maanantai 28. heinäkuuta 2014

Maa, jossa kanamuna sai uuden merkityksen

Turkkilainen on tottunut pieniin arjen luksuksiin ruuan suhteen. Se, että voin hakea seitinohutta, juuri viereisessä huoneessa valmistettua taikinaa, käsinnäperreltyjä, manti ,taikinanyyttejä jauhelihatäytteellä tai lihakaupassa valmistettua makkaraa, on minulle luksusta, lopulliseen pisteeseen hiottua käsityötä. Turkkilaiselle se on arkea. Vaikka mieheni suhtautuu melkoisella intohimolla ruokaan, on hänestä vaikea toisinaan käsittää miten suurta ihmettä on nähdä kymmenittäin kanamunakauppiaita, tuhansien kanamunien ja kyläpaikan mukaan eriteltyjen kekojen keskellä. Hihkumista sivukujalla kun olen löytänyt leipomon takahuoneen oven, josta näkee mantin ja yufkan valmistusta livenä tai kauppaa, joka myy ainoastaan jogurttia, kymmenittäin eri kokoisia purkkeja kauniissa riveissä. Saatan tuijotella näitä ihmeitä pää kallellaan kun mies jo kiirehtii seuraavassa kadunkulmassa.


Toki itselläni on hyvin muistissa kuinka lapsuudessa mamman monimutkaisenoloinen mehukone putputti muutaman kerran vuodessa keittiössä, pitkät omenahillo- ja mehurivistöt ja suuren sammiollisen pullollaan metsäsieniä, turkkilaisten suhtautuminen ruokaan on kuitenkin ihan toisissa sfääreissä yleisellä tasolla. Tämä makkara on siis anopin tekemää, kyselin alkuvuosina ihmeissäni, neljää eri hilloa, kolmea laatua erivahvuisia tomaattisalsoja, aamiaiselle eri vahvuista kuin iltaruuan kanssa selvitti anoppi. Selvä. Samaan hengenvetoon anoppi valisti, ettei jaksa nykyisin juuri keittiössä kukkua, toista se oli ennen kun tein suolatikutkin itse, onneksi en möläyttänyt etten edes tiennyt sellaisia jonkun itse valmistavan.


Turkkiin asti minulle pähkinä oli pähkinä, mansikkahilloa oli kahtalaatua, marjoilla ja ilman, jauheliha tuli paketissa ja kanamunat kennoissa. Turkkilaisten myötä avautui ihan uusi maailma, jossa ruuan alkuperään suhtaudutaan melkoisella pieteetillä. Alussa kaikki oli vallan monimutkaista, pähkinäkauppiaalta saa kunnon tavaraa, munat haetaan tuolta ja jauhelihaa pitää pyytää sen mukaan mitä siitä valmistetaan. Nykyisin kierrän usein pienet kaupat sillä pelkään niiden katoavan suurten markettejen kitaan, mitä jos joku vuosi yufkakauppoja ei enää ole tai kanamunia saa vain kennoissa suoraan tehtaalta?


Luksuksesta ei ruuassa tarvitse välttämättä maksaa paljon, tuoretta, kulmakaupassa valmistettua tai naapurikylässä tuotettua saa edullisesti, oliivien hintaero ison marketin ja kadunkulmassa omia oliiveja myyvän papan välillä on mitätön. Kohtuuhinnalla voi syödä ulkona hyvin, ei ehkä valkoisilla pöytäliinoilla mutta kunnon ruokaa isolla K:lla, kotona voi yltää jopa kulinaristisiin elämyksiin tuhlailematta, vitosella saa rasiallisen täytettyjä simpukoita, pussillisen taikinakaupassa äskettäin käärittyjä sigara börekrullia, jotka voi tiristää kotona kypsiksi tai aamupalalle erikoisherkkua, kaymakia eli kuorittua kermaa hunajalla. Ainiin ja se hunaja haetaan hunajakaupasta.


Ensimmäinen ruokamuisto Turkista, joka veti hiljaiseksi oli lokantan eli lounasruokalan perinteinen linssikeitto. Se on yksinkertainen, vihertävä ja samenttisen paksu, hyvä energianlähde helteelläkin ja parasta yöruokaa baarivisiitin jälkeen. Sitä on aina tarjolla, aamiaiseksi, lounaaksi ja yökukkujoille 24t. Parhaan linssikeiton olen syönyt Antalyan vanhalla basaarialueella, jossa sijaitsi aikoinaan vanhemman pariskunnan pitämä vaatimaton keittokuppila. Kotonakin keitto onnistuu aika hyvin.

Lounaskuppilan linssikeitto

2 juomalasillinen punaisia linssejä
1 iso sipuli
4-5 juomalasillista kana- tai lihalientä
2 rkl jauhoja
öljyä
voita
chilirouhetta
sitruunaa
mustapippuria
suolaa


1. Liota linssejä ja huuhtele muutaman kerran vedessä. Kuumenna öljy paksupohjaisessa kattilassa ja kuullota sipulisilppu. Lisää jauhoa, hämmennä.

2. Lisää linssit ja kana- tai lihaliemi ja anna kiehua, hämmentele välillä ja tarkista ettei vesi haihdu liikaa. Anna kiehua noin vartti ja tarkista että linssit ovat pehmeitä. Soseuta keitto sauvasekoittimella, mausta suolalla ja mustapippurilla.

3. Juuri ennen tarjoilua sulata pannussa voita, lisää chilirouhe ja kaada valmiiden annosten päälle, tarjoile keiton kanssa sitruunalohkoja ja purista sitruunaa suoraan keittoon. Tarjoile tuoreen leivän kanssa.

Turkissa vietetään sokerijuhlaa paaston päättymisen kunniaksi, monissa kodeissa herkutellaan, paistetaan ja nuoremmat käyvät vierailulla vanhempien sukulaisten luona. Meidän kulmat ovat hiljaiset sillä moni paikallinen on lähtenyt lomalle ja uutisten mukaan rantapaikat ja hotellit ovat viimeistä paikkaa myöten täynnä. Viikon aikana lisää juttua ainakin Foçan nähtävyyksistä ja ruokapaikoista ja toivottavasti vielä tytön kielenkehityksestä. Hyvää bayramia kaikille sitä viettäville!

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Ollapa syntynyt foçalaiseksi....

En tiedä osaako foçalainen, pienehköön kylään syntynyt arvostaa oloansa ja eloansa minunlaisen turistina vierailevan tavoin, tuskin. Tuskinpa kurkkii ränsistyneitä taloja ja ikkunanpieliä, pieniä kulmapuoteja ja ruokapaikkoja yhtä ihastuneena. Miettii varmaan, että voi kun pääsisi Istanbuliin, Izmiriin tai edes Ankaraan, pois tuppukylän tunnelmista ja kalan katkuista. Minä taas huokaan jokaisen kärpäsiäkin pyörivän kalan perään ja rakılasin ääressä nuokkuvan kalastajan. Meikäläisen romanttinen kalastajakylä on varmasti toisen kovan työn tulos, haiseva kalasaalis ja myrskyinen meri.



