perjantai 30. tammikuuta 2015

Turkkilaisten töitä

Turkkilainen työviikko kuulostaa raskaalta suomalaisittain, usein se onkin. On siinä puolensakin, turkkilainen on tottunut vielä vaatimaan pitkiä ruokatunteja työkavereiden kanssa, monta teekuppia ja juoruiluun oman aikansa. Tupakkiakin pitää poltella ja purkaa sydäntä. Sosiaalinen aspekti on tärkeä vaikka lomat ovat lyhyet ja ylitöihinkin toisinaan tultava. On tyrannimaisia pomoja ja hierarkiaa, hyvän työn löytyminen on useimmiten onnenpotku.


Kotimme vastapäätä on mainosalan firma.Suurin osa työstä tapahtuu pihamaalla. Omistajina on kaksi rentoa veljestä ja heidän kaksi apumiestä, molemmat nuoria miehiä. Töitä tehdään tilausten mukaan, leikataan isoja mainoksia, liimataan, valmistellaan ostareiden teemaständejä ja milloin mitäkin. Uudenvuoden aikaan pihamaa oli pullollaan erilaisia koristeltuja joulukuusia! Työajat vaihtelevat, toisinaan miehet hakevat valmiit tavarat jo aamuvarhain, toisinaan työpaikalle saavutaan vasta iltapäivällä. Isolla pihamaalla pöhisee toisinaan grilli, perjantaisin joku hakee lähikaupasta oluet, ohikulkijoiden ilona on toisen omistajan kultainennoutaja Suzy. Veljesten mukaan välillä bisnes luistaa, toisinaan on liian hiljasta, mutta parasta on ettei kukaan käskytä.


Ystäväni mies on lääkäri ja pitää omaa kauneusklinikkaa toisella puolella lahtea Alşançakissa. Hän herää aamulla puoli 9 maissa, syö aamupalan perheen kanssa ja kävelee lauttasatamaan niin, että on viimeistään puoli 10 lautassa ja noin 10 toimistolla. Sihteeri on saapunut vähän aiemmin. Töitä tehdään kello 18 asti, lauantaina kello 16 asti, sunnuntai on vapaa ja kesäaikaan myös maanantai. Oman puljun voi toki sulkea myös hieman pidemmäksi aikaa pitkien lomien aikana. Sihteeri kokkaa lounaan ja usein ystäväni käy lapsensa kanssa toimistolla lounaalla, toisinaan tapaamme siellä, lapsilla on tilaa leikkiä ja odotushuone muistuttaa lasten temmellyskenttää, parvekkeella sihteeri tupakoi asiakkaiden kanssa, toimisto tuntuu kodin ja toimiston välimuodolta.

Ystäväni ulkomaalainen mies toimii yliopiston proffan avustajana. Hänen työviikkonsa on nelipäiväinen ja viikonloput vapaata. Yliopisto tarjoaa työtekijöilleen asuntoedun, ruokailun ja kerran vuodessa ulkomaalaisille työntekijöilleen perheineen lentoliput kotimaahan ja takaisin. Sopimukseen kuuluu myös yksityinen sairasvakuutus koko perheelle. Työilmapiiri on kansainvälinen, sillä yliopiston työntekijöistä osa on turkkilaisia ja osa ulkomaalaisia. Tälläiset työpaikat ovat haluttuja, siistiä sisätyötä, hyvällä palkalla ja viikossa 3 vapaata. On hyvin harvinaista saada kaikki nämä edut samaan pakettiin turkkilaisessa työpaikassa. Tälläisiin avoimiin työpaikkoihin saapuu tuhansia ja tuhansia hakemuksia, suhteista on taatusti hyötyä.


Sukulaismies on töissä ison hotellin johtajan apulaisena. Lomia on vähän ja ne määräytyvät varaustilanteen mukaan. Hänellä on oma tiimi, joka on kulkenut mukana jo vuosia eri hotelleissa työskennellessä. Kun mies lähtee, lähtee myös oma tiimi seuraavaan paikkaan, luottomiehiä ja -naisia. Työmatka on 45 minuuttia, hotellin työpaikkakuljetus noutaa  kotitalon edustalta aamulla aikaisin, bussissa ehtii torkkua. Työpäivät ovat hektisiä, turismi on kova ala, jossa on oltava aina valppaana. Toisaalta miehen asema on ihan ok ja hän pitää rauhassa aamupala, lounas ja illallistauot, joku juoksuttaa teetä tarvittaessa. Hyvä englanninkielentaito on ollut valttikortti, sillä yllättävän monen turismin alallakin työskennelleen kielitaito on surkea. Työpäivät venyvät sesonkina, toisinaan vapaita ei ehdi pitämään ja bussi kaartaa kotitalon eteen myöhään. Joskus hotellilta on turha lähteä kotiin nukkumaan.


