tiistai 30. syyskuuta 2014

Munakoiso-jogurtti meze eli yoğurtlu patlican ezmesı

Viime sunnuntaina pohdittiin mitä syödä, ikuisyyskysymys. Oli hieman jämiä perjantailta ja lauantailta joten niiden hävityksen avuksi tehtiin muutama meze, joista yksi oli munakoiso-jogurttitahna. Helppo, hyvä ja maistuu vielä seuraavana aamunakin leivän päällä. Munakoison paahtaminen onnistuu grillissä, kaasuliekillä tai uunissa, kuka mitenkin. Jos on tosi kiire, niin Turkissa kaikissa marketeissa on myynnissä valmista paahdettua munakoisoa purkissa, samaa löytynee Suomestakin hyvin varustetuista kaupoista? Maku ei tosin ole yhtä hyvä kuin itse paahdetun mutta meillä on aina purkki kotona vierasvarana tai kiireisiä iltoja varten.


Munakoiso-jogurtti meze eli yoğurtlu patlican ezmesı

3 isoa munakoisoa
2 dl turkkilaista jogurttia
2 rkl oliiviöljyä
puolikkaan sitruunan mehu
4 valkosipulinkynttä
suolaa
(mustapippuria, paprika- tai chilimaustetta)
koristeluun halutessa persiljaa ja oliiveja


1. Paahda munakoisot. Itse paahdoin ne tällä kertaa uunissa. Pistele haarukalla munakoisoihin muutamia reikiä, kääri ne tiukasti folioon ja laita n. 30 minuutiksi uuniin 200 asteeseen. Paahtaminen onnistuu myös grillissä tai kaasuliekillä.

2. Purista kulhoon sitruunanmehu ja sekoita oliiviöljy sekaan. Anna paahdettujen koisojen jäähtyä ja revi kuoret suikaleina irti, ota koisojen malto talteen ja laita sitruunamehu-öljyseoksen sekaan. Muussaa haarukalla malto seokseen.

3. Purista valkosipulinkynnet jogurtin sekaan ja sekoita munakoisotahnaan, mausta suolalla ja halutessasi mustapippurilla, paprika- tai chilimausteella. Voit koristella tahnan chilirouheella, persiljalla ja oliiveilla. Nauti tuoreen leivän ja salaatin kera!

Afiyet olsun!

lauantai 27. syyskuuta 2014

Tasa-arvosta ja miehen jalkojen pesemisestä

Turkkilainen Belgin Akaltan on loistava kolumnisti, joka kirjoittaa Hürriyetin englanninkieliseen painokseen purevia tarinoita nykyisestä Turkista, ihmettelee arjen asioita ripauksella mustaa huumoria. Viime viikkojen jutut ovat käsitelleet turkkilaisia miehiä, jotka naivat ulkomaalaisen puolison. Juttu juurtaa juurensa aina kaukaa Syyrian pakolaisiin ja vaimokauppoihin syyrialaisten naisten kanssa. Rajan pinnassa toimii avioliiton välittäjiä, laittomia tietenkin, jotka etsivät hiljaisia ja kuuliaisia puolisoita syyrialaisista sotaa pakenevista naisista turkkilaisille miehille, huoh. Suurin osa liitoista on vailla laillisuutta ja ne ovat ainoastaan imaamin siunaamia, sillä moni turkkilaista puolisoa etsivä nainen on paperiton ja laittomasti maahan saapunut. Naisen omat oikeudet ovat siis jokseenkin nollassa.


Belgin Akaltanin artikkelin eka osa käsitteli anoppien piloille lellittyjä turkkilaisia miehiä, jotka naivat ulkomaalaisen puolison. Hurmaavat käytöksellään, romanttisuudellaan ja odottavat tosipaikan tullen vaimon menevän töihin, tiskaavan ja tekevän ruokaa! Ennenkuulumatonta! Turkkilainen nainen tekee töita työpaikalla tai kotona muttei molempia. Turkkilainen nainen ostatuttaa miehellään uudet huonekalut ja kodinkoneet tasaisin väliajoin, tarvitsee lastenhoitajaa ja siivoojaa. Turkkilainen nainen on sen verran hankala tapaus osalle paikallisia miehiä, että on parempi kokeilla onneaan ulkomaalaisen suhteen. Allekirjoitan monet Akaltanin jutuista, sillä vuosien varrella olen tavannut useita ulkomaalaisia naisia, jotka eivät tienneet mihin liemeen pistivät päänsä. Pyykinpesun, anopin palvelemisen ja kunniallisen miniän esittämisen lomassa ihmettelivät miten naapurin turkkilaisella rouvalla on aikaa huudattaa telkkarista naisten ohjelmia, juoruta puhelimessa ja ravata naapurissa teellä. Tietyn elintason perheissä turkkilaisen vaimon ei ikinä, koskaan oleteta puhdistavan itse viemäriä tai pesukoneen nukkasihtiä. Naisella on tietyt vaatimukset, jotka täytetään tulotason mukaan, mies laskekoon hikipäässä tulojaan, ottakoon lainaa ja viettäköön unettomia öitä. Niin, ja joku muu tunkekoon kouransa viemäreihin ja muihin omituisiin paikkoihin.


Tasa-arvo on tuntematon juttu turkkilaisille. Osa turkkilaisista naisista huokailee sen perään niin kauan kuin ymmärtää se syvimmän tarkoituksen, molemmat työskentelevät yhteisen päämäärän eteen, kotona ja työpaikalla. Apuva. Yhdessä koetaan kuopat ja nousut. Osa turkkilaisista naisista vaihtaa aihetta siinä vaiheessa kun aletaan puhua töihin menemisestä ja jatkaa mieluummin eloaan miehen tilipussin varassa. Uudet vaatteet, kodinkoneet, yksi lomamatka kesällä, juhlapyhien lomailut, viikottainen ulos syömään vähintään kerran, uudet astiastot, viikottainen kampaamohetki ja merkkipäivien lahjat. Apuun anoppi ja oma äiti, jos mies jotenkin yrittää selitellä Antalyan hotellimatkan muuttumista vierailuun kotikaupungin eläintarhassa.


Minulla on venäjänkielisestä maasta Turkkiin muuttanut hyvä ystävä, jolla on suhteellisen hyvätuloinen paikallinen puoliso, ystäväni on kaunis, säteilevän älykäs ja kouluttautunut. Miehen mielestä rouvan ei tarvitse mennä töihin, lapsenhoito on tärkeämpää. Tuttavani kestää tilanteen, huokaillen toisinaan. Turkki, vakaavarainen puoliso ja siivooja, jatkuva huoli rahasta kun on kotipuoleen jäänyttä arkea. Nainen haluaa koiran, mies ei, facebook-tilistäkin väännetään kättä, mies maksaa ja nainen joutuu kuuntelemaan.Tuttavani sanoo olevansa onnellinen, mieheni ei sentään ole naistaan hakkaava juoppo, kuten suurin osa ystävieni miehistä, ei naputa rahasta ja vie lomille aina kun on vapaalla, elämä on kuulemma oikeasti aika kivaa. En epäile kun tiedän millaisista oloista ystäväni tulee. En ole koskaan tavannut yhtään persaukisen turkkilaisen kanssa avioituvaa venäläistä, oletteko te?

En tunne yhtään naista, turkkilaista tai ulkomaalaista, joka pesee miehensä jalat, toivottavasti et sinäkään? Tosin meillä on miehen kanssa tapana antaa vuorotelle toisillemme jalkahieronta, olen aika isoissa veloissa mieheen päin niiden määrässä. Ystäväpiiriini kuuluu jonkun verran suomalaisia naisia, joilla on turkkilainen puoliso ja tuntumalla miehet tuntuvat olevan vallan onnellisia naisiinsa, jotka halutessaan menevät töihin, tyytyvät puolinaiseen siivoukseen, kummallisiin ruokiin mutta nauttivat tuon suomalaisen naisen kanssa luodusta symbioosista; itkut ja ilot voi jakaa ja uusia turkkeja ei osteta, jos juuri silloin ei ole rahaa. Vietetään joulut ja bayramit. Kuinka yksinkertaisen onnellista. 

Lukekaa loistavat Belgin Akaltanin artekkelit ja kertokaa ajatuksianne:

http://www.hurriyetdailynews.com/what-have-we-done-to-turkish-men-.aspx?pageID=238&nID=71632&NewsCatID=469

http://www.hurriyetdailynews.com/i-wash-my-turkish-husbands-feet-.aspx?pageID=238&nID=72223&NewsCatID=469



torstai 25. syyskuuta 2014

Pyörälenkeillä

Miehen sunnuntaivapaat on vietetty pyöräillen, aamulla on pakattu eväät ja ajettu kohti Mavişehiriä, hiljaisen kaupungin läpi kohti rannan pyöräteitä. Aamupala tai vaihtoehtoisesti aikainen lounas on nautittu piknikpaikalla tai pienellä laiturinpahasella, nautittu merituulesta ja maisemista. Laituripaikan vieressä on alueen kalastajien satama, jonne putputtajat saapuvat aamuisilta kalareissuiltaan, tasaisina jonoina, kalasaaliiden kera. Muutamalle laiturille on tunkua, joten ajoissa on oltava paikalla. Mikäs siinä on varpaita meressä uitella.

Mies on ajanvietteeksi ottanut kalastusvehkeet mukaan, toisinaan pelkän siiman ja välillä virvelin. Tytölle on rakennettu oma onki, välillä kerätään kotiloita vesimukiin. Laiturilta matka on jatkunut eteenpäin, välillä on menty auringolta piiloon Tay Parkin puistoon katsomaan hevosia ja matelijoita, juotu limpparit ja syöty jätskit. Täällä lapset pääsevät ratsastuskierrokselle hevosenselässä mutta neiti ei ole vielä hepan selkään uskaltautunut.


Pyöräteillä ei ole ruuhkaa mutta käyttäjiä riittää, suurimmalla osalla on kypärä ja osalla varusteet sen mukaiset että harrastus otetaan vakavasti. Lähes joka toisella fillaristilla on oma radio pyörässä, tiellä raikaa Tarkan, toisinaan tunnelmallisempi ikivihreä. Lapsia istuimissa tulee harvakseltaan vastaan, toisinaan peräkärryissä. Pyörät ovat Turkissa melko hinnakkaita kun suhteuttaa ne paikalliseen elintasoon. Tuontifillareiden hinnat ovat korkeammat kuin Euroopassa, paikallisia heppoisia pyöriä saa edullisemmin. Varaosat ja varusteet kuten kypärät ovat hinnakkaampia kuin Euroopassa, moni tuokin ulkomaanreissuiltaan osia ja varusteita. Muistan, että opasvuosina paikallinen pyörä kesti jokapäiväistä käyttöä yhden kesäkauden ja korjaajalla vierailtiin ahkerasti. Karşıyakan alueelle on onneksi lisätty pyöränvuokrauspisteitä, joista saa kaupunkipyörän käyttöön hankkimalla kaupungilta lainauskortin tai luottorkorttitietoja vastaan. Kaupungin erillinen pyöränvuokrauspiste antaa kunnon fillarin lainaan henkilökorttia vastaan.


Pyöräily on mahdotonta monilla alueilla Turkissa, liikenteen ja olemattomien pyöräteiden vuoksi, toisissa kaupungeissa korkeuserot ovat niin hurjia, että tavallinen kuntoilija tuskin pärjää. Izmirin lisäksi pyöräteitä on kuitenkin muuallakin kuten Konyassa, Istanbulissa ja Antalyassa. Omilla kotikulmillamme liikenne on suhteellisen rauhallista ja pyörällä on suhteellisen helppo kurvailla rantatielle. Alun epävarmuuden jälkeen meno tyttö istuimessa tuntuu kivalta ja varmalta, fillarilla pääsee hieman kauemmas ja paikkoihin, joihin tuskin lähtisimme kävellen tai bussilla. Tarhaan olen vienyt tytön rattailla, pari kertaa fillarilla. Syyskuun lopun hiipivä syyskeli on mitä parhain pyöräilyä ajatellen, aurinkoista muttei helteistä.


Levähdyspaikaksi vakiintunut laituri toimii loistavana eväspaikkana, suurkaupungin äänet jäävät kauaksi ja kaunista kaupungin silhuettia on kiva ihailla kirjaa lukiessa. Laiturilla istuessa tuuli puhaltaa usein niin, ettei tarvitse ajatella turhia eikä murehtia tulevia. Toisinaan voi miettiä erilaisia faktoja Izmiristä:
  • Osa Karşıyakaa on entistä merenpohjaa ja rannan tuntumassa olevat talot sekä Çiğlin alueella olevista alueista osa on rakennettu täyttömaalle. Bostanlin alueen toinen rannanmyötäinen katu oli ennen rantakatu.
  • Alueen vanhat asukkaat muistavat Karşıyakan olleen ennen omakotitaloaluetta, nykyisin alueella on pienkerrostaloja ja uudempia korkeita kerrostaloryhmittymiä.
  • Izmir kuuluu seismiseen alueeseen ja pieniä järistyksiä on jatkuvasti. Kaupunki on listattu maailman 10 maanjäristysriskeimmän kaupungin joukkoon.
  • Vanhoissa kuvissa 1930-luvulla Izmirin Konakin rantakatua ovat ajelleet hevosvetoiset raitiovaunut, tällä hetkellä Karşıyakan rannan puolelle suunnitellaan uudenaikaista raitiovaunua.
  • Izmirin etu kesäkuumalla on päivittäinen imbat tuuli, joka puhaltaa luoteesta ja tuo kaivattua tuulenvirettä helteisiin päiviin.
  • Karşıyakan alueella on 1 opettaja jokaista 24 oppilasta kohti, 1 lääkäri noin 1300 potilasta kohti ja lukutaitoprosentti on 92%. ( vuonna 2012)
Viilenneet kelit ja tytön tarhan aloitus ovat saaneet kinttuihin vipinää, neidin vienti ja haku on kävellen päivässä yhteensä 8km lenkki, fillarilla 10 km. Matka on molempia reittejä niin mukava ettei kuntoilua edes huomaa. Onko syksy tuonut omaan kuntoiluusi uusia rutiineja?

maanantai 22. syyskuuta 2014

Tarhan aloitus Turkissa

Tarhan aloitus on varmasti aina tunteikasta, ihan joka maassa. Meille eka viikko, tarhan tapahtumat ja tytön vaihtelevat reaktiot olivat välillä rankkoja. Muutamana aamuna mietin, että antaa olla, jääköön kotiin mutta hetken vilkuiltuani vauhdikasta neitiä päätin ettei hanskoja heitetä tiskiin. Mies on ollut suuressa osassa tarhan alkumetreillä, niin uskon valamisessa minuun että tiukkana tarhalla vahtimassa, monena aamuna mies on vienyt tytön ja jättänyt stressaantuneen äidin kotia rauhoittumaan.

Eka aamu tarhassa, hei kivaa, äiti ja babakin jää tänne, eikö?


Tyttö aloitti 36kk täyttäneiden aamuryhmässä, ikähaitari on 36-39 kk. Lapsia oli alussa 17, joista ainakin 4 on lopettanut ekan viikon jälkeen. Tarha on anaokulu eli ns. esikouluun ja kouluun valmentava tarha, jossa on luokkaa kohti yksi opettaja ja tämän kaksi avustajaa. Lapsilla on omassa luokkahuoneessa wc-tilat, pukkarit ja leluja yllinkyllin. Ruokailemassa käydään erikseen ja aamuryhmäläisille kuuluu aamiainen noin klo 9.15 ja hedelmä noin klo 11. Tarha on koulumainen verrattuna Suomeen, on opettajat, oppilaat, tiukat aikataulut, asioita opetellaan tekemään isona ryhmänä ja tarhaan vienti ja haku on tiukasti kontrolloitua. Toive on, että lapselle vaihdetaan aulassa sisäkengät, reppu mukaan ja ovella avustaja ohjaa omaan luokkaan, vanhemmat kohti kotia nopeasti, kiitos. Haun aikana meno on aikamoista, aulassa on jokaiseen luokkaan oma summeri, johon kerrotaan (huudetaan siis) lapsen nimi, jonka jälkeen avustaja tuo lapsen ovelle. Vanhempia ei sisälle lasketa ilman ajanvarausta tai todellista asiaa. Ei heikkohermoisille.

Olikohan tämä se uusi poikakaveri?
Tyttö on valtion anaokulussa, joka poikkeaa yksityisestä tarhasta. Suurin ero on hinta ja toinen toiminta. Tytön tarha on puolipäiväinen, johon viedään 7.45-8.00 ja haetaan 12.30-12.45, sen jälkeen saapuvat iltapäiväryhmäläiset. Tytön tarhan kuukausimaksu on 120 tl kun alueellamme tarhojen puolipäivämaksut yksityisellä sektorilla liikkuvat 650-950 tl välillä. Valtion tarhan ruoka on kehnompaa, yksityisellä käytössä on luomuruokaa ja panostus ruokalajeihin on hieman eri luokkaa. Tästä postausta lisää myöhemmin. Hyvin kuitenkin maistui nutellaleipä, oliivit, pähkinät ja juusto tänä aamuna, kertoi neiti kotia kävellessämme. Yksityisellä sektorilla on shakkia, balettia, kieliä jne. kun taas valtionpuolella piirretään, muovaillaan ja askarrellaan. Leikitään ja opetellaan istumaan tuolilla. Sanoisin tuon istumaan opettelun olevan tärkeä taito tytöllemme, shakit myöhemmin sitten.

Ukin kanssa tavlan peluussa, hakkaa ukin mennen tullen parin vuoden päästä.
Tarha on lähtenyt sujumaan vaihtelevasti. Olemme kokeneet ylä- ja alamäkiä. Olemme miehen kanssa vieneet tytön usein yhdessä, monina aamuina mies yksin, hermoileva äiti kun ei ole parasta seuraa kenellekään ennen kahdeksaa. Henkilökunta on mukavaa ja auttavaista, kokkiherra moikkailee kokinhatussaan ovella ja ihana Pinar rouva ottaa tarhalaiset vastaan ja kertoo aina soittavansa, jos lapselle tulee oikeasti hätä. Menkää kotiin, kyllä kaikki hoituu vakuuttaa Pinar.

Kaikkien mielestä asiat eivät hoidu, me miehen kanssa olemme edelleen rauhallisin mielin, suurimman osan aikaa. Tarhan ulkopuolella on tavattu vanhempia kyselemässä luokkaa ja lapsen reaktiota opettajaan, heräileekö lapsenne yöllä, näkeekö painajaisia, johtuneeko opettajasta, josta lapsemme ei tykkää? Tyttö nukkuu kuin tukki, tarhan aloitus on ollut rankkaa, eka päivät pissattiin housuun ja tarhaan meno itketti. Perjantaina tyttö sai flunssan ja oksensi tarhassa ennenkuin ehdin kääntää selän, tuli lyhyt tarhapäivä. Toisen viikon maanantaina mies vei tytön tarhaan ja kohtasi useamman kiukkuisen vanhemman, tytön opettajasta oli valitettu opetusministeriöön asti ja opettaja oli vedetty toimestaan sivuun. Maanantaina tyttö tuli tarhasta naama hymyssä suin, kera piirustusten ja kertoi vaihtaneensa nipsejä pojan kanssa, jonka nimi on Edam (!).

No niin, nyt on rekkamiehen annos, ei tälläsiä kyllä tarhassa saa!


Ihmettelyä on riittänyt. Meille miehen kanssa kaikki tarhaan liittyvä on vierasta. Turkkilaisesta sielunmaailmasta tiedämme sen verran, että paikalliset vanhemmat ovat todella herkkiä lapsen hoitoon liittyviin asioihin, opettajien kyttääminen ja hiillostus on tiukkaa, opettaja on helposti huono ennenkuin toisin todistaa. Vuosia sitten ruumiillinen kuritus ja tiukat otteet olivat arkipäivää, nykyisin Turkissa ollaan jo eri linjoilla. Ellei koulun johtaja ota kiukkuisen vanhemman asiaa heti hoitaakseen, soittaa kipakka äiti opetusministeriöön ja seuraavaksi itse minteriöön, vanhemmilla on tapana puhaltaa yhteen hiileen ja nimet valituspapereihin täyttyvät yhdessä iltapäivässä. Syyksi riitti opettajan pätemättömyys alle 6-vuotiaiden hoitamisen suhteen ja tarhalaisen äidin mielestä kotia karkaamista kokeilevasta liian tiukka ote käsivarresta. Ei ole helppoa opettajillakaan tässä maassa mutta äitinä mieli on tyyni, kiitos leijonaemojen ja -isien.

Tänään menin sydän pamppaillen koululle ja sain vastaani iloisen tyttöni piirustus kourassa, se oli tehty äidille, pinni ja vesipullo oli hukassa mutta uusi hello kitty- reppu tiukasti selässä. Aamulla kuulemma takaisin. Tästä tämä lähtee, ehkä, saako jo kerran huokaista hiljaa?

perjantai 19. syyskuuta 2014

Turkkilaisen small-talkin alkeet

Sivistyssanakirja kertoo small talkin olevan kohteliaan sävyistä, kevyen pinnallista jutustelua. Turkkilaiset hallitsevat tämän hyvin, arki on täynnä tilanteita, joissa ventovieraisiinkin otetaan kontaktia asianmukaisilla fraaseilla tai sananparrella, joka osoittaa toisen huomioimista. Suomesta Turkkiin tulija on kielimuurin lisäksi myös jutustelumuurin edessä, sillä erilaiset toivotukset, kyselyt ja huomionosoitukset ovat iso osa paikallista keskustelukulttuuria. Ilman niiden hallitsemista suomalainen jää ulkopuoliseksi ja mielletään tietyn ajan jälkeen moukaksi ellei ota opikseen. Olen itse mokannut miljoonasti, nähnyt suurimman osan suomalaisista sopeutuvan jutusteluun mutta myös törmännyt uskomattomiin moukkiin.


Turkkilainen on kova kyselemään ja haluaa pitää keskustelua yllä, pitkät hiljaiset tauot ovat vaivaannuttavia ja paikallinen kyselee mielellään tuntemattomaltakin yhtä ja toista. Vieraan ja erityisesti ulkomaalaisen elämästä, tavoista ja ajatuksista on kohteliasta kysellä, jos tilanteessa on vaikkapa vain yksi kielitaitoinen, on hänen tehtävä kysellä ja kertoa muullekin seurueella ulkomaalaisen ajatuksia. Kyläily tarkoittaa vilkasta puheensorinaa, tuolit asetellaan niin, että jokainen näkee toiset ja on mukana keskusteluringissä, vierailu alkaa aina samoin rituaalein eli jokaiselta kysytään kuulumiset, vanhempien sukulaisten kunto ja terveys, lasten kouluasiat ja mahdolliset kihlat, häät ja lisääntymiset, sen jälkeen siirrytään muihin asioihin, kuten perinteiseen ei-tarvitse-meidän-takia-vaivaantua-no-mutta-onpa-ayşe-tehnyt-mahtavaa-börekiä. No olkoon menneksi, vielä lasillinen teetä.


Aamulla matkalla puistoon tyttö käy keskusteluja eri parvekkeille matkan varrella, tädit ja sedät parvekkeilta kyselevät mihin neiti on matkalla ja toivottelevat hauskoja leikkihetkiä. Itse jään näissä keskusteluissa sivuosaan, sillä lapsi on ykkönen ja turkkilaisittain tasavertainen keskustelukumppani. Turkkilaisittan yksi moukkamaisuuden piirre on lasten huomiotta jättäminen, heidän kuulumiset kysytään ensin, muistetaan herkuilla, sipaistaan hiuksia tai poskea ja lausutaan muutama kaunis sana. Jos kuljet lapsen kanssa kaupungilla, on tapana usein tervehtiä toista äitiä tai isää lapsen kanssa, hyvin yleistä on myös pyytää omaa lasta vilkuttamaan toiselle samanikäiselle 'isosiskolle' tai 'sisarelle', kuten paikalliset sanovat. Aikuiset puhuvat pienestä asti lapsensa suulla ja ohjailevat heitä kohti jutustelun aakkosia.

Torin munamyyjän luona samaan aikaan ostoksilla oleva rouva muistuttaa tarkistamaan, että kaikki munat ovat ehjiä, sama rouva huutelee väkijoukon yli seuraavassa mutkassa suositustaan loistavasta limppukauppiaasta. Kaupassa tuntematon herrasmies kysyy kassalla, että huomasinhan päivän broileritarjouksen, laittakaa vaikka pakkaseen hyvä rouva, kun on niin edullista. Turkkilaiset eivät kainostele tuntemattomien kanssa vaan tulevat reippaasti kertomaan kengänpohjaan tarttuneesta vessapaperinpalasta tai hameen takamuksen kohdalla olevasta läikästä, kiitos vaan, niin on selvitty monesta nolosta tilanteesta.


Turkkilainen keskustelu on rönsyilevää ja suomalaisen on syytä oppia ottamaan iisisti kun neuvoja, näkökantoja ja mielipiteitä satelee, se kuuluu paikalliseen kulttuuriin eikä siitä kannata ottaa herkästi nokkiinsa. Itse koen että suomalaisissa keskusteluissa on useasti tarkoituksena teroittaa omaa mielipidettä, vastakkainen ajatus tulee puhua suohon. Turkissa taas erilaiset ajatukset saavat usein keskusteluun vain enemmin puhtia, mielenkiintoista, miksi ajattelet niin? Niinkö Suomessa tehdään, kerro lisää! Keskusteluissa desibelit paukkuvat ja keskeyttäminenkin on hyvin tavallista kun innostutaan. Monissa oppaissa kehotetaan välttämään keskustelua politiikasta ja uskonnosta, ainakin omalle kohdalle on sattunut kaikenikäisiä paikallisia, jotka itse johdattelevat keskustelun juurikin näihin aiheisiin. Kunhan muistaa kunnioituksen ja etenee näissä aiheissa tuomitsematta. Vaalipäivänä turkkilaiset suorastaan puhkuvat intoa tarjoutuneesta tilaisuudesta, heti aamusta asti voi aloittaa vilkkaan sananvaihdon ehdokkaista ja maan tulevaisuudesta, mikäs sen parempaa.


Pienien toimistojen, markettien ja kampaamoiden edustalla on lähes aina pöytä ja pari tuolia, joskus tuolit on kannettu tien reunaan asti, jotta ollaan lähempänä ihmisiä. Työntekijät istuskelevat luppoaikana ulkona voidakseen jutustella naapurikauppiaan ja kadulla kulkijoiden kanssa. Kaikki paikalliset eivät tietenkään ole yltiösosiaalisia pulisijoita, nyökyttelyt, toivotukset ja fraasit sen sijaan ovat hallussa ujoimmillakin turkkilaisilla.


Turkissa olen oppinut reippaaksi pulisijaksi, menen kysymään puutarhaansa parturoivalta mieheltä kukan nimeä, josta seuraa mielenkiintoinen keskustelu kukan nuppujen käytöstä teehen, olen turkkilaisen rasittava tankkaaja kaupassa ja latelen fraaseja joskus niin, että nolottaa. Sisäsyntyinen pulisija en ole vaan kaikki on opettelun tulosta. Monilla turkkilaisilla on pakottava tarve sanoa jotain ohittaessaan kadunlakaisijan tai kissoja ruokkivan mummelin, vähintä on toivottaa työniloa tai päivitellä hyväsydämisyyttä, toisilla pulinamuurit aukeavat ja juttua riittää roskaavasta nuorisosta tai eläintenvihaajista. Jotain pitää sanoa, ottaa osaa ja ilmoittaa olemassaolostaan, vaikeneminen ei ole Turkissa kultaa, hopeaa eikä edes pronssia vaan omituista, suunsa aukaisemalla ollaan olemassa.

Voitte ehkä arvata millainen pulina, pörinä ja kaaos vallitsee tarhalaisten hakuaikaan aulassa? Pölyn laskeduttua ja kiireisen ekan tarhaviikon jälkeen luvassa kuulumisia tarhan aloituksesta Turkissa.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Kerrostaloelämää

Nykyinen asuinsijamme ei näillä näkymin tule olemaan kovin pitkäaikainen, joten selaamme kiinteistönvälityssivustoja säännöllisesti ja liikkuessamme silmäilemme myytävänä kylttejä. Uuden kodin etsiminen Turkissa on puuduttavan vaikeaa puuhaa, hinnan, mukavien naapureiden, hyvän asuinalueen, siistin talon ja toimivan huoneiston yhteensovittaminen samaan reiluun sataan neliöön, mielellään pienellä pihalla, kiitos, on vaikea yhtalö.


Nykyinen kotimme on kivalla paikalla mutta talo on liian vanha, vierasvessan pöntön voisi heittää olalle tuosta vaan, potkaisu kylppärin seinään saisi mahdollisesti kaakelit tipahtamaan ja paljastaisi niiden takaa jotain, mitä en edes halua ajatella. Kaakeloitu pieni keittiö kuiluun johtavalla ikkunalla on kuin bunkkeri, jossa on hautovan kuumaa kesällä. Naapurusto on värikäs, avaramielinen ja suurin osa naapureista mukavia, lähellä on kaikki palvelut, joten kovin kauas en haluaisi lähteä, asunnon etsintä onkin aikalailla kieli keskellä suuta hakuammuntaa, ei liiaksi tuohon suuntaan ettei joudu ulos hyvien koulujen ja terveydenhuoltopalveluiden alueelta eikä taas tuohon suuntaan tai vastaan tulevat kolhoosikerrostalot ja isot motarit, jotka eivät meitä vakuuta.

Kerrostaloelämä Turkissa on läpinäkyvää, mutta omakotitalo ei ole käynyt koskaan  mielessä korkeiden kustannusten ja eristäytyneisyyden vuoksi, kulukuilu kahden asumismuodon välillä on Suomea suurempi ja omakotitalo asuminen vaatii melkoiset turvatoimet. Rivitaloja on todella vähän ja kerrostaloasuminen suosittua helppouden, turvallisuuden ja edullisuuden takia. Turkkilaiset taloyhtiöiden kokoukset pitävät sisällään teetä ja rupattelua, asioista päättäminen on toisinaan vaikeaa, sillä asioiden läpiajoon tarvitaan suurimman osan myönteinen lupa, marmorit käytävään ja ovipuhelimet ovat toisille ykkösiä kun taas toiset haluavat julkisivuremontin heti, joku toinen taas ei halua maksaa mistään mitään. Niinpä päätökset venyvät ja asia siirtyy herkästi seuraavaan kokoukseen.


Paikallinen tuttava kuunteli kertomuksia kokemuksistani suomalaisessa kerrotalossa ihmeissään, suihku yöllä sai osan naapureista hermostumaan, kyläilijöitä tarkkailtiin ja ovikello pirahti jokaisesta ylimääräisestä äänestä ja taatusti ainakin klo 23 jälkeen, mopon parkkeeraus oli turvallisuusriski ja naapurusto usein hipihiljainen. Turkissakin on säännöt, asukkaat voivat koota addressin häiriöksi olevasta naapurista ja toimittaa ne poliisille. Kolmannesta valituksesta anotaan häätöä syyttäjältä, joka voi laittaa asian täytäntöön. Samanhenkisten kanssa on siis helpompi tulla toimeen. Koska elämä paikallisessa kerrostalossa on avoimempaa, saattavat kymmenet kenkäparit oven edessä ärsyttää tietyilla alueilla, toisella alueella taas kaljottelu vieraiden kanssa parvekkeella.


Jokaisessa kerrostalossa on sitten vielä omat, kirjoittamattomat säännöt kuten meluraja, moraali ja asukkaiden välimatka toisiin. Ihan pienistä turkkilaiset eivät nurise, entisessä kodissa kastelimme kaikki vuodet pihaamme talon yhteisellä vedellä, yläkerran eläkeläisistä oli vain mukavaa kun oli parvekkeelta kaunista katseltavaa,  nykyisessä talossa yläkerran rouvan vävy käy pesemässä autonsa talomme letkulla. Turkkilainen sietää aika kivasti naapurin meluisia vieraita, palloa jumputtavia lapsia ja korollisia aamukenkiä. Usein ärsyyntymistä puretaan kovaan ääneen puhumisella parvekkeella, ettäs joku kehtaakin heitellä tupakantumppeja tielle, eläimellistä tai on se kumma kun joissakin asunnoissa tuntuu majailevan niin paljon epämääräistä porukkaa! Sosiaalisen kulttuurin murroksessa myös kerrostaloelämä hakee uusia muotojaan, uusia asukkaita käydään toivottamassa tervetulleeksi enää vain osasta asuntoja ja omissa oloissaan olevien määrä lisääntyy.



Kerrostaloa valitessa mietin tarkkaan palveluita, onhan tärkeimpiin paikkoihin ja julkisen liikenteen pysäkeille lyhyt matka kävellen, ei liikaa liikennettä omalla tiellä ja mielellään lähettyvillä saisi olla kahviloita ja puistoja sekä ulkoilumahdollisuudet. Monissa paikallisissa kerrostaloissa kivijalassa on marketteja, vesipiippukahviloita, baareja, ravintoloita, partureita, kampaamoita, apteekkeja, yksityisiä lääkärinvastaanottoja ja eläinlääkäreitä. Aamu 05 asti auki oleva baari ei sovi ja vieressa sijaitseva jalkapallokenttä edellyttää urheilumieltä pelien jatkuessa aamuyön tunneille asti.

