokaisen paluumuuttajan kohdalla yksi on varma: kukaan ei palaa samanlaisena kuin oli lähtiessään. Monessa paluumuuttajassa on kilokaupalla tietoa ja taitoa sekä kokemusta, toivottavasti työmarkkinat osaavat sen hyödyntää. Moni paluumuuttaja on opiskellut uuden kielen, lapset ovat usein kaksikielisiä ja toisesta maasta on pääomana taito katsoa asioita eri kantilta, uusia toimintatapoja ja ajatusmalleja, ehkä jopa suhteita ja liikeideoita. Kulttuurien rikkauksilla pitäisi olla positiivinen kaiku mutta missä vaiheessa se sai negatiivisen sävyn?

Jos paluumuuttajia tai sitä suunnittelevia kiinnostaa niin netissä on luettavissa tutkielma aiheesta, vaikka se onkin tosi vanha niin osa asioista on tuskin vuosien saatossa muuttunut: https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/12885/ekuhal.pdf?sequence=1

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Ankara tutuksi - Eymir Gölü


Kevät on Ankarassa jo pitkällä, tämä vehreä aika on niin kaunista, syreenit ja hedelmäpuut kukkivat ja linnut laulavat, taivas on keväisen kirkas. Otimme eilen kohteeksi neidin ja ystävieni kanssa Eymir Gölün eli Eymir järven, joka sijaitsee Ankaran ulkopuolelle ja sen alueet kuuluvat Orta Doğu Teknik Üniversitelle. Järvi on melko pieni ja siihen valuva vesi muodostuu lähinnä Elmadağn huipun lumista, syksyn edetessä järvi alkaakin kutistua.



Järveä kiertää asfalttitie, jonka pituus on noin 12 km, matkan alkupäässä on muutama ravintola, joissa on kivat piha-alueet, lasten leikkipaikat ja ihana maisema järvelle. Reitin puolivälin jälkeen vierekkäin on useita kioskeja pienin tuolein ja pöydin varustettuina, joista voi ostaa täytettyjä toasteja tai gözlemeä.

 

Reittiä järven ympäri oli aurinkoisena lauantaina kiertämässä moni muukin ankaralainen, kuka kävellen, kuka pyörällä, joita on alueella vuokrattavana. Pääsipä reitin kiertämään bussien kyydissäkin, joista saattoi hypätä välillä jaloittelemaan, laiskuuden huippu? Matkamme varrella vastaan tuli kaksi morsiusparia, jotka otatuttivat kuvia kauniissa maisemissa.

 
Parhaimmat paikat oli iltapäivällä jo varattu, osalla oli retkituolit tai sitten oli leiriydytty vilttien ja eväiden kera paistattelemaan päivää. Turkkilaiset ovat piknik-kansaa, tällä alueella on tulenteko kielletty joten kertakäyttögrillejä ei näkynyt, välipalat olikin tehty valmiiksi jo kotona ellei ruokailtu paikan ravintoloissa. Alueella ei soi musiikki ja tunnelma on rauhallinen, varjoisa paikka kirsikkapuiden alla näytti otolliselta kirjan lukemiseen.



Tyttö oli mukana rattaissa ja ystävilläni oli sauvat, joita kukaan ei enää edes vilkaissut, joten taitavat olla tuttuja kapistuksia monille? Puoliväliin asti neiti jaksoi katsella lukuisia lintuja, ihmetellä sammakoiden kurnutusta ja juoda pillimehua, sen jälkeen alkoi kiemurtelu ja kiukuttelu. Kun kaikki lelut ja eväät oli kokeiltu, rauhottui neitikin taas katselemaan maisemia ja vastaantulijoita.


Loppumatkasta pysähdyimme vielä mehulle ja välipalalle yhteen reitin kioskeista. Ankaran lehdissä kirjoitettiin viime vuonna alueen anniskelupaikkojen alkoholintarjonnan lopettamisesta, ravintoloista en tiedä mutta ainakin monilla leiriytyjillä oli päiväoluet kylmälaukussa.



Kioskeista saa  huokeaan hintaan turkkilaista välipalaa ja virvokkeita, monet opiskelijat ja nuoret parit olivat saapuneet vapaapäivän viettoon.




Kotiin saavuttiin kaupan kautta illalla ja tytölle päivä oli ollut pitkä, kiemura tie järvelle ja kuuma auto saivat pienen myös matkapahoinvoivaksi, joten kotona odotti suihku ja sen jälkeen unta ei tarvinnut odotella. Lenkki tuntui mukavasti jaloissa, päivä järvellä on loistava pakopaikka keskustan melusta ja saasteista.





keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Töissä Turkissa

Olen tehnyt töitä Turkissa aina yhteisöissä, jossa on sekä suomalaisia että turkkilaisia. Työpaikoilla on hallinnut sekakäytäntö etiketissä mutta yhteentörmäyksiltä ei olla vältytty. Ainakin itse koen että molemmilla kansallisuuksilla on tässä asiassa, kuinka työt tehdään ja työpaikalla ollaan, hyvin vahva mielipide asiasta ja siitä poikkeaminen tuntuu monissa tilanteissa äärimmäisen vaikealta. Eronsa on myös työskentelyllä yksityisellä ja valtion puolella, yksityisellä varsinkin turkkilainen venyy muttei pauku, sillä kysymyksessä on oma panos kun taas valtion puolella kärhämiä syntyy useammin.