Viime viikon foçan lomalla ajattelin joka aamu auringon noustessa ja laskiessa, että ollapa syntynyt tänne. Jos ihminen saa tuijotella kaunista ulappaa aamusta iltaan, syödä tuoretta mustekalaa ja simpukoita, kuunnella papparaisten kalajuttuja ja väistellä kissojen aamuruuhkia, on elo aika makoisaa. Katselin mummoja, joiden iltapäivä kului kujalle kannetuilla penkeillä rupatellen, kalastajaa, joka nautti rankan päivän päälle purkin kannella aterian rakılasillisen kera ja kuunteli radiosta Zeki Mürenia, nuoria käsityöläisiä pajoissaan ja rohkeita nuoria, jotka kiipeilivät parvekkeelta suoraan mereen. Ollapa syntynyt foçalaiseksi. Uimarannat ovat kivenheiton päässä ja kylän koulu antiikin aikaisessa rakennuksessa.


Hotellimme oli pieni perheyritys, jonka nuorin osakas oli vasta 2 viikon ikäinen vauva. Aamulla nuoripari saapui hotellille jälkikasvun kera, nautti aamiaisen ja alkoi töihin. Mies ohjaili goulet-aluksen hotellin edustalta päiväksi meriretkelle ja rouva jäi vauvan kanssa valvomaan hotellin pyöritystä, vauva kulki sujuvasti sylistä toiseen, söi, nukkui ja ihmetteli. Me taas ihmettelimme idyllistä työmuotoa, johon ei kuulu 8-17 toimistoa eikä loputonta arkistointia. Asiakkaiden kalastelu, pitkät työpäivät ja turismin epävakaisuus ovat varmasti ikuinen huoli mutta voiko tuollaista olla ihastelematta?


Jokainen paikallinen taatusti tuntee toisensa ja naapureiden tarinat. Jokaisella tuntui olevan oma kantapaikka, missä nauttia päivän turkkilainen kahvi tai kallistaa lasi rakıa mezelautasen kera, illalla samat herrat istuvat kuppilan kantapöydässä tilaten sen tavallisen. Kivitalon edustalle kerääntyy eläkeläispiiri joka päivä samaan aikaan. Tunnelma on niin kiireetön ja stressitön, ravintolassa on turha hoppuilla, kylmää viiniä haetaan kauempaa ja ruuat valmistuvat ajallaan.




Vanhassa foçassa on pieniä kujia, loistavia ruokapaikkoja ja juuri tarpeeksi puoteja tutkittavaksi. Tälläkään reissulla ruoka ei ollut kertaakaan ihan hyvää, vaan aina yhtä loistavaa. Tuliaisostokset jäävät minimiin, puodeissa on tarjolla lähinnä käsitöitä, koruja ja hellevaatteita. Meidän tuliaispussiin sujahti paikallista oliiviöljyä. Näin turistisesongin ollessa vilkkaimmillaan foçan henki oli yhtä valloittava kuin se oli edellisellä reissulla toukokuussa. Samat kalastajat putput äänin matkalla kohti ulappaa, yhtä huoleton ja kiireetön tunnelma ja mikä parasta; hyvä, tuore ja edullinen ruoka. Ruuhkaa ei rannoilla ollut mutta toki siellä riitti väkeä, muut lomailijat muodostuivat pääasiassa turkkilaisista, muita ulkomaalaisia saapasteli vastaan muutama kourallinen, joista lähes kaikki amerikkalaisia.




Foçan viehätys piilee sen arkisessa ja välittömässä tunnelmassa. Kalastajakylä on paikallisten koti, siellä on pienet marketit, tiistaimarkkinat, kalahalli ja puoluetoimisto kujien varrella. Keskeltä rantakatua ajaa traktori ja vesimeloniauto, paikalliset suhaavat kapeaa rantakatua pyörin ja skootterein, kalastusverkkoja puhdistellaan ja saalis on kaupan. Foçassa on paikallinen rytmi, joka laahaa hieman suomalaista jäljessä. Olemme ensimmäiset aamiaisella ja ensimmäiset illalla hotellilla, paikallisten aamiaisaika jatkuu vielä kun me saavumme jo lounaalle rannalta. Voin allekirjoittaa käsi sydämellä foçalaisen tuttavamme tokaisun, jonka mukaan Foçan jälkeen mikään muu lomakylä ei tunnu enää miltään, on Bodrum, Alanya, Marmaris ja Çesme mutta Foça henki on jotain ihan muuta. Suosittelen jokaiselle hyvän ruuan, rentoilun, pienten kujien ja kauniiden rakennusten ystävälle, pala paikallista idylliä.



sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Jopa turkkilainen anoppini on foodie

Viime vuosikymmenen aikana ruuasta on tullut Suomessa monelle intohimon aihe, ruokablogeja on tuhansia, maatilatorit ja erikoismyymälät ovat rantautuneet kotikulmille ja moni uhraa vapaa-aikansa kokeilemalla uusia kikkoja tai ensi kertaa lindströmin pihvejä. Ruoka ei olekaan enää vain kello 17 pottuja ja jauhelihakastiketta ja toisinaan marjakiisseliä. Nuoret aikuiset keskustelevat viinilasin äärellä uusista resepteistä, kokoontuvat suosittuihin rafloihin maistelumenujen äärelle ja innostuvat pop-up paikoista ja ravintolapäivistä. Kyökkihirmusta onkin tullut foodie.


Turkkilaisen ruuan lähteille ei pääse ihan helposti, oikeat paikat ja kojut pitää onkia selville. Kaupungin parasta saa monessa asiassa vaatimattomimmasta paikasta, seinässä olevasta reiästä tulisella sisälmyshakkeluksella täytettyleipä, pikkubussin luukulta maailman parhaimpia lihapullia ja lähikylästä tuotua oliiviöljyä klo 08 terveyskeskuksen kulmalta, mieheltä, jolla on pipo päässä helteet ja tuulet. Mieheni kotikaupungissa on lounasruokala, jossa on tarjolla kahta ruokaa, linssikeittoa ja papupataa, joka päivä. Ja joka päivä, padat ovat tyhjentyneet klo 16 mennessä, koska jokainen tietää minne suunnistaa, jos haluaa yksinkertaisen hyvää ruokaa. Pienissä kuppiloissa tai kojuissa ei kokeilla ole tietoa ruokablogeista tai maailmalla vellovista trendeistä, ainoastaan hyppysissään taito tehdä osaamansa ruoka hyvin, tuoreista raaka-aineista.


Turkkilaiset kansat ovat kulkeneet pitkän matkan Altaivuoriston alueelta nykyisille seuduille, matkan aikana opittiin alkeelliset kebapin eli lihan grillausmenetelmät, paikalliseen keittiöön oleellisesti kuuluva jogurtti kulki vuohien matkassa, samalla matkaan tarttui menetelmiä eri keittiöistä, nykyisen Turkin alueella ruokavalioon uivat kalat ja merenelävät ja myöhemmin silkkitie toi ja vei vaikutteita aina Kiinaan asti. Nykyinen ruokavalio, mieltymykset ja reseptit ovat perua pitkältä ajalta, yli 600 vuotta kukoistaneen Ottomaanien imperiumin aikana paikallinen keittiö oli keskeinen osa valtakuntaa. Valtava arsenaali kokkeja ja henkilökuntaa vietti päivät parhaiden raaka-aineiden kimpussa, kokaten ja keräten samalla uusia makuja, menetelmiä ja reseptejä valtakunnan kaukaisimmistakin kolkista. Nämä ne vasta kunnon foodieita olivatkin!


Turkissa ruoka on aina keskeisessä osassa. Kaikki siihen liittyvä tehdään hartaudella, huvitti tai ei. Jokainen turkkilainen tuntuu olevan paikallisen ruuan suhteen asiantuntija, voit mennä kysymään teekuppilan papoilta mistä saa parhaat oliivit, pysäyttää naapurin rapussa ja tiedustella hyvää juustokauppaa, yufkaçia tai lihakauppaa. Vastaus on valmiina, ilman epäröintiä eikä kysymys ole ventovieraalle ollenkaan tavaton tai yllättävä. Turkkilaisen silmiin syttyy useimmiten pilke kun hän pääsee puhumaan ruuasta. Uudet naapurimme Izmirissä ottivat ensimmäiseksi tehtäväksi kertoa ja näyttää parhaimmat ruoka-apajat, leipäkauppiaan rouva johdatteli takakujien hevi-kauppaan, yläkerran rouva kyseli huolestuneena että tiedänkö jo parhaan tulum-juustokauppiaan, lihakaupat ruodittiin läpi, samoin oliivi- ja oliiviöljykauppiaat. Tuolta tilaatte kauden sardiineja grillattuna ja tuolta taas paikallista pikaruokaa kumrua, se on paras.

Ruoka kulkee Turkissa alueelta toiselle. Turkkilaisilla on tapana tuoda oman kotialueen tuotteita tuliaisina naapureille, työkavereille ja ystäville. Miehen ystävä toi Manisan alueelta meille kotitilansa oliiveja ja kennohunajaa, toinen Foçan tuttava sukulaistensa tekemää oliiviöljyä, Karşista on saatu alueen kuuluisaa juustoa ja mustaltamereltä teetä. Entiset naapurit muistivat meitä kesäasunnoltaan tullessa milloin suçuk makkaralla, jos pöristelivät paluumatkalla kuuluisien Çumhurriyet makkaratehtaiden kautta tai pikkukylän omalla erişte-makaroonilla. Voiko parempia tuliaisia olla? Mies taas muistaa aina kotikaupungissaan ostaa Konyan kovia karkkeja ja paikallista homejuustoa vietäväksi myös tutuille, aina parturistaan lähtien. Ruoka on helpoin keskustelunaloitus Turkissa, aihe jossa jokainen voi loistaa eikä poliittista kantaa tarvitse miettiä. Jos jokin, niin ruoka on turkkilaisia yhdistävä asia.

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Kohti tarhaa

Työnhaun lisäksi aloitimme tarhojen kartoituksen alueellamme. Yksityisiä on tarjolla paljon, valtion tarhoja 3-vuotiaille taas hyvin vähän. Onneksi olimme ajoissa liikkeellä sillä 36 kk syyskuun loppuun mennessä täyttävien ryhmiä aloitettiin vain kahdessa koulussa, joista toisen ryhmät olivat jo täynnä. Karşıyakan tarhan aamuryhmässä oli vielä tilaa joten matkasimme katsomaan paikanpäälle tiloja viime viikolla.


Tarha on koulun yhteydessä ja tarharyhmiäkin on useita, iltapäivä- ja aamuryhmät 3-, 4- ja 5-vuotiaille. Paikka on koulumainen mutta sisustus pienten puolella oli mukavan lapsekas, lasten tekemiä piirustuksia, askarteluja ja maalauksia seinillä, akvaario ja kanarianlinnut taisivat olla tytön mielestä kaikista mielenkiintoisinta antia. Tyttö tepasteli pitkin käytävää ja nyökkäsi tomerasti nähdessään tarhahuoneen. Pihan keinut ja liukumäet tietysti testattiin mutta nähtäväksi jää kuinka itse tarhaan jääminen, ilman äitiä tai babaa, sitten tositilanteessa sujuu.

Viimeisien kuukausien aikana tyttö on kasvanut ja tuntuu, että nyt aletaan tosissaan kaipaamaan tarhaseuraa ja ohjattua toimintaa. Ellei jonakin päivänä löydy puistokavereita tai omat kaverit ovat muissa menoissa, ei äiti olekaan enää yhtä kiva leikkikaveri kuin ennen. Äiti ei kilju eikä juokse kavereiden tavoin päättömästi, äitillä on usein tylsää toimitettavaa kuten ruuanvalmistusta ja vessojen pesua ja toisekseen se on aika hidas ja varovainen puistossa liikkuessaan. Kolmevuotiaan näkökulmasta varmaan ikäloppu tylsimys siis.


Tuttava kiirehti kysymään heti tarhavierailun jälkeen tarhan ohjelmasta 'ei aavistustakaan, piirtelyä ja leikkiä?' Suomesta kyseltiin miten tarhaan tutustuminen on järjestetty, onko äiti mukana alkupäivät? Ei ole, Turkissa tarha alkaa, sinne mennään ja vanhemmat jäävät vilkuttelemaan ulkopuolelle.  Turkkilaisittain tämä tuntuu olevan ihan hyväksytty ratkaisu, paikallinen tuttava epäili sen johtuvan siitä ettei Turkissa lasta yleensä alustakaan asti hoida vain äiti ja isä vaan koko suku tai vähintään kasvatukseen osallistuvat naapurit, puolitutut ja tuntemattomatkin. Lapsi tottuu jo pienestä asti kiertämään sylistä toiseen niin kaupassa, kahvilassa kuin tuttavien luona, vierastamista on havaittavissa vähemmin ja kynnys antaa ohjat toisten käsiin on matalampi. Viikko ennen aloitusta on kuitenkin tutustumispäivä tai -päiviä, jolloin tarhaan mennään vanhemman, tai molempien kanssa yhdessä, tarhan säännöt, ohjelma ja mukaan tarvittavat tavarat käydään läpi.

Valtion tarha on puolipäiväinen, alkaen aamulla 07.45 ja päättyen 12.45, kuukausimaksu on 120 tl ja jos haluaa kuljetuksen alueeltamme, pulitetaan päivittäisestä ovelta ovelle kuljetuksesta 150 tl. Koululla on oma ruokala ja kokki, aamuryhmäläisille kuuluu tukeva aamupala ja iltapäiväläisille lounas. Ruokalistan mukaan keittiössä valmistetaan ihan kelvollista paikallista ruokaa, aamiaiset vaihtelevat omeleteista simiteihin ja börekiin ja tarjolla on tietenkin aamuteet. Luulitteko että vain aikuiset juovat Turkissa teetä? Me päätimme jättää kuljetuksen pois, kokeillaan kuinka onnistuu kuljetus pyörällä, sillä pääsemme melkein koko 3km matkan sujuvasti rantatietä koululle, huonolla kelillä metro vie kodinkulmalta ihan tarhan viereen ja laskelmieni mukaan metro tulee lähes puolet halvemmaksi vaikka käyttäsimme sitä päivittäin. Samalla reissulla käyn mielelläni Karşıyakan keskustassa ostoksilla, katsotaan naurattaako syksyllä edelleen aamu 07 irvistellen fillaroida vastatuuleen, tytön karjuessa aamukiukkujaan istuimessa?

Tarhaan kirjautuminen vaati muutaman käynnin paikanpäällä. Pankkiin maksettiin yhden kk tarhamaksu, tytöstä ja vanhemmista toimitettiin tietysti paikalliseen tapaan nippu passikuvia, tytön henkkareiden ja rokotuskortin kopiot sekä täyteltiin lappuset, joissa kyseltiin lapsen tapaturma-alttiudesta, allergioista, yhteyshenkilöistä ja annoimme luvan osallistua teatteri- ja näyttelyretkille. Lihavoidulla tekstillä muistutettiin, että tyttöjen liitteet toimitetaan valkoisessa kansiossa ja poikien sinisessä, onneksi koulujen ja tarhojen lähellä on aina kirjakauppa, joka myy kaikkea tuikitärkeää mitä toimistoihin tarvitaan, kuten valkoisia kansioita tytöille ja sinisiä pojille.

Turkin yksityisen sektorin tarhat ovat tietysti kalliimpia kun valtion laitokset, niissä on yhtä jos toistakin ohjelmaa, baletista shakkiin ja biologianlabroista englanninopetukseen, oman käsityksen mukaan valtion resursseilla taas keskitytään enemmin askarteluun, leikkimiseen ja laulamiseen. Olen aiemmin kirjoittanut tarhoista täällä. Syksyllä selviää miten tyttö sopeutuu ryhmässä olemiseen ja ohjattuun toimintaan, samalla nähdään kuinka paikallinen tarha valtionpuolella todellisuudessa toimii. Moni asia on vielä auki. Turkissa kun ollaan, on turha odottaa seikkaperäistä selvitystä ohjatun toiminnan sisällöstä, tarkkaa ryhmäkokoa ja tietoa opettajasta, aloistuspäiväkin kun voi vielä muuttua. Pysykää siis kuulolla, syksyn mittaan luvassa tarhatarinoita.

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Mitä on turkkilainen kotiruoka?

Turkkilainen ja suomalainen käsitys kotiruuasta on hieman erilainen. Turkkilaisen mielestä osa suomalaisista ruuista on pikaruuan omaista kun taas suomalaisen mielestä turkkilaiset lotraavat liikaa öljyillä ja rasvoilla. Turkkilaiset saattavat mieltää sellaisetkin ruuat pikaruuaksi, jotka oman mittapuuni mukaan ovat ihan peruskotiruokaa. Pinaatti, pavuti ja purjo saavat monen suomalaisen lapsen suupielet alaspäin kun ne ovat turkkilaisille lapsillle ihan tavallista kotiruokaa eivätkä aiheuta sen kummempia inhonväristyksiä.

 Keväällä vasta Turkkiin muuttaneen suomalaisen perheen äiti soitti ihmeissään, uudessa tarhassa oli tarjoiltu kummallisen näköistä lounasta eikä äiti keksinyt mitä se voisi olla. Näytti kamalalta, ihan mämmiltä, valkoisia pisteitä ja osa oli vielä sotkenut jogurtin siihen? Kävin läpi tarhan ruokalistaa ja sieltä se herkku löytyi, ispanak yemeğı eli pinaattiruoka. Eihän se tosiaan ole ehkä esteettisimpiä ruokia mutta hyvinkin tavallinen paikallinen kotiruoka. Tarhan nettisivujen kuvissa näkyi kuinka paikalliset mukulat olivat kauhoneet mössön hymyssä suin kun taas suomalainen poikaraukka katseli kekoa lautasellaan kauhistuneena.


Oman kokemuksen mukaan tie turkkilaisen miehen sydämeen ruuan suhteen käy helpoiten  hyvinkin yksinkertaisella paikallisella pöperöllä. Makumieltymykset vaihtelevat mutta hikipäässä leivottu pizza, lasagne tai pihviateria suussasulavalla kastikkeella jää usein kakkoseksi mössölle, joka paljastuu juurikin pinaattiruuaksi, papupadaksi tai leikkopavuiksi tomaattikastikkeessa. Johtunee siitä että ensimmäiset koetaan ravintolaruuaksi ja jälkimmäisiin paikalliset liittävät lämpimät kotiruuan muistot. Paikallista pikaruokaa on kulmien kuppilat pullollaan ja melko edullisesti joten kotona ei ole tapana ollut tehdä niitä. Oma mieheni rakastaa tosin kotitekoista pizzaa ja oikeastaan mitä vaan mutta kasa vihreää mössöä lautasella on taatusti aina tervetullutta.


Olemme selailleet viime aikoina erään tarhan ruokalistaa, sillä tyttö on aloittamassa syksyllä puolipäiväisessä. Aamiaisella tarjotaan toisinaan turkkilaisittain keittoa, tyypillinen aamukeitto  on linssi- tai jogurttikeitto. Suomalaisittan kuulostaa oudolta mutta totuin itse tapaan opasaikoina aikaisten retkien yhteydessä, kun suuntasin bussikuljettajan ja paikallisoppaan perässä taukopaikan keittopaikkaan, pitää hyvin nälkää pitkälle päivään ja sopii helteisiin oloihin. Ruokalistalla on myös omeletteja, börekiä, turkkilaista perinteistä aamiaista, höysteenä pähkinöitä, hedelmiä ja jogurttia.


Nyt hikoillaan kesän kuumimpia helteitä, päivällä mittari on +40 ja lounaaksi riittää hedelmät. Kanaa ei juuri huvita kaupasta ostaa sen nopean pilaantumisvaaran vuoksi, liha maistuu harvemmin kuin normaalisti mutta illalla pimeän tultua ja viileyden valuessa kerrostalojen väliin tulee vihdoin oikea nälkä. Tässä tyypillinen paikallinen kevyt kasvisruoka, joka on superhelppo ja valmistuu melkein itsekseen joten keittiössä ei tarvitse paljon hikoilla:

Semizotu yemeğı eli portulakkapaistos

1kg portulakkaa eli yksi nippu ( tai esimerkiksi pinaattia)
1 iso tomaatti
1 sipuli
2-3 pientä paprikaa tai tulista chiliä
2 rkl riisiä ( tai bulguria)
1 rkl oliiviöljyä
n.2dl vettä
2 tl aromisuolaa


1. Portulakka huuhdellaan hyvin ja nypiään lehdet irti, voit halutessasi pilkkoa niitä. Portulakan sijaan voit käyttää hyvin pinaattia tai muuta lehtivihreää. Kuori tomaatti ja pilko pieniksi kuutioiksi, siivuta sipuli ja paprikat tai chilit.

2. Laita kaikki kasariin, lisää riisi, öljy, suola ja vesi ja laita pienelle lämmölle, sekoita kaikki sekaisin ja laita kansi päälle, anna hautua ja tarkista välillä ettei vesi ole päässyt loppumaan. Kesän tomaatit ovat Turkissa niin mehukkaita ettei vettä tarvitse välttämättä ollenkaan, halutesssasi ruuasta tomaattisempaa, voit laittaa siihen 2 tomaattia.

3. Hauduttele ruokaa noin 30 minuuttia, tarjoa heti jogurtin ja leivän kera.

Afiyet olsun!

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Suomalaisen kahvipöydän eksotiikkaa

Muistan aiemmassa työpaikassa paikallisten työkavereiden ihmettelyn kun kerroin leipovani taikinaa itse, piirakoihin ja pasteijoihin, synttärikakun tekeminen itse alusta asti oli jo sulaa hulluutta, luulen naisten miettineen kuinka nämä tasa-arvoa ylistävät suomalaiset kuitenkin alistuivat keittiöön vaivaamaan ja pyörittelemään taikinaa vaikka valmista leipätaikinaa sai hakea leipomosta tai yufkataikinaa yufkacilta. Oma anoppikin kysyi ja varmisteli monta kertaa että ihanko oikeasti itse tein taikinan itse, alusta asti? Miksi? Syntymäpäiväkun vääntäminen sai aikaan hiljaisuuden, miksi?

Suomalainen kahvipöytä on eksoottinen Turkissa.


Turkkilaiset leipomot ja markettien kakku- ja leipäosastot ovat hyvin varustettuja ja edullisia. Suosituimpien leipomoiden edessä kiemurtelee jono jo aamulla, seesamirinkilät, pasteijat ja leivät haetaan tuoreina, kakut tilataan etukäteen tai jos tilaus unohtuu, ei ilman kakkua kuitenkaan tarvitse jäädä. Täytekakkujen hinnat alkavat 20 tl eli siinä lienee paikallisten ihmettelyn aihe, miksi hikoilla ja maksaa turhaan tarvikkeista kun valmiita kakkuja saa niin edullisesti. Leivän tai sämpylöiden valmistus on Turkissa todella harvinaista, nekin kun ovat niin halpoja ja tuoreita on aina tarjolla. Suomessa suositut suolaiset piiraat taas eivät ole kaikkien mieleen joten itse valmistan sellaisen vain harvoille ja valituille vieraille.

Valmista yufkataikinaa ja peruna-persilja-tulumjuusto täyte.


Oma anoppini tekee juhlapäiviksi pasteijoita, pikkuleipiä ja paikallista makeaa, mannasuurimoista valmistettua, revania. Muulloin leivotaan vain valmiista leipomosta haetusta taikinasta suolaisia piirakoita, jotka paistetaan upporasvassa tai ohuesta yufkasta börekiä. Monet paikalliset jälkkärit ovat todella makeita mutta valmistuvat aika helposti riisijauhosta, pähkinöistä tms. Tyypillisiä ovat erilaiset vanukkaat ja kiisselit mutta usein jälkiruokana on vain hedelmiä. Vieraille on ihan tavallista tarjota leipomon baklavaa tai börekiä, kunhan se on laadukkaasta leipomosta ja tuoretta, sen sijaan valmisruokien tarjoaminen kylään tulijoille on ennenkuulumatonta.

Paikallista taidonnäytettä leipomisen suhteen voi nähdä pienissä kahviloissa, rannikon tienvarsien pysähdyspaikoissa tai markkinoilla, jossa on toisinaan tarjolla gözleme-lettuja, paikalliset naiset pulikoivat taikanalevyjä puualusen päällä, täyttävät valitulla suolaisella ja paistavat kuumalla kuperalla pannulla. Baklavan teko on ehkä paikallisen keittiön arvostetuin herkku, parhaimmat ustat eli mestarit ovat tunnettuja ja näiden leipomoiden edessä on jonoa. Marketeissa on huomattavasti enemmin leivontaa helpottavia valmistuotteita kuin valmisruokia, pitkä hylly erilaisia lisää vain vesi tai maito- tyylisiä paketteja, joista loihditaan niin paikallisia kuin ulkomaalaisiakin kakkuja ja leivonnaisia. Uuni ei ole välttämättä pakollinen hankinta jokaiseen kotitalouteen, osalla keittiönpöydällä komeilee vain ns. börekuuni eli pieni pöytäuuni.

Valmiit käärityt sigarabörekit yufkasta odottavat paistamista.
Turkkilainen kodinhengetär loistaa ruokapuolella, hillonnassa ja säilönnässä, kuivattaa ja näkee vaivaa mutta menee leipomusten ja makeiden kanssa mieluummin korttelin leipomon kautta. Suomalainen kahvipöytä, jossa kokoonnutaan pullien, suolaisten piirakoiden ja marjapiirakoiden ympärille on turkkilaisille tuntematon juttu, Turkissa vieraille on tapana tarjota teetä ja tuoda pienelle teepöydälle lautasella muutama pikkuleipä, ehkä pala börekiä. Suomalaiset leipomukset ja taikinanvaivaukset saavat kyllä usein aikaan ihastuneita huokauksia paikallisten keskuudessa. Jos haluat lyödä turkkilaisen suvun ällikällä niin valmista itse täytekakku, mokkapaloja, britakakku tai vaikka toscakakku.  Oman kokemukseni mukaan voileipäkakku, suolainen piirakka maitotuote-munaseoksella tai peruspulla saattaa olla liian eksoottista perusturkkilaiselle, kokeilunhaluisille ja nuorille taas uudet maut ovat uponneet hienosti.

Kuvissa olevien sigara börekien valmistusohjeen löydät täältä.


tiistai 8. heinäkuuta 2014

Etsitään työpaikkaa

Ensimmäinen viikko kansalaisuuden saannin jälkeen meni sumussa, sukellus työpaikkailmoituksiin tuntui raskaalta ja mielessä pyöri turkkilaisen työmaailmaan raakuus ja päivähoitokysymykset, heräilin yöllä ajatuksiin 'olen liian vanha, kukaan ei palkkaa minua' tai ' en osaa tarpeeksi mitään, kukaan ei palkkaa minua.' Seuraava kynnys oli tyttö, joka kuukausien tarhaan mankumisen sijaan päättikin ettei äiti mene töihin, eikä tyttö tarhaan, luopuminen äiti-tyttö symbioosista ahdisti. Heräilin yöllä ajatukseen, ettei kukaan muu osaa hoitaa tättähäärää kuin minä. Onneksi yölliset ajatukset katoavat rukouskutsujen myötä.


Turkissa on työvoimatoimisto Işkur, jonne kirjaudutaan työttömyyskorvauksien maksua varten ja sinne ilmoittaudutaan myös työttömäksi, toimiston sivuilla on työpaikkailmoituksia mutta ainakin itse koen sivut huonoiksi, niitä on hankala käyttää ja suurimmassa osassa ilmoituksia haetaan pyykinpesijää, lounasruokalan kokkia tai sähkömiestä, hyvin kaukana omasta toimenkuvasta siis. Suosituimmat työnhakupalvelut nykyisin monilla aloilla ovat Kariyer.net ja Yenibiris.com, joihin päivittyy päivittäin valtavasti avoinna olevia työpaikkoja. Palveluihin luodaan oma profiili, jossa kannattaa tietysti kehua itseään ja olla unohtamatta yhtään puolikastakaan taitoa, seminaaria tai kurssia, sen avulla haetaan itselle sopivia paikkoja ja työntekijöitä etsivät taas voivat haravoida palvelusta sopivia ehdokkaita. Viime viikkoina olenkin päivittänyt profiileita kolmeen eri palveluun ja ihmetellyt sinne tallentuneiden tietojen perusteella millaisia paikkoja tuli haettua 2008 kun edellinen prosessi oli käynnissä. Niistä ajoista on muuttunut siviilisääty, sukunimi, lasten lukumäärä, plussaa on saavutettu Turkin kansalaisuus ja työkokemus, miinusta jatkuvasti kertyvät ikävuodet.


Työpaikkoja on auki paljon, niiden läpikäymiseen menee aikaa päivittäin ainakin tunti, helposti kaksi. Isoimmat firmat ovat tuttuja mutta pienempiä tutkin netistä tai soittelen tutuille, onko luotettava, huijariainesta? Mahdollinen palkka ja työmäärä kiinnostaa, täysin omien kriteerien ulkopuolelle tai epäilyttäviksi osoittautuvat jätän pois listalta, yhtä toimistoa fillaroin jopa vakoilemaan ulkopuolelta. Vaikka paikkoja on paljon avoinna, on niiden seassa vähän työnantajia, joiden kanssa hakijan kemiat kohtaavat, paikallinen asğari üçret eli minimipalkka on yleinen eikä minulle riittävä, sillä ei makseta tytön tarhaa ja muita menoja. Sen lisäksi monen firman politiikkaan kuuluu avonaisen paikan laittaminen vapaille markkinoille vaikka se olisi jo täytetty etukäteen, pomon tenniskaverin tyttö on juuri valmistunut yliopistosta tai sukulaismiehen pojalle tarvitaan työtä.


Hei, mitä kuuluu, kuinkas vaimo ja lapset? Kuule, olen työnhaussa, sinullahan oli täällä tuttuja? Vanhaan pomoon on otettu yhteyttä, parhaiten asiallisen työn löytää tuttujen kautta. Ankarassa meillä oli jo jonkunlainen verkosto luotuna, Izmir on vielä tässä mielessä hataraa maaperää. Kaikki mahdolliset väylät on hyvä käyttää. Hakupalveluiden kautta lähetettyjen hakemusten lisäksi olen etsinyt jokaisen firman tiedot ja henkilöstöpäälliköiden osoitteet, lähettänyt hakemukset ja CV:n vielä kertaalleen sitäkin kautta. Netissä on tullut surfattua monta iltaa, hakien eri järjestöjen ja tahojen osoitteita, kaikki eivät ilmoita avoimista paikoista muualla kuin omilla sivuilla, näitä ovat mm. lähetystöt. Kaupungin suomalaiset firmat ja yhteistyökuviot on tutkittu ja sanaa levitetty tuttujen kautta että töitä haetaan ja kuumeisesti!


Turkin viime vuosien yksi menestyksen ydin on sen nuori ja dynaaminen työvoima. Työnhakuilmoituksia selatessa tämä tulee hyvin esille, usein hakijalle asetetaan hakukriteeriksi ikä,  yli 30 vuotiaat älkää vaivautuko, vain asiantuntijatehtävissä korkea ikä voi olla etu. Suomalainen vaatimattomuus ei täällä auta, kannattaa heittäytyä paikallisten tavoin itsensä kehujaksi, espanjan takkuilevat alkeet turkkilainen ruksaa pätevä kielitaito sarakkeeseen kun taas suomalainen helposti vähättelee taitojaan. Turkkilaisilla työmarkkinoilla ei kierrellä tai kaarrella, liian lihava ei sovi pankkivirkailijaksi tai tarjoilijaksi, siisti ja edustava tulee olla automaattisesti. Tulijoita riittää joten jokainen pyrkii olemaan haastattelussa muita edustavampi, kauniimpi, fiksumpi ja filmaattisempi. Työpaikan saanti voi olla pienestä kiinni.


Kesällä haetaan sesonkityövoimaa lomakyliin, muuttosuunta nuorilla on Izmiristä Bodrumiin, Çesmeen ja Kuşadasiin, kiireisen sesongin palkka on korkea mutta töitä paiskitaan tauotta uhkaavasti lähestyvän talven alla. Varsinkin Turkin yksityinen sektori on villiä alaa, jokainen on vastuussa itsestään eikä työpaikkaa, kolleegoita tai pomoja kannata juuri murehtia, ei kukaan muukaan murehdi. Monissa paikoissa irtisanomisaikoja ei ole ja uusia työpaikkoja katsellaan jatkuvasti, niin myös uusia työntekijöitä. Hotelli- ja ravintola-alalla ja turismin parissa iso osa työpaikoista jaetaan viidakkorummun avulla, soitellaan vanhoille työkavereille, pomoille ja esimiestutuille ' tänne tarvitaan ammattitaitoinen baarimikko, etsimme liikunnanohjaajaa hotellille tai englanninkielentaitoisia oppaita'. Monilla aloilla on yhteen hitsautuneet työporukat, jos hotelli hakee yhtäkkiä isoa joukkoa uusia työntekijöitä, voi olla että henkilöstöpäällikkö on saanut paremman tarjouksen toisesta hotellista ja ottanut oman porukkansa mukaan. Työsuhteet ovat palvelusektorilla lyhyitä jo siitäkin syystä, ettei moni halua pitää erorahan takia samoja alaisia pitkään, jos työntekijä irtisanotaan, on työnantaja velvollinen maksamaan työsuhteen pituuden ja palkan suuruuden mukaisen erorahan.


Iän ja perheen myötä omat kriteerit ovat muuttuneet työpaikan suhteen, entinen mahdollisimman vaihteleva työ on muuttunut pakostakin mielellään 8-17, lomakohteista tulleisiin tarjouksiin todetaan miehen kanssa yhteenääneen, että jos olisimme nuoria ja lapsettomia. Aamu aloitetaan siis nykyisin hakupalveluiden selailulla, illalla vielä tarkistus, mietitään ja suunnitellaan jotta löytyisi hyvä työpaikka, asiallisella palkalla ja joustolla perheen suhteen, tarjouksia otetaan vastaan, kiitos!

lauantai 5. heinäkuuta 2014

Turkkilainen nainen keittiössä

Yleinen luulo on, että turkkilainen nainen on ihmeidentekijä kyökin puolella, aika moni onkin. Oma anoppi loihtii mahtavat pöperöt pöytään mutta hän ei kuulu niihin, jotka haluavat kuluttaa kaiken aikansa rullaten, haudutellen tai survoen. Anopin elämää helpottavat kaksi asiaa: painekattila ja paikallinen firin eli leipäuunileipomo. Kerran viikossa hän käy läheisillä markkinoilla, ostaa viikon jokaiselle päivälle jotain, yhdelle munakoisoa, toiselle papuja, kolmannelle portulakkaa ja kyseiselle päivälle kalaa, jogurtit ja pienet määrät lihaa haetaan sitten kaupasta. Suurimman osan ruuista anoppi valmistaa painekattilassa, eipä tarvitse seisoskella lieden äärellä, tavarat kattilaan, kansi kiinni ja viheltämään. Sillä aikaa voi kutsua naapureita kylään tai seurata telkkarista jotakuta lukuisista lääkäri neuvoo tai ruuan tekemiseen liittyvistä ohjelmista. Turkissa on monissa perheissä kirjoittamaton sääntö, jonka mukaan mies vie perheen tasaisin väliajoin ulos syömään, perheen kokkausvastaava saa vapaan ja koko perhe toisinaan ravintolaruokaa.

Silloin kun anoppia ei huvita hyöriä keittiössä, hän lähettää apen jauhelihapaketin, tomaattien, biber-paprikoiden ja sipulin kanssa firiniin, sieltä appi palaa mukanaan laatikollinen Konyan alueelle tyypillistä pideleipää. Muutaman kerran vuodessa sitten uurastetaan, tehdään kymmenittäin hilloja, tomaattikastikkeita ja tursua eli etikkasäilykettä. Juhlapäiviksi eli bayrameiksi tehdään pikkuleipiä ja suolaisia poğaça pasteijtoita. Joskus anoppia laiskottaa niin, että tämä latoo illalla samat jutut pöytään kuin aamulla, aamiainen maistuu joskus kahdesti päivässä ihan loistavalle. Ja jos joku luulee, että miehellä on jotain sanomista ruokalistan suhteen, on väärässä. Ruokaan, lapsiin ja kotiin liittyvissä asioissa määrää perheen kauniimpi osapuoli.

Essu sopii myös miespuolisille.

Turkkiin tänä vuonna muuttanut tuttava ihmetteli paikallisen tuttavan uutta puolisoa, tuleva rouva ei osaa kuulemma keittiössä tehdä muuta kuin laskea hanasta vettä! Niinpä, tai saattaa osata, muttei väläyttele niitä taitojaan. Turkkilainen nainen, joka käy töissä ei välttämättä suostu keittiössä puurtamaan, sen hoitakoon kotiinkuljetus tai kotiin palkattu hengetär. Ylemmissä yhteiskuntaluokissa tytöt eivät ehkä ole koskaan nähneet äitinsä tekevän ruokaa vaan se on tehnyt joku muu, siivoamisesta nyt puhumattakaan. Omassa paikallisessa suvussa alkuaikoina hämmästytti miesten into ja taito keittiössä kun taas naispuolinen sukulainen kertoi osaavansa keittää makaroonia ja hämmästeli rakkauttani keittiötä ja paikallisia ruokia kohtaan. Tämä hämmästelijä on edelleen naimaton, johtunee kyllä varmasti muustakin kuin puuttuvista kyökkitaidoista.

Häiden lähestyessä nuori turkkilainen nainen ei kokoa lahjalistaa, johon lisätään tarpeellisia kodinhankintoja kuten ruokailuvälinesarja, termospullo ja lakanasetti. Turkkilainen nainen haluaa suuret häät, sen hintaisen meikkitaiteilijan ja ammattilaisvalokuvaajan, jolla hankkisi kaikki kodinkoneet uutena. Kokkaamista ja muuta arkipäiväistä voi murehtia aikanaan ja jos puoliso on vähänkin paremmista piireistä, voi nekin jättää muiden murheiksi. Ruuanlaittaminen ja kodinhoito on Turkissa työtä, siihen harvemmin liittyy mitään intohimoa, ne on hoidettava ja jos joku muu hoitaa niin aina parempi. Tunnen liudan turkkilaisia miehiä, jotka osaavat tehdä hyvää ruokaa mutta oman mieheni kanssa olemme kyllä todella vähemmistönä pariskunnissa, jotka tykkäävät kokkailla yhdessä ihan harrastusmielessä. Paikalliset naiset kokoontuvat mielellään tekemään ruokia yhdessä, viininlehtikääryleet tai börekit hoituvat huomaamatta jutustelun lomassa, sen sijaan osalla paikallisista miehistä essussa rullia pyörittelevä mies on vielä aika nolo juttu, varsinkin iäkkäämmän sukupolven keskuudessa, onneksi oma mies on ylittänyt tämän nolon esteen.

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Syö kuin turkkilainen

Tuttavani ihmetteli joku aika sitten juoksuttaessani häntä asuinalueen toiselle laidalle kananmunia ja oliiveja hakemaan, onko niissä munissa muka jotain eroa marketin tuotteisiin? Tietenkin, Mehmet sedän kauppaamista munista ja kauppaketjun tarjousmunista ei voi puhua samana päivänäkään! En tiedä onko Turkki tehnyt minusta fanaatikon tietyissä ruokaan liittyvissä asioissa mutta marketin munat ja oliivit valmiissa paketeissa jäävät hyllyyn. Kävelen monta korttelia ja monen leipomon ohi siihen, mistä saa parhaat simitit, etsin markkinoilta omaa papukauppiasta ja gözleme-mummoa, vaikka hiki valuu ja lastakin jo mättää.


Leila antoi hyvät vinkit Italiassa lomaileville kuinka löytyy hyvä ravintola. Turkissa kuten muissakin turisteja kuhisevissa maissa on hyvä välttää sudenkuopat. Se, joka haluaa lomallaan nauttia ranskalaisia ja havajinleikettä voi toki tepastella hotellin vastapäiseen ravintolaan, jossa ainoat turkkilaiset ovat sisäänheittäjiä, sen sijaan turkkilaisia ruokanautintoja etsiessä on hyvä nähdä hieman vaivaa. Suurissa kaupungeissa ja turistien jalanjälkien ulottumattomissa on helpompi löytää hyvää ruokaa kohtuuhintaan kuin kohteissa, jotka muuttuvat kesäkaudella lomalaisia palveleviksi huvittelukeskuksiksi. Niissäkin asuu ja työskentelee kuitenkin paikallisia, joten seuraa heitä.

1. Korituolit, kukeroisen värikkäät tuolinpäällyset, neonväriset laput, joihin on kirjoitettu virhein tarjouksia ja yli-innokkaat sisäänheittäjät kannattaa kiertää kaukaa. Sisäänheittäjänkin tulee olla asiallinen ja ravintola, joka kirkuu satojen metrien päähän turistiruokaa, on usein ylihinnoiteltu ja kaukana turkkilaisen keittiön saloista.

Nyt on sen verran mielenkiintoiset kulmat, että täällä saadaan taatusti jotain erikoista herkkua....
2. Paikallinen valitsee ruokapaikkansa tarkkaan, kannattaa siis seurata mihin turkkilaiset kokoontuvat. Turkkilainen on ravintolakäyttäytymisessä konservatiivinen ja varmistuu paikan hinta-laatusuhteesta tarkkaan, hyvän paikan löydettyään hän suosii sitä eikä testaile kovinkaan rohkeasti uusia ravintoloita. Paikalliset tietävät mistä saa kaupungin parhaat köftet, kebaprullan ja maistuvimman keiton. Lomapaikoissa tosin monella on oma lehmä ojassa ja enon ravintola voi osoittautua kylän pahimmaksi pyydykseksi.

Lokantaruoka ei petä koskaan ja ayranilla alas.
3. Lounasruokala eli lokanta on takuuvarma valinta melkein aina. Turistikohteissa se harvemmin sijaitsee rantakadulla tai kävelykadulla, lokanta löytyy kulmien takaa ja on usein niin vaatimattoman oloinen ettei sitä meinaa huomata. Vitriinistä valitaan kotiruuan tyylisistä vaihtoehdoista, hinnat ovat huokeat ja täällä istuu taatusti turkkilaisia. Turkkilaisen pukuväen saattaa löytää ruokatunnilla pienteollisuusalueen öljynhajuisten kojujen vaatimattomasta lihapullapaikasta tai bussiaseman kulman keittokuppilasta, paikallinen tietää että mehmetin lihapullat on tehty samalla reseptillä, samassa kojussa jo 35 vuotta.

Katuruokaa naminam.
4. Jokaisella alueella on omat erikoisuutensa, länsirannikolla kannattaa suosia kalaa, äyriäisiä ja oliiviöljyruokia, Anatoliassa taas tutustua lukuisien kebapkojujen tarjontaan. Kesän kalastuskiellon vuoksi kala on huokeampaa talvella kuin kesällä, kesäaikaan taas pavut ja monet kesävihannekset ovat parhaimmillaan. Syö mitä suurin osa asiakkaista näyttää tilaavan.

Alueen erikoisuus, erilaisten muistopäivien kunniaksi on tapana tilata makea lokumia ilmaiseksi jakava keittiö pyörillä.
5. Syö paikallista ruokaa, länsimaalainen kannattaa unohtaa. Ei siis pizzaa vaan turkkilaisten pizzan vastinetta pideä tai lahmacunia. Kaupungeissa on lukuisia trendikkäitä rafloja, joiden ruokalista on kylläkin usein puuduttavan samanlainen, pizzaa, pastaa, salaatteja ja juustokakkua. Jos ruokalistalla on turkkilaisen keittiön parhaimmistoa, kokeile niitä:

Hünkar beğendi - lampaanlihaa grillatulla munakoiso-bezamel pedillä
Ali Nazik - naudanlihaa munakoisopyreen kera
Imam bayıldi - täytetyt munakoisot oliiviöjyssä
Mezet - alkupalat tuodaan usein näytille ja niistä valitaan mieleiset
Dolma - täytetty paprika, munakoiso, tomaatti tai kesäkurpitsa
Sarma - viinilehti- tai kaalirulla

6. Jokaisessa turistikaupungissa on iltaravintolat, joissa paidattomat pojat tanssivat pöydillä ja tytöt kirkuvat, ei sinne. Turismi on tehnyt tehtävänsä, en voisi kuvitella yhtäkään turkkilaista tuttavaani tämän tyyliseen illanviettopaikkaan. Illanistumiseen kannattaa valita paikallinen musabaari, jossa on elävää musiikkia, jazzbaari tai rauhallinen keidas rannalta. Turkkilaisten turistien suosimissa lomakohteissa tarjonta on usein turkkilaisten näköistä.

Täältä saa kotikulmien parhaat leivät, pasteijat ja pikkuleivät mutta parhaat rinkelit on vasta seuraavassa korttelissa.
7. Parhaimmat paikat vaativat hieman vaivaa, ne saattavat olla vuoristossa, kanjonien kupeessa kaupungin ulkopuolella, vaatimattoman porttikongin päässä tai vain paikallisten tuntemalla sisäpihalla.  Kaltaiseni ruokahullu muistaa monet hartaat ruokakokemukset ikuisesti, paras aamiaispaikka oli Olympoksen tien varrella yörük-vuoristolaisten puumaja, parhaita lounasruokia on nautittu jossakin lukuisista lounaspaikoista, teollisuusalueet kovana ykkösenä! Illallisravintoloista joku kalaa ja mezejä tarjonnut paikka, vuoristossa liplattavan puron varrella tai se vanhingossa ravintolaksi paljastunut paikka Bodrumissa, jossa ei ollut listoja mutta ulos sieltä astui ruuasta haltioituneen mykkä seurue.

Kannattaa tutustua ainakin näihin sivustoihin:
http://istanbuleats.com/
http://eatingankara.wordpress.com/
http://www.eatinizmir.com/

Hyvää ruokaa, hyvää palvelua, siitä jättää ilomielin tippiäkin.
Turkissa pidempään asujan on helpompi kalastella vinkit ja oppia parhaimmat ravintolat, lomalaisen sen sijaan kannattaa iskeytyä pisimmän jonon hännille aamulla leipomoa valitessa, vuodattaa muutamat hikipisarat helteessä etsiessä lounaspaikaksi lokantaa teollisuusalueen kulmilta ja takapihoilta, illalla kannattaa rohkeasti istahtaa pieneen pöytään turkkilaisia tupaten täynnä olevaan ravintolaan ja nauttia, tilata vaikka samaa kuin naapuripöytä. Rohkeat makumatkaajat pysähtyvät paikallisten tavoin lihapullaleivälle puistonkulmassa grillaavan sedän kioskiin ja nauttivat katuruuaksi mitä irti saavat, täytettyjä simpukoita, makkara- tai kalaleipiä, pilahvia kikherneillä ja sesaamirinkeleitä.

Lomalla paikallisia erikoisuuksia vai helpoiten hotellin naapurista apetta?