Asuntojen hinnat ovat monin paikoin pienessä nousussa Turkissa mutta alueellamme hinnat ovat onneksi lievässä laskussa. Nettisivuilla hakeudumme toisinaan tutkimaan lähialueiden tarjontaa, vajaan tunnin ajomatkan päässä Izmiristä saisi edullisesti kivan kattohuoneiston tai asunnon puutarhalla uima-altaineen, samalla hinnalla Izmirin kivoilta alueilta saa remonttia vaativan asunnon. Ehkä sitten joskus, kun suurkaupunkielämästä vie voiton unelias rantakaupunki ja maaseudun rauha.

perjantai 12. syyskuuta 2014

Jonotellen ja odotellen

Aika siitä kun asiaa aletaan suunnittelemaan itse tapahtumiseen Turkissa on hieman eri kuin Suomessa. Asioiden hidas eteneminen, epävarmuus ja suunnitelmien puute eivät tule enää yllätyksenä. Turkissa asuu lähemmäs 80 miljoonaa ihmistä ja jo pelkästään omassa kaupunginosassani yli 300 000 Karşıyakalaista. Täällä jonotetaan, varmistellaan ja odotellaan, aika usein. Hammaslääkärissä on yksi kerros ainoastaan hampaanpoistoja varten, kauppoihin kuskataan pitkin päivää autolasteittain leipää ja tarhan tutustumispäivänä rakennuksen edusta ja aulat pullistelevat vanhemmista ja lapsista. Meitä on paljon.


Monelle tuttavalla Suomessa on vaikea käsittää, että on mahdoton tietää minä päivänä tarha tarkalleen alkaa, entä uudet työt tai kuinka hampaan poisto ja uuden teko tarkalleen etenee. Tuhansia opettajia liikutellaan ympäri maata ja harvoin siirrot ja uudet virkaanastumiset menevät kuten piti, papereista puuttuu leimoja ja päätösten tekijät lomailevat. Kouluista kerrotaan vanhemmille, menkää kotiin, me soittelemme. Erilaiset työpaikat tarvitsevat monia lupia, tehdään työtilojen tarkastuksia ja tarkistellaan henkilökunnan papereita. Tarkastajia riittää ja uusia sääntöjä ilmaantuu. Hyvin harvaan asiaan Turkissa voi kertoa suunnitelman mukaisesti asian tapahtuvan tässä järjestyksessä ja näinä nimenomaisina päivinä.


Toisinaan kaikki tapahtuu nopeasti, usein ei. Kotimme vastapäätä toiminut leipäkauppias iski hanskat tiskiin kesällä, paikan omistaja saapui remontoimaan paikkaa heinäkuussa, touhussa ei pidetty kiirettä, monet laastit ja tiilet tehtiin pariin kertaan. Viimeiset viikot omistaja on istuskellut perheineen pihamaalla teellä tai illallisella. Ikkunaan on saatu etsimme työntekijöitä -kyltit. Kahvila tai leipomo, sekään ei ole ihan varmaan, aukenee joskus, ensi viikolla tai varmaan tämän vuoden aikana. Sen sijaan oma hammaslääkärireissu ilman ajanvarausta ei sisältänyt juurikaan jonottamista, kaikki toimi nopeasti, huolimatta vellovasta ihmismassasta odotustilassa. Tytön tarha alkaa tulevana maanantaina, kai, jos opettajalle ehditään virallistamaan siirto tai sitten se alkaa tiistaina tai keskiviikkona. Turkkilainen kaataa teetä lasiin eikä välitä, asiat tapahtuvat aikanaan.


Turkkilaisessa jonotussysteemissä kannattaa olla tarkkana. Paikalliset harvemmin jäävät jonon hännille vaan marssivat etulinjaan kyselemään ja ihmettelemään. Monissa paikoissa on vartijat, jotka ystävällisesti ohjailevat jonon hännille ja varmistavat hätäisten kansalaisten olevan oikeassa paikassa. Ilman vartijaa, jononmuodostelma kärsii. Olin viime viikolla hammaslääkärin röntgenjonossa, jono kesti muodossaan muutaman minuutin ja oven avauduttua jokainen halusi kurkistella toimenpidehuoneeseen, sen jälkeen oltiinkin sikinsokin. Tätä seurasi hermoilu kenen paikka oli missäkin. Suomalaisena hermoilin voiko olla näin hankalaa seisoa jonossa kun taas turkkilainen rouva hermoistui miksei meille jaettu jonotusnumeroita, eihän tästä muuten mitään tule! Turkkilainen on tottunut huolenpitoon, vastaanotoilla ja virastoissa vilkkuvat usein isot valotaulut ja sen hetkisen asiakaan nimi, samaanaikaan vartija huhuilee valotaululla jo vilkkuvia Mehmetiä ja Ayşea, lopulta kadonneita etsitään ulkoa tupakkapaikalta tai teenurkkauksesta.

Kun ihmisiä on paljon, liikutellaan jonottajia kuin laumoja. Vierailemallani hammasklinikalla jokaisessa kerroksessa on vastassa vartija, joka tarkistaa minne on potilaalla matka, huonokuulosille huudetaan ja vanhuksia ohjaillaan kädestä pitäen, toisinaan vanhuksen vieressä odottaja saa tehtäväksi seurata että vanhus huomaa kun häntä huhuillaan. Kerroksissa sihteerit varmistavat ettei turhia hidastella, ovi on auki Selma Rouva, vauhtia nyt, lääkäri odottaa. Sisään ja ulos, puudutuspiikit ensimmäisille ja seuraavat sisään. Itse huomaan olevani edelleen kuuliainen suomalainen jonottaja vaikka usein sinne etulinjaan kannattaa sännätä, kirurgisen toimenpiteen jälkeen röntgenissä ei odoteta vaan mennään ohi jonon, kiitos huolehtivaisen hoitajan joka ohjasi turhan jonotuksen ohi. Turkkilainen kyselee ja varmistelee monta kertaa asioita, usealta tiskiltä ja virkailijalta, tieto kun on usein kaivettava itse esiin.


Asioilla on kuitenkin tapana aina järjestyä, opettajat saapuvat viime tipassa ja koulut alkavat, työpaikkojen luvat järjestyvät ja hampaat hoituvat kun henkilökunta saa lauman liikkumaan huoneesta toiseen ja huutaa ohjeita, tarpeeksi monta kertaa toistellen. Viimeisillä raskaana oleville ei jaeta ohjeita, miten pakata synnytyslaukku, kouluista ei kerrota tarkkoja opetussuunnitelmia vanhemmille eikä lääkäri selosta yksityiskohtaisesti hoitojen jatkosta. Teille soitetaan, me ilmoitamme, saapukaa maanantaina klo 11 paikalle, resepti käteen olkaa hyvä, kiitos ja näkemiin. Kohti seuraavia jonoja ja ohjeita.


P.s  Uusi leipäkauppa oli auennut sillä välin kun olimme tänään ulkona :)

tiistai 9. syyskuuta 2014

Maakohtainen kritiikkipeli

Istuin äskettäin iltapäivää ja iltaa ystävän synttäreiden merkeissä, seurueessa turkkilaisia ja kaksi ulkomaalaista, minä ja päivänsankari. Sivuhuomautuksena voin sanoa että ruoka alkupaloineen ja pääruokineen, itse tehtyine sitruunalimonaadeineen ja viineineen oli huippua, unohtamatta tiramisua ja lastenruokia. Hyvä ruoka ja juoma kirvoittaa aina kielet, monien uusien naamojen takia tarinat pyörivät osittain maiden ympärillä. Tälläinen on Turkki, Ukraina, Suomi, Saksa, jokaisen kansallisuuden ja tulijan näkökannasta. Vain turkkilainen osaa olla niin kriittinen Turkkia kohtaan ja suomalainen taas omaa maataan kohtaan, kukaan muukaan ei tehnyt poikkeusta.

Hiljaiset kadut autiot pihat?


Suomalaiselle Turkin tomaatit, markkinat ja oliivit ovat kuin kasa arvopaperia, turkkilainen suhtautuu maassa myytäviin elintarvikkeesiin epäilevästi, katsos meidän elintarvikevalvonta on puutteellinen ja korruptio kukoistaa, ne joilla on oikeasti rahaa tilaavat internetistä italialaista salamia ja saksalaisia makkaroita. Turkissa varattomat ostavat kadunkulman mummolta 'kylätuotteita', niin tai turistit, sanoo turkkilainen. Turkista Suomeen muuttanut ystävätär kaipaa jo Turkin tomaattisatoa, turkkilainen taas ei osaa arvostaa markkinoilla, autonlavoilla ja vihanneskaupoissa olevia punaisia röykkiöitä, liiralla kilo, ainahan niitä on ollut, olivat vain ennen parempia. Rucolaniputkin on nykyisin leikattu ihan väärin.

Hah, taatusti kyltin lupaama tuoksu ja aito maku....

Synttärisankari kantaa miehensä kanssa pöytään ihania herkkuja, turkkilaisia ja kansainvälisiä ruokia. Jokaisella illallisella, jossa ulkomaalainen emäntä kokkaa turkkilaista, esitetään takuuvarmasti ainakin yksi kommentti, jonka tarkoitus on kehua ulkomaalaisen innostusta kokata turkkilaista mutta pudottaa hieman maanpinnalle. Rakastan porkkana-jogurttimezeä, oletko kokeillut jos laittaisit siihen aavistuksen majoneesia, se tekee mausta täyteläisempää? Minäkin olen kokannut näitä Euroopassa suosittuja yrttilohkoperunoita, etkö laitakaan kekikiä ja pul biberiä? Ulkomaalaisen emännän pelastaa usein oma mies, niin tälläkin illallisella, hän kertoo välttävänsä majoneesia, sehän lihottaa! Niin ja perunoissa on Ukrainasta tuotua yrttisekoitusta, jota myy vanha pappa rautatieaseman kulmassa. Turkkilaisen mielestä papan yrttisekoitus on loistavaa mutta turkkilaisten markkinoiden maustesekoite huijaritavaraa.

Markkinoilla voi käydä punnitsemassa tuotteet ihan itse, ettei sitten tule huijatuksi!
Izmiriläiset ihmiset juovat liikaa, kalaa ei voi enää syödä ilman rakıa, voihan sitä joskus perjantaisin tavata jutustelun ja kahvinkin merkeissä, puhahtaa turkkilainen. Ukrainalainen ja suomalainen pyörittelevät silmiään, ei taida tietää juomakulttuurista, jossa on ihan normaalia kokoontua juomaan ilman ruokaa, aina ei tarvitse edes kauheasti puhella. Muutama rakı ja kalaillallinen on aika pliisua tavaraa ukrainalaisiin votkatapaamisiin verrattuna, paukuttaa ukrainalainen, tarjolla on pullotolkulla votkaa ja viiniä, jos hyvin käy tarjotaan pieni asetelma juustoja. Turkkilaiset hiljenevät kertoessamme mitä tarkoittaa ilta, jonka tarkoitus on olla tukevassa kännissä, yksi turkkilaisista nyökkäilee hiljaisena, elämäni kamalin ilta ukrainalaisia juomatapoja oppiessa. Siirrytään seuraavaan aiheeseen.

Turkkilainen kertoo inhoavansa lähelle tulevia ihmisiä, minulla on ainakin puolen metrin omatila. Luulen, että hän viihtyisi Suomessa, turkkilainen nyökkäilee hyväksyvästi kertomuksilleni suomalaisesta bussimatkustamisesta ja pankkiautomaatille jonottamisesta kurinalaisesti. Itse taas koen Turkin yhdeksi parhaimmiksi puoliksi ihmisten mutkattomuuden tulla tykö, pulisemisen tuntemattomien ja puolituttujen kanssa. Rajansa kaikella kuitenkin kaikella, myönnän, nautin Izmirin julkisesta liikenteestä, uudenaikaisista moderneista busseista ja metroista sekä tuulisista lauttamatkoista. Ankaran tupaten täyteen ahdettu vanhanaikainen dolmus talvisena aamuna kun kosteus sokaisee tai hajujen sinfonia kesähelteillä, ei juuri houkuttele. Izmirin bostanli ei olekaan Turkkia, tokaisee turkkilainen. No niin, eipä tietenkään.

Ruokailutilaan Karşıyakan urheiluseuran logoilla varustettu pöytä?
Illan jatkuessa läpi käydään ainakin koulutus, yhteiskunta, lapsuusajan muistoja, joihin kuuluu aina sanoa, ah niin se oli silloin 70- luvulla, sinähän et voi muistaa millainen oli Ankaran keskustan bussiaseman jono ja sen aikaiset sairaalat. Suomalainen taas kertoo että sen ajan lelut olivat venäläisiä ja hedelmät  harvinaisuuksia. Ukrainalaisen mielestä hänen kotimaassaan moni asia on edelleen kuin meillä 70-luvulla. Kaikki tuntuvat ihailevan toistensa maista juurikin sitä, mikä itseä joskus kotimaassa tökkii, turkkilainen yhteisöllisyys ja irrationaalinen toiminta, suomalainen sääntöjen viidakko ja oma rauha. Turkkilainen osaa varmasti nauttia hiljaisuudesta ja toimivasta yhteiskunnasta kun taas suomalainen heittäytyy sen jälkeen innolla kaaokseen. Mutta jokainen tunnustaa ikävöineensä toisinaan, juurikin sitä toimivaa yhteiskuntaa, ukrainalainen Karpaatteja ja luontoa ja huoletonta elämänasennetta, turkkilainen kotiruokaa ja sukuaan.

 Huolimatta jokaisen kriittisestä suhtautumisesta omaan maahan tulee osata tasapainoilla oman kritiikin kanssa. Jokaisessa turkkilaisessa asuu pieni nationalisti, samoin suomalaisessa, niinkuin taitaa asua monessa muussakin. Eräs turkkilainen hohottaa muistaako kukaan liikettä, jonka mukaan jokainen maailmassa on oikeastaan turkkilainen? Intialaiset, Amerikan intiaanit, kiinalaiset ja eurooppalaiset, unohtamatta Steven Seagalia. Elämä sai alkunsa Turkista ja jokaisen juuret johtavat tänne. Tarinaa kerrotaan vitsinä mutta turkkilaiset tuntien, lähes jokainen haluaisi uskoa siinä piilevästä minimaalisen kokoisesta totuudesta. Kritiikkipeli eri maalaisten välillä menee siis niin, että avaajana toimii aina kansalainen, muut pyrkivät horjuttamaan kyseistä kritiikkiä vertauksilla omiin maihinsa, josta päästään aasinsiltoja pitkin seuraaviin aiheisiin. Voi pelata loputtomasti, voittajia ei ole, sen huomaa jokainen illan kääntyessä kohti loppua, loppuratkaisuksi riittää että on saatu nauraa, ehkä hieman kiehahtaa eikä lopussa muisteta millä puolella kukakin oli pelin alkaessa. Oletteko osallistuneet samaan peliin?

lauantai 6. syyskuuta 2014

Kaksikielisyyden uudet tuulet

Heinäkuussa tyttö täytti 3 ja monessa asiassa ollaan taas uudessa vaiheessa. Hommia on keksittävä, neiti haluaa osallistua ruuan tekoon ja siivoamiseen, nikkarointihommiin ja kynnetkin on muistettava maalata. Kyselyikä on täällä, äiti mikä on taivas, missä on Suomi, minne aurinko meni ja missä Helmi-koira on? Uhmakohtaukset tulevat ja menevät, oman tahdon kanssa taistellaan ja mikä mielenkiintoisinta, kieli kehittyy vauhdilla. Kesän aikana aiemmin heikommassa asemassa ollut turkin kieli on vahvistunut. Suomen kielen sanavarasto on kehittynyt ja itsensä ilmaiseminen käy aiempaa helpommin.


Kielen vaihtaminen turkista suomeen tai toisinpäin käy sujuvammin kuin ennen. Ymmärrys siitä, kenelle puhutaan milläkin kielellä tuntuu automatisoituneen. Miehen kanssa tunnemme olomme toisinaan hölmöläisiksi kun tyttö selittää juuri äidilleen tokaisuaan miehelle hitaasti artikuloiden turkiksi, miettinee että tajuaakohan tuo puupää nyt varmasti, onneksi teillä on kaltaiseni täysin kaksikielinen tulkki, kuinka te pärjäsitte ennen minua? Sitä sopiikin ihmetellä.

Kirjojen lukeminen kiinnostaa nyt aiempaa enemmin, olemme ottaneet luettaviksi myös muutamia vanhoja kirjoja, joiden yksinkertaiset aurinko on keltainen tai pupen eväskori on sininen, saa tyystin uuden valon syttymään tytön silmiin. Turkinkieliset lastenkirjat tyttö kiikuttaa baballe ja suomenkieliset äitille, äiti älä viitti ja baba yapma huudetaan peräkkäin. Ilmaisuihin on tullut hauskuutta ja syvyyttä, mummi on niin vaikea ja äitin tukka on taas pystyssä, naurattaa. Illan tullen, juuri ennen unentuloa, alkaa pulina. Toisinaan asiaa päivän varrella tapahtuneesta on niin paljon, että niiden sanoiksi pukeminen tuntuu edelleen haastavalta. Ikävä, ilo ja suru ovat ilmaistavissa pienen tytönkin elämässä, toisinaan on ikävä babaa, joka on töissä tai mummia ja ukkia, jotka palasivat loman jälkeen kotiin.


Tytöstä huomaa että vanhemmat tykkäävät eläimistä, linnut ja luonnonilmiöt kiinnittävät eniten huomiota, lähes kaikki eläimet ovat tuttuja molemmilla kielillä. Baban ja tytön yhteisiä lempiohjelmia ovat eläindokumentit, lempileluihin kuuluvat eläinten pienoismallit ja joka päivä käymme tarkistamassa  lähimarketin linnut, kulmakahvilan kilpikonnan ja puistomme pulleat kissat. Eläimistä riittää tarinaa ja ihmettelemistä. Paras paikka Izmirissä on eläintarha hassuine apinoineen. Numerot, värit ja kellotaulu ovat nykyisen kiinnostuksen aiheita, joten laskemme yhdessä rappusia, autoja, tarkkailemme markiisien ja ravintolan pöytäliinojen värejä.


Tyttö on reipas ja menee puistossa heti muiden lasten luo, merhaba kajahtaa ja leikit alkavat. Turkin kielen kehittymisen myötä leikkikavereita on löytynyt helpommin, joskus lapset saattavat juosta luokseni kysymään olemmeko englantilaisia, hollantilaisia tai jopa espanjalaisia. Izmirin alueella kaksikielisiä tuntuu olevan todella paljon, joten sinänsä meidän keskenäinen vieras kielemme ei kummastuta, lähinnä kiinnostaa. Turkin kielen kehityksen myötä kivi on vierähtänyt sydämeltäni, ei tuo puhu mitään tai se on ulkomaalainen sulkivat toisinaan tytön leikkien ulkopuolelle vielä keväällä. Itseni on vaikea arvioida onko tytön puheessa aksenttia suomea puhuessa, turkissa tuskin vaikka se saattaa aavistuksen laahatakin jäljessä ikäisiään. Suomen kielellä tyttö puhuu monesti kirjakieltä ja omaa karjalan murretta sekottaen, äiti minulla on tänään paljon asioita hoidettavana, tulee selkeällä kirjakielellä kun taas en mie tiiä mitää, kuin suoraan karjalaisen suusta.

Turkin kielen saralla tyttö on oppinut ottamaan paikalliseen tapaan osaa yhteisöön, merhaba ja kolay gelsin putkahtavat automaattisesti neidin suusta kaupoissa ja kahviloissa, hän muistaa kiitellä ja hyvästellä kaikki poskisuudelmin ja jää jopa suustaan kiinni matkalla puistoon vastaantulevien kanssa. Kesän aikana majatalossa on vieraillut useita suomivieraita ja sen huomaan puheenkehityksessäkin. Suomen kielen kirjaimet ja äänteet tulevat selkeästi ja aika usein tyttö yllättää osaamalla hankalia uusia sanoja tai lauseita. Vaikka Suomi on Turkissa syntyneelle ja kasvaneelle ihan vieras paikka niin selvästi se pohdituttaa pienessä mielessä, Suomessa asuu meillä kyläilijöitä, muumit ja sieltä tulevat hapankorput. Tarhan aloitus tuo kaksikielisyyteen taatusti uusia tuulia ja haasteitakin suomen kielen ylläpitämisen suhteen. Maanantaina se sitten alkaa, ensin tutustumisjaksolla ja viikko eteenpäin tarhan päiväjärjestyksellä, tyttö ei varmasti osaa vielä jännittää, vanhemmat enemminkin. Tulevina viikkoina luvassa siis tarinoita tarhaan sopeutumisesta.

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Mitä muut meistä ajattelevat?

Ulkomaalainen nainen paikallisen miesystävänsä kanssa lähtee viemään miehen edellisestä liitosta olevaa poikaa miehen ex-anoppilaan. Nainen jää talon ulkopuolelle istumaan autoon ja mies suuntaa kerrostaloon pojan kanssa, ajankuluksi nainen avaa radion ja kuuntelee rokkia, ihanaa ei mitään lällypoppia vaan radiosta tulee kerrankin kunnon tavaraa. Tulee kuuma ja nainen avaa ikkunan. Pian mies juoksee talosta ulos, laita ikkunat kiinni tai musiikki hiljaiselle, mitähän naapurit ajattelevat kun luukutat täällä musaa, entisen anoppilan edustalla? Nainen suuttuu, ja mitä väliä tuntemattomilla naapureilla, ettäs kehtaat tulla räyhäämään.


Nainen on turkkilaisen aviomiehensä kanssa rannalla, vieressä on seurue nuoria turkkilaisia poikia, jotka vilkuttelevat ulkomaalaiselle naiselle, välillä kuuluu supatusta, onkohan se venäläinen, on se, tietenkin se on. Miehellä alkaa mitta täyttyä, nainen ei ole moksiskaan. Lopulta mies räjähtää. Harppoo poikalauman luo, joka saa kuulla kunniansa, seuraavaksi kauempana istuvan sedän luo, joka on poikalauman vahtijana, setäkin saa kuulla mitä mies ajattelee teinilaumasta, joka huutelee hänen vaimolleen. Naista hävettää, idiootti, pilasi kivan rantapäivän mukuloiden takia, eihän tähän huvita enää jäädä.


Nainen matkustaa turkkilaisen miehensä ja lapsensa kanssa kotimaahansa. Eräänä päivänä tavataan naisen entinen poikaystävä, mies on kohtelias, vastaa kun kysytään muttei niin puhelias kun yleensä. Nainen ja ex-poikaystävä juttelevat vanhoja, muistelevat opiskeluaikoja ja käyvät läpi yhteisiä tuttujaan, mitä kellekin kuuluu. Mies nauraa oikeissa kohdissa muttei vaikuta kovinkaan rentoutuneelta.  Tapaamisen jälkeen mies avautuu, ei enää ikinä, ainakaan minä en tule mukaan. Miten nöyryyttävää, istuin kuin idiootti siinä, tajuamatta mitään, olen varma että ex-poikaystävä piti minua pilkkanaan ja haaveili edelleen sinusta. Huoh, ajattelee nainen eikä edes aloita luentoa ystävyydestä miehen ja naisen välillä.


Uusi miniä esittelee anopille ja kälylle hamettaan, ajatelkaa, ostin tämän 15 vuotta sitten sellaisesta kaupasta, jota ei ole enää olemassakaan, maksoi silloin 50 markkaa, katsokaa, ei ole mennyt miksikään, hyvin mahtuu ja taitaa olla tullut jo toiselle kierrokselle muotiinkin, kestääköhän vielä kolmannen kierroksen? Miniää naurattaa, anoppi ja käly yskivät toisiaan vilkuillen. Seuraavana aamuna anoppi seisoo takki päällä ulko-ovelle, nyt mennään ostoksille, ostetaan sinulle uusia vaatteita nyökkäillen miniän suuntaan. Miniä aikoo kertoa jotain ekoilusta, kierrätyksestä mutta onkin hiljaa ja ottaa ostoksista kaiken irti.


Ulkomaalainen nainen on miehensä kanssa turkkilaisessa anoppilassaan. On äskettäin avioiduttu, joten anoppilassa on riittänyt kultakolikoiden tuojia ja onnittelukäyntejä. Viimeisenä iltana odotellaan vielä miehen tätiä perheineen, kello käy ja kaikkia haukottaa. Eivät ne varmaan enää tule, eiväthän? Aamulla nuoripari on lähdössä autolla takaisin kotikaupunkiin, työt odottavat joten herätys on ennen kukonlaulua. Pimpom, tervetuloa, ihanaa että pääsitte tulemaan! Teetä, börekiä? Ilta kuluu, teemukit täyttyvät, miniä nuokkuu ja miehen ilme on kireä. Anoppi ja appi täyttävät teemukeja kilpaa, lisää börekiä, mihinkäs teillä nyt on kiire? Lopulta vieraat lähtevät, nuoripari suuntaa vihaisena nukkumaan, oliko pakko täyttää kolmannenkymmenenneljännenkerran teemukit? Tietenkin, vieraat ovat kuninkaita, mitä sukulaiset ja naapurit ajattelisivat jos meillä ei kestittäisi vieraita kunnolla, niin mitä?


Turkkilaisen elämän yksi suurempia dilemmoita, mitä muut meistä ajattelevat, saa toisinaan ulkomaalaisen haukkomaan happea. Yhteisöllisyys se taas siellä kolkuttelee paikallisen selkäytimessä, jotta elämä jatkaisi kulkuaan ilman suuria konflikteja, on muistettava naapurit, sukulaiset, työkaverit, kaimat ja marketin kassat, etiketit, tavat, kunnioitus ja kohteliaisuudet. Toisaalta monia turkkilaisia ei voisi vähempää kiinnostaa avata illalla ovea teelle tunkeville vieraille tai olla hyvää pataa kaukaisen sukulaisen kanssa, joka on aina peeaa. Tarinat ovat vuosien aikana korviin kantautuneita ja yksi ihan itse koettu. Arvaatko mikä?

maanantai 1. syyskuuta 2014

Vuosi Izmirissä ja hengissä

Tasan vuosi sitten muuttokuorma matkasi Ankarasta kohti Izmiriä. Yön tunteina matkalla kentältä uuteen kotiin tuoksui meri ja jasmiini, ihmisiä parveili rantabulevardeilla ja ravintolat ulottuivat kadunreunuksille asti. Olo oli kerrassaan epätodellinen. Syyskuun tokana heräsimme kaaoksen keskelle, oven takana kolkutteli puhelinlaitoksen mies ja hälytysjärjestelmän asentajat. Laatikko toisensa jälkeen tyhjentyi viikon aikana, tavarat löysivat paikkansa, samoin kuin talon väkikin tulevan vuoden aikana uusissa ympyröissä.

Lähtö Ankarasta oli tavallaan hyppy tuntemattomaan. Kaikki aloitettiin nollasta, mies joutui kieltäytymään Ankarassa viime hetken hyvästä työtarjouksesta, päätös oli tehty eikä takaisin enää käännytty. Izmir valloitti meidät avoimella ilmapiirillä, kaupungin panostamisella asukkaiden viihtyvyyteen, letkeällä egeanalueen meiningillä ja pitkään jatkuvalla kesällä. Niin ja hyvällä ruualla. Miten kukkivien puiden ja pensaiden tuoksua, kaskaiden siritystä ja sinistä merta olikaan ikävöity.


Työmaailman hälläväliä meno oli ikävä yllätys, mies vaihtoi vuoden aikana useamman kerran työpaikkaa, nyt vuoden jälkeen voidaan ehkä huokaista ja toivoa että omannäköinen työpaikka, jossa on asiat kohdillaan löytyi. Ihan helpolla se ei käynyt. Ankarassa työpaikoilla lakien seuraaminen on tiukempaa, työajat ja palkka ovat parempia, askel kohti rannikkoa tiesi paluuta lähemmäs vanhaa tuttua, onneksi ei kuitenkaan sesonkimaailmaan turistialueille.


Ulkomaalaisuus ei ollutkaan enää Ankaran tavoin iso juttu, Karşıyakan alue on pullollaan kaksikielisiä lapsia ja ulkomaalaisia puolisoita, naisia ja miehiä. Taustoja ja kieltä kysellään ohimennen kiinnostuneina eikä kukaan vilkaise edes kahdesti. Paikalliset ovat avoimia mutta hienotunteisia, kukaan ei ole tullut ropaamaan ulkomaalaisen ostoskoria tai jäänyt tuijottelemaan suu auki kadulla vastaantulevaa ulkomaanelävää. Ihan tyhmiäkään ei ole kyselty kuten olenko saapunut maahan paremman elintason toivossa eikä päivitelty monikulttuuristen liittojen lähes varmaa epäonnistumista. Lörpöttelemään tunnun jäävän jatkuvasti ja erittäin mielelläni, izmiriläiset ovat kivoja. Ulkomaalaisen on helppoa asua täällä, englanninkielentaito palveluammateissa on huomattavasti parempi kuin Turkin monilla muilla alueilla ja kaupungin mielenkiintoinen historia on pullollaan kansoja monilta mailta. Tänne on tultu kautta vuosituhansien kaukaa.


Ankarassa totuin puhumaan turkkia melko kohteliaalla otteella, Izmirissä useampi paikallinen onkin kehunut kuinka kaunista ja kohteliasta turkkia puhunkaan, parempaa kuin me itse huudahti markkinamies viime viikolla! Juu, Ankara opettaa. Anatolian alueella ollaan vanhoillisempia ja aina se ei ole huono asia, bussissa kaikki alle 65v. miehet hyppäävät penkistä ylös luovuttaakseen paikan naisille tai vanhuksille, Izmirissä osa nuorisosta röhnöttää bussinpenkissä kuulokkeet korvilla täysin tietämättömänä muista ihmisistä. Viime viikolla marketissa meinasin jäädä ostoskärryjen alle, nuorisolauman rynniessä kaljaostoksineen kassalle, ei koskaan Ankarassa. Izmiriläisillä on kadehdittava taito nauttia elosta, kahvila- ja ravintolakulttuuri on täällä voimissaan. Nuoret kuhertelevat avoimesti puistoissa, kaikenikäiset saapuvat ranta-alueille viikonloppuna mukanaan muutama olut ja kaupungin puistojen ravintoloissa käydään perjantaiviinillä. Sanoinko jo että ei koskaan Ankarassa? Kaikella on puolensa ja puolensa.


Samat vaateketjut ja putiikit kuin muualla maassa mutta Izmiriläisten tyyli on yleisesti ottaen minimalistinen ja rento. Naisten kesähepeneiden helmat ovat lyhyet, aurinkolasit isot ja sandaalit koristeelliset tai kullanväriset, turkittarien tyyliin naiset kantavat kilot ja helmat aina yhtä ylpeinä. Ainakin omaan silmään paikalliset naiset ovat tyylikkäitä ja miehet rentoja shortseissaan. Ankarassa shortsit tekivät katukuvaan tuloaan muutama vuosi sitten, Izmirissä kukaan ei kulje pitkissä lahkeissa. Täällä ollaan värikkäitä, naisellisia ja välimerellisen tyylikkäitä, huolettomalla otteella. Miehillä on mahaa ja naisilla lanteita aika paljon enemmin kuin keskiverto anatolian asukkaalla.

Izmirin monipuolisuus on positiivista, samaan aikaan moderni ja perinteitä vaaliva. Vahva kansallisuustuntoisuus leimaa kaupunkilaisia, Atatürkin yhdistys pystyttää kojunsa joka keskiviikko markkinapaikalle, juhlapäivinä Turkin lippuja liehuu lähes joka parvekkeella ja tavallisten juhlapäivien lisäksi juhlitaan paikallisia taisteluiden muistopäiviä kuten 9. syyskuuta ilotulittein ja riehakkain menoin. Kaupunkien eri alueet poikkeavat toisistaan, huvittaako tänään kuljeskella Alşançakin värikkäillä kujilla vai ihastella Konakin puolen vanhoja upeita rakennuksia? Nauttia Bostanlin rannan ulkoilma-alueesta ja fillaroida, istahtaa kahville kaupungin rantaravintolaan? Sukeltaa Karşıyakan vilkkaalle kävelykujalle ja seota ostoksista? Basaariin, rannalle ravintolaan, museoihin, näköalapaikoille, hengailla muiden seassa bulevardeilla?  Lenkille, fillaroimaan? Vaihtoehtoja on rajattomasti.


Izmir on edelleen yhtä huumaava kuin se alussa tuntuikin. Rehellisesti, en haluaisi asua missään muualla Turkissa kuin täällä. Matkustaa haluaisin moneenkin paikkaan mutta asumista en miettisi hetkeäkään muualla. Izmir on paljon liberaalimpi, kauniimpi ja monipuolisempi kuin osasin odottaa. Liikkuminen Izmirissä on helppoa, ruuhkia on 4 miljoonan kaupungiksi edelleen vähän, ihmiset ovat samanhenkisiä, Karşıyakan kaupunki saa läjän ruusuja lukemattomista puistoista, ulkoilma-alueista, kaupungin edullisista ravintoloista ja kahviloista, kiinnostuksesta katueläimiin ja hyvistä julkisista yhteyksistä. Izmir on vuoden aikana ehtinyt vakuuttaa koko perheen vaikka muutama kinkkinenkin hetki on koettu, kesän helteet eivät pyörryttäneet ja viime talvi tuntui Ankara jälkeen syksyn jatkumolta. Jatketaan Izmiriin tutustumista, kaupungilla on taatusti vielä monta ässää hihassa. Suosittelen lämpimästi tutuille ja tuntemattomille.