Virkistyspäivänä työporukan kanssa matkalla kohti Çankırıa.

Suurin ja näkyvin ero on sosiaalisuus, Turkissa työpaikalle saapuminen on kohtaaminen, tavataan työtoverit ja vaihdetaan kuulumisia, suomalaiselle se on monesti kohtaaminen kasaantuvien töiden kanssa ja niiden hoitaminen on etusijalla. Monen paikallisen päivä alkaa teekupposella ja rinkelillä, aiemmin toisella työpaikallani oli keittiössä ihan kunnon aamiainen ennen kuin siirryttiin itse asiaan. Suomalaisille tämä on vaikea ymmärtää, turkkilaisia tupakkatauolle ravaavia, teekupin kanssa pöydän reunalla notkuvia ja lounastunnilta myöhässä saapuvia vilkuillaan helposti toisen suomalaisen kanssa tietävä ilme kasvoilla. Suomalainen se siellä raataa kun muut syövät, kippaa nopeasti mikrokeiton naamaan ja jos poistuu lounastilaan, muistaa kertoa  kuinka paljon töitä omalla osastolla on ja syömänkään ei meinaa ehtiä. Turkkilaiset vilkaisevat ja jatkavat jutustelua sihteerin viikonloppuvieraista ja siivoojan lapsenlapsesta.

Suomalaisen on vaikea elää mukana turkkilaisen työkaverin elämän myllerryksissä, kohtelias osanotto tai onnittelut riittävät meillä mutta eivät turkkilaisille, he ovat konkreettisesti työtoverinsa tukena, halaavat, itkevät ja iloitsevat yhdessä. Tämä asia herätti hieman toraa sillä turkkilaisilla on tapana soittaa sairastuneelle työkaverille kun suomalainen taas koki sen häiritseväksi, sukulaisen menetys on yhteisön yhteinen suru ja suomalaisten vähäeleisyys koetaan helposti kylmäkiskoisuuudeksi. Suomalainen suorittaja hoitaa hommansa vaikka toinen jalka haudassa, ei tuhlaa arvokasta työaikaa ylenmääräisiin korupuheisiin.

Virkistyspäivän viettoa Kızılcahamamin kauniissa maisemissa.

Monilla turkkilaisilla työpaikoilla vallitsee inhimmillisen tilanteen sääntö, jota ei ole kirjoitettu mihinkään. Kun sukulainen sairastuu tai menehtyy, irtoaa lomaa lyhyellä varoitusajalla, kukaan ei natise nurkassa että minäkö nyt joudun ylitöihin. Vaikka työlainsäädännössä, sen noudattamisessa ja ammattilittojen valtuuksissa saattaa mättää, niin sen paikkaa yleensä yya-sopimus, joka kuuluu turkkilaisuuteen. Kun mieheni isä sairastui, tuli pomolta komento heti perheen luo ja lomaa niin pitkään kuin tarvitsee, samoin pikkuneidin synnyttyä etuajassa, miehen työkaverit raahasivat sairaalaan muovikasseittain ruokaa ja juomaa huolimatta sairaalan täydestä ylläpidosta. Sairastuessani aikoinaan ensi kertaa pahaan flunssaan rannikolla opashommissa, oli paikallisen agentin johtaja lähettänyt työntekijänsä ensin kukkaostoksille ja sen jälkeen tyhjentämään läheisen pikkumarketin limppari- ja ruokavalikoimasta.

Turismin parissa työskennellessä tuli pian selväksi että turkkilainen on tottunut vaihtuviin tilanteisiin ja tyhjiin lupauksiin, paikallisen yhteistyökumppanin edustajalla oli aina kikkakolmonen takataskussa, jo valmiiksi mietitty B- suunnitelma, koska aina joku voi mennä ja yleensä menee mönkään. Kun kuuliainen opas kierteli ennen kauden alkua hotelleita ja piirteli pohjapiirustuksia, loi paikallinen edustaja samaan aikaan suhteita; joi teetä poliisipäällikön kanssa, meni tupakkatauolle sätkät taskussa taksikuskien luo ja tarjosi lounasta muille linkeille, joita tultaisiin tarvitsemaan pitkän kesän aikana. Ne tarjotut teet tulivat moneen kertaan takaisin kesän aikana poliisien palkeille marssiessa, samoin tupakat kun taksikuskit suhasivat oksentelevia turisteja meriretken muututtua myrskyksi. Suhteet ovat kaiken perusta Turkissa, niiden avulla saadaan työpaikka, pidetään se ja mahdollisesti vielä tehdään työssäolemisesta mahdollisimman mutkatonta.

Ruokahetki odotetuin hetki.