Turkkilaista työelämää leimaa turvattomuus. Vain aniharva kuuluu ammattiliittoon. Moniin työpaikkoihin palkataan mieluummin luotettava sukulainen kuin ammattitaitoinen hakija, tuloksena on usein virheitä ja huonoja ratkaisuja, typeristä päätöksistä on hankala antaa palautetta sillä hierarkia on edelleen kovaa. Turkissa on pakko tehdä töitä, työttömyyskorvaus on 9kk eikä se riitä tavallisen perheen elämiseen. Lentolehtisten jakelulle, siivoushommille tai hyllyjentäytölle kaupoissa ei irvistellä. Työ on työtä ja sitä tehdään aika usein puhtaasti rahan vuoksi. En ole kuullut turkkilaisesta asianajajasta, joka burnoutin takia vaihtoi alaa ja ryhtyi reiki-hoitajaksi, oletko sinä?



Turkkilaisen työmaailman parasta antia on sen sosiaalisuus, työkavereiden kanssa on totuttu jakamaan ilot ja surut. Lounastunti on päivän kohokohta, jolloin ravintolat täyttyvät työntekijäporukoista. Turkissa työelämä ei ole vain toimistoissa, ovien ja ikkunoiden takana, se on levittäytynyt joka paikkaan, mummo myymässä persiljaa kadunnurkassa, lapsi nenäliinapakettia liikennevaloissa. Joku kaupittelee taskukelloja ovelta seuraavalle, lentolehtisiä kouraan, oletteko kiinnostunut nuorentavista voiteista? Turkissa on duunarit, memurit eli virastoväki ja paremmat työt. Palkkahaitari on kerrassaan laaja. Henkilökunnasta ei tarvitse pihtailla ja sukulaiselle on toisinaan keksittävä työ ilman tarvetta, joten matalapalkkaisilla aloilla vastaan tulee toisinaan uskomattomia työnimikkeitä kuten ovivastaava tai aamiaisvastaava ravintolassa? Tuoretiskillä erikseen juusto&oliivi- sekä makkara&lihavastaavat? Hiustenkuivaajan pitelijä kampaamossa?

Tulossa haastatteluita turkkilaisilta työpaikoilta!

maanantai 26. tammikuuta 2015

Aikamatka miehen lapsuuteen

Muistatko kun kysyit nimettömän sormen ruhjeesta silloin aikoinaan? Juu, muistan mutten muista vastausta. Se tuli tästä koulunportin pielestä kun joku rämäytti teräsportin kiinni. Tuolla betonimuureilla minä juoksentelin, tosin silloin ne tuntuivat vielä korkeammilta eikä niissä ollut takorautakoristuksia. Kaikki näyttää niin pieneltä ja kuitenkin ihan samanlaiselta. Ihan kun kellot alkasivat kohta soittaa tuttua sävelmää ja vastapäisen talon kattoterassilta pilkistäisi äidin pää.


Teimme aikamatkan miehen lapsuuteen Konyassa, moni asia oli muuttunut mutta aika moni niillä kulmilla ihan kuin ennenkin. Aikamatka alkoi jo itseasiassa nykyisen anoppilan kulmilta, jossa sijaitsee miehen entinen lukio, Konya lisesi. Sieltä siirryimme bussilla Mevlanan museon ja ydinkeskustan kulmille, ajassa hieman taaksepäin. Mies kertoi, osoitteli ja johti joukkoa, me yritimme tytön kanssa pysyä matkassa  ja yritin siirtyä miehen juttujen ja ympäristön mukana yli 20 vuoden taakse.

Mieheni asui perheensä kanssa koulua vastapäätä terassikerroksessa, äiti oli kotiäiti ja sisaruksia oli 3, joista mieheni on nuorin. Isä fillaroi  töihin ja ruokki koko kulmakunnan koirat, kotona asusteli Toby-koira ja vaihteleva määrä lintuja ja kissoja, miehelläni oli tapana kidnapata kotiinsa myös naapurien kissat.  Koulun pihalta sisarukset vilkuilivat aina kotiin, Tobyn tassut vilkkuivat parvekkeella, sillä lasten tulo tiesi leikkiä ja ulkoilua. Jos riitoihin jouduttiin niin ei tarvinnut kuin näyttää parvekkeelle, Toby syö sut!



Monikulttuurisen suhteen yksi erikoisuuksista on yhteisen menneisyyden puuttuminen. Suomalaiset pariskunnat jakavat samantyyliset koulukokemukset, teinihumalat, riparit, dingot ja eput, vappuriehat ja mökkeilyn. Meillä ripareista, vallankaappauksista ja hurjista menneisyyksistä sivutaan astetta syvempiä selvityksiä tarinoiden lomassa. Muistan 80-luvulta lämpimät kesät mökillä, piirustelut laiturilla ja Kekkosen. Uitiin, syötiin makkaraa ja katseltiin veli puolikuuta jos matkatelkkari oli yhteistyöhaluinen, voi sitä antennien vispausta.

Mies muistaa ajan ihan toisenlaisena, isä oli työtehtävissä Ankarassa ja osan aikaa koko perhe asui sukulaisissa pääkaupungissa. Mies muistaa istuneensa isänsä hartioilla, henkilökortit suussa sillä tarkastuspisteitä oli joka puolella, iltaisin isä pelasi tavlaa tädin kanssa, radiosta soitettiin arabeskia. Tädillä oli tupeerattu tukka ja minihame. Turkissa elettiin sotilasvallankaappausten aikaa, illalla oli ulkonaliikkumiskielto ja vain erikoisluvalla sai liikkua useilla alueilla. Turkki oli uutispimennossa, kaikki odottivat että jotain tapahtuu ja pian. Kiss ja Ac/Dc menivät monilta ohi.



Miehen entisten kotikulmien keskeinen paikka oli läheinen puisto, täällä syötiin mulperinmarjoja näistä puista, notkuttiin ja haettiin paikkaa puiston jengeissä, olin ihan kingi, kiipesin tuohonkin puuhun. Niin varmaan, hekotan ja tyttö perässä. Anoppini ääni kantoi kuulemma puistoon asti. En epäile. Puistossa pyörii nytkin laumoina lapsia, mustalaisia kulmien katukoirien kanssa kauppaamassa nenäliinoja ja teinijengejä kulmien alta luimistellen. Olikohan miehenikin tuollainen?

Tästä join vettä ja tuolla isä kävi rukoilemassa, jos joku sukulainen kuoli tai oli huonossa kunnossa. Puiston keskellä on pieni rukoushuone, jossa sijaitsee myös mausoleumi. Se on Sebz-i-Tebrizin eli Rumin mentorin ja opettajan hautapaikka. Rumin opettajan loppuvaiheet ovat hämärän peitossa ja mausoleumeja onkin hänelle tämän lisäksi myös Pakistanissa ja Iranissa. Miehen kotikulmien lieneen niistä vaatimattomin. Paikka on rauhallinen, koruton ja symppis. Laitamme kengät hyllyyn ja teemme pikaisen pyörähdyksen sisätiloissa, rukoilijoita on muutamia joten livahdamme ulos tytön alkaessa laulaa aaarıııı fizz fizz fizz -lastenlaulua. Mies kiireehtii ulos varmana siitä, että joku vie pian kenkämme. Tämä on Konya, kaikkea löytyy, myös kenkien varastelijoita.



Entinen kotitalo on menettänyt miehen silmissä hohtoa ja väriä, naapurissa näyttää kuulemma ihan samalta, voi olla että Ayse rouva asustelee siellä edelleen. Koulun nimi on muuttunut ja siitä on tehty Imam hatip -koulu, josta mieheni ei ole mielissään, Konyassa liikkuessa tuntuu että lähes jokainen koulu on nykyisin imaamikoulu. Kulman takana on maan vetovoimasta painunut valkoinen talo, jossa asui ainakin ennen mukava täti, saisikohan sieltä vielä kotitekoisia keksejä, pohtii mies. Puiston kulmalla on sekatavarakauppa, joka ei ole kuulemma muuttunut mihinkään. Visiitin jälkeen selviää, että kauppa on saman perheen hallussa edelleen. Tämä kauppa ei ole lähtenyt kilpailemaan mainoksilla, somella tai muilla härpäkkeillä. Täällä myydää sitä samaa kuin 20 vuotta sitten, samat hyllyt ja kirjanpito kynällä ja paperilla.



Puhelinliikkeen ikkunasta pilkottaa miehelle tuttu hahmo, ei voiko se olla Cem, lihonut ainakin kilon per vuosi viime näkemästä, huudahtