tiistai 30. heinäkuuta 2013

Ohjeita Turkin minijöille

Turkkilaiset ja suomalaiset parit ovat tietyllä lailla legendaarinen käsite ja yleensä kansan suussa aika negatiivisessa mielessä. Joka vuosi turkkilaiset ja suomalaiset kuitenkin solmivat kulttuurien yli liittoja, osa menestyksellä ja osa ei. Suurin osa pariskunnista muuttaa ymmärrettävistä syistä Suomeen, varsinkin jos suomalaisella puolisolla ei ole kielitaitoa/ mahdollisuutta työlupaan ja työskentelyyn/palavaa rakkautta maata ja kulttuuria kohtaan sopeutuakseen se on enemmin kuin järkevää, kenenkään ei kannata kuunnella muutamia satunnaisia anonyymejä huutelijoita keskustelupalstoilla, jotka käskevät pysymään kaukana Suomesta ja toivottavat suomalaiset turkkilaisia vaimonhakkaajia Suomeen tehtailevat niin pitkälle kuin mahdollista.



Osa suomalaisista naisista ( naisiahan turkkilaisten kanssa avioitujista on suurin osa) kuitenkin muuttaa Turkkiin, ne jotka eivät muuta usein ainakin sukuloivat miehensä perheen luona. Vuosien aikana mieleen on painunut monia ihania hetkiä paikallisen suvun kesken ja  muutamia ei niin loistavia hetkiä, tässä ajatuksen virtaa ohjanuoraksi tänne saapuville minijöille, niin ja tsemppiä, aina ei mene ihan putkeen:

  •  Valmistaudu onpa se lihonut/laihtunut aiheeseen, naisparvi ympärilläsi arvioi sinua hyväntuulisesti mittaillen alleja ja vatsamakkaroita.
  • Mies ei anoppilassa ole useinkaan vierelläsi, joko sille keksitään muuta hommaa ( tervetuloa työleirille) tai naiset nyt vain muuten haluavat udella kaiken mahdollisen ( hävyttömän) kun miehet on häädetty kuuloetäisyydelle.
  • Hymyile vaikket ymmärrä mitään. Turkkilaisten yleisin käsitys eurooppalaisista ( olet eurooppalainen, Hollanti/ Suomi/ Ruotsi sun muut menevät suvultasi sekaisin pitkän aikaa) on se että olemme kylmiä. Hymyilly, halailu ja tunteiden esille tuominen on merkki samankaltaisuudesta sukusi kanssa, nyökyttelevät hyväksyvästi että kuulutkin heidän joukkoosi lämpimine verinesi.
  • Juo teetä, litroittain, istu ja ihmettele. Kun aikaa kuluu, suvusta riippuen apuasikin aletaan jossain vaiheessa kysellä keittiöhommiin ja muihin pikku askareihin.
  • Jos perheesi viettää Kurban Bayramıa eli uhrijuhlaa, kannattaa asennoitua, lampaan palasia muovikasseissa roudaava perhe ja ruhon osien pilkkominen kotona saattaa aiheuttaa kokemattomassa suomalaisessa miniässä vilunväreitä, myöskään perinteinen palapaisti tuoreesta lihasta ei välttämättä nosta vettä kielelle. Huom! Naapurit saattavat tuoda ovellesi erinäisiä lautasellisia lihapaloja, mmmm tuoretta lihaa, ota kohteliaasti vastaan ja muista että sinua on ajateltu.
  •  Jos asut samassa kaupungissa anoppisi kanssa, varustaudu vierailuihin ja tiuhaan kanssakäymiseen, turkkilaiset ovat luonnostaan uteliaita ja haluavat tietää kaiken. Vastavuoroisesti pidä yhteyttä anoppiisi ja perheeseesi, soita vaikkei ole asiaa ja lörise niitä näitä tai perästä kuuluu.
  • Anopista ja apesta tulee avioliiton jälkeen sinun perheesi, kirjaimellisesti, heitä kutsut äidiksi ja isäksi ja he sinua tyttärekseen, tämän myötä olet osa perhettä ja edustat heitä käytökselläsi, saat myös apua tarvittaessa ja huolenpitoa, tämä toimii molempiin suuntiin. Jos miehesi on lapsista vanhin, on hän automaattisesti perheen vastaava vanhempien vanhentuessa, tämä tuo omat velvoitteensa.
  • Turkkilaiset tottuvat lapsesta asti automaattisesti auttamaan; hakevat leipää kaupasta pyytämättä, keittävät ja tarjoilevat vieraille teetä ja makeaa, anoppi saattaa siis automaattisesti käskeä ja pyytää sinuakin toimimaan, suomalaista saattaa helposti häiritä käskyttäminen, yritä pitää naama peruslukemilla ja auta.
  • Perheestä riippuen ennen avioitumista nuoripari ei välttämättä nuku samassa huoneessa tulevassa anoppilassa kyläillessään.
  •  Naapurit odottavat kylään saapumistasi malttamattomina, millainen ulkomaanilmestys sieltä saapuukaan, tunkevat mielellään katsomaan sinua lähempääkin, ovikello laulaa ja jokaisella naapurilla on yhtäkkiä toimitettavaa juuri sinun perheesi kotiin. Lapset kikattelevat ja aikuiset töllistelevät.
  •  Turkkilaiset on kasvatettu hyvin isänmaallisiksi, heitä kiinnostaa usein enemmin mitä tapahtuu rajojen sisäpuolella kuin muualla maailmalla, Suomi, Helsinki, Lappi, Aarikka ja Aalto eivät sano monelle paljon mitään. Turkki on iso maa ja Suomi pieni, se tiedetään.
  •  Neuvoja ja ohjeita satelee, joskus on sellainen olo kuin olisit avuton ja tietämätön maailman suurimmasta salaisuudesta koska et ole syntynyt turkkilaiseksi, vain turkkilaiset tekevät oikeaa ruokaa ja siivoavat kuten pitää.  
  • Turkkilaiset ystävät ja rakkaat sukulaiset ovat kultakimpaleita, tuki, apu ja huolenpito on pyyteetöntä.

  • Verhot. Turkkilaisille verhot ovat tärkeitä, huomaat sen ajan myötä, aurinkoverhot, koristeverhot ja tyllit. Jos tykkäät siivota, Turkki on sinun sielunmaisemasi, ikuinen puheenaihe ja ylpeydenaihe. Huomaa että miehesi ja perheesi siivouskäsitys saattaa poiketa omastasi, perinteinen suomalainen lauantai siivous ja turkkilainen viikkosiivous ovat kaksi eri käsitettä.  
  •  Opettele keittämään teetä, pieni asia suomalaiselle mutta suuri turkkilaiselle, älä ikinä koskaan tarjoa pussiteetä.
  • Kun kestitset vieraita ota-itse-ole -hyvä ei ole paras vaihtoehto rajalliselle porukalle, turkkilaiset ovat tottuneet pikkupöytiin ja tarjoiluun suoraan istuinpaikoilleen, ehta emäntä tarkkailee teekupin tyhjentymistä ja pikkuleipien menekkiä.

Mille asteelle turkkilaistuu on asennekysymys, kukin elää tavallaan. En voi sanoa että olisin onnistunut tai edes halunnut sitä kaikissa ylläolevissa kohdissa. Naama vääntyy edelleen toisinaan sellaiseen asentoon anopin kanssa, että hän ei voi olla erehtyä miniänsä eriävästä mielipiteestä. Turkkilaiset ovat luonnostaan nöyriä vanhempien edessä, useimmiten kannattaa pitää mölyt mahassa sillä oman mielipiteen ilmoittaminen joka käänteessä on turhaa. En koe miehen vanhempia äidiksi ja isäksi vaikka niin heitä kutsunkin, minulla on omani. Uhrijuhlankin kestän nykyään, monessa asiassa ympäristö tekee kaltaisekseen ja alussa kauhistuttaneista asioista tulee arkea. Jos haluat miellyttää ja välttää konflikteja niin tee kuten sanoin eikä kuten minä teen. Jäärää luonnetta vaan on turha yrittää tunkea turkkilaisiin kehyksiin. Loppukaneettina voin vain sanoa että turkkilaiset ovat yleisesti ihania ihmisiä vaikka suomalaisittain toisinaan tuntuu että ovat liikaa toisinaan iholla, uteliaina, tuijottelemassa ja kadehdittavan itsevarmoina, lämpimän huolehtivaisia ja aina valmiita auttamaan, hyviä sukulaisia ja ystäviä.

Sitten muutama käytännön asia;

  • Jos muutat Turkkiin, mieti asuinpaikan ja -alueen valintaa tarkkaan. Kortteleiden välillä on suuria eroja.
  • Opettele turkinkieli. Ilman sitä olet heikossa asemassa ja jäät ulkopuoliseksi.
  • Työllistymismahdollisuudet ovat kinkkiset mutteivat mahdottomat.
  • Keskustele miehesi kanssa ennen lastensuunnittelua kuka, miten ja millä tyylillä lapset kasvatetaan. Harkitse ja puntaroi, monen turkkilaisen kotimalli on eri kuin omasi.
  • Kysy, selvitä ja keskustele, eri kulttuureista tulevat ihmiset tarkoittavat eri asioita eri sanoin.
  • Kulttuurien välinen liitto on vuosikymmenien työmaa,  ajan kanssa työ kantaa hedelmää.
Mitähän muuta? Lisää oma vinkkisi tai yksityiskohtasi, mistä tahansa kulttuurista tai vaikka samastakin kulttuurista, pienet jutut saattavat olla merkittäviä.

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Mies kauhan varressa ja tyttö kaulimen

Täällä on väännetty viime aikoina yhtä jos toistakin herkkua, suomalaista ja turkkilaista. Kun olin viikon linnoittautuneena tietokoneen takana, vastasi mies pitkälti muonituksesta, silloin tulee aina mieleen että oikeasti alusta asti olisi ollut parempi jos minä olisin ollut työmaalla hankkimassa elantoa ja mies hoitamassa lasta ja kotia, se kun tuntuu käyvän häneltä kuin luonnostaan, ei hampaiden kiristelyä tai äänen kohoamista falsettiin kuten allekirjoittaneella ajoittain.


Tähän asti olen pyrkinyt miettimään sunnuntaina tulevan viikon ruokalistaa, hamstrannut samana päivänä siihen markkinoilta tuotteita ja täydentänyt muuttuvien mielien mukaan kaupasta, nyt kesän aikana ruokapuoli on ollut jotenkin extemporea ja päätökset on tehty nopeasti, markkinoilta on kyllä ostettu talvea enemmin ihania vihanneksia, niistä tulikin mieleen että vien teidät lähiviikkoina kuvien kautta tutustumaan markkinapaikkamme kesätarjontaan. Mummi ja ukki toivat mukanaan ruisjauhoja joten teimme karjalanpiirakoita, peruna- ja riisitäytteellä, tyttökin pääsi kaulimen varteen ja tykkäsi touhusta. Olen karjalainen ja näitä herkkuja isänäiti osasi tehdä kokemuksen tuomalla varmuudella sarjatuotantona, onneksi isäni on pienestä asti seurannut vierestä ja osasi neuvoa pulikoimiemme piirakkakuorien olevan hieman vääränmallisia, maku oli hyvä ja ensi kerralla sitten keskitytään tarkemmin ulkonäköön.


Mies taas leipoi toisena päivänä turkkilaisia lampaanmaistojuusto-persilja poğaça leipomuksia, jotka nekin katosivat nopeasti parempiin suihin. Tässä ohje miehen täytettyihin leivoksiin:

Juusto poğaça

3,5 juomalasillista jauhoja
1 lasillinen jogurttia
1 lasillinen öljyä
1,5 paketillista leivinjauhetta ( 15 g)
2 munaa ( erottele valkuaiset ja keltuaiset)
1 tl suolaa
persiljaa
fetaa ( joka sopii paistamiseen)


Sekoita jauhoihin leivinjauhe ja kaada seos leivinalustalle, tee keskelle kolo, johon sekoitat jogurtin, öljyn, munan valkuaiset ja suolan. Alusta taikinaa niin että se on kimmoisaa ja pehmeää, jätä taikina vetäytymään n. 10 minuutiksi. Valmista sillä aikaa täyte sekoittamalla pehmeä juusto ja pieniksi silputtu persilja keskenään. Ota taikinasta pienen mandariinin kokoisia palloja, pyöritä ja litistä kämmenellä pyörylöiksi, nosta reilu teelusikallinen täytettä keskellä ja litistä reunat kiinni. Aseta uunipellille, voitele munankeltuaisilla, halutessasi koristele mustalla kuminalla jota kai nigellan siemeniksikin Suomessa kutsutaan. Paista uunissa noin 170 asteessa kullankeltaisiksi, 15-20 minuuttia uunista riippuen. Tarjoile heti.

Ruuan puolesta olemme yrittäneet syödä kesäaikaan hieman kevyemmin, Ankarassa tosin helteet eivät pahemmin ole vaivanneet, yöaikaan on mukavan viileää ja päivälläkin meille juuri sopivan kuumaa. Mies teki ihanaa länsirannikolle tyypilistä ruokaa, jota on pyydetty jo uusintaversiona tälle illalle, zeytinyağli fasulye eli papuja oliiviöljyssä. Ruokaa tarjotaan usein vihannesversiona, jolloin se on myös erinomainen kylmä meze, halutessaan sekaan voi laittaa naudanpaistilihaa ja tarjota ruuan lämpimänä. Vihreät pavut ovat meillä parhaimmillaan, ohuita ja tuoreita, sulavat suorastaan suuhun. Tässä ihanan kesäisen ruuan ohje:


 Tuoreita vihreitä papuja oliiviöljyssä

500g vihreitä papuja
3 isoa tomaattia
1 iso sipuli
puolikas juomalasillinen oliiviöljyä
1 rkl tomaattipyreetä
puolikas tl sokeria
suolaa maun mukaan
mustapippuria
oreganoa
valkosipulia
(250g naudanpaistia)


Pese pavut ja leikkaa päät irti, leikkaa pavut 2-3 osaan, laita veteen likoamaan noin tunniksi. Kuumenna oliiviöljy paksupohjaisessa kattilassa. Raasta sillä aikaa tomaatit ja sipuli ja öljyn kuumennettua sekoita raaste varovasti öljyn sekaan. Pidä lieden lämpötila keskitasolla, seos ei saa porista. Pyörittele seosta noin 10 minuuttia jotta seos saostuu, sekoita tämän jälkeen tomaattipyree sekaan ja sekoittele niin että pyree sekoittuu kastikkeeseen. Sekoita tämän jälkeen mahdolliset lihat ja anna kypsyä välillä sekoitellen noin 10 minuuttia. Lisää pavut, sokeri ja suola sekä haluamasi mausteet, sekoittele rauhallisesti noin 15 minuuttia, siihen asti kun vesi on jonkun verran imeytynyt. Lisää tämän jälkeen kuumaa vettä sen verran että pavut juuri peittyvät. Laita kansi päälle ja anna kiehua noin 20 minuuttia. Jos haluat nauttia ruuan viileänä, älä nosta kantta vaan anna makujen tasaantua ainakin tunnin verran.


Suosittelen papuruokaa, ihan parhaimmistoa turkkilaisten ruokien joukossa ja täydellinen kesäherkku!

Tytön synttäreitä vietettiin aikuis-lapsiporukan kesken kuun puolivälissä, teimme tytön mummin kanssa kalavoileipäkakun, joka teki kauppansa, aika tuhtia mutta nam niin hyvää. Olimme aikoinaan siinä uskossa että tytön tavarapaljous ei tule täyttämään kotia, kuinkas kävikään? Näidenkin synttäreiden jälkeen katselin ympärilleni lisääntyvää lelujen määrää, joka valtaa jokaisen nurkan ja kolon. Tälläisiä on siis kokkailtu, entä siellä, mitä teillä kokataan kesällä?

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Kaikki Turkin naiset liittykää yhteen

Vuosien aikana olen tavannut turkkilaisia naisia hyvin erilaisista lähtökohdista, jokaisella erilaisia unelmia ja toiveita. Aina useammin olen ärsyyntynyt monien nuorten naisten saamattomuudesta ja muutoshaluttomuudesta. Kuinka monta kertaa paikallinen nainen on huokaillut eurooppalaisten sisarustensa vapaan elämänmenon ja valinnan vapauden puolesta, kuinka harvoin sama nainen on ollut valmis tekemään haluamansa elämän puolesta yhtään mitään.


Moni turkkilainen nuori nainen poimisi mielellään pullasta rusinat, rikas mies, kotirouvan elämä, siivoojat ja lastenhoitajat, ei vastuuta eikä velvoitteita. On helpompaa jäädä sohvanurkkaan juomaan teetä ja mussuttamaan börekiä, se hyvä naisten keskusteluohjelmakin tulee juuri päivällä, unohtakaamme siis opiskelu ja yrittäminen. On totta että maassa kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia mutta yhä useammalla on mahdollisuus menestyä opinnoissa, hakea stipendejä, työllistyä, on kuitenkin helppoa ohittaa olankohautuksella liika uurastaminen ja sanoa että ei se tai tuo sovi naiselle. Niin ja ne ainaiset heikotuskohtaukset, aina on verenpaine nousussa tai laskussa ja pyörryttää.

Vuosien aikana on tullut seurattua sukulaistytön etenemistä elämässä, mikään työ ei tunnu kelpaavan, tietokonekurssikin jäi kesken, liian vaativa, facebookin käytön osaaminen riittää. Kun tähän lisätään yhteiskunnan ja vanhempien asenne niin on ihan oikeutettua että naisen ei vaan tarvitse jaksaa. Monien modernien perheiden tyttöjen vanhemmat tukevat opiskelussa ja työnhaussa mutta tukevat myös samoin silloin kun ei huvita eikä jaksa. tehdä päätöksiä. huhkia. hikoilla. ottaa vastuuta. Se on miesten hommaa joten antaa olla, kyllä niitä oikeuksia varmasti joku muu ajaa.



Yhteiskunnan asenteet eivät varmasti muutu ellei niitä halua aktiivisesti muuttaa. Maassa toimii aktiivisesti naisjärjestöjä ja tehtävää riittää, osa uurastaa liike-elämässä toimivien naisten vuoksi, osa vähemmistönaisten puolesta, toiset taas lapsiavioliittoja ja kotiväkivaltaa vastaan, osa on ottanut tehtäväkseen tiedottaa ja valistaa harvaanasuttujen alueiden ja syrjäisten seutujen naisia. Yksi tälläisistä järjestöistä on Uçan süpürge eli lentävä luuta, jolla on myös hyvät netti sivut naisille: http://www.ucansupurge.org/english/index.php

Kun maassa on oikeasti apua ja tietoa tarvitsevia naisia, joiden asema on heikko vain siksi että he ovat syntyneet naisiksi eivätkä miehiksi, saavat monet turkkilaiset kaupunkilaisnaiset vereni kiehumaan. Kun on töitä, maristaan kuinka rankkaa se on ja kun ei ole töitä maristaan rankoista kotiaskareista ja esimerkiksi ikääntyneiden vanhempien aiheuttamista asioiden hoidoista, huokaillaan ja odotetaan muiden päivittelevän naisparkaa, joka luhistuu työtaakan alle. Sukupuolten välinen kuilu on käsinkosketeltava, monilla nuorien naisten äideillä kotiäitiys on ollut ainoa vaihtoehto, tyttären itsenäistyminen ja sen tukeminen on vaikeaa ilman omia kokemuksia.


Itseäni harmittaa myös monesti tilanteissa, joissa naiset eivät uskalla puolustaa toisiaan, siskojaan, tyttöjään tai sukulaisiaan, miesvallan edessä. On niin totuttu miehen aukottomaan päätösvaltaan että mieluummin syytellään toisiaan kuin kerrotaan oma mielipide.

Onneksi nuoressa sukupolvessa tuntuu olevan voimaa täälläkin, sosiaalinen media on muuttanut Turkkia ehkä enemmin kuin monia länsimaita, sen myötä nuoriso on tullut rohkeammaksi, tiedonjanoisemmaksi ja nälkäisemmäksi. Tyttöjen on aika täälläkin unohtaa seinäkukkasen rooli ja ottaa kohtalo omiin käsiin, turkkilaiset vahvat perhearvot ovat ihailtavia mutta niiden rinnalle toivoisin ainakin itse näkeväni tulevaisuudessa rohkeamman nuoren naissukupolven, liittykää siis yhteen Turkin naiset.

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Meillä asuu Obelix

Luitteko aikoinaan Asterixin seikkailuja? Hänen ystävänsä Obelixhan oli pudonnnut lapsena taikajuomapataan ja saanut siitä hurjasti energiaa ja voimaa. Joku ehkä muistaa kun kirjoitin aikoinaan meillä asuvasta pienestä prinsessasta, joka peilailee ja mallailee hiuspantoja peilin edessä. Se pieni prinsessa on muuttunut Obelixiksi, jolla on loppumaton määrä energiaa ja inho pinnejä ja hiuspantoja kohtaan.

Turkissa ylienergiseen tyttöön ei kiinnitetä kovinkaan paljoa huomiota, leikkipuistoissa tuntuu vähän joka toisella olevan moottori takapuolessa. Yleisesti ottaen tuntuu että turkkilaiset lapset ovat vilkkaampia ja raisumpia kuin suomalaiset samanikäiset. Mistähän se johtuu? Varmasti ainakin siitä, että kasvuympäristö on monesti äänekäs, tempperamenttisempi ja sallii riehumisen, ovatko ihmiset täällä tempperamentiltaankin jo lähtökohtaisesti vilkkaampia? Lasten annetaan myös riehua aika raisusti eikä touhuihin puututa. Meillä vallitsee varmasti kotona jonkunlainen välimaasto; tyttö saa kyllä heilua ja hillua ja polttaa energiaa mutta kyllä hänelle rajojakin yritetään opettaa, kaikkea ei saa mitä haluaa vaikka onkin lapsi. Monessa asiassa olemme varmaankin leväperäisiä, jos ruoka maistuu paremmin kun katsoo lastenohjelmaa niin olkoon ja pöydillekin saa kiipeillä, koiraa ei saa kiusata ja hampaat pitää pestä, siinä tärkeimmät säännöt.

Otetaanko kuule mittaa, kumpi on vahvempi?

Jatkuvaa ei saa ja älä tee hokemista yritämme välttää, silloin kun ääni kohoaa, laittaa rasavilli muutenkin valtoimenaan pyörivän pörrötukan silmilleen ja mököttää hetken. Ylenpalttisen energian kuluttaminen käy parhaiten toimiessa, otetaan neiti mukaan siivoamaan, pesemään ikkunoita, pihalle tonkimaan ja lotraamaan veden kanssa ja joka päivä puistoon ja kävelylle, yksikin päivä sisätiloissa kostautuu myöhemmin.

Tyttö on rämäpäinen ja säntää suoraan muiden leikkeihin, hän on kuin kala vedessä turkkilaisissa kauhukakara puistoissa. Tytön energian määrä ja kovapäisyys tuli yllätyksenä ukille ja mummille, paikallisille isovanhemmille taisi tulla yllätyksenä poikamaisuus kun miehen äidin laittamat hiuskoristeet lensivät nurkkaan, paikallinen mummo varmaan miettii saadaanko vaivalla tehtyjä neulehameita ja -mekkoja riiviön päälle tulevana talvena. Varastoitunutta energiaa poltetaan juoksemalla, puistoissa ja kotona. Raivareita tulee ja menee, ne onneksi loppuvat yhtä nopeasti kuin alkavatkin. Vilkkaassa mielessä on se hyvä puoli, että tilanteet vaihtuvat nopeasti ja murheetkin unohtuvat äkkiä.

Hauku vaan, minä en pelkää teitäkään!


Tuntemattomia, varsinkaan lapsia, tyttö ei kainostele ollenkaan. Hän tekee itsensä heti tykö, istuu syliin ja kiipeilee niskaan, omilla synttäreillään tyttö oli sitä mieltä että hänkin haluaa osallistua isompien lasten videopelehin ja kiipesi näiden keskelle nakottamaan, poikia hän halailee ja pussailee, silittelee mutta saattaa hetken kuluttua heittäytyä rajuotteiseksi. Olen varma että tulevalla Suomen vierailulla olemme ihmeessä, lapset juoksevat karkuun ja vihaiset vanhemmat tulevat niskaamme? Onko siellä yliaktiivisille tarkoitettua puistoa vai suuntaammeko suoraan eläintarhaan?

Eivät kaikki turkkilaisetkaan lapset ole villikkoja, osa on rauhallisia tarkkailijoita ja joskus puistoissa ihmettelemme miehen kanssa kuinka joku lapsista istuu rauhallisesti, nakertelee rinkeliä ja seurailee muiden touhuja. Meidän tyttö on harvoin paikoillaan, koko ajan menossa ja uusia kommervenkkejä valmistelemassa, juuri kun neiti oli katsekentän alueella niin seuraavassa hetkessä hän onkin jo koiran kimpussa tai tekemässä inventaariota jääkaapilla, huoneiden välisten ovien avaaminen on jo helppo homma ja nyt tarmopesä yrittää opetella pihaoven avaamista itse. Syöminen on toisinaan hankalaa sillä pää pyörii ja muussi on hiuksissa, seuraavat hommat odottavat ja pöperöt jäähtyvät lautaselle.

Tytöllä on kova oma tahto, rattaiden käyttö on vähentynyt sillä yksin en saa neitiä rattaisiin, kahdellakin on tekemistä jos hän on päättänyt toisin, toisaalta energia kuluu kävellessä ja minimaalisiin mittoihin nähden kilometrejä kertyy urakalla. Itse olemme jo varautuneet ulos lähtiessä, että neidin energiatason mukaan saattaa tulla ongelmia, kun villiintymisaste on katossa, on viisainta lähteä kotiin. Viimeeksi todistimme tälläistä reissulla Turkin  mummolaan, ihmettelevät isovanhemmat ja täti jätettiin teelle puistoalueelle kun tyttö oli aikansa karkaillut, pyörinyt mudassa ja ruohikossa ja herättänyt tarpeeksi huomiota kahvilassa. Kun vanhempien voimat alkavat loppua ja mittari kääntyy kohti pinnan loppumista, on parasta napata neiti kainaloon ja painella suorinta reittiä kotiin.

Neiti on kaikesta kiinnostunut ja pajattaa taukoamatta osittain omaa kieltään, osittain turkkia ja suomea, unohtaa kiukut nopeasti ja jatkaa leikkejään mutta joskus on isällä ja äidillä tekeminen että raisuriitta saadaan rauhoittumaan ja päästään eteenpäin. Meillä ei kysellä mielipiteitä eikä neuvotella, siihen tytön tempperamentti on ihan liikaa. Omapäisellä kaksivuotiaalla on kova halu tehdä kaikki itse, kuten kävellä itse kadulla, ei kädestä kiinni pitäen, juosta päättömästi ja karkailla heti tilaisuuden tullen. Mustelmia, naarmuja ja kuhmuja on joka päivälle uusia, hiusharja on kauhistus, samoin pinnit, vaatteita kiskotaan mieluummin pois kuin päälle, kun taas kenkiä koko ajan jalkaan että pääsisi taas ulos, juoksemaan ja mieluiten vapaana. Kaksivuotissynttäreitä juhlittiin viime viikonloppuna, oli mukavat juhlat ja neiti rakastamassaan osassa eli kaiken keskipisteenä esiintymässä. Ystävämme teini-ikään ehtinyt tyttö istui rauhallisena ja hyväkäytöksisenä, kuten turkkilaiset tuossa iässä tapaavat olla, hänkin oli kuulemma lapsena todellinen tehopakkaus, eipä uskoisi. Oikeasti voiko tuosta vauhtisokeasta pienestä rämäpäästä tulla jonain päivänä kauemmin kuin 2 minuuttia paikoillaan istuva nuori?

Onko teillä korkean tempperamentin lapsia vai rauhallisempia tapauksia? Tuntuuko joskus että oma puhti on loppu ja lapsella täysin loppumaton?

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Ankara tutuksi - Kale eli linnoitus

Minulle Ankaran ehdoton lempipaikka on Ankaran linnoitus Uluksen kaupunginosassa. Alkuperäinen Ankara oli piskuinen kylä muurien suojissa, josta se alkoi laajentua ensin nykyisen Uluksen kaupunginosan alueelle ja sieltä kohti kaupungin nykyisiä keskeisiä alueita kuten Kızılayta ja Tunalia. Kävin ensi kertaa linnoituksessa vuonna 2007, tuolloin tiet olivat kuoppaisia, etenimme vaikeakulkuisia reittejä kohti huippua, jossa mustalaislapset hyörivät ympärillä resuisissa vaatteissa ja naama hiekassa, muurien sisäpuolella asuttiin kylmissä ja huonokuntoisissa kivitaloissa, joita lämmitettiin hiilellä.



Myöhemmin alueella aloitettiin Eu-projekti, jonka myötä aluetta alettiin kunnostamaan ja restauroimaan, nykyinen kaupunginjohto on ottanut koko linnoituksen ja lähialueiden kunnostamisen tosissaan ja alue muuttuu silmissä. Kun kerroin Ankarassa asuvalle ystävälleni alueen uusista kunnostustöistä, hän parahti alueen menettävän aitoa viehätystään kun kaikki röntsäisyys ja ajan patina katoaa. Osalle rakennuksista kunnostustyöt tulivat viime hetkellä ennen romahtamista.



Linnoituksesta puuttuvat edelleen kyltit, kaiteet ja rappuset joten tietä sinne joutuu  kyselemään ja hyvät kengät ovat pakolliset, ylhäältä linnoituksen harjalta aukeavat upeat maisemat kaupungin kaikkiin ilmansuuntiin, mummot myyvät virkkaamiaan laukkuja ja tekemiään koruja pilkkahintaan kukkulalle johtavalla polulla. Olen käynyt viime viikkojen aikana muutamaan kertaan linnoituksen ja Uluksen alueella. Jos tulet Ankaraan lomalle, varmista että vierailet molemmissa. Uluksessa voi vielä aistia vanhan Ankaran meininkiä mutta palataan siihen toisessa postauksessa sillä sellaisen se ansaitsee.

Linnoituksen muurien ulkopuolella on kuivahedelmien ja pähkinöiden kauppaajien markkinapaikka, sen vastapäätä taas Koçin viehättävä museo, kahvila, Divan hotelli sekä käsityökauppoja. Kaksi viehättävää katua johdattaa kulkijaa alamäkeen, varsilla on pieniä kahviloita, teetupia, antiikkikauppoja, tekstiili- ja koruliikkeitä ja käsityöläisten ateljeehuoneita.


Täällä ei matkalijoita kiskota kauppoihin, jokainen saa katsella rauhassa ja tunnelma on muutenkin mukavan leppoisa. Me istuskelimme viime vierailuilla teellä pienen kujan varrella, pöytiä oli kolme ja tarjoilijana vanha papparainen, ystäväni kanssa nautimme herkulliset täytetyt Gözleme letut linnoituksen harjanteen viereisessä teltassa, tarjolla oli myös itse valmistettua ayrania ja sitruunalimonaadia, vilvoittavat tuulet puhaltelevat kuumanakin päivänä kukkulan laella.


Alueen antiikkiliikkeiden hinnat ovat nousussa mutta kaukana edelleen Euroopan hinnoista, kujien alue on myös perinteistä kuparintakojien aluetta, kuulet takojien tasaisen äänen, suunnista siis sinne ja voit seurata miten upeat kuparilautaset ja astiat valmistuvat. Alueella asutaan, käsityöläiskujien ulkopuolella on vielä vanhaa asutusta ja kauppaliikkeiden yläkerroissa koteja.



Sivukujille tuntuu ilmestyvän koko ajan uusia liikkeitä ja kahviloita, löysimme tänä viikonloppuna uuden sisäpihakahvilan, jonka ympärillä oli pieniä vanhoja leluja kauppaavia putiikkeja. Kujia seuraillessa päätyy lopulta Anatolian sivilisaatioiden museon portille, jossa kannattaa piipahtaa, sen jälkeen raukeat käsityöläiskujat jäävät taakse ja päädyt Uluksen vilkkaalle ja elämää täynnä olevalle basaarialueelle, täältä paikalliset ostavat häätarvikkeita, -pukuja, hennaillan asusteita ja rekvisiittaa, morsiuspareille astiastoja ja kodin tekstiilejä, lapsille vaatteita, ympärileikkausjuhlan pukimia ja kodintarvikkeita, kaikkea löytyy ja hinnat ovat mitättömiä.


Kukkulan alueella tapaat muitakin ulkomaalaisia ja monet kauppiaat puhuvat englantia, sen sijaan laskeuduttuasi basaarialueelle ulkomaalaista vilkaistaan kerran jos toisenkin, huivipäisiä on huomattavasti enemmin kuin monissa muissa kaupunginosissa, täällä tehdään kauppaa ja toisinaan tunteet kuumenevat, eteemme sattuu kahden nuoren miehen välienselvittely, tien ylitykseen tarvitaan rohkeutta ja ihmisiä valuu virtanaan, joka kulmassa on joku kauppias, jonka ympärille keräännytään, kiillottamaan kenkiä, ihmettelemään tipuja, ostamaan halpoja sukkia suoraan muovikasseista, markkinamiesten kutsuhuudot kaikuvat ja autot tööttäilevät. Älä siis kiirehdi kukkulalta ja sen kujilta alas, juo teetä, pujahda kauppoihin ja sisäpihoille, syö lounasta paikallisissa lokantoissa, etene kiireettömästi ja ihaile maisemia.

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Mielekästä työtä, onko sellaista ulkosuomalaiselle?

Otin viime viikolla vastaan projektin, joka on tarkoittanut kymmenen tunnin työpäiviä tietokoneella, houkuttimena rahan lisäksi toimi aivojumppa. Kun aivot ovat olleet 2 vuotta suurimman osan aikaa narikassa ja niitä on väsytetty äärimmilleen vain huonoilla yöunilla, temppuilulla ja huolehtimisella, tuntuu oikea aivojen työhön ohjaaminen hyvältä idealta. Mies ja lomalle saapuneet vanhempani ovat syöttäneet, leikittäneet, juoksuttaneet ja nukuttaneet tyttöä, omat ajatukset ovat olleet sidottuna projektiin. Odotan kyllä jo torstaita jolloin homman on oltava paketissa ja pääsen taas touhuamaan omiani tytön ja muiden kanssa.

Romunkerääjä

Tietokoneella tekstejä pyöritellessäni on mieleen hiipinyt työn mielekkyys, mikä tekemistäni töistä on ollut oikeasti kivaa ja millaista työtä toivoisin löytäväni tulevaisuudessa. Ensimmäinen kesätyö oli 13-vuotiaana mansikkamaalla, se ei mennyt kuten piti sillä omistaja ilmoitti minulle ja parhaalle ystävälleni 2 viikon jälkeen ettei enää tarvitse tulla. Mansikoiden poiminnan sijasta ilmeisesti söimme niitä enemmin ja juorusimme, en muista saimmeko kasaan sen verran rahaa etta suunnitellut levikset tuli ostettua, todennäkösesti emme. Sen jälkeen ote työhön parani ja nakotin muutaman kesän jätskikiskassa ilman lounastaukoja pääravintona jäätelö, kouluavustajana, kahvilassa apulaisena ja mainoksia roskiksiin vaihdellen. Lukion jälkeen olin Englannissa hotellisiivoojana, joka sai aikaan innostuksen opiskella lisää, se oli varmasti hulluin työpaikka, jota miettiessä ei voi olla varma oliko se unta vai totta? Opiskelun ohessa työskentelin matkatoimistossa ja vaatekaupassa, joista jälkimmäinen ei ollut minun juttu. Olin aina varma että tykkään tehdä töitä yksin ja pakertaa rauhassa, matkaoppaan ammatti muutti ajatukset 360 astetta ja huomasin nauttivani asiakaspalvelusta ja esiintymisestä, sisäinen narsisti oli löytynyt.

Viimeinen työni oli mielenkiintoista mutta istuminen toimistossa yhdeksästä viiteen päätteen ääressä on puuduttavaa ja tylsistyttävää, teki mieli ulos ja ihmisten pariin. Nyt kun olen nakottanut projektin kimpussa, huomaan tykkääväni tästäkin. En ollut varma selviänkö hommasta kun otin sen vastaan, pakertaminen on saanut aikaan tyytyväisyyttä, osasinpas ja ylitin itseni. Tuntuu että ideaalinen tila olisi, jos voisi tehdä projektiluontoisia töitä, vähän sitä ja tätä, ei kyllästyisi kuten minulla on tapana. Toisinaan tietokoneen ääressä näperrellen ja sitten taas ihmisiä vaikka opastellen. Epävarmaahan se on mutta siihen on Turkissa joutunut tottumaan muutenkin. 

Roskakuski ja romunkerääjä samalla apajalla.

Veimme viime viikolla mieheni kanssa kaksoiskansalaisuushakemukseni joten odottelen sen ratkeamista ja työlupaongelmien unohtamista sen myötä. Ulkomaalaisena työllistyminen on Turkissa hankalaa, maan taloudellinen tilanne on hyvä ja työpaikkoja syntyy mutta työajoiltaan ja palkaltaan hyvän yhdistelmän löytäminen onkin sitten jo toinen juttu.  Viisainta on siis käyttää täällä ulkomaalaisuutta ja sen tuomia etuja hyväksi ja etsiä töitä niiden avulla. Hyviä puolia maan hällä väliä meiningissä on sillä että kaikkien projektien saamiseen ei tarvita todistuksia ja diplomeita, tarvitsee olla vain oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Koen että ulkomaalaisena oman aseman päivittäminen yhteiskunnassa on jatkuvassa käymistilassa, kotiin jääminen pitkäksi ajaksi on riski ja sitä ajautuu helposti ulkopuoliseksi, harrastukset ja ystävät ovat kuin liima. Samahan se on kotimaassakin mutta kyllä ulkomaalaisena saa tehdä itse töitä ollakseen liikkuva osa yhteiskuntaa, siihen kun ei automaattisesti kuulu. En kuulu ihmisiin jotka kaipaavat työyhteisön aikuisia ihmisiä tai kahvitunteja, enkä erityisesti säännöllisiä työaikoja tai tietokoneen äärellä ahertamista, sen sijaan kaipaan onnistumisen tunteita ja itsensä likoon laittamista, viime päivien kutkuttavaa tunnetta kun on kiire ja aivosolut hyrisevät. Tykästyin jo opasaikoina siihen että toisinaan painettiin pitkiä työputkia verisuonet kohisten ja toisinaan taas tehtiin muutaman tunnin päivärupeamia.

Ehkä tästä proggiksesta jäi kytemään jotain ja löysin muutaman puuttuvan palasen kysymykseen mikä minusta tulee seuraavaksi? Onko ulkosuomalaisuus ollut sinulle siunaus vai kirous työn suhteen? Tykkäätkö pakertaa rutiiniviikkoa vai kaipaatko vaihtelua, yksityisyrittäjyys vai toisten leivissä pysyminen?

lauantai 13. heinäkuuta 2013

Ankara tutuksi - Anitkabır


  

 Heti lomalta paluuta seuraavana iltana sain odotetun vieraan kylään, entisen kolleegan opasajoilta ja voi kyllä, juttua riitti iltamyöhään viilentyneellä pihamaalla. Ehdimme tutustua Ankaraankin, sillä reissu pääkaupunkiin oli ystäväni ensimmäinen, nähtävyyksiä ja ostoksia sopivassa suhteessa. Lauantaina huristimme metrolla Atatürkin mausoleumille, joka on selvästi must-kohde niin paikallisille kuin ulkomaalaisillekin, valtavalla alueella riittää aina väkeä ja aika usein menossa on juhlallisuuksia kuten tuonakin päivänä. Alueelle pääsee helposti metrolla, pysäkki on Tandoğan ja siitä pieni kävelymatka kohti mausoleumia.


Alueen koon ymmärtää jos sitä katsoo lentokoneen ikkunasta tai kauempaa vaikkapa Ankaran linnoituksen kukkulalta, jo valtaisan mausoleumialueen ympärille levittäytyy upea metsikkö, sinne on aikoinaan lahjoitettu puita muista maista, Suomesta satoja koivuntaimia. Meille sattui helteinen päivä ja taaperrus loivaa mäkeä kukkulalle sai hien virtaamaan, normaalisti ylös pääsee turvatarkastuksen jälkeen bussilla mutta nyt siinä liikennöi kymmeniä juhlallisuuksiin suuntaavaa bussia täynnä yliopiston väkeä.


Mausoleumille johtaa leijonapolku, jonka alkupäässä vartioivat suuret nais- ja miespatsasryhmät edustaen Turkin kansaa, kahdessa tornirakennuksessa on esillä kuvia Atatürkin hautajaisista ja mausoleumin rakennustöistä, toisessa pienoismalli alueesta. Alueella on runsaasti sotilaita, jotka täällä ovat poikkeuksellisen rentoja, kuvauttavat mielellään turistien kanssa ja heittävät huulta. Valkoinen on ilmavoimien, sininen merivoimien ja vihreä maavoimien väri, sotilaat muodostavat juhlallisuuksissa aina etujoukot marssissa, joissa viedään kukkaseppäle Turkin isän mausoleumin pääpaikalle. Jyhlatilaisuuden musiikin alkaessa soida kannattaa seurata paikallisten esimerkkiä ja pysähtyä paikoilleen kunnioittamaan mausoleumin rauhaan laskettua.


Alueella on myös museo, johon kertyy melkoinen jono varsinkin viikonloppuisin. Me jätimme sen tällä kertaa väliin sillä edessä oli vielä hikistä liikuntaa ja päätimme nauttia ulkona hengailusta. Ulkotiloihin on laitettu esille Atatürkin autot, hautajaiskärry ja vene. Mausoleumia vastapäätä pihamaan toiselta puolelta on saanut hautapaikan maan ensimmäinen pääministeri Inönü, joka toimi myöhemmin myös presidenttinä. Mausoleumi kannattaa kiertää, sillä kukkulan laelta avautuvat kauniit maisemat joka puolelle kaupunkia. Mausoleumilta suuntasimme lempipaikkaani Ankarassa eli Uluksen vanhaan kaupunkiin mutta se onkin jo kokonaan toinen tarina.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Turkin mummolassa

Teimme muutaman päivän pyrähdyksen tytön Turkin mummolaan. Ankarasta pääsee nykyisin näppärästi vajaassa 2 tunnissa Konyaan pikajunalla, autolla matka kesti ainakin meiltä ennen yli 3 tuntia ja tiekin on osittain aika huonokuntoinen. Junat ovat uusia ja matkanteko on todella miellyttävää. Neiti jaksoi katsella maisemia alkumatkan, sen jälkeen hän lähti tutustumaan muihin matkalaisiin ja palasi takaisin saaliin kanssa, kuka oli antanut päärynän, toinen aprikooseja ja kolmas keksejä. Loppumatka kului naapuririvistön perheen tyttöjen keskellä ipadin pelejä ihmetellen ja piirrellen. Turkkilaiset ovat ihania matkakumppaneita, eväitä jaellaan ja lapset tekevät seuraa toisilleen, kukaan ei hermostu neitimme kaltaisen rämäpään keikkumisesta vaunussa.


Turkin mummola on kaupungin keskustassa, siellä meitä odotettiin notkuvan aamiaispöydän kera, anopin tekemät omat hillot, börekit ja oliivilajitelmat tekivät kauppansa. Ensimmäinen ilta kului tytön kiertäessä sylistä toiseen ja kuulumisia vaihdellessa. Orientoituminen mummolan korttelistoon ei käy hetkessä. Kotona Ankarassa olemme hiljaisuuden keskellä, pihamaalla käpsyttelevät kissayhteisön jäsenet ja korkeintaan talonmies, ei poppijytää tai kalkattavia mummoja parvekkeilla. Mummola sijaitsee keskustan pienten kujien varrella, talot ovat mitä mielikuvituksellisimman värisiä, osa siistejä remontoituja ja viereinen luhistumaisillaan oleva rötiskö. Kapeiden katujen parvekkeet ovat niin lähellä toisiaan että naapurin touhut voi aavistaa vaikka verhot pysyvät tiukasti kiinni, illalla naapurusto kerääntyy parvekkeille odottaen lämpöasteiden laskua ja uusia juoruja. Kuka oli voittanut arvonnan ja päässyt pyhiinvaellusmatkalle Mekkaan, kuka eronnut ja kuka mennyt naimisiin, kaikki tuli päivitettyä. Muutaman päivän aikana kuultiin ainakin yksi perheriita, nähtiin naapurin pojan lähtö ympärileikkausjuhliin, parikin kuhertelevaa paria, jotka erkanivat kadunkulmassa eri puolille teitä, mustalaismuusikoita ja mitä erikoisempia huivityylejä.


Näillä kaduilla on aina elämää, koskaan ei ole täysin hiljaista. Leikkipyssyt naksuvat kulmissa, lapset heittävät vettä päälleen, muutama mummo siirtyy tarkkailemaan eloa katutasolle, puhelimiin huudetaan, notkutaan kulmilla ja jyskytetään poppia autoista. Jos olisin kirjailija, istahtaisin tämän kadun yhdelle parvekkeella katselemaan ja kirjoittamaan, elämä ja ihmiset ovat ihan lähellä, kädellä voi melkein kurkottaa heitä. Meidän kotikortteli tuntuu tämän rinnalla kovin tylsältä ja tavalliselta, sieltä ei saa riviäkään irti kun taas täältä syntyisi romaani. Mies kutsuu kujia Texasiksi, niillä kuulemma oppii nuorena kaikki paheet ja pitämään puolensa, en yhtään epäile kun seuraan nuorten touhuja. Aamun sarastaessa meinaa saada slaagin, korttelipäällikkö on virittänyt kadulle kovaäänisen ja rukouskutsu koskee korviin, mies oli jo aikeissa leikata piuhat poikki. Tulijoita ja menijöitä tullaan tillittämään koko kadun voimin, kuka se oli ja mistä ovat tulossa?


Konya on nykyisen hallituspuolueen vankkaa kannatusaluetta, paikalliset sanovat sitä sen linnakkeeksi. Turbaanipäisiä naisia on silmiinpistävän paljon, silmiin osuu jopa muutama mustaan kaapuun pukeutunut, huivien värejä ja kietaisutyylejä yhdistellään mitä erikoisemmin pukeutumiseen, jään mollottamaan muutamaa naista kuin turisti konsanaan. Keskustan musiikkibaarien ikkunapöydissä istuskelevat turbaanipäiset tytöt huivit tötteröllä. Rahaa valuu kaupunkiin ja keskusta on siisti, kaikki on uutta ja kiiltävää. Viehättäviä puistoaluita on rakennettu ja bussitkin ovat uudenaikaisia. Ero on melkoinen kun itse asuu oppositiopuolueen hallinnoimalla alueella, jossa kaikessa kitsastellaan, täällä ei, suihkulähteiden vesi virtaa, valaistuksia on kaikissa puistoissa eikä tarvitse pelätä kompastuvansa jalkakäytävien monttuihin. Kaupunkiin on avattu uusia hienompia kahviloita ja uusi ostari sitten viime käynnin.


Illalla suuntaamme koko perheen kanssa Kültür Parkin puistoalueelle, joka rakennettiin muutama vuosia aiemmin, kahviloita ja ravintoloita ja kaunis puistoalue, lapsille leikkipuisto ja suihkulähteitä, tytön iloksi lammissa keinuu joutsenia. Kansaa on liikkeellä, moni on tuonut mukanaan termarin ja pientä purtavaa, kahvilat ovat viimeistä paikkaa myöten täynnä. Tyttö saa hepulikohtauksen ja suuntaamme miehen ja tytön kanssa muita aiemmin mummolaan, Konyan keskustan kaduilla on paljon pieniä kebappaikkoja, jätskinmyyjien kojuja, tarjolla on tietenkin myös kaupungin erikoisuudet eli Konyan pideä ja Tandir kebapia. Meillä on anoppilassa täysylläpito emmekä tee samaa virhettä kuin vuosia aiemmin eli tunge mahaa ensin täyteen Tandirilla ja sen jälkeen anopin pitopöytään. Toisena iltana nautitaan Konyan pideä, anoppi antaa mukaan jauhelihaa, biberiä, tomaattia ja sipulia jotka kiikutetaan korttelin firiniin eli leipomoon, siellä kiviuuneissa valmistetaan ohutkuorista ja rapeaa pideä, jotka haetaan paistamisen jälkeen kotiin.

Anoppilassa on eri rytmi kuin meillä kotona, me kukumme aamulla jo varhain kun taas talonväki kukkuu illalla, aamupalan aika on heillä lähellä omaa lounasaikaa. Viimeisenä iltana alkaa Ramazan eli paastokuukausi, jota perheestä noudattaa vain anoppi. Nukumme sikeästi kun anoppi nauttii sahurin eli varhaisen aamiaisen ennen auringonnousua, ihmisiä sahurille herättelevää rummuttajaa en kuule, ehkä hän ei tänä vuonna kuljekaan enää kortteleissa? Lämpöasteita on kiitettävästi ja anoppi ottaa rauhallisesti päiväaikaan, epäilee itsekin jaksaako paastota koko kuukautta. Talossa jäädään valmistelemaan iftaria eli paaston katkaisevaa illallista, joka nautitaan auringon laskiessa. Me suuntaamme junalle ja kohti Ankaran rauhallista korttelistoa, ensimmäisenä iltana ihmettelemme hiljaisuutta ja rauhaa, voiko tälläistä olla miljoonakaupungin keskustassa.

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Vinkkejä

Moni on ehkä huomannutkin että Istanbulissa asuva toimittaja Lotta Nuotio on avannut uuden blogin, jos olet kiinnostunut maan tapahtumista toimittajan vinkkelistä, kannattaa tutustua Lotan mielenkiintoisin pohdintoihin. Turkki on taas pinnalla viime aikaisten tapahtumien jälkeen, vaikka savu on laskeutunut niin pinnan alla kytee ja moni odottaa ensi vuoden vaaleja. Lotan Asiaa Turkista blogi osoitteessa: http://asiaaturkista.blogspot.com/

Lotan blogi jää kesälomalle mutta laita korvan taakse syksyä odotellessa!

Jos olet matkaamassa Turkkiin lomalle tai muuttamassa maahan, vilkaise Tietoa Turkista blogia sekä sivuston facebook-sivustoa, jota päivitetään tiuhaan tahtiin. Sivusto osoitteessa: http://turkkitieto.blogspot.com/

Mielenkiintoinen uusi blogi suomalaisnaisen seikkailuista Kabulissa kannattaa myös tsekata: http://1001kabul.blogspot.com

Me olemme minireissulla neidin Turkin mummolassa, siita ja muusta tarinaa viikon aikana!

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Lomalta paluun tuskaa

Kun on reissussa, huomaa harmikseen myös ne negatiiviset puolet asuinmaassaan ja kun lomalta paluuvaihe on vielä päällä, moni niistä asioista joihin on jo normiarjessa tottunut tökkii pahasti. Kysymyksessä ei näköjään ole vain ulkosuomalainen sillä paljasjalkainen turkkilaisemme sai ekat hepulit jo taksimatkalla kentältä kotiin keskellä yötä. Jos suhteellisen rauhallinen mieheni saa raivarit taksikuskille aikaan, jolloin olisi jo hyvä olla nukkumassa, on lomalta paluutuska aika tapissa.

Ankaran taksit eivät juuri huijaa, meillä oli paluuyönä puikoissa papparainen, jonka taksiluvalle Suomen poliisi  näyttäisi eläkkeelle siirtymistä, jaksan aina ihmetellä näitä puolikuuroina ja -sokeina hurjastelevia pappoja, joista ei tiedä aina ovatko unen rajamailla vai ainoastaan nykyhetken tavoittamattomissa. Mies hermostui kun pappa valitsi reitin läpi ydinkeskustan vaikka pääsisi hieman suorempaa ja helpompaakin kautta meille, sanaharkkaa jatkui kotiovelle asti ja taksikuski halusi lopulta antaa 10 liiraa alennusta ettei häntä luulla huijariksi. Mies oli sitä mieltä että Turkissa kaikki huijaavat, tälläistä tämä on heti kun kone on laskeutunut, hän tuhisi. Miehellä on nyt sitten kaikki ovat huijareita- tyylinen lomalta paluu ärsytys.



Itselläni ärsytyskynnys räjähti aika nopeasti naapureista ja leipäkauppiaista. Suunnistimme leipäkauppamme kautta puistoon pari aamua paluun jälkeen, haimme muutama viikko ennen lomalle lähtöä omistajaa vaihtaneesta kaupasta poğaçat eli täytetyt pullat ja leivän. Huomasin että kolikkokukkaro oli jäänyt kotiin, joten pyysin että voin maksaa automaatilla käytyäni ja paluumatkalla puistosta. Tämä on Turkissa normaalikäytäntö mutta sepä ei sopinut kauppiaalle, latasin pussin kauppiaalle hermostuneena ja päätin että sen leipäkaupan käyttö loppui tähän. Kiitos ja näkemiin.

Toinen leipäkauppoihin liittyvä ärsyyntyminen sattui samaisena päivänä lähikaupan leipäpuolella. Uudesta työntekijästä oli hauskaa kun lausuin aksentilla peruna eli patates ja hän pyysi toistamaan sanan, seisoisin siis asiakkaana siinä kuin papukaija toistelemassa perunaperunaperuna jotta hänellä oli hauskaa? Onneksi sain megaraivarit vasta kotona, tytöltä tiedustelin suhteellisen rauhallisesti tämän kielitaitoa ja koulutusta, muistutin vielä olevani asiakas ja hänen myyjä. Eilen tyttö lymyili leipähyllyn takana kun kävin kaupassa, antaa armon käydä oikeudessa ja laitetaan ymmärtämättömyyden piikkiin.

Edellisiltana yläkerrassa oli taas meno jo kolmatta iltaa kuin pienessä kylässä, vieraita tulee ja menee, huonekaluja siirrellään ja kalkatuksen taso kovenee kohti kello 23. Otsasuoni jyskytti, onneksi tajusivat lähteä ennen lopullista räjähdystä. Mutisin vielä unen jo hiipiessä miehelle että valitsimmehan talon aikoinaan siitä syystä, että asukkaat ovat rauhallisia, kukaan ei majoita puolta sukua jatkuvalla syötöllä eikä kukaan ole yrittänyt muuttaa kyläyhteisöä ja sen tapoja 100 neliön asuntoonsa, yläkertalaisista en taas ollut ihan varma eilen illalla. Aamulla mies hermostui, pihalle oli heitelty useampia tupakantumppeja eikä syyllistä tarvitse kauan miettiä, kana on siis kynimättä tästä asiasta yläkerran kanssa vaikka samaisesta asiasta on väännetty ennenkin.

Mies on ollut viime päivinä mukana leikkipuistoissa ja tutustunut paikalliseen naisten väliseen kisailuun, sitä löytyy täältäkin muutamien yksilöiden väliltä, puolihuolimattomia tokaisuja joilla on tarkoitus pönkittää itseään äitinä tyyliin ' noin iso tyttö ja syö vielä tuttia' tai ' ai meidän Abdülrahman osasi juosta jo 9kk iässä'. Niin varmaan mutta itse en ole jaksanut korvaani lotkauttaa asialle, mies oli ihmeissään ja pääsi läksyttämään takaisin erästä ilkeää rouvaa tämän tupakansauhuttelusta vauvan vieressä. Miehillä on paljon oppimista naisten välisestä 'ystävyydestä'.

Onko teillä loma edessä vai takana? Koetteko lomalta paluun tuskaa ja kuinka siitä selvitään? Meillä ollaan jo palauduttu, tuliaisherkkuja on naposteltu ja telkkarista tuijoteltu iltaisin leffoja tai istuttu pihamaalla. Onneksi leipäkauppoja on mistä valita, naapuritkin ovat hiljentyneet ja taksimatkatkin sujuivat taas vanhan tutun kuskin kyydissä.

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Turkkilaiset Espanjassa


Mitä tapahtui kun turkkilainen, ulkosuomalainen ja yksi kappale minikokoisia turkkisuomalaisia lähti lomalle Espanjaan? Reissu oli meille toinen samaan paikkaan sillä omat vanhempani asuvat nykyään Kaakkois-Espanjassa Torreviejassa, meiltä jäi siis pois hotellirumba ja majoituimme vanhempien luona, muutaman päivän vietimme keskenään läheisessä Mil Palmeraksen kylässä.


Meille parasta antia lomalla oli ruoka ja juoma, koska ne näyttelevät tärkeää osaa arjessamme, olemmehan nautiskelijoita. Söimme äyriäisiä niin ravintoloissa kuin kokkailimme kotonakin, joka kerta kaupan kattavan kala- ja merenelävätiskin äärellä olimme pakahtua edullisista hinnoista ja tuoreesta tarjonnasta, oih onnellisia ovat espanjalaiset ruuan suhteen. Maassa on myös ihania juustoja ja makkaroita. Raahasimme kotiin laukuissa erilaisia leikkeleitä, makkaroita ja juustoja sekä paikallisia mausteita ja maustekastikkeita.


Espanja on viinin ystävän eli meidän kehto, maassa ei veroteta alkoholia ja hyvää viiniä saa itkettävän halvalla, tulee ihan sellainen olo että tästä voisi maksaa hieman enemminkin. Kun tulee Turkista jossa alkoholin vero on noussut huimaa vauhtia, on espanjalainen kohtuullisen hyvä viini kuin hunajaa turkkilaisen keskihintaisen litkun jälkeen. Loistavan punaviinin saa kaupasta parilla eurolla, Turkista samasta laadusta saat maksaa parikymmentä euroa pullollisesta. Moni hakee viiniä tonkissa suoraan viinitilalta, jossa hinnat ovat vieläkin edullisempia. Espanjalaisten ruokajuoma on viini mutta sielläkään ei paikalliseen känniääliöön törmää, jos törmää niin todennäköisesti kyseessä on ulkomaalainen.


Espanjalaiset ovat rentoa porukkaa, keskellä päivää vietetään muutaman tunnin siesta, jolloin paikat hiljenevät, tosin turistialueilla kun ollaan on moni paikka auki. Muutenkin paikallisten meno on letkeää, mihinkään ei ole kiire ja aikaa kalkattaa on joka mutkassa. Jopa Turkissa asuville volyymintaso Espanjassa on korkea ja iltasyömiset ja -istuskelut pihamaalla ajoittuvat myöhempään, turkkilaiset tuntuivat espanjalaisiin verrattuna jopa hieman jäyhiltä ja hiljaisilta. Turkkilaisista löytyykin suomalaisille tuttu melankolinen ja alakuloisuuteen taipuva puolensa, joten tässä mielessä tämä itäisen välimeren kansa poikkeaa latinoista.


Palvelukulttuuri poikkeaa monessakin suhteessa kahden maan välillä, tietyssä mielessä meininki on ammattitaitoisempaa, ollaanhan EU-säädösten alueella, toisaalta hommasta on kadonnut Turkissa näkyvä ilmiö, jossa tarjoilija tai kauppias on palvelija mitä tulee kohtaamisiin. Kun Turkissa astut kuppilaan, hyppää tarjoilija jo valmiiksi puhtaan pöydän puunaamaan, odottaa käskyjä kuin sotilas ja muistaa lisätä loppuun heti, arvoisa rouva ja tottakai, arvoisa herra, jatkuvasti on yksi kymmenistä henkilökunnan jäsenistä vierellä tarkistamassa josko jotain voidaan toimittaa lisää.


Espanjassa saat rauhassa odotella, pöydissä saattaa olla edellisen asiakkaan lautasia ja leivänmuruja, liinoja tai tabletteja ei tavallisissa ravintoloissa harrasteta, palvelua saa usein nopeammin kun sitä hakee suoraan tiskiltä, henkilökuntaa ei tietenkään ole mahdollista pitää samaa määrää mitä Turkissa. Turkkilaiset tuntuvat olevan herkempiä huomauttelemaan kassajonoissa hidastelijoita ja tuntemattomienkin touhuja, espanjalaiset sen sijaan jonottelevat maltillisesti eivätkä välitä toisten touhuista.


Meillä on mezeet, espanjalaisilla tapakset ja molemmat maistuvat meille. Espanjassa lomalaiselle lasi viiniä tai olutta ja sen kera saapuva tapas ovat ihania nautintoja, koska taloudellinen tilanne maassa on huono, on kilpailu kovaa ja monessa paikassa tapas tuotiin juoman kupeeseen automaattisesti. Tapastiskit ravintoloissa tarjosivat aina uusia herkkuja ja olivat sopivia pyörälenkkien taukoruokia. Tapasten ja mezejen suurin ero on varmaan se, että tapas on juoman kera nautittava välipala kun taas meze on yleensä aina illallisen alkuruoka, samojakin löytyy kuten venäjän ja italiansalaatti kun taas Turkissa tuttuja munakoisopohjaisia alkupaloja ei tullut vastaan, espanjalainen munakas ja erilaiset täytetyt minileivät sekä äyriäissuupalat olivat yleisiä. Aamupalalla paikallisille riittää makea churro ja maitokahvi, meille ei mutta ne maistuivat hyvin aamupalan jatkona pienen lenkin jälkeen, mies on munkkihullu joten paikallinen versio maistui.


Liikennekulttuuri saa kiitosta, erityisesti kun liikuimme paljon pyörillä ja lastenrattaiden kanssa. Autot pysähtyvät joka paikassa ja antavat tietä, jalankulkija on kuningas, tiet ovat hyviä ja fillarointi tuntui turvalliselta keskustan pikkukujilla ja isoimmilla teilläkin. Turkkiin palatessa sai taas tottua siihen että ihminen muuttuu täällä hirviöksi auton ratissa ja suojatie ei tarkoita yhtään mitään. Rattaiden työntely tuntui kevyeltä asiallisilla madalluksilla ja hyvillä jalkakäytävillä, täällä tuntui ekana päivänä kun mukaan olisi lisätty kymmenen kilon paino.


Meri on ihana ja siitä on teksteissäni jo tarpeeksi ylistyssanoja, alueella on suolajärviä ja loistava ilmasto. Allergiaoireeni katosivat lähes tyystin kahdessa päivässä ja palautuivat Ankarassa, olimme suurimman osan ajasta ulkona ja kävimme vain nukkumassa sisätiloissa. Saimme siis aikamoisen rusketuksen, joka herättää Ankarassa kummastusta. Vaikka kesä täälläkin on kuuma, vietetään suurkaupungissa enemmin aikaa kotona, markiisien alla, ostoskeskuksissa ja paisteelta suojassa.


Tyttö sai huomiota lapsirakkailta espanjalaisilta, leikkikavereitakin löytyi naapurista ja neiti sopeutui hyvin lomalle, ensi kerralla rannalla hiekka pelotti ja muurahaiset pihalla saivat suun mutrulle, myös ilta-aikaan mollottava kuu ihmetytti. Kaupassa neitiä tosin harmitti kun kukaan ei jaellut tuttuun tyyliin hedelmiä ja herkkuja, Espanjassa ollaan monessa mielessä eurooppalaisempia, niin iholle ei tulla kuin Turkissa eikä tuntemattomille haastella tai huudella, kukaan ei koppaa kysymättä lasta syliin tai purista poskista.


Huomiot ovat hataralta pohjalta sillä lomailimme lomakaupungissa, jossa yli puolet pysyvistäkin asukkaista on ulkomaalaisia. Hotelleja on vähän mutta loma-asuntoja sitäkin enemmän, vuokra-autoja on huomattavan paljon liikenteessä ja valtaosa lomailijoista tuntui olevan norjalaisia tai ruotsalaisia, muutamissa leikkipuistoissa iso osa lapsista oli venäläisiä. Ikäviä ilmiöitä alueella on näkyvä prostituutio, kaupittelevia naisia entisen itäblokin alueelta seisoskelee monissa kadun mutkissa tai jopa päivänvarjon alla aurinkotuolilla valtateiden varsilla. Koska taloudellinen tilanne on huolestuttava, näkyy se täälläkin, roskisten luona on jatkuva liikenne ja perheet sekä miehet etsivät jotain myytävää tai tarvittavaa. Marokosta saapuneet asuvat usein köyhimmillä alueilla mutta nyt ahdinkoon joutuneita espanjalaisiakin kiertelee kaduilla tiuhaan tahtiin, romanialaisia kerjäläisiä on kauppojen ja ostareiden ulkopuolella.


Lähtöhetkellä tuli fiilis että lomaa olisi saanut jatkua vielä viikko, oli ihana hypätä uima-altaaseen kun huvittaa, fillaroida merenrantaan ja nauttia kahdenkeskisestä ajasta miehen kanssa, ukki ja mummi olivat neidille kelpo seuraa, heille ei tarvinnut edes kiukutella. Iltauinti, illanvietto miehen kanssa, fillarilenkki, kattilallinen simpukoita ja naurava neiti altaassa, siitä on loma tehty!

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Hurahtanut puutarhuri ja sen vaimo

Pihamme oli kamala kivipelto kun tähän muutettiin, mies on näiden kesien aikana nähnyt vaivaa ja saanut pihan vihertämään ja kukkimaan. Viime talven aikana olen kiristellyt hampaita, sillä makuuhuoneen nurkka on muuttunut viidakoksi, siellä talvehtivat kiinanruusu ja lukuinen määrä muita rehusia joiden nimistä ei ole aavistustakaan. Turkissa miehet hoitavat useasti puutarhahommat, meidänkin pihassa mies ja naapurin herra jakavat saman kiinnostuksen aiheen. Joka kevät suunnittelusessio kukista, uusista siemenistä ja lannotteista.



Alkuaikoina yritin olla apunakin, kun ensi kerran ajattelin kastella pihaa, parahti naapurin rouva puoleltaan että anna olla, se on miesten hommaa ja kutsui teelle kastelun sijaan. Olen toki nauttinut kauniista keitaasta, on kiva istuskella kukkien ja vehreyden keskellä aamupalalla omalla pihalla ja poimia yrtit ja jopa osa vihanneksista omasta maasta. Tänä vuonna kukkia on istutettu vähemmin, vihannekset ja yrtit saivat jäädä laittamatta kokonaan, onneksi naapurin puolelta saa hakea tuoretta valkosipulia, sipuliheinää ja persiljaa. Jos ja kun tästä muille maille muutamme, saa pihan hoito hiljalleen hiipua.

Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole niin kovin tärkeää, sanoo vanha kiinalainen sananlasku. Mieheni mielestä parasta terapiaa on puutarhanhoito, töiden jälkeen hän suuntaa mieluusti pihalle tarkastelemaan kukkia, kastelee niitä ja hoitaa, siinä mieli kuulemma lepää ja rauhoittuu parhaiten, työasiat unohtuvat samantien. Vettä täällä käytetään surutta, niin kaupungin puistojen ja istutusten kuin kotipihojenkin kasteluun, veden kuutiohinta Ankarassa on 3 liiraa, joka sisältää jätevesimaksun, työpaikoilla ja tehtailla on omat hintansa. Meillä kuukauden vesimaksu pyörii noin 12-15 euron välillä, pihalle käytettävä kasteluvesi jaetaan kaikkien asuntojen kesken. Jaksan vuodesta toiseen ihmetellä ettei kukaan älähdä meidän ja naapurin pihaan uppoavan veden määrästä.

Ihan Ankaran keskustassa saattaa edelleen törmätä kanoihin pihoilla tai jopa lampaaseen, ystäväni raportoi hyvältä asuinalueeltaan lampaasta, jonka naapuri oli tuonut pihalle ruohonleikkuriksi ja todennäköisesti myös tulevaa uhrijuhlaa ajatellen.

Muuttaessamme tähän kotiin olimme onnekkaita pihanpläntin suhteen, tämän tyylisiä asuntoja on melko vähän tarjolla ydinkeskustanalueella, osassa kerrostalon pihataso on muutettu parkkipaikaksi, monissa alatason asunnoista ei ole omaa sisäänkäyntiä pihapuolelle.  Haaveissa toki on, että samantyylinen ratkaisu löytyisi myös uudesta kaupungista kun aikanaan kapsäkit pakataan ja sinne suunnataan. Ainakin tänä kesänä nautitaan vielä pihasta, kiireettömistä aamiaisista ja lekotteluhetkistä. Keväällä satoi paljon vettä, joten puistot, kadunvarret ja pihat ovat kauniin syvän vihreitä.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Lomalta palautumisia


Kotiuduimme Turkkiin jo loppu viikolla, seuraavana päivänä sain kylään ystävän opasajoilta eikä tietokoneeseen ole tullut juuri vilkaistua moneen viikkoon. Palasimme Espanjasta helteiseen Ankaraan, jossa mielenosoitukset jatkuvat vaihtelevasti ja kaupunki hikoilee paahteessa. Tänään puhaltelevat viileät tuulet ja huomiseksi on luvattu vesisadetta.


Vaikka Ankarassa on omat miinuspuolensa, kuten huono ilmanlaatu, meren ja järvien puute ja miljoonakaupungin lieveilmiöt, on tällä kaupungilla hyvätkin puolensa. Kun kesähelteillä päivisin tahti hidastuu kuumuuden vuoksi, voi silti lohduttautua pian saapuvan illan viileydellä. Kaupunki sijaitsee korkealla aroalueen keskellä ja lämpötilat laskevat yöaikaan niin että jopa keskikesällä joutuu toisinaan etsimään pitkähihaista illaksi. Vielä kesäkuun alussa käytimme kotona villasukkia iltaisin!

Kaupunki säilyy yllättävän vihreänä läpi kesän, keskustan asuinalueilla on miellyttävä tehdä kävelylenkkejä sillä katuja reunustavat valtavat vanhat puut jotka varjostavat mukavasti kuuminakin aikoina. Keskustasta voi valita leikkipuiston, jota suojaavat suuret puut keskipäivän aikaan. Pihojen kukat kukkivat ja ihmiset kerääntyvät parvekkeille ja pihoille illan laskeuduttua, tasainen pulina varsinkin viikonloppuisin jatkuu aamuyön tunneille asti. Ankarassa on myös mukavan rauhallista kesällä sillä monet suuntaavat kaupungista rannikolle lomalle tai kotikyliin.


Lomaa vietimme Espanjassa meren äärellä, ei voi muuta kuin todeta että on suuri onni jos saa asua meren lähellä, sen tuoksu ja pauhu ja erityisesti sen ympärille keskittyvä toiminta ovat niin suuri osa ihmisten elämää, että sitä ei edes huomaa ennenkuin joutuu kauas rannikosta. Rantakuppilat, rantakävelyt, istuskelut meren äärellä, lenkit rantahietikolla, uiminen ja löhöily sekä meren antimista nauttiminen ovat asioita, joista jää vaille kuivien arojen keskellä. Ei suolaa iholla ja hiuksissa, ei meren tuoksua vaatteissa eikä ihanan raakaa tuulta tuivertamassa. Elämme siis vahvassa toivossa että ensi vuonna asuisimme pysyvästi siellä missä kaikesta tästä saisi nauttia.


Lomalla oli ihanaa, oli myös ihanaa palata kotiin ja saada ystävä kylään. Aivot ovat vielä loma-asennossa mutta selvästi jo palautumassa kohti arkea, postaan tulevina päivinä lomasta sekä muutamia turistijuttuja Ankarasta, joissa tuli vierailtua pitkästä aikaa vieraamme kanssa. Nauttikaa merestä ja kaikesta mitä lomat tuovat kullekin tullessaan!