Suomalainen on tottunut niin selkeisiin pelisääntöihin työpaikalle, että kestää aika kauan ymmärtää mitä pinnan alla kytee kun ollaan Turkissa. Erilaiset hyvä veli -suhteet ja komissiopalkkiot ovat arkipäivää ihan joka paikassa. Turkkilainen miettii aina uusia tulonlähteitä ja diilejä kun suomalainen miettii että onkohan tämä laillista, täällä laillisen ja laittomuuden raja on niin häilyvä ettei sellaisia jaksa kovin kauaa pohtia. Osa suomalaisista taas on äärettömän sinisilmäisiä tässä asiassa, ihan oikeasti ajatellaan että se Marmariksen hotellin omistaja kutsuu huvikseen kotiinsa mutta koukkaa vaan matkalla enon nahkakaupan kautta, joka on tietenkin kaupungin halvin. Tai että virkistyspäivän järkännyt työntekijä nyt vaan tuntee hyvin sen kaupan omistajan ja siksi raahaa sieltä kassikaupalla tavaraa lähdettäessä.

Turkkilainen vahva hierarkia tulee ensimmäisenä esiin puhuttelussa, kaikki tarkistetaan pomolta sillä omista päätöksistä ei yleensä tule kehuja vaan ainoastaan huutoa. Suomalaisen pomon kaverillinen asenne ja vitsinheitto saattaa onnistua tai sitten ei, helposti käy niin että paikallinen menettää kaiken kunnioituksensa tälläistä pomoa kohtaan. Kokouskäytäntö on vierasta monelle, sillä monesti kokouksia pidetään korkeimmalla tasolla tai osastottain muttei koko työyhteisön kesken kuten Suomessa. Turkkilaisille sekin on sosiaalinen tilanne, jossa voidaan kommentoida ja vaihtaa kuulumiset vieruskaverin kanssa, suomalaisittain taas istutaan ja kuunnellaan ja kysytään kun saadaan lupa. 

Olen ollut mukana muutamassa projektissa, jolla työilmapiiriä pyrittiin parantamaan ja kehittämään, valmentajat tulivat Suomesta. Tilanne oli jo alusta lähtien tuomittu epäonnistumaan, avoin keskustelu työpaikan puutteista ja ongelmista ei ole luontevaa paikallisille, jotka eivät solvaa pomojaan tai tämän toimiaan muille kuin työkavereille. Käskyt on totuttu ottamaan vastaan mukisematta vaikka ne olisivat kuinka hulluja, niitä ei analysoida puhumattakaan parannusehdotusten laukomisesta johtajien ollessa paikalla. Erilaisin esimerkein fläppitaululle piirtely ja pelien pelailu yhteishengen parantamiseksi saa paikallisissa aikaan vain sekavia reaktioita, harva olettaa työpaikan olevan avoimen keskustelun mekka ja ideoiden yhteinen hautomapaikka, monelle riittää että lounastunti on tunnin, teevesi kuumaa ja muutaman minuutin myöhästyminen aamulla sormien läpi katsottua.

Suomalaiset tutustuttavat turkkilaisia mölkyn saloihin.

Paikallisten kesken vallitsee myös oma hierarkiansa, muistan suomalaisen pomon kieltäneen työpaikan siivoojalta joka aamuisen kahvinkeiton ja sen tarjoilun paikalliselle sihteerille. Näin oli aina toimittu, siivooja koettiin suomalaisten keskuudessa yhdenvertaiseksi, jonka kanssa jutusteltiin, sen sijaan moni turkkilainen ei hänen kanssaan juuri jutustellut kuin pyytäessään lisäpalveluksia. Suomalaisten kesken on helppo jakaa tehtäviä sillä yleensä asiat saadaan niin rullaamaan ja jokaisen tavoite on tehokas toiminta, sen sijaan paikallinen on tarkka tehtävistään ja siitä mitä sopimukseen on määritelty. Valtion puolella ja monilla yksityisilläkin työpaikoilla Turkissa on totuttu erilaisiin etuihin kuten aamiaisiin ja lounaisiin, työpaikkakuljetuksiin ja sukkahousurahastoihin, yhteistyökumppaneiden tarjoamia illallisia tai lahjoja juhlapäivien alla ei nähdä millään lailla ristiriitaisena.

Kun kello lyö viisi, tipahtaa turkkilaisen kynä, kaikki jää pöydälle juuri siihen asentoon ja työpäivä on ohi. Suomalainen taas hoitaa työnsä loppuun, työn sankarina heittää ilmoille muutaman huomion turkkilaisista savun lailla kadonneista kolleegoistaan. Aika moni suomalainen peilaa itseään työn kautta, turkkilaiselle työ on monesti välttämätön paha ja elämä alkaa kynän tipahtaessa.

Niille nuorille, jotka haaveilevat asumisesta Turkissa suosittelen opastöitä tai vaihto-opiskelua. Vinkkinä sellainen että oppaana työskennellessäni palkka ja edut olivat huomattavasti paremmat kuin paikalta palkattuna valtiolla. Samalla voi miettiä kumpi houkuttelee enemmin, puurtaminen ilman auringonvaloa toimistossa vai ulkoilmassa lomalle tulleiden ihmisten kanssa? Karoliina on kirjoittanut hyvän postauksen Turkkiin töihin aikoville. Turkin uudessa ulkomaalaislaissa on muuten muutoksia koskien ulkomaalaisten työlupaa, mutten ole asiaan tarkemmin perehtynyt.

Olen usein miettinyt kuinka paljon valjastamatonta työvoimaa Suomella olisi ulkosuomalaisissa maailmalla. Paikan päällä eri maissa asuu paljon ammattilaisia eri aloilta, jotka eivät ole työllistyneet syystä tai toisesta omaan ammattiinsa uudessa kotimaassaan. Tietotaitoa maasta, tavoista ja paikoista on kuitenkin muodostunut vuosien saatossa. Tämä tuli taas mieleen lukiessani tämän artikkelin.

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Reeta Paakkinen: Kotona Istanbulissa -tositarinoita Turkista

Reeta vie lukijansa matkalle Istanbuliinsa, omiin iloihinsa ja suruihinsa, sopeutumiseensa turkkilaiseen kulttuuriin paikallisen perheen suojelevassa huomassa. Kirjailija marssittaa eteemme  kulttuurin erityispiirteet esimerkein ja viihdyttävin kertomuksin. Kotona Istanbulissa on tietokirja, joka valottaa hienosti itäisen välimeren valtasuhteita ja lähihistorian kipukohtia, toimittajan ammatti tulee esiin vahvojen henkilöhaastattelujen ja ennakkoluulojen takaa löytyvien totuuksien kautta. Historialliset osiot esittelevät erilaisen Istanbulin ja peilaavat oivallisesti menneisyyden tapahtumia nykypäivään.

                                                       

Matka Reetan mukana turkkilaisuuteen on viihdyttävä, oivaltava ja väkevä, teksti on kursailematonta ja laittaa lukijan pohtimaan ja katsomaan asioita monelta kantilta. Kirjailija kertoo maasta ilman turhia orientaalisia höysteitä, lukiessani voin melkein kuulla Reetan rauhallisen äänen, josta puuttuu turha sortuminen sensaatiohakuisuuteen tai maalailuun idän ihmeillä, suuret tunnesykäykset saadaan inhimmillisistä suruista ja maan päivittäisen arjen värikkyydestä
  
Mitkään sanat eivät voi kuvailla sitä ahdistuksen, tuskan, raivon epätoivon, katkeruuden ja rakkauden tunnemyrskyä, jonka minä ja turkkilaisen perheeni jäsenet kokivat maanjäristyksen jälkeisinä päivinä.

Suomesta käsin voi olla vaikea käsittää Turkin monimuotoisuutta, kirjan kautta päästään kurkistamaan suomalaisen naisen sopeutumiseen maahan, sen kaupunkilaisväestöön, uran luomiseen ja elämäntyyliin. Suomi on monessa mielessä niin homogeeninen yhteiskunta, että on vaikea käsittää miten monia erilaisia todellisuuksia Turkissa on, paikallisille se on arkipäivää kun ulkopuoliselle asia avautuu hitaasti. Minihameinen jakkupukukansa, pilvenpiirtäjät ja bosborinrannalla vapaa-ajasta nautiskelevat istanbulilaiset eivät tunnu sopivan median ruokkimaan mielikuvaan kaapuihin sonnustautuneista naisista, jotka ovat alistettuja. Reetalle asia selviää varsin pian hänen saapuessaan Turkkilaisen perheen miniäkokelaaksi vuonna 1998, Suomessa muotia oleva hame on auttamatta liian pitkä ja vanhanaikainen, teepaidat joutavat vaihtoon, perheen miniäkokelaaan vaatekerta on päivitettävä arvoisekseen.

Ero tietokirjan kuvauksen, uutiskuvien ja todellisuuden välillä näkyi jo ensimmäisinä tunteina silmiinpistävästi. Jos olisin ollut orientalisti, olisin varmasti pettynyt pahemman kerran.

Kotona Istanbulissa tulisi sisällyttää jokaisen maahan saapuvan matkailijan, opastehtäviin aikovan, etelärannikolta asunnon ostaneen, maahan liike- tai kommennustehtävissä tulevan, internetin keskustelupalstalle maasta ja sen asukkaista kärkkäitä kommentteja viljelevän, paikallisen rakkauden löytäneen ja maasta ja lähialueista kiinnostuneen luettavaksi. On aika heittää yleistykset romukoppaan ja kohdata 2010- luvun Turkki, se on dynaaminen, nuori ja itäisen välimeren lippulaiva.

Työskennellessäni rannikolla, paikallinen agentti ihmetteli miksi suomalaisia pitää aina raahata katsomaan lähialueiden pienten kylien kurjuutta ja alkukantaisuutta, miksei ketään kiinnosta uudet ostarit ja huvittelupaikat? Kirjassa liikutaan Istanbulissa, tavallisten kaupunkilaisten parissa, työskennellään ahkerasti lehtitalossa ja nautitaan etuuksista, jotka kuuluvat moneen paikalliseen työhön. Suomessa tavallinen turkkilainen joka maksaa laskut, käy töissä, huvittelee vapaa-ajallaan ja lomailee ei ole kovin mediaseksikäs, suurempia otsikoita saadaan revittyä kylän hampaattomasta rouvasta, joka on naitettu 14-vuotiaana tai sissisodan uhreista. Turkki on maaseutua ja kaupunkia, menestystä ja sinnittelyä, nykyaikaa ja vanhoja tapoja, suurimmalle osalle se on tavallista arkea turkkilaisin maustein.

Turkki herätti kummallisen suuria tunteita erityisesti ihmisissä, jotka eivät olleet koskaan käyneet siellä.

Reetan kirjoittama kirja on loistava itsetunto kirja meille Turkissa asuville ulkomaalaisille, että joku vihdoinkin pukee monien ajatukset ja arjen sanoiksi. Kirja oli hyvin voimakas lukukokemus, vaikka matkani nykyiseen elämäntilanteeseen on ollut erilainen kun Reetalla, elin vahvasti mukana Reetan alkutaipaleen ihmettelyt, naapuruussuhteiden ja perhesuhteiden lämminhenkisyyden ja tärkeyden, remahdin nauruun Reetan ja taksinkuljettajien mukana ja hengästyin työmaailman pyörteissä.

Olin odottanut kirjaa malttamattomasti koko viikon, postipoika sai hihkuvan iloisen vastaanoton tuodessaan kirjanmuotoista pakettia ovellemme. Kirja seurasi kiireisenä viikonloppuna mukanani niin kuntosalille kuin peiton allekin vaikka silmät jo vaativat siirtymään toisiin tarinoihin. Sain osakseni kummastuneita silmäyksiä kuntopyöräillessäni ja sukeltaessani Reetan maailmaan, hihittely vaihtui nopeasti poskille valuviksi kyyneleiksi. Vahvimmin minuun vaikuttivat luvut, jossa käsitellään Kyproksen kivuliasta kysymystä, kyproksenturkkilaisen tarinaa ja suomalaisten sinibarettien haastatteluita, henkilökohtaiset kokemukset Istanbulin 1999 maanjäristyksestä ja kirjan viimeisen jakson kipeä mutta toiveikas tarina uudesta elämästä. Kirja sai esiin samat tunteet, niin lähellä toisiaan olevan ilon ja surun, minkä Turkki monesti saa. Turkki on niin monta tarinaa ja kohtaloa, ihan kuin Reetan kirjakin. Kiitos vivahteikkaasta matkasta, kirja saa toivomaan että Reetalla olisi pöytälaatikossaan lisää ammennettavaa.

Lämpimät kyyneleet tulvivat silmiini. Itkin helpotuksesta ja onnesta. Menin heti nukkumaan, jotta huominen koittaisi mahdollisimman pian. Uusi elämä oli alkanut.




perjantai 5. huhtikuuta 2013

Ulkosuomalaisen äidin kirjamaailma

Minulla on vuosien saatossa ollut erilaisia kirjakausia, toisinaan luen montaa yhtäaikaa, joskus taas kirjan lukeminen on hidasta ja mieluummin iltalukemiseksi eksyy naistenlehti. Kirjojen aihepiirit elävät omia kausiaan maailmassani, muistan nuorena ajan jolloin linnottauduin ilta toisen jälkeen kirjaston runohyllyjen nurkkaukseen, se oli sopivasti rappujen alla joten en ollut kenenkään tiellä. Seuraavana oli vuorossa Rosa Liksomin ja Joel Lehtosen tuotanto, enkä ole ihan varma aukesiko kaikki siltä lukemalta teinin maailmassa. Jossain vaiheessa istua tönötin toisen kerroksen historia osastolla ja uppouduin menneeseen, aikansa oli myös kasvatuskirjallisuudella, eri maiden kulttuureilla ja elämänkerroilla.



Nykyisin luen dekkareita ja kirjoja, joissa uppoudutaan erilaisiin maihin ja kulttuureihin. Kautta vuosien olen kulkenut Henning Mankelin kanssa pitkin tuulisia Ystadin maisemia ja vieraillut hänen olohuoneessaan, jossa soi klassinen musiikki ja palapelit odottavat kokoamistaan, Wallanderin alakulossa on voimaa. Donna Leon taas on tutustuttanut Venetsian rapistuneisiin kujiin ja kanaaleihin sekä italialaiseen sielunmaisemaan ja herkullisiin ruokiin. Kiinalainen runoja lausuva komisario Chen Cao valottaa Kiinaa ja tavallisen ihmisen elämää korruption ja väenpaljouden keskellä. Wilbur Smithin mukana pääsee milloin vaan vanhan ajan kunnolliselle seikkailulle Afrikkaan. Palanen Italiaa, Ruotsia, Japania tai Venäjää, kiinnostun heti kirjasta kun juonen ympäristö on jossain toisessa kulttuurissa.

Suomen lomilla kirjakauppaan on päästävä aika pian, mielellään myös kirjatorille tai antikvariaattiin. Sormet hyppelehtivät kirjojen selkämyksillä ja tokihan Turkkiin ja lähialueille sijoittuvat tarinat kiinnostavat, miltä Turkki näyttää britin silmissä? Entäpä maassa pitkään asuneiden ulkomaalaisnaisten vinkkelistä? Millaisia tulevaisuudenkuvia alan ammattilaiset petaavat? Miten mielenkiintoista onkaan lukea ulkomaalaisen kokemuksia Suomesta tai toisen ulkomaalaisen muista maista, on kutkuttavaa peilata kirjojen kautta kuinka sokea on välillä omasta kulttuurista opituille tavoille ja kuinka ihminen reagoi täysin toisenlaisiin toimintatapoihin ja ajatuksiin. Ulkomailla asuessaan ihminen on kuin koekaniini odottaen käyttäytymistieteilijöiden tutkimusta.

Kirjojen kautta on ihanaa palata paikkoihin, joissa on joskus asunut tai käynyt. Kuvaukset saavat melkein maistamaan katukojujen ruokaelämyksiä uudelleen tai tuoksuttelemaan tuttuja kauan unohduksissa olleita hajuja. Bangkokiin laskeutuva tunnistaa kosteassa illassa leijuvan makean tuoksun joka lyö vasten kasvoja, Turkkiin saapuessa saapujaa tervehtivät jylhät vuoret ja kesäinen siritys. Kirjojen kautta on siellä taas, joskus ajatus laukkaa lukemisen välissä omiin kokemuksiin ja menneeseen. Riveillä vilistää vieraskielisiä huudahduksia ja sanoja, osa niin tuttuja, osa taas tuntemattomia.

Tässä villi joukko kirjoja, jotka ovat varmasti samantyylisistä kirjoista pitävän mieleen:

Inna Patrakova: Tulkki

Ihana hömppä mutta samaanaikaan pureutuvan oivaltava kertomus venäläisen naisen sopeutumisesta Suomeen. 

                                                    

Rajaa Alsanea: Riadin tytöt

Saudiarabialaisten nuorten naisten elämää ja rakkaushuolia.

Ashman-Eaton Gökmen: Tales from the Expat harem

Kokoelma ulkomaalaisten naisten kertomuksia Turkista ja turkkilaisuudesta, erilaisten naisten erilaisia kokemuksia ja muistoja.

Kevin Revolinski: The yogurt man cometh

Amerikkalaisen opettajan kokemuksia Turkista, hymyhuulessa läpi kirjan.

                                                               

E.Grace Beyler: Forty Camel Girl

Englantilaisen naisen matka turkkilaisuuteen ja elämää anoppilassa 60-70-luvun vaihteessa. 

Pam Scott: Life in Hanoi ja Hanoi stories

Amerikkalainen nainen muuttaa Vietnamiin ja perustaa sinne kirjakaupan, tarinoita ihmiskohtaloista ja arjesta.

                                                     Life In Hanoi

Graham Greene: Hiljainen Amerikkalainen

Tarkkanäköinen kuvaus ulkomaalaisten toiminnasta Vietnamissa 50- luvulla ja kuinka se heijastuu tuleviin vuosikymmeniin.

Dekkarisarjoja:

Rei Shimura- sarja: japanilais-amerikkalaisen Rein vauhdikkaita tutkimuksia molemmissa maissa ja identiteetin tutkiskelua.

Guido Brunetti- sarja: hyvää ruokaa ja älykästä vaimoaan rakastava komisario Brunetti johdattaa pitkin Venetsian kujia ja kanaaleita. Aina tulee nälkä lukiessa.

Chen Chao -sarja: Etsivä Shanghaista, valottaa loistavasti nyky-Kiinan tapahtumia ja tavallisen ihmisen asemaa.

Yashim Togalu -sarja: Eunukki etsivän seikkailuja ottomaanivallan romahduksen pyörteissä.

Yusuf Khalifa -sarja: Egyptiläisen muinaisuuteen liittyviä tutkimuksia.

Seuraavaksi aion metsästää käsiini İkmen-Sarjan, jota kirjoittaa Barbara Nadel, tapahtumat sijoittuvat Istanbuliin.


Sain tänään käsiini Reeta Paakkisen Kotona Istanbulissa, olen laukannut kuin vähäjärkinen jo viikon joka kellonsoitolla ovelle odottaessani kirjan saapumista, en olisi voinut tänään onnellisempi olla postipojan kiikuttaessa kirjanmuotoista pakettia ovellemme. Suunnistin salille, jossa unohduin polkemaan tarpeettoman pitkään kirjan viedessä mukanaan, ehdin jo hihitellä ja herauttaa kyyneliä ensimmäisten lukujen aikana, kuntosalin ohjaaja oli kovin huolissaan touhuistani ja ihmetteli onko kirja lainkaan hyväksi minulle. On se, tiedän jo nyt. Arvostelu tulossa heti kun kirja on luettu johon tuskin menee pitkään sillä alku on jo vienyt minut mennessään.

Aiempia arvosteluja Reetan kirjasta täällä:

http://karoliinalta2.blogspot.com/2013/03/reeta-paakkinen-kotona-istanbulissa.html

http://mersinheli.blogspot.com/2013/04/reeta-paakkinen-kotona-istanbulissa.html

http://ebrufin2.blogspot.com/2013/04/ennakkoluulojen-oikaisua.html






keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Turkkilainen kuntosali, olkaa hyvä

Nyt ei ole kyseessä hieno kuntokeskus vaan perinteinen mahalle-sali eli lähes jokaiselta asuinalueelta löytyvä hikikoppi. Hienoilla kuntokeskuksilla ja näillä hikikopeilla on melkoisesti eroa. Isoilla klubeilla on ohjattua ryhmäliikuntaa, lapsiparkit, vitamiinibaarit, uima-allas, saunat ja hieronnat kun taas tavallisella korttelisalilla on vain peruskuntosalilaitteet ja pukuhuone, harvemmin saunaa. Asiakaskunnassa on toki eroja ihan asuinalueiden perusteella, varakkaampi naisväestö makeissa sporttikuteissa suuntaa klubeille ja opiskelijat ja keskiluokka enemmin pienille lähisaleille. Ainakin omalla salilla naisten määrä on lisääntynyt, viitisen vuotta sitten salilla kävi kourallinen naisia ja nyt meitä on kävijöistä jo kolmasosa. Kuntoklubeille ostetaan yleensä vuoden jäsenyys kun taas pienille saleille maksetaan kuukausimaksu, joka omalla salillamme on 60 liiraa eli vajaa 30 euroa.

Salilla pistää silmään monen saapuminen ilman kunnollisia varusteita, täällä ei olla turhan tarkkoja, ilman salikenkiä ja hienoja urheiluvaatteitakin pärjää. Turkkilainen siisteys ilmenee täälläkin, vaikka seinämaali saattaa halkeilla, moppaa jokainen tulija sisääntulon jälkeen eteisen, omistaja taas keräilee roskia ja nukkapalloja sieltä täältä. Pukutilat ovat parhaan päivänsä nähneet, sinne ei juuri huvita jäädä hengailemaan. Hyvin harvalla on oma juomapullo mukana, lähes jokainen ostaa vettä tai soodaa salilta.



Muistan kun 80-luvulla ensimmäinen kuntosali avautui kotikaupunkiini, siihen aikaan lapset saivat juoksennella pitkin poikin salia ja hörppiä hartzsportia kun vanhemmat huhkivat uudessa ihmeellisessä harrastuksessa. Myöhemmin roikuin isäni mukana työpaikan kuntosalilla mutta vanhempana liikuin itse mieluummin ryhmäliikuntatunneilla. Opasaikana epäsäännöllinen elämä vei mukanaan ja kuntosalia tuli kokeiltua monessakin kohteessa mutta todellakin vain kokeiltua.

Ankaraan muutettuamme palasivat rutiinit elämään ja valitsimme salin sen perusteella että se on työmatkan varrella ja mahdollisimman lähellä kotia. Salin omistavat isä ja poika, vanhemman painoksen nuoruuden aikaisia kuvia roikkuu seinillä ja jokainen tulija saa kuulla siitä kuinka hän melkein voitti Turkin kehonrakennuksen mestaruuden aikoinaan, eivätkä tarinat siihen lopu. Ensi kertaa salilla meille kerrottiin porukan olevan kuin yhtä suurta perhettä ja hyvä henki siellä onkin, jos laitteissa ja tiloissa on vähän puutteita niin sen korvaa omistajien rentous ja lämminhenkisyys. Olen hyvin perillä omistajaperheen perhekuvioista, kodin remonteista, lapsenlapsen odotuksesta, kotikaupungin Bursan suvusta, kesälomamatkoista menneistä ja tulevista, kerrottuina sekä kuvin että sanoin.


Syyt salille lähtöön ovat Turkissa aika selkeät; nuoret pojat haluavat lihaksia ja erityisesti ylävartaloon, kun taas naiset ja tytöt tulevat laihtumaan, minunlaisiani kuntoijoita löydän sukulaissieluiksi eläkeläisistä. Salin vetäjien pöytä on keskellä kuntosalitiloja, joten turkkilaiseen tyyliin kaikkien paino-, tavoite- ja sairaustiedot ovat yhteisiä eikä niitä tosin kellään tunnu olevan tarkoituskaan salailla. Myöskään Suomen tyylisiä ikärajoja ei tunneta vaan salilla pyörii mukana pikkuveljiä ja nuorimmat laihdutusohjeiden kyselijät ovat 12-vuotiaita tyttöjä. Yleensä naisten salille lähtö ei ole mikään elämäntapamuutos vaan hetkellinen kuntopiikki, jolloin laihdutetaan ja kun tulos on saavutettu, loppuu kuntoilu. Toisella korvalla olen kuunnellut tulijoiden haaveita tavoitteista, jotka toisinaan saavat jalat sekoamaan polkimilla, kuten se korren laiha poika joka ehdotti syövänsä pelkkää makaronia ja treenaavansa ensimmäisen kuukauden rintalihaksia, ainoastaan.

Monelle kuntosalille saapuminen on ensi kosketus liikuntaan koululiikunnan jälkeen ja kysyttävää on paljon. Turkkilaiset ovat helposti lähestyttäviä ja kyselevät kaiken mitä eivät tiedä asiasta. Eniten keskusteltavaa saa aikaan usein ruokavalio ja se laaditaankin monen kohdalla hyvin tarkaksi. Toisinaan painonpudotus on pakonomaista ja osa naisista saattaa ravata vaa'alla useita kertoja kuntoilun aikana, painon hidasta putoamista murehditaan ja märehditään, se on myös helpoin aihe aloittaa keskustelu uuden tuttavuuden kanssa. Aika monen aloitusrepliikki onkin ollut että paljon painoit tänne tullessasi?


Turkkilainen kutsuu ohjaajia kunnioittavasti aina hojaksi eli opettajakseen, monelle nuorelle ohjaajat ovat selvästi esikuvia ja heidän ohjeitaan kuunneellaan tarkkaan. Monen suhde ohjaajaan on hyvin lämminhenkinen ja varsinkin pojat armeijalomillaan, saapuvat tapaamaan kuntosalin omistajia Ankarassa käydessään. Vaikka ohjaajia kunnioitetaan, ovat he silti yksiä muiden joukossa, treenaavat sopivassa välissä mukana, moni saattaa kaataa perhehuoliaan tai rakkaushuoliaan heidän niskaansa ja toisinaan omistajien pöydän asiakaspenkki muistuttaa leelian lepotuolia.

Turkkilaiselle kuntosalikäynti on sosiaalinen hetki, sinne tullaan porukalla, rupatellaan, pidetään juorutaukoja ja luetaan päivän lehdet. Uusien tulijoiden annetaan hetki hengähtää, sen jälkeen alkaa tutustuminen ja utelu liikesarjojen lomassa. Itse käytän tarkkaan reilun puolitoistatuntisen mutta monella paikallisella samantyylisen ohjelman läpi viemiseen menee kaksinkertainen aika kaiken oheistoiminnan takia. Jätän tarkoituksella kännykän kotiin mutta paikallisilla se on aina lähettyvillä ja onhan juoksumatolla hyvää aikaa tehdä soittokierros sukulaisille.


Paikallinen nainen odottaa salilla, että häntä palvellaan täälläkin, olin alussa ihmeissäni kun joku hyökkäsi asettamaan pyörän tuolia tai penkinsäätöä kohdilleen puolestani, ihan kun en itse osaisi! Pian huomasin että paikalliset naiset odottavat laitteen vieressä sivuilleen vilkaisematta milloin joku hyppää vaihtamaan oikeaa tankoa tai laskemaan satulaa, ellei häntä huomata, kuuluu hetken kuluttua merkittävä rykäisy. Hikoilu ei kuulu hienolle naiselle, olen ainoa joka puuskuttaa punaisena ja ellei hiki lennä, on käynti mielestäni turha. Moni nuori nainen tulee paikalle täydessä tällingissä sillä paikkahan on mitä loistavin iskumesta, silloin ei sovi kovin paljoa hikoilla, hitailla kierroksilla juoksumatolla ja paljon istuskelua sekä kännykän näpelöintiä. Yksikään salin naisista ei muuten nostele yli 2,5 kg käsipainoja, puhumattakaan maastavedosta tai penkkipunnerruksista, ne ovat miesten juttuja. Osa naisista tekee vain ns. naistenliikkeitä, on tarkoitus polttaa rasvaa muttei missään nimessä kasvattaa lihaksia. Juttelin paikallisen ystävättäreni kanssa saliliikunnasta, hän halusi lähteä kokeilemaan mutta ensimmäiseksi oli varmistettava etteivät lihakset vaan ala kasvamaan, sehän on niin epänaisellista. Naisen kuuluu olla Turkissa hoikka, pitkätukkainen, laitetun näköinen eikä saa antaa kuvaa liiallisesta voimasta, sillä se osa kuuluu tulevalle aviomiesehdokkaalle.

Paras aika salilla on heti aamulla, jolloin meitä treenaajia on vain kourallinen, kuntopyörälle ja päivän lehti eteen, jonka takaa voi vilkuilla kadunelämää, töihin ja kouluun menijöitä, vaihtaa kuulumiset omistajan kanssa. Laitteisiin ei ole jonoa, musiikkina soi rauhallinen renkutus, sen sijaan ilta-aikaan paikka on kuin muurahaispesä, jokaisen nurkan ovat valloittaneet kälättävien naisten seurueet, nuoret sällit pullistelemassa lisäravinnehyllyn edessä eikä tietoakaan aamun seesteisestä tunnelmasta. Moni paikallinen saapuu mielellään illalla kun on seuraa ja tuttuja, minä taas aamulla, turkkilainen lataa akkujaan energialla, jota saa toisista ihmisistä kun taas itse nautin rauhasta ja hiljaisuudesta.

p.s Huomaa edellinen postaus, tunnustus on matkannut uusiin blogeihin, kannattaa käydä kurkkaamassa!