keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Asennetaan ja säädetään

Mieheltä paloi pinna tänä aamuna, oli kuin myrskyn merkki kun saavuin lääkäristä. Minulla taas kaikki toimi aamureissulla kuten pitikin, kun otin jonotusnumeron, kilahti toisessa kerroksessa numero jo valotauluun oman lääkärin oven yläpuolella. Meille sattui aivan loistava lääkäri kun muutimme tänne, kävin tohtorin luona rutiiniasioissa ja samalla sain hoidettua hoitajan kanssakin asiamme, aikaa meni noin vartti ja suunnistin tyytyväisin mielin kotiin.



Miestä ei naurattanut ihan yhtä paljon. Aamulla asentajat olivat jääneet laittamaan kotiimme ilmanlämpöpumppua, homman piti hoitua tunnissa, noh se ei ole hoitunut vieläkään, putkessa oli jotain häikkää ja miehet saapuvat huomenna asentamaan pumpun loppuun, toivottavasti. En nyt muista onko minkään masiinan ostaminen, asentaminen ja käytön aloitus sujunut helposti, tuskin. Kun ostat täällä jääkaapin tai ilmastointilaitteen, se toimitetaan kotiin paketissa. Sen jälkeen, merkistä riippuen, otat itse yhteyttä tai toimittaja ottaa, asennusfirmaan, joka saapuu paikalle hoitamaan asennuksen. Kuulostaa yksinkertaiselta? No ei se ole, joskus asentajat ovat niin kiireisiä ettei heitä saa paikalle kuin ensi viikolla, siinä se jääkaappi uutuuttaan hohtavana kiiltää nurkassa, kuinka helppoa olisi laittaa vain töpseli seinään. Ei kannata kokeilla sillä tällöin takuu ei tule voimaan. Monesti asentajat tulevat, ilmoittavat palaavansa aamulla puuttuvan osan kanssa, ja palaavat ehkä seuraavana iltana.

Aika kojeen toimituksen ja käyttöönoton välillä kuluu usein puhelimessa, kuten tänäkin aamuna. Miehen piti olla jo töissä kun hän vielä istui hikinen puhelin korvalla soittamassa myyntipisteeseen, huoltoon, sinne ja tänne. Myyntipisteestä pyydettiin soittamaan huoltoon, huollossa oli tietokonekatkos, joten eivät voineet antaa numeroita itse asentajille, sen jälkeen mies jonotti puhelimessa merkin aluepalveluun, josta lopulta yhdistettiin asentajien puhelinpalveluun, joka kirjasi ylös vihaisen toiveen, että asentajat saapuisivat aamulla tasan klo 09. Eiväthän he tietenkään saavu.

Kun muutimme tänne, olin ihmeissäni kun paikallisen puhelinlaitoksen mies soitteli minulle jo Ankaraan saaneensa puhelinlinjan siirtoilmoituksen ja kertoi olevansa oven takana, pahoittelin että olemme paikalla aikaisintaan seuraavana aamuna. Puhelinlinja asennettiinkin heti kun mies pääsi  Izmiriin. Seuraavana päivänä saapuivat hälytysjärjestelmän asentajat, kummasteltiin kun järjestelmä ei ottanut yhteyttä keskukseen, asian piti järjestyä päivän aikana. Ei tietenkään järjestynyt. Myöskään puhelinlinja ei toiminut, eikä tällöin myöskään internet. Aika moneen tahoon otettiin yhteyttä kunnes lopulta selvisi, että hälytysjärjestelmän asentajat olivat töpeksineet ja yhdistäneet linjat väärin, samalla oli näpelöity puhelinlinja kiinni. Kaikki selvisi, linjat aukenivat mutta menihän siihen 4 päivää. Turkissa se on mitätön aika, siitä on turha valittaa.

Mies osti ennen muuttoa hipaisupuhelimen, tekisi mieli sanoa nyt että minähän sanoin, pysyttelisit mummomalleissa niin kuin minä, vielä kun niitä on tarjolla. Nyt on menossa puhelin nro 3, ensimmäinen pimeni samana päivänä, toinen viikossa joten jännitetään monta viikkoa kolmonen kestää. Viimeisessä vaihdossa vaihdettiin jo mallia, jospa se nyt kestäisi. Syynä surkea luuri, ei huolto mutta voisi sitäkin hieman potkia. Jokaisen luurin hajottua puhelin toimitetaan itse huoltoon, voit toki viedä sen liikkeeseen, mistä ne toimitetaan kuitenkin vain kerran viikossa eteenpäin, huollossa testaillaan ja ihmetellään ainakin noin pari viikkoa ja todetaan että rikki se on. Viimeisellä reissulla huoltoon mies sai itselleen vanhanmallisen puhelimen käyttöön, akku kesti puolitoista viikkoa ja toimi kuin unelma.

Pesukoneen kanssa meillä on ollut vesivahinko lähellä ja viimeinen vaihdettiin heti kun se todettiin rikkinäiseksi, jääkaapin kanssa säädettiin myös, sen jalkaa vaihdettiin etänä kun olimme Suomen lomalla ja taloa pitävä ystävämme soitteli ihmeissään jääkaapin jalka kädessä seisovan huoltomiehen tullessa ovelle, jalkaa olikin odoteltu pari kuukautta. Se ei muuten sopinut täydellisesti. Tietokoneen takia avattiin jo juttu oikeuteen kun aikamme olimme uutta konetta säilöneet huollossa enemmin kun kotona, lopulta asia sovittiin ja meitä lahjottiin uudella koneella.

Että semmosta. Kuinkas teillä, pistäkää paremmaksi jos pystytte. Katsotaan millä aikajanalla ilmanlämpöpumppu alkaa lämmittää vai tilantaanko lisää villasukkia. Unohdin muuten hellan, sen kaasuletku oli asennettu väärin aikoinaan.

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Ei mikään Aurinkomatkojen mainos

Olen kaupannut aikoinani työkseni lomaunelmia suomalaisille Turkista ja muutamasta muusta maasta. Niistä ajoista on omakin Turkki kuva käynyt läpi monta prässiä, uudelleen julkaisua ja muokkausta, monta kertaa rutistettu ja nurkkaan viskattu versio on suoristettu, rypyt on silitetty ja kolhuja kestäneenä se on nykyisin omalla paikallaan muiden joukossa, ilman turhaa glooriaa ja mainospuheita.

 

Ankaraa on tullut parjattua blogissa ehkä suottakin, siellä asumisella on tärkeä osa elämässäni. Siellä nimittäin karisivat viimeisetkin Turkin haavekuvat. Kun saavuimme Ankaran bussiasemalle marraskuisen hyiseen ilmaan, näytti kaupunki niin suurelta mutta harmaalta, ei palmuja, eikä pilke silmäkulmassa olevia turkkilaisia. Ankarassa opin monta tärkeää asiaa, kuten kuinka löydetään kauden vihannekset edullisesti, kuinka tullaan osaksi turkkilaista naapurustoa, että suvun kanssa on parasta tulla toimeen ja että täällä ei toimita kuten lomaunelmien maailmassa. Turkkilaisessa lomakaupungissa ulkomaalainen tottuu herkästi liian hyvään ja helppoon, Ankarassa joutuu keskelle raakaa arkea.

Turkki on yhteiskuntana raadollinen, turkkilainen kyllä sen tietää ja kasvaa siihen, mutta ulkomaalaiselle moni asia selkenee kantapään kautta. Suomesta käsin oli helpompaa puolustaa tasa-arvoa, uskoa ihmisten olevan pohjimmiltaan hyviä ja puolustaa rehellisyyttä henkeen ja vereen, kyllähän rehtiys aina palkitaan, eikö? Turkissa joutuu laittamaan monet ihanteet pahvilaatikkoon, kannen kiinni, tiukasti teippiä päälle ja varastoon, sen voi noutaa mukaan sieltä Suomen lomalle. Turkkilaisessa yhteiskunnassa on pärjättävä, kyynerpäätaktiikalla ja sosiaalisilla taidoilla, suhteita ja verkostoa pitäisi olla, tilannetajua milloin kannattaa kertoa millainenkin totuus tai mitä jättää kertomatta.


Turkissa on myös opittava ettei kaikkea kannata uskoa, ei sitä punakkaa viiksivallua, joka hyvin vakuuttavasti kertoo, ettei täällä mitään työlupia kysellä, meihin voi aina luottaa, me järjestämme kaiken. Ne punaisimmat tomaatit joissa on eniten lappuja markkinoilla ( hormoonivapaa, lähikylän luomua, makea ja parhaista parhain) ovat todennäköisesti huonoimmat vaikka kauppias onkin ystävällinen vanha pappa. Eikä sen vanhan mummelin munatkaan olleet sen takapihalta. Monelle vakuuttelu ja asioiden kertominen parhaassa valossa on elinehto selvitä, oman perheen pitäminen leivässä menee ohi ihanteiden. Suomessa on monella on varaa ja aikaa taistella ihmisten, eläinten ja luonnon puolesta, monelle turkkilaiselle ne eivät ole edes toissijaisia asioita, omassa arjessakin on ihan tarpeeksi pelastamista.

Minullakin on ollut oma hurmosvaihe Turkissa, sitä söi kyllä samaan aikaan opastyö, jonka myötä valottui arki palmujen takaa. Kun istuimme mieheni kanssa myöhemmin Ankarassa villasukat jalassa täristen Anatolian viimaisessa talvessa, mielessä pyöri kaikenlaista. Ei ollut töitä, ei asuntoa, ei työlupaa eikä eläke kertynyt, luukustakaan ei tippunut tukia. Onneksi oli ystävä, jonka luona punottiin suunnitelmia kuinka tästä eteenpäin, rahoja laskettiin ja pihisteltiin lämmityskuluissa. Telkkarissa näytettiin kuinka entisen kodin kulmilla Bodrumissa jyräsivät aallot ja tuulet rantakuppiloita ja rakennuksia kumoon.


Ulkomaalainen Turkissa on tuuliajolla, yhteiskunnan osaksi tulemiseen saa tehdä paljon töitä, ihan kyynerpäitä myöten. On valmistauduttava siihen, että on pakko oppia ja laitettava itsensä likoon, asenteella en mä osaa ja kun mä olen vähän tällänen jää jalkoihin. Kieli on opittava, verkosto on luotava ja oli sitten kotiäiti tai töissä, niin jollain muotoa on oltava yhteiskunnan osa. Turkkilainen nainen kyllä tietää, minne mennä jos avioliitto ei kukoista, mistä elanto, jos mies kuolee ja kuka avuksi kun lapsi sairastaa mutta itse on mentävä duuniin, hän tietää tarkalleen monta liiraa maksaa koulutus, kouluruoka ja -kuljetus jo kuukausia ennenkuin lapsi syntyy. Harvalle ulkomaalaiselle tulee sellainen mieleen. Turkkilaiselle naiselle on myös selvää mikä ero on kotirouvan ja työssäkäyvän välillä, se on riippuvuus miehen varoista, eläkkeestä ja suvusta.

Monta vuotta sitten luulin tietäväni Turkista yhtä jos toistakin, nykyisin tiedän vain etten tiedä Turkista juuri mitään. Juuri kun luulen tietäväni jotain, tapaan turkkilaisen tai eteen tulee asia, joka tekee tiedon tyhjäksi. Meillä kävi hyvin miehen kanssa, kun löysimme töitä Ankarasta ja vielä hyviä sellaisia, palmujen ja maireiden sisäänheittäjien jälkeen virkamieskaupungin arki oli tervetullutta rutiinia työaikoineen. Opastöissä työnantaja hoiti asiat puolestani, asunnot, kulut, työluvat ja kaiken ikävän byrokratian, terveydenhuoltokin oli järjestetty yksityiselle Suomeen, jota käytin kääntymisaikoina. Ankarassa tavailin virastoja ja viranomaisnimikkeitä, keräilin tietoa mitä kannattaa käyttää hyväksi paikallisen terveyshuollon piiristä, mistä varataan aika ja minne mennään, mikä on papa-koe turkiksi, mikä lääkäri varataan mihin vaivaan? Virastoissa on parasta oppia toimimaan itsenäisesti tai alussa mies apuna, jonakin päivänä siitä tiedosta ja tottumuksesta voi olla apua.

Turkki on järkyttävän kallis maa kun suhteuttaa sen tavallisen kansan tuloihin, hinnat nousevat ja palkat laahaavat perässä. Jos mies on rikas niin silloin elämä helpottuu, suomalainen joka ajattelee ettei rahalla ole väliä, ei ole asunut Turkissa. Harva suomalainen haluaa asua kaupungin halvimmassa mustalaiskorttelissa tai asunnossa jossa on reikävessa, ruuan loihtiminen pöytään minimaalisella rahasummalla pelkistä kasviksista, linsseistä ja pavuista on vierasta. Rahalla, asemalla ja perheen kotipaikalla on väliä, se määrittää pitkälti tulevaisuuden suunnan, jonka voi vaihtaa korkeintaan lottovoitto. Turkkilaiset ovat epäileväistä kansaa, voisi luulla, että täällä saa helposti ystäviä. Totuus on, että turkkilaiset sosialisoivat pitkälti suvun ja perheen keskuudessa, koska heihin voi luottaa, ystävyyssuhteita solmitaan hyvin varovasti, vielä varovaisempia ollaan ulkomaalaisten kanssa.


Alkuaikoina Turkissa ihaninta mielestäni oli pyöräillä pieniä mukulakivikatuja pitkin aamulla, kun aurinko nousi pinjapeittoisten Taurus-vuorten takaa, jasmiinit ja sitruunapuut kukkivat, leipäkaupasta leijaili ihana tuoksu, puolitutut tervehtivät aamuntouhuissaan, ajattelin että saadapa elää aina välimerenrannalla, hullujen mutta ihanien turkkilaisten keskuudessa. Niistä ajoista ovat monet mielikuvat Turkista muuttuneet, moni asia mikä alussa viehätti, myöhemmin mätti ankarasti, ajoittaista paniikkiakin oli ilmassa kun tajusin kuinka tyhjän päällä Turkissa elellään. Kaiken jälkeen olen taas pienillä kujilla, täälläkin tuoksuu jasmiini ja sitruunapuu kasvaa pihalla, välimeri on edelleen ihan yhtä kaunis ja turkkilaiset hulluja mutta niin rakkaita pienine vikoineen. Täällä voi pärjätä pumpulimaisessa Suomessakin kasvanut mutta siihen vaaditaan paljon työtä eikä se työ tunnu loppuvan täällä koskaan.

perjantai 25. lokakuuta 2013

Televiootit

Syksy on pyörähtänyt käyntiin Turkin telkkarissa, se on täällä koulujen alkamisen ohella monen odottama hetki sillä uudet sarjat ja kesätauolla olleet hitit palaavat ruutuun. Turkin tv-maailma poikkeaa Suomesta melkoisesti. Täällä sarjojen suosituimmat näyttelijät ovat suuria staroja ja tienaavat suuria summia kuvauksista. Lukuisilla kanavilla on tarjolla töllöttimen täytettä, draamaa, komediaa, historiallisia sarjoja, koko perheen viihdettä ja jännitystä. Oma appiukkoni voisi varmaan tenttiä turkkilaisen telkkarin sarjatarjonnan viimeisten vuosien ajalta, niin hyvin hän on perillä niistä. Kun tavataan, latelee appi aina seuraamansa sarjat, tähdet ja arvostelut, hänen mielestä on perin kummallista kun tietomme sarjoista ovat monesti aika hatarat.

Öyle bir geçer zaman ki ja Akarsun perhe
Paikalliset siis kokoontuvat usein iltaisin klo 20 teeveen ääreen kun illan dizi eli sarja alkaa, ensi alkuun nähdään tiivistys edellisen viikon tapahtumista ja sen jälkeen sarjaa jatkuu yleensä klo 22.30-23.30 asti, ei siis mitään puolentunnin pärähdyksiä, Turkissa sarjojen seuraaminen on todellista kansallisurheilua, silmät sirrillään istumalihaksia huoltaen. Joillakin kanavilla illan sarja alkaa ilman tiivistelmää kasilta ja loppuu ennen puoli yhtätoista, jotta illan toinen sarja pääsee alkamaan. Älkää kysykö miten ihmiset jaksavat nousta aamulla töihin? Seuraavana päivänä illan sarjan tapahtumat ruoditaan niin teetuvissa kuin työpaikoillakin. Ellet ole perillä mitä Hürremillä oli päällä tai mitä Akarsun perheelle tapahtui tiistaina, saat osaksesi kummastuineita silmäyksiä.

Sulttaani Süleyman ja Hürrem
Sarjoilla on sen verran suuri vaikutus kansaan, että niihin ulottuu jopa poliitikkojen valta. Huippusuosittua Mühtesem Yüzyil sarjaa, joka kertoo ottomaaniajan hovista, on jouduttu muokkaamaan pääministerin ohjeiden mukaan. Sarjan juonenkäänteet eivät hänen mielestään tehneet tarpeeksi kunniaa historialle ja asiasta nousi melkoinen mediasirkus. Mellakoiden aikana nousi kohu kanavien takana vaikuttavista valtatekijöistä kun mellakoiden riehuessa kovimmillaan kanavilla esitettiin uusintoja, pingviinidokumentteja sekä tavalliseen tapaan perhesarjoja. Turkissa tv-toiminta vapautui todenteolla vasta 90-luvulla, jonka jälkeen valtionkanavien lisäksi markkinoille marssi yksityisiä. Valtionkanavia eli TRT-kanavia on lukuisia, niiden joukossa mm. kurdien oma kanava, lastenkanava ja dokumenttikanava. Uskonnollisia kanavia on muutamia, noin puolet kansan seuraamasta viihteestä välittyy kuitenkin maksullisten satelliittien kautta.

Mustalaiskorttelin asukkaat
Turkkilaisia sarjoja on kaupattu paljon ulkomaille, Balkanin alueelle ja Pohjois-Afrikan maihin, joissa ihmisiä kuulemma kiinnostaa turkkilaisten sarjojen välittämä elämäntyyli, Turkki on monelle tuulahdus vapaudesta ja osoitus, että muslimiyhteiskunnassa voidaan elää kuten Turkissa. Sarjoissa nähdään turkkilaisen yhteiskunnan kirjo, mustalaiskortteleiden elämää seurattiin vuosikausia Cennet mahallesi komediassa, monissa sarjoissa, kuten Adini Feriha koydum, paljastuu kuinka suuri on kuilu rikkaiden ja varattomien välillä, sarjoissa vilahtelevat turkkilaiset miljööt, eri vuosikymmenet ja läsnä on usein myös ajan poliittinen myllerrys. Paikalliset sarjat ovat laadukkaita, niihin panostetaan paljon rahaa ja sen huomaa, puvustus ja kulissit ovat mahtavia, monet näyttelijöistä todella tasokkaita ja mainontakin monesti massiivista. Aihealueet ovat usein aika rankkoja ja draama hallitsee sarjojen maailmaa, viime vuosina on käsitelty ainakin lapsiavioliittoa, perheväkivaltaa, raiskauksia ja historian karuja koukeroita. Ikuisia aiheita taitavat olla tuhoon tuomitut rakkaustarinat ja voi mitä suuria tunteita telkkari ihmisten koteihin välittääkään.

Voice of Turkey
Maan mediamoguliksikin voi jo varmaan luonnehtia Acunia, joka on tuottanut selviytyjät, voice of Turkey, tanssii tähtien kanssa ja kykyjenetsintäkisan maahan. Näitä sarjoja ja erityisesti niiden tuomareita Turkki rakastaa.Väkirikkaassa maassa kykykilpailuissakin nähdään vaikka mitä, monesti taidot korvaa vahva itsetunto. Tällä hetkellä kykyjenetsintää seurataan kolmena iltana viikossa monta tuntia, parasta ääntä metsästetään kahtena iltana viikossa, kun selviytyjät keväällä palaavat ruutuun, seurataan heidän toilailujaan saarella 16 t per viikko. Pienemmän luokan kisailuja on tarjolla erilaisin sanaleiken, haluatko miljonääriksi ja tietovisojen voimin, syksyllä käynnistyi myös Baba panik yapma, jossa isät jätetään selviämään lasten kanssa ilman äitejä, isät selviävät parin katselukerran perusteella hyvin, ihan turhaan heitä mollataan, taitaa aika olla ajanut tämän tyylisen viihteen ohi jopa Turkissa.

Puolison haussa: ehdokkaalla onkin 3 kiinnostuksen kohdetta, joista yksi on jo raskaana!
Päiväaikaan seurataan ns.naistenohjelmia eli erilaisia keskusteluohjelmia, joissa ruoditaan äitiyttä, terveyttä, lastenkasvatusta, vanhenemista, tehdään ruokaa maan eri alueilla ja esitellään käsitöitä, haastatellaan julkkiksia ja kauhistellaan taviksien perhekohtaloita. Iltapäivällä etsitään puolisoa parinhakuohjelmissa, joissa on draamaa ja käänteitä kuin parhaissa sarjoissa. Milloin kokelas narahtaa useamman ehdokkaan tapailusta samaan aikaan tai ruutuun tullut paljastuukin tarkkasilmäisten naapureiden toimesta jo naimisissa olevaksi! Viikonloppuna useammalta kanavalta voi seurata maan tähtien viimeisiä juoruja ja tapahtumia, paparazit ovat olleet toimeliaita taas viikon aikana ja kuvanneet rantakohteissa julkkisten vilauttamia selluliitteja, mahdollisten uusien pariskuntien muka salaisia poistumisia ravintoloista tai vuodatuksia heidän elämäntilanteista. Turkissa on vielä ihan omassa sarjassaan painiva julkkisluokka, jonka edustajat eivät kuulu tavallisten pulliaisten kastiin. Tosin heitä on tipauteltu maan kamaralle viime aikoina, nuoret nosteessa olevat näyttelijät ovat narahtaneet huumeista jo toista kertaa ja sellin ovia heilutellaan, sanoisin että ilmiö ei ole uusi mutta aiemmin nämäkin olisi kuitattu sievoisella summalla rahaa eikä uutinen olisi koskaan tullut kansantietouteen, joten tervetuloa pulliaisten joukkoon! Saa nähdä kuinka käy O.C kopio Medcezirin tulevaisuudelle kun päätähteä riepotellaan niin lehdistön kuin pian tuomarienkin toimesta.

Julkkisuutiset
Turkissa on lukuisia uutiskanavia, uutiset kestävät ainakin tunnin ja painottuvat aina maan sisäisiin asioihin, ulkomaan asioista kerrotaan hyvin rajallisesti. Pääministerin viimeiset painavat sanat, pahimmat kolarit ja onnettomuudet, talvella kaasukuolemat ja kesällä hukkumiset, muutama surullinen ihmiskohtalo ja lopuksi päivän kevennys kuuluvat ainakin jokaiseen iltaan. Urheilua tulee tuutin täydeltä, mieheni mielestä on ihan normaalia että useammalla kanavalla keskustellaan jalkapallo-ottellusta paneelikeskusteluna tuntien ajan, minusta ei, myöskään otteluiden uusinnat vuodelta 1987 tai 1995 eivät saa minua hihkumaan 'minä muistan tämän' tai latelemaan kentällisen nimiä ulkoon, mieheni saattaa saada kun oikein intoutuu. Kun ei ole syntynyt jalkapallohulluun maahan, ei vain voi ymmärtää. Illalla lukuisilla kanavilla keskustellaan politiikasta, toisilla taas tanssitaan vapautuneesti, puuhkat heiluvat ja naisten tekoripset räpsyvät.

Kurtlar Vadisin Polat ja kumppanit
Turkin tv on ihana, olen seurannut vuosien aikana intohimoisesti muutamaa sarjaa vaikka appiukon tasoista televioottia minusta ei kyllä tule, olen myös oppinut sarjoista kieltä ja jopa tapoja alkuvuosina, ensimmäinen sarja jota seurasin oli ihana perhesarja Çocuklar duymasin, helppoa Turkkia ja turkkia, sen jälkeen katsoin, edelleen jatkuvaa, Kurtlar Vadisia, jossa sukellettiin mafian ja maan alamaailman touhuihin, alkuaikoina turkkiaiset pojat hurahtivat sarjaan ja kadunkulmissa asteli Polatin ja tämän joukkion pitkiin poplareihin ja gangsterityyliin pukeutuneita televiootteja. Viimeiset vuodet seurasin joka tiistai klo 20 alkaen Ali Akarsun ja tämän perheen elämää 50-luvulta aina 80- luvulle asti ja voi jäin kyllä ikävöimään heitä, ihanaa ja koskettavaa ajankuvaa, perhedraamaa ja hyviä näyttelijöitä. Mikä nyt tilalle, samanveroista ei ole vielä löytynyt?