keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Tervettä päivää -lääkäritarinoita


Perheemme ei mielestäni sairasta jatkuvasti mutta keskimääräistä useammin käymme mielestäni lääkärissä, turkkilanen puolisoni pitää tahtia normina mutta hänen mukaan lääkäriin mennään aina kun on kuumetta ja vuosittaiset kontrollit kuuluvat asiaan, siis mitkä? Ennen Turkkiin muuttoa sisuskalujen ultraaminen, tippaan laittaminen mahataudin vuoksi tai ison verenkuvan ottaminen kontrollin vuoksi oli minulle ainakin ihan vierasta, täällä asuessa on minut on ultrattu ainakin kertaalleen päästä varpaisiin. Tämä on luulotautisen paratiisi, aikoja saa varattua helposti, tutkimuksissa ja pillereissä ei pihtailla, jokainen kiristys ja vaiva on tutkimuksen arvoinen, joten ei kun aikoja varailemaan!

Terveyskeskus
Muuton jälkeen Izmiriin edessä oli sairaalaviidakko, piti kartoittaa missä on parasta hoidatuttaa mitäkin vaivaa. Terveyskeskus löytyi läheltä ja perhelääkäriksi saimme miellyttävän Herra Erhanin, tyttö oli myyty nähtyään lääkärin leluin ja kivoin värein sisustetun huoneen, minä taas nähtyäni kauniit kukat iloisen värisissä kukkapurkeissa ikkunalaudalla, ihminen jolla on kukkapurkkeja ikkunalaudalla ei voi olla paha ihminen. Miestä sai hetken lämmitellä sillä lääkäri kannatti väärää jalkapallojoukkuetta, sen yli on päästy, kiitos hyvän hoidon. Terveyskeskus on pieni ja symppis, eikä vähiten tytön hoitajan rouva Perihanin vuoksi, pirteä punatukkainen hoitaja tuntuu olevan aina yhtä empaattinen ja keskittynyt, ihmettelen kuinka rouva muistaa jokaisen perheenjäsenet, katsoo suoraan silmiin ja puhuu  minulle hoitaessaan samalla muutamaa muuta puolikuntoista, kutsumusammatissa nähtävästi.

Kilpirauhasen kontrollini sekä hammaslääkärimme siirsimme yksityiseltä julkiselle, kaikki nuhakuumeet sun muut perusjutut olemme muutenkin hoidattaneet valtion puolella jo aiemmin. Hammaslääkärissä oli melkoinen liukuhihnatoimituksen maku, kun odottelin omaa vuoroani, kirjautui asemalla 150 potilasta noin puolen tunnin aikana. Numerot vilkkuivat valotaululla ja virkailijat naputtelivat tottuneesti koneitaan. Asemalle voi varata ajan tai saapua ilman varausta, olin varannut ajan ja pääsin täsmällisesti lääkärin penkkiin, huoneessa hoidettiin toisessa penkissä toista potilasta eikä takkiakaan tarvinnut riisua, ei siis turhaa ajan tuhlausta. Sillä aikaa kun suustani otettiin röntgen, oli lääkärini ehtinyt jo hoitaa yhden potilaan alta pois. Kiireisestä tunnelmasta huolimatta, hoito oli ihan hyvää ja kävin vielä tiskin kautta tarkistamassa että toimitus maksoi 0 liiraa. Juurihoidoista ja suuremmista operaatioista veloitetaan mutta summa on huomattavasti vähemmin kuin yksityisellä. Ihan näin helposti en muuten hammaslääkärin penkkiin päässyt, tarvittiin kaksi käyntiä, sillä ensimmäisellä tietojani ei löytynyt rekisteristä. Vihainen soitto miehelle, joka lähti paperinivaska kourassa valtion sosiaalivakuutustoimistoon, olisihan se pitänyt muistaa että oleskeluluvan uusimisen tai tietojen muokkauksen jälkeen on ulkomaalaisen aina kirjauduttava uudelleen vakuutuksen piiriin.

Hammasklinikan ulkopuolella myydään leluja, villasukkia, kirjoja ja tietenkin rinkeliä ja teetä.
Erikoislääkärissä olemme käyneet yksityisellä kahdesta syystä, se on edullista ja helppoa, valtiolla se olisi ilmaista mutta ei pussi tuollakaan ole kauheasti kärsinyt. Lääkärin vastaanoton perusmaksu on 20 tl, ultraus maksaa 20 tl ja röntgen 10 tl, veri- ja virtsakokeet kuuluvat hintaan. Gynekologin vastaanotto on hieman arvokkaampi eli 40 tl sisältäen tosin ultran, papa-kokeesta lisämaksu on 20 tl. Turkissa gynekologi ei muuten tutki rintoja vaan siitä vastaa yleislääkäri, jolta saa myös lähetteen rintojen ultraukseen tai mammografiaan. Turkissa on tavallista käydä ajoittain check-upissa, jossa tehdään perustutkimukset, klinikalla sen saa muutamalla kympillä. Tulokset saa vikkelästi, oma aikani oli aamupäivällä, kokeiden tulokset sain puolenpäivän jälkeen ja siitä vartin päästä olin taas lääkärin juttusilla. Kävelymatkan päässä olevalla Sifan yliopistolliselle asemalle on helppo mennä, maksan maksut mielelläni hyvästä palvelusta ja nopeasta toiminnasta, käytävät kiiltävät, kerroksissa soi rauhallinen hissimusiikki ja tiskien takana virkailijat hymyilevät niin leveästi että unohdan olevani sairaalassa.

Olin tänä aamuna lääkärissä, minut kutsuttiin sisään edellisen potilaan ollessa vielä huoneessa, kuuntelin siinä hänen vaihdevuosivaivansa ennenkuin oli lopullisesti minun vuoroni. Kun minun asiani oli hoidettu ja lääkäri odotteli hoitajaa hakemasta papereitani, kutsuttiin seuraava potilas jo huoneeseen, kuuntelin taas sujuvasti tällä kertaa rouvan lapsettomuushoitoasioita ja suunnitelmaa, huuleni nyki mutta kumpikaan turkkilaisrouvista ei ollut moksiskaan, toivottelivat hyvää vointia hymyssä suin lähtiessään. Lääkäriasioissa Turkissa ollaan avoimia, odotushuoneessa hoitaja kyselee kaikkien kuullen onko vieruskaverini raskaana, plastiikkakirurgi huutelee Ayse Rouvaa odotushuoneesta nenänkorjausasioissa.

Apteekkeja on paljon ja apteekkarin ammatti on tunnetusti rahalla palkittu.
Turkissa lääkäriasioissa kannattaa pitää pää kylmänä. Kannattaa selvittää milloin käyttää yksityistä ja milloin taas valtionpuolta, toisinaan  jatkohoidot tehdään samassa sairaalassa, hinnassa vain on melko suuri ero. Lääkärit saavat komissiota lääkkeistä ja erityisesti tämä näkyy yksityisellä sektorilla, antibiootteja ja kaikenlaisia flunssaa helpottavia troppeja määrätään liian helposti, tutkimuksien suhteen on sama juttu eli kannattaa harkita aina itse ovatko kaikki aiheellisia. Itse en ole syönyt puoliakaan vuosien aikana saamistani lääkkeistä, flunssa-asioissa käännyn tarvittaessa mieluummin valtion puolelle, jossa kausiflunssa on juurikin sellainen ja sitä hoidetaan särkylääkkeillä eikä antibiooteilla. Muutama vuosi sitten pyörin kovassa kuumeessa ja vatsataudissa helteisenä kesänä kotona, kuume tappaa pöpöt ja tavallista kovempi flunssa litaniat alkoivat jo kyllästyttää miestä. Lopulta annoin periksi ja olo oli lopulta aika autuas tippaan päästyäni. Aina ei tarvitse taistella kun helpotustakin on saatavilla. Ja milloin meillä olikaan seuraava lääkäriaika varattuna...?

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Holhoojan allekirjoitus, kiitos

Suomalaiselle itsestään vuosikausia huolta pitäneelle on kova paikka kohdata turkkilainen holhousjärjestelmä. Se ulottuu sukuun, virastoihin ja koko yhteiskuntaan. Turkkilainen kokee  ympäristön usein uhkaavana ja siihen vastataan toisia tarkkailemalla ja huolehtimalla, yleensä se on positiivista mutta tietyissä tilanteissa ahdistavaa, tekee mieli huutaa että minä en ole lapsi, osaan huolehtia itsestäni, puhukaa minulle ja antakaa minun hoitaa omat asiani. Suomalaisuus se siellä nostaa päätään.


Pankissa virkailija puhuu miehelle vaikka kyseessä on minun asia ja minä vastaan, en tiedä onko kyseessä pelkkä ulkomaalaiskynnys kun mies on sanonut jo viidesti että vaimo osaa turkkia. Olen tavannut Turkissa naisia, joille ei ole koskaan annettu mahdollisuutta huolehtia omista asioista, ensin asioista ovat huolehtineet vanhemmat ja sisarukset, myöhemmin aviomies. Tietyn vaiheen jälkeen on kadonnut jo varmasti kiinnostuskin. Turkissa miehen kuuluu hoitaa virastoissa, pankeissa ja sairaaloissa juoksemiset, tietyissä asioissa otan lunkisti ja säästyn hermojen menetykseltä viranomaisten kanssa mutta luonto eikä järki anna periksi heittäytyä täysin autuaan tietämättömään tilaan perheemme vakuutus- ja raha-asioista eikä varsinkaan itseäni koskevissa virastoasioissa.


Raskaana ollessani olin kaupungilla kavereiden kanssa, miehen sisko soitti ja kyseli kuulumisia, jonka jälkeen jatkoimme kiertelyä. Illalla mies kertoi kotiin saapuessaan siskonsa soittaneen huolissaan, tiesikö mies että olen kaupungilla, onkohan se turvallista niin pitkälle edenneen raskauden kanssa ja niin edelleen. Siskon tarkoitus oli varmasti hyvä mutta tapaus ärsytti. Suomalaisena on vaikea ymmärtää toiminta huolehtimiseksi, se on yhteisöllisen kulttuurin pelin henki, siteet ja langat yhteisöjen välillä pysyvät elossa juurikin näin. Anoppi on alkuvuosien jälkeen jo oppinut, että minä liikun, hoidan ja toimitan itsekseni asioita, en eksy vieraissa paikoissa, otan selvää eikä sormi mene helposti suuhun.

Turkissa varsinkin tytöt asuvat usein kotona elleivät ole avioituneet tai hyvässä ammatissa, se on kulttuurin lisäksi rahakysymys. Turkkilaisen perheen on vaikea sisäistää ulkomaalaista miniää, joka on muuttanut nuorena pois kotoa sinkkuna, maksanut laskut itse, huolehtinut opiskeluistaan ja lääkäriajoistaan, asunut jo nuorella iällä vuosia ulkomailla ja oppinut pärjäämään. Ympyrät ovat olleet niin erilaiset perinteisen turkkilaisen tytön kanssa, että sen selittäminen on lähes mahdotonta. Onneksi on mies, joka osaa asetella sanat oikein turkkilaisen perheen ja ulkomaalaisen puolisonsa välillä, sen ansiosta kukaan ei enää hyperventiloi luurin toisessa päässä kuullessaan lapsenlapsen olleen ulkona pakkasella tai miniän hoitamassa yksinään asioita uudessa kaupungissa. Siihen ominpäin asioita hoitavaan miniään on vain opittava luottamaan.


Kun tyttö oli ihan pieni, olimme anoppilassa kylässä. Pienokaista tuli tapaamaan eräs naapurin rouvista, jonka tytär oli saanut muutama kuukausi aiemmin lapsen. Naapuri selitti anopille etteivät nuoret tiedä mitään lastenhoidosta, hänen on oltava jatkuvasti paikalla, anoppi taas sanoi että me kyllä hoidamme itse lapsenkasvatuksen. Naapuri tyrmäsi asian täysin, se on mahdotonta sillä nuoret eivät osaa eivätkä tiedä. Olimme miehen kanssa ihan hiljaa, olisi ollut turhaa selitellä että kyllä me jotain kuvittelimme tietävämme ja mitä emme tienneet, opettelimme, apuakin osaisimme pyytää tarvittaessa. Naapurin rouva olisi taatusti kohauttanut olkiaan alan kirjallisuudelle ja internetin ihmeelliselle maailmalla, vielä turhempaa olisi kertoa että Suomessa meidät opetetaan jo nuoresta asti tulemaan toimeen omillamme.

Kotikadun varrella oleva leipäkauppias on korttelimme lankoja käsissään pitävä herrasmies, minne olet menossa, mistä tulet? Et kai ostanut kanamunia siltä naapurikorttelin huijarilta? Leipäkauppias on katumme epävirallinen muhtar eli korttelipäällikkö, joka taatusti tietää jokaisen tulemiset ja menemiset, vieraat ja kärhämät, hän kuulee ja kuuntelee ja toimii korttelimme yleisenä holhoojana. Holhouksella on puolensa ja puolensa, pahimmillaan se toimii tyttöjä yhteiskunnallisista asioista ja itsenäistymisestä erottavana tekijänä kun taas parhaimmillaan se on kuin pehmeä syli, johon on helppo turvata, tietää että joku huolehtii ja katsoo perään.

perjantai 21. helmikuuta 2014

Majatalo on avattu

Tämän ulkosuomalaisen ystävät ja sukulaiset ovat jääneet osittain Suomeen, matkan varrelle toisiin kaupunkeihin tai vaihtavat paikkaa edelleen maiden välillä. Tytön molempaan mummolaan on matkaa ja  kyläilijät saapuvat usein meille pidemmäksi aikaa. Kaverit Suomesta eivät poikkea vain kahville, eivätkä mummot, ukit, dedet ja babaannet saavu hoitoavuksi vain hetkeksi, meille tullaan usein kylään ajan kanssa.


Entisessä kodissa meidän sukulaiset ja ystävät joituivat majoittumaan keittiön toiseen osaan sijatulle vuodesohvalle tyttären syntymän jälkeen, nykyinen koti on suuri ja vieraille ihan oma huone. Viime viikonloppuna varaston asemaa toimittanut huone sijattiin ekalle vieraalle, pahvilaatikoita vietiin pois, tuuletettiin ja järjesteltiin. Nurkassa seisoo edelleen iso pahvilaatikko täynnä tytön vauvantarvikkeita, joista olisi hankkiuduttava eroon. Vuodesohva saatiin sijattua, vieras käytiin hakemassa metropysäkiltä ja tämä kuluva viikko on ihasteltu yhdessä Izmiriä, juteltu tuntikausia kuulumisia, muisteltu menneitä ja suunniteltu tulevia.


Muutama pitkäaikaisiin vieraisiin tottumaton on joskus kauhistellut kuinka me jaksamme kun isovanhemmat saapuvat viikoiksi tai kaverit viikoksi tai pariksi, parhaimmillaan väkeä on ollut yhtäaikaa saman katon alla lähes kymmenkunta. Turkkilaiselle se on pieni porukka mutta suomalaisella saattaa alkaa otsasuoni sykkimään kun taiteilee nukkumajärjestelyjen, eri kulttuurien ja ruokajärjestelyjen kanssa. Vaikka en olekaan niin turkkilaistunut että nauttisin yllärivieraista niin jokainen maailmalla asuva varmasti tietää kuinka ihanaa on saada hyviä ystäviä ja rakkaita sukulaisia kylään. Päivät ja viikot kuluvat siinä seurassa vähän turhankin nopeasti. Monikulttuurisessa suhteessa kannattaa oppia joustamaan sukulaisten ja vieraiden kohdalla, tavat ja ajatusmaailmat poikkeavat varmasti ainakin jollakin tasolla mutta siitä huolimatta ne toisen sukulaiset ovat puolison läheisiä ja omien lapsien sukulaisia.



Toki vieraiden kanssa kiertely ja touhu käy toisinaan melkein työstä, tulkkaat kaupoissa ja tinkaat markkinoilla, mitä tuo sanoi, mitä tässä lukee ja aivot raksuttavat koko ajan. On kivaa näyttää Turkkia, turkkilaisia ja turkkilaisuutta vieraille, kertoa että tuossa on alan kahvila, jossa papparaiset kokoontuvat ja kaupungin fanaattisimmat jalkapallofanit, viedä kahvilaan, josta saa paikallista börekiä eli poyozta ja vieraat on toki vietävä sokkeloiseen basaariin, näytettävä hääpukukaupat, mausteenmyyjät ja ihailtava merimatkaa lautalla. Samalla tulee itsekin lähdettyä paikkoihin, joissa ei tule usein käytyä, lomalaisten kanssa näkee tutut kulmat uudella tavalla.


Vaikka nautimme keskenään olosta miehen ja tytön kanssa niin ihan yhtä paljon odotamme meille ajoittain saapuvia vieraita. Kun kaukana asuvia ystäviä ja sukulaisia ei voi nähdä tarpeeksi usein, on otettava kaikki irti sitten kun tavataan. Lähdön jälkeen onkin tyhjä olo, talo on ollut täynnä naurua ja touhua ja tyhjät sängyt ja hammasmukit tuntuvat orvoilta. Sitten laitetaan vuodesohvat kiinni, pesukone päälle, palataan ruotuun ja laitetaan taas normaali arki rullaamaan.

 Majatalomme on nyt avattu ja eka lakanapyykki koneessa, oli ihanaa saada kallis ystävä kylään vaikka eron hetki olikin haikea. Ensi kuussa saapuvat isovanhemmat ja sitten ystävät, kesä tekee siis selvästi tuloaan. Izmir antoi parastaan viime päivinä ilmojen suhteen, tepastelimme jopa lyhythihaisissa kaupungilla ja nautimme auringosta ja tyynestä merestä, voiko tälläistä olla helmikuussa? Ei ainakaan pitäisi, sillä monet maanviljelijät ovat jo pinteessä ja maanviljelijöiden liitto harkitsee tukien maksua jo varmana pidetyistä sadon menetyksistä. Ystävä huokaili ja ihasteli, Ankaran jälkeen ensin merta ja sitten vehreyttä, kauniita puistoja ja sitä, ettei kukaan tuijota ulkomaalaista, minä olinkin jo liian tottunut näihin asioihin, joten hyvä kun kävi muistuttamassa.


Kolusimme basaarialuetta niin lahjakkaasti että melkein eksyimme, pakolliset Izmirin turistikohteet käytiin katsomassa, syötiin loistavat kebapit kera piyazin ja juotiin pullo ayrania, kahden ulkomaalaisen seurue sai perään useamman innokkaan hello would you like to see my leather center ja I have been in Turku -opasehdokkaan, niistä hankkiuduttiin tehokkaasti eroon. Maisteltiin Izmirin viiniä, simpukoita, hortoiltiin ja kahviteltiin, syötiin poyoz börekiä ja koluttiin kahdet markkinat, tavalliset ja orgaaniset, tehtiin minimaalisesti ostoksia ja istuttiin puistoissa. Lörpötettiin niin paljon että kurkkua pitää jo rykiä. Tervetuloa siis majataloon, huone on valmis ja kesä saapumassa!

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Terveellistä ruokaa Turkissa?

Vein keskiviikkona kaupunkiin äskettäin muuttaneen rouvan markkinoillemme. Värit, runsaus, uudet ja ihmeelliset oksat ja heinät sekä jättimäiset kaalit ja retiisit saivat tulokkaan mykistymään siinä määrin että ostosten teko unohtui. Ensi viikolla mennään kuulemma tyhjentämään koko tori. Ovatko hedelmät ja vihannekset lähituotantoa, mikä painoarvo on markkinakojun pahvikyltillä, jossa lukee hormoonivapaa, onko ruoka terveellistä Turkissa?


Aika ajoittain uutisoidaan ministeriön pistokokeissa löytyneistä tuottajista, jotka eivät läpäise valvontaa, viimeeksi haaviin jäi maidontuottajia. Kojuissa, markkinoilla, katujen varsilla ja lukemattomissa kuppiloissa myytävien elintarvikkeiden valvonta on kuitenkin lähes mahdotonta, mistä on kotoisin mummelin myymä juusto kadun kulmassa, mummeli tuskin tietää mitä pastörointi tarkoittaa. Suomessa elintarvikevalvonta on tehokasta, Turkissa se tuntuu olevan enemminkin pistokokeiden varassa. Kansalaiset ovat pakostakin epäileväisiä, suosivat luottomyyjiä ja tunnetuimpia merkkejä. Monet turkkilaiset ovat fanaattisia ruoka-asioissa, mikä on ihan ymmärrettävää paikallisessa elintarvikeviidakossa, ei valmistuotteita, ikinä. Jogurtti tehdään itse, keksit ja leivonnaiset myös.

Lähikaupan myyjä päivitteli punaisen ihottuman peitossa olevia käsiään, pesuaineistako? Ehei, vaan hedelmien käsittelystä.Viime vuonna valtion maitoprojekti kouluissa sai ikävän lopun, ympäri Turkkia lapsia joutui sairaalahoitoon maidon takia. Vesijohtovedessä saattaa olla raskasmetalleja ja geenimuunneltuja elintarvikkeita arvioidaan olevan markkinoilla noin 800 tuotetta. Nyt talviaikaan tv:ssä varoitellaan täytetyistä simpukoista, joita kaupitellaan joka puolella.


Orgaaniset tuotteet on selvästi kohdennettu varakkaalle väestölle, marketeissa ne on aseteltu viehkoihin pussukoihin ja hylly on kaunis ja kutsuva. Miehen mukaan koko homma on täyttä hölönpölyä, hän kuuluu siihen osaan turkkilaisia jotka kävelevät aamutuimaan mieluummin pari kilometriä Mehmet sedän munakauppaan hakemaan Foçan kylän munia kuin ostavat tavismunia lähikaupasta ( täyttä sheissea) tai orgaanisia Migroksesta ( huijausta). Oletko istunut aamiaispöydässä turkkilaisten kulinaristien kanssa? Siellä väitellään mistä kylästä tulevat parhaimmat munat, unohtamatta tomaatteja, niistä riittää aina tarinaa, puhumattakaan oliiveista ja juustoista. Osa ruuan terveydellisistä vaikutuksista on niin päätä huimaavaa tarinaa että on parempi olla hiljaa. Kourallinen oliiveja vastaa pihviannosta. Hunajaa hunajaa, se on terveellistä jopa sokeritautiselle, oletteko kuulleet sokerin puutteesta? Jos et syö leipää, joudut lääkäriin B-vitamiinin puutoksen vuoksi, eikä leipää kannata tarjota paloittain vaan limppu per pää. Niin ja pääministerin kampanjoinnille terveellisemmän täysjyväleivän puolesta appiukko sanoo yksinkertaisesti että se on pahaa, antakaa pullalimppu. Keskustelu on päättynyt.


Isoimmissa kaupungeissa on orgaaniset markkinat, suurimmissa marketeissa orgaanisten tuotteiden hyllyt tai halutessaan voi tilata netin kautta kotiin valmiita luomukoreja. Orgaanisilla markkinoilla on tiukasti kontrolloitu, kuka siellä saa myydä. Viimeeksi kun ostin parsakaalin sieltä, oli se niin orgaanista vilissen pieniä ötököitä, jotka eivät kuolleet kuumassa vedessäkään, kerta orgaanista broileria riitti ja palasimme tuttuun kyläkanaan. Tavallisilta markkinoilta ostetut pikkutomaatit maistuivat ihanan makeilta ja mustalaismummon myymät yrtit näyttävät tarpeeksi autenttisilta makuuni. Ja niitä vaarallisia simpukoita rakastan, joten tässä asiassa elän vaarallisesti ja syön riskillä.


Muutama vinkki Turkin elintarvikeviidakkoon
  • Älä osta oliiveja, juustoja tai jogurttia kadun varrella myyviltä kaupustelijoilta. Juusto ei aina ole juustoa ja pilaantuneita oliiveja värjätään maaleilla.
  • Luontaistuotekaupoissa ostoksilla kannattaa olla tarkkana, laihdustusvalmisteet ja lääkkeenomaiset tuotteet saattavat olla vaarallisia.
  • Monissa tuotteissa lukee natural, katkisiz (lisäaineeton) tai doğal (luonnontuote), mutta se ei usein tarkoita mitään.
  • Oikeaa orgaanista tuotetta kauppaavalla on oltava asianmukaiset sertifikaatit.
  • Kannattaa suosia tunnettuja merkkejä.
  • Myynnissä on toisinaan jo ihan silminnähden huonoja tuotteita, nahistuneita vihanneksia ja ö-luokan perunoita.
  • Hyllyissä saattaa olla myös vanhentuneita tuotteita ( erityisesti maitotuotteet!) joten tarkista aina päivämäärä. 
  • Geenimuunneltuja tuotteita on ainakin osa valmiskeitoista, nakeista ja makkaroista, maitojauhe, eläintenruuat, riisi, lastenruuat, limpparit ja mehut, suklaa ja lihaliemikuutiot. Ministeriön mukaan näihin tuotteisiin on tulossa merkintä mutta kuka tietää milloin...
  • Tilamaito kuulostaa ihanalta mutta kylmäketju ei ole aina pitävä.
  • Niiden simpukoiden ja muidenkin merenelävien kanssa pitää olla tarkkana, älä osta kalaa kadun varrelta kärrystä.





torstai 13. helmikuuta 2014

Turkkilaisen kodin pikaruokaa

Toinen ruuista on ehkä enemmin pikaisen oloista, rasvaista mutta ah niin herkullista, tosin ihan hetkessä se ei valmistu, toinen taas on oikeasti nopeaa ja vaivatonta, saanko esitellä Tarhana Çorbası eli Tarhana keitto ja Kizartma eli paistettuja perunoita ja vihanneksia jogurttikastikkeessa. Viimeinen on ollut suosikki alusta asti, sen sijaan Tarhanan maku ei alussa vakuuttanut, nykyisin olen siihen koukussa ja tulinen versio on suuri suosikkini.


Tarhana keiton aineksia myydään kaupoissa ja markkinoilla, jos on hyvä tuuri kuten meillä oli Ankarassa, saimme keiton ainekset joka kesä talonmiehen rouvalta, joka valmisti ne itse. Tarhana keittoa kannattaa hankkia maustekaupasta tai markkinoilta, saatavilla on luomua ja valittavana valmiiksi tulinen tai miedompi maku. Keiton teko on superhelppoa, valmista jauhetta sekoitetaan veteen, sekoitetaan hyvin ja keitellään, sekaan hieman tomaatti salçaa eli tomaattipyreetä ja mausteita. Se on siinä. Entisen kodin talonmiehen vaimo sukulaisineen valmisti keittoaineksia kesällä talven varalta, prosessissa vihanneksia, vehnää ja jogurttia fermentoidaan, sen jälkeen niitä kuivataan auringossa joten rouvat asettelivat pihapöydälle ne liinojen päälle kuivamaan, lopuksi seos jauhetaan ja maustetaan. Keiton maku on hapan ja meille se maistuu parhaiten kylminä talvi-iltoina tuoreiden sämpylöiden kera ja mielellään tulisena.

Mitä tänään syötäisiin kysymykseen hihkaisin viime viikolla Kizartmaa, se on rasvaista ja se on hyvää, parasta on että mies tekee sen meillä. Helppoa, tosin hellan äärellä saa hetken seisoskella. Pilkotaan noin 5 perunaa tikuiksi, kaksi munakoisoa siivutetaan vinoittain ja turkinpippurit sekaan sellaisenaan. Lämmitetään pannulla runsaasti öljyä ja sitten vaan friteeramaan, ensin perunat, sitten munakoisot ja lopuksi turkinpippurit, nostellaan satsit kypsinä sikinsokin tarjottimelle, lopuksi päälle kaadetaan runsaalla valkosipulilla ja aavistuksella suolaa maustettu jogurttikastike. Sitten syödään kaikki kerralla. Nam ja röyh.

Mikä on teidän kodin pikaruoka suosikki?

maanantai 10. helmikuuta 2014

Tapahtui kakkukaupassa

Turkissa asuessa oppii kyynärpäätekniikan ja joskus joutuu hermostumaan, sehän nähtiin jo pahvilaatikkoepisodissa, josta kirjoitin muutama postaus aiemmin. Viime viikolla karjaisin ainakin kahdesti aika kovaa ja korkealta puistossa kun isompien lasten käytös ärsytti, valistin poikia menemään palloineen muualle, sillä jos se tulee minun tai jonkun päähän, sattuu kamalia ( en kyllä tiedä mitä kamalia olisin tehnyt, se olisi selvinnyt sitten). Toisen kerran hermostuin kun isommat lapset jyräsivät liukumäkeä väärään suuntaan, minusta noin isojen lasten kuului olla ihan muualla ja sinne muualle nuo itsensä nopeasti veivätkin. Onneksi täällä hieman vanhemmalla naamalla on vielä jotain auktoriteettia lasten keskuudessa.


Viime viikolla olin etsimässä tuttavan kanssa tämän lapselle kakkua synttäreitä varten, täällä ne yleensä tilataan leipomoista sillä saman rahan saa melkein menemään kakkutarpeisiin kun valmiiseen kakkuun. Nyt löytyi kyllä pojalle hieman hinnakkaampi autokakku, ja muu ei kelvannut, se oli saatava. Taas kerran pohdiskelin että onkohan tällä pienellä leipomolla hienoista kakkumainoksista huolimatta halua myydä niitä? Niin laiskasti myyjä asiaa hoiti, huoh pitää soittaa kakkumestarille, voi ei sitä kuule saa niin pientä, jaa että otatte niin ison, tiedättekö rouva mitä se maksaa, no saahan sinne sisälle kai banaaniakin? No minä soitan, puhukaa itse. Just, mitäpä jos myyjä olisi innokkaana esitellyt kakkua ja soitellut itse asiansa, olisin varmaan voinut kertoa jotain positiivista tuostakin leipomosta. Synttäripäivänä menimme hakemaan kakku, kello 12, kuten sovittu. Kakkua ei ole missään, myyjä viittaa kintaalla laiskasti ja soittaa kakkumestarille, onkohan se kakku tänään tulossa? Onkohan? Nips naps. Räjähdän, siitä kakusta on maksettu käsiraha ja se oli kallis! Oli sovittu 2 päivää sitten että kakku on täällä tänään 11-12 välillä, lapsi odottaa juuri sitä kakkua tarhassa ja auto on sakkopaikalla, mikä tässä mättää??? Jaa, käykää hakemassa sielta kakkumestarilta jos haluatte, ei kai sitä nyt 2 päivää aiemmin käyty tekemään....nips naps. Pidättekö meitä idiootteina? Sen kakun on oltava täällä 10 minuutin sisällä tai annatte rahat tänne, en voisi olla vähempää kiinnostunut missä se on tai kuinka se tehdään, se oli kallis ja sen piti olla jo täällä!!!!! Hiljaisuus, koko leipomo seisoo. Soitellaan ja pahoitellaan, kakku tulee heti.

Ystäväni on juuri tänne muuttanut ja varmasti kauhuissaan välikohtauksesta, mitähän tuo karjuu. Huokaan, tälläistä täällä välillä on, joutuu riehumaan saadakseen jotain, toinen vaihtoehto on jäädä jonon hännille kaupassa, ulkopuolelle ruuhkabussista, ilman alelöytöä kun joku sieppaa sen nenän edestä tai nyt, ilman kakkua. Olen jo kertonut, että täällä ei saa olla liian kiltti, sitä kun käytetään helposti hyväksi. Mutta että miksi niin monesti joku tilattu tavara tai tuote on myöhässä, hukassa, tulossa tai kadonnut? Edellisenä päivänä on juurikin koeteltu mieltä matkalla ostariin, johon mentiin bussilla. Kun bussi saapuu, hyökkää eteeni nuori nainen perässään perhe, muina miehinä tunkemassa ohi. Karjaisen tyttö sylissä vihaisesti ja mutisen vielä perään että on tavat kuin eläimillä! Pääsen bussiin, voittajafiiliksellä. Annan kyllä tilaa vanhuksille ja lasken hymyillen kassajonossa pelkän maitopurkin kanssa tulleen keulimaan mutta sivulta ei ohitella ja älkää kuvitelko, että ulkkista huijataan vain koska se on ulkkis.

Kohtaus kakkukaupassa on ohi, myyjä jatkaa laiskasti myyden pullia ja kakkuja ja meitä naurattaa jo matkalla tarhaan kun aurinko paistaa. Hieno autokakku on takapaksissa ja synttärisankari lopulta onnellinen. Mies nauraa illalla että ainakin on yksi pulju vähemmin, jossa tarvitsee asioida.

lauantai 8. helmikuuta 2014

Kauhukakaroita

Suomessa tuntuu tasaisin väliajoin roihahtavan joku lapsikeskustelu valloilleen, milloin ärsyttää päivähoito-oikeus, milloin taas yhteiskunnan suhtautuminen ja nyt sitten ärsyttävät lapset, koska ne riehuvat ja hilluvat. Kamalaa, sellaisiako ne lapset ovatkin. Aiheesta kirjoitti joku aika sitten Sanna Ukkola. Hieman ihmetytti koko artikkeli sillä en ole koskaan huomannut suomalaisten lasten olevan jotenkin kurittomia ja huonotapaisia, aikuisissa ihmisissä tuntuu olevan huomattavasti suurempia puutteita, ainakin käytöstapojen osalla.



Nujakoivia ja karjuvia lapsia olen tavannut joka paikassa huolimatta onko lapsi ollut suomalainen, turkkilainen vai vietnamilainen. Turkissa lapset saavat kyllä olla lapsia, mekastaminen ja riehuminen on useimmiten hyväksyttyä, toisaalta ruumiillista kurittamistakin harrastetaan täällä vielä joissakin perheissä Suomea yleisemmin, luunappi kiukuttelevalle lapselle tuntuu olevan edelleen erityisesti väsyneiden isovanhempien keino. Lapsia Turkissa näkee joka paikassa, ravintoloissa, gynekologin vastaanotolla, valtion virastoissa ja ruuhkaisissa ruokakaupoissa, harvemmin kukaan miettii onko soveliasta viedä lasta mukanaan johonkin, sekaan vaan.

Olimme viikolla ostoskeskuksessa ja kävimme samalla syömässä, tiesimme kyllä ettei tyttö kauan jaksa istua paikoillaan, sen verran että ruoka saadaan pöytään, pillimehu puolilleen ja parit ranskalaiset suuhut, sen jälkeen alkaa juoksentelu joka huipentuu tasajalkahyppelyyn ja leikkipaikalle vaatimiseen, ketään ulkopuolista se ei tuntunut haittaavan tai kummastuttavan. Lapsia on ravintoloissa lähes aina, ympäristö ei koe lapsellisesti käyttäytyvää lasta kummajaisena. Tarjoilijalla on usein aikaa pörröttää tytön tukkaa, naapuripöydän täti tai setä intoutuu usein juttelemaan tytölle, lähes joka paikassa lapselle on varattuna jotain viihdykettä ja sen ei tarvitse olla kovin kummallista, tikkari tai ilmapallo pelastaa monta tilannetta. Viimeeksi tyttö oli mukana lääkärikäynnilläni, vallattoman tytön sai rauhalliseksi vastaanottovirkailijan ilmapalloilla ja lopun aikaa tyttö tutkiskeli stetoskooppia. Ei sen suurempaa showta, mulkoilua tai tuhahtelua.


Jos ympäristön asenne on se, että lasten on paras pysyä kotona ennenkuin he oppivat käyttäytymään niin silloin on turha olettaa että käyttäytymään on mitään mahdollisuuksia oppia. Opasajoilta on jäänyt mieleen se, kuinka tarjoilijat jaksoivat ihmetellä hiljaisia ja rauhallisia suomalaisia pellavapäitä, turkkilaiset lapset kun tuntuvat usein huomattavasti tempperamenttisemmilta suomalaisen rauhallisen luonteen omaavan rinnalla. Suomalainen ympäristö poikkeaa myös aika paljon vaikkapa Turkista, Suomessa on hiljaista ja rauhallista kun taas täällä yleinen älämölö on jatkuvaa, lasten äänet eivät juuri seassa haittaa. Suomessa lapset saavat kulkea ja opetella elämää huomattavasti omatoimisemmin, Turkissa vaaroja on enemmin ja lapset ovat tiukemmassa ohjauksessa. Koko Suomen väkiluku on sama kuin Istanbulin yhden kaupunginosan, suurissa massoissa liikkuessa on väkisinkin opittava toimimaan lauman mukana ellei halua jäädä jalkoihin.


Uhmakohtauksia, mummoille karjuvia nappuloita tai sokerihumalassa pyöriviä lapsia näkyy ainakin täällä. Oman kokemuksen mukaan turkkilaiset lapset oppivat myös huomattavasti aggressiivisemmin puolustamaan ja nostamaan nyrkit pystyyn kuin suomalaiset sisaret, paikalliset leikkipuistot ovat hyvä lähtölaukaus yhteiskunnassa selviämiseen. Suomesta tänne äskettäin muuttanut äiti on huomioinut erona Suomeen sen, että lapsia todellakin on joka paikassa, puistot aina pullollaan ja että tarhassa lapsille opetetaan järjestelmällisesti käytöstapoja. Pari vuotias lapsi on kuitenkin aika alkutaipaleella käytöstapojen opettelussa. Selkä suorassa illallisravintolassa hiljaa istuva ja simpukoita tyynesti auki napsiva pieni lapsi on minusta huomattavasti pelottavampi kuin hiki päässä punaisena huutava lapsi, joka vaatii vielä kerran päästä pallomereen ja kiipeilemään leikkipaikkaan.

Chez Helena valaisi blogissaan ranskalaisesta näkökulmasta asiaa:  http://chezhelena.com/2014/01/09/rakkautta-ja-rajoja/

Katja Lahti antoi vastineensa Hesarissa: http://www.hs.fi/elama/Ymm%C3%A4rret%C3%A4%C3%A4n+vaihteeksi+lapsia+juoppojen+sijaan/a1391567344479?ref=hs-hitaat-e-1

perjantai 7. helmikuuta 2014

Pahvilaatikot käytävällä -logistisia ongelmia

Kaupassa käynti voi osoittautua Turkissa joskus haasteelliseksi, varsinkin jos mukana on lapsi rattaissa. Eräänä aamuna menin tytön kanssa lähikauppaan, josta nappaamme toisinaan mukaan maitoa, jogurttia tai muuta hyllyntäytettä. Survoimme kiireessä sisään, lastasin rattaisiin maitoa ja tytölle välipalaa kun törmäsimme takakäytävällä pahvilaatikoihin, potkin tyhjät edestä ja pujottelin eteenpäin, törmätäksemme suurempaan pahvilaatikkovuoreen, joita ei niin vaan potkittu edestä. Kilahdus. Kenelläkään ei tuntunut olevan sen suurempaa kiirettä niiden purkamiseen tai käytävältä pois siirtämiseen. Repiessäni rattaita tulosuuntaan yli ensimmäisen estekohdan kilahdin ihan kunnolla, kerroin koko kaupalle miten käsittämätöntä on ladata käytävät täyteen täysiä pahvilaatikoita keskellä päivää, pitäkää maitonne ja muut, oli pieniä vaikeuksia raivon kupliessa ulostautua sisääntulohäkkyrästä rattaiden kanssa.



Olen käynyt samassa kaupassa välikohtauksen jälkeenkin, myymäläpäällikkö yritti selitellä kuinka vaikea tilanne on, kun kuorma tulee useita kertoja viikossa eikä varastotilaa juuri ole. Onneksi Turkissa saa aika vapautuneesti purkautua eikä ketään ihmetytä että eilen punaisena raivonnut rouva jolkottelee ihan rauhallisesti seuraavana aamuna taas samaan puljuun maitopurkin perässä. Tiedän lähipiiristä, että meitä on muitakin joiden nyt-meni-hermot-ja-näytän-sen -tyyli on muuttunut hieman turkkiaiseksi täällä vuosien saatossa ja onko ihme? Pienet kilahdukset toki helpottavat patoutumia mutta niitä pahvilaatikkoja ne eivät siirtele. Olen vuosia harkinnut konsulttipalvelun avaamista myymälöille, luopunut kuitenkin ideasta tajutessani ettei ongelma tunnu olevan ongelma kenellekään muulle.

Turkkilaisiin marketteihin ja kauppoihin tavaraa tuodaan pitkin päivää, liikehuoneistot sijaitsevat usein pienien katujen varrella vailla varastotilaa, tavarat tuodaan sisälle suoraan etuovista ja järjestely hyllyihin aloitetaan saman tien, kurkut tiskille, tunnin päästä tulee jo leipäkuorma, karjuu myymäläpäällikkö. Yhden käytävän varrella auotaan paketeista kahvipurkkeja ja seuraavan varrella on käynnissä jogurttien järjestely, pienet myymälät ovat koko aukioloajan pienessä käymistilassa. Kauppojen edustalla on jatkuva kuhina kun tavarantoimittajat yrittävät löytää parkkitilaa. Kaikki toimet hoidetaan päivän aikana, välillä asiakkaan jaloilla pyörähtää lattiarätti.


Lähikatujen varsilla olevat kargotoimistot ovat aamuisin mielenkiintoinen näky, paketit lajitellaan jalkakäytävällä! Ensin ajetaan auto tien varteen, takaovet auki ja paketit ja kirjeet siihen, josta niitä aletaan lajitella eteenpäin, seassa puikkelehtivat työmatkalaiset, toisinaan fillarilla joku lentää muutaman paketin yli, toivottavasti ei ollut särkyvää...häviääköhän muutama nettitilaus tai pikakirje toisinaan matkan varrella, kissat ehtivät usein etsiä parhaimmat aurigossa makoilevat paketit makoilualustoiksi. Minua naurattaa, turkkilaiset jatkavat matkaansa töihin.

Sinänsä kaupassa käynti on helppoa, joka korttelissa on minimarketti ja muutaman sadan metrin päässä jo useampia keskisuuria marketteja ja erikoisliikkeitä, isommat automarketit järjestävät maksuttomia bussikuljetuksia markettikomplekseihin ja takaisin pitkin päivää. Kansan liikuttelu siis onnistuu kaupan oville ja kotiin huomattavasti helpommin kun tavaroiden paikalleen asettelu pahvilaatikoista.

tiistai 4. helmikuuta 2014

Televiootit 2

Viime viikonloppu meni tytön kanssa flunssassa nuokkuessa ja telkkarin äärellä, tuntuu ettei tämä kausi ole ollut kovin kiintoisa paikallisessa tv-maailmassa, plaah sarjoja ja kaikki hyvät näyttelijätkin tuntuvat painuneen maan alle. Katselin ajan kuluksi 11 vuotta jatkuvaa ( hohhoijakkaa) Kurtlar vadisi -sarjaa, jossa voi ajankuluksi laskea monta ruumista tulee 10 minuutin sisällä, ihmetellä miksi hyvikset saavat ammuttua ensi osumalla pahikset mutta hyvikselle ei käy mitää, kuka oli kuka ja oliko hyvis pahis vai toisinpäin kun sarja aikoinaan alkoi. Telkkarista tulee kyllä edelleen jotain hyvääkin vaikka ehdoton lempparini vuosien aikana onnistuttiin savustamaan pihalle, liikaa kritiikkiä, raadollista todellisuutta ja kamalaa kielenkäyttöä ( opi kiroilemaan kuin turkkilainen!) sisältävän Behzat Ç. -sarjan poistuminen kuvaruudusta oli ehkä paikallisen tarjonnan suurin menetys sitten aikapäiviin.

                                            
                                              
Behzat Ç - Poliisi Ankarasta oli älykäs, ennalta-arvaamaton ja täynnä loistavia roolihahmoja. Harvoja sarjoja, joissa näytettiin elämän nurjaa puolta kuten alkoholismia, korruptiota, yhden ihmisen voimattomuutta koneiston pyörissä, rankkoja ihmiskohtaloita ja poliisin arkea harmaassa Ankarassa. Tyypillisissä turkkilaisissa sarjoissahan eletään jumalattomissa huviloissa, ollaan rikkaita vaikka maisemakonttorissa pyörähdetään vain esittelemässä viimeiset muotiluomukset, ajetaan niin korkeilla jeepeillä ettei kerjäläisiä edes huomaa, elämä pullollaan suurta draamaa. Toinen vaihtoehto on pieni viehättävä länsiturkkilainen kylä, jossa naiset kulkevat edelleen viehkoissa maalaisvaatteissa tukka hulmuten, kanat juoksevat pittoreskilla pihalla, jokainen ilta kokoonnutaan pihapuun alle katetun sinivalkoruutuisen pöydän ääreen syömään lajitelmat mezeitä ja kaskaat laulavat, elämä pullollaan suurta draamaa.

Behzat Ç teki ihanan poikkeuksen, ihmiset valehtelivat, kokivat vääryyttä ja kurjuutta, asuivat Ankaran linnoituksen liepeillä huonoissa oloissa eikä tarina useinkaan päättynyt onnellisesti. Poliisin palkalla asuttiin kimppakämpissä, istuttiin paikallisissa kansankuppiloissa, kasinoilla ja oltiin niin ankaralaisia, niin ankaralaisia. Suosittelen etsimään sarjan jaksoja netin arkistoista, sarjan pohjalta on tehty kaksi elokuvaa, jotka eivät yllä ihan sarjan tasolle. Tästä sarjasta on turha etsiä kiiltokuvamaisia komistuksia tai kaunottaria, rosoisen charmikkaita näyttelijöitä sen sijaan on tarjolla. Behzat Ç. oli kova pala nykyhallitukselle, se ei sovi siihen imagoon, jollaisena Turkki halutaan esitellä. Sarjan esitysaikaa vaihdeltiin usein, palloteltiin kanavien välillä ja ympättiin lopulta jopa turkkilaisittan liian myöhäiseen esitysrakoseen, harmi ja kumarrus että sarja sinnitteli niinkin kauan.


Kanal D:n esittämä Yalan dünya on oma henkilökohtainen suosikkini sarjoista tällä hetkellä, tyylissä ja näyttelijäkaartissa on selviä tunnusmerkkejä viime vuosikymmenen suosikkiin, Avrupa Yakası- sarjaan. Sarja vaatii ehkä (?) jonkuntasoista heittäytymistä paikalliseen huumoriin, tarjolla on hulvattomia rooleja ja omituisten perheiden kohtaamisia. Saa nauraa ja saa nauraa turkkilaisuudelle, tykkään. Vai mitä sanotte kloriitti höyryissä pyörivästä kotirouvasta, turkkilaisesta tv-sarjojen ohjaajasta, jonka sarjoissa ammutaan, puolustetaan kunniaa ja taas ammutaan, stereotypioita turkkilaisuudesta ja naapurusuhteista.

Maaliskuulla alkavaksi mainostetaan huippusuositun näyttelijän Kıvanç Tatlituğn uutta sarjaa Kurt Seyd ja Shura, jossa liikutaan 1920-luvun Venäjällä ja Turkissa, poreena on tietenkin suuri rakkaustarina. Toivotaan että sarja ja Kıvanç pelastavat melko tylsän telkkarikauden.

Telkkariohjelmista on aiemmin kirjoitettu täällä.

Ystävällinen lukija oli ilmoittanut blogini Supersaverin Blogi-kilpailuun, kiitos siitä! Käy äänestämässä Ulkosuomalaista äitiä Supersaverin sivuilla, linkki löytyy sivupalkista! Kiitos!

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Kirjahaaste

Sain hauskan haasteen Marjatan kirjaelämyksiä blogin kirjoittajalta, tarkoituksena on vastata kysymyksiin kirjan nimillä. Tätä oli hauska tehdä, huomasin muutaman unohtuneen ja lukemattoman kirjan hyllyssä samalla ja mieleen tuli muutamia kirjoja, jotka voisi lukea vaikka uudelleen.



1)  Oletko mies vai nainen?  Forty Camel Girl
2) Kuvaile itseäsi? Muumit ja olemisen arvoitus
3)  Mitä elämä sinulle merkitsee? Mediterranean Waltz

4)  Kuinka voit? Todellisuuden maailmat
5)  Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Turkki - Eurooppaa ja Aasiaa
 
6)  Mihin haluaisit matkustaa?  Lolita Teheranissa

7)  Kuvaile parasta ystävääsi.  Tuhat loistavaa aurinkoa

8)  Mikä on lempivärisi?  Valkoinen linna
9)  Millainen sää on nyt?  Kun pohjoistuuli puhaltaa

10) Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?  Taikatalvi
11) Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Tales from the Expath Harem -Modern woman in Turkey
 
12) Millainen on parisuhteesi? Suutele minulle siivet
13) Mitä pelkäät?  Minä en pelkää

14) Päivän mietelause. Mitä he tekivät toisilleen
 
15) Minkä neuvon haluaisit antaa? Takaisin luontoon

16) Miten haluaisit kuolla? Tervetuloa juhlaan

Kiitos Marjatalle ja haaste suuntaa seuraaviin blogeihin;

From Karoliina
Kukkapilli
Appelsiinipuun alla
Tuhlaajatyttären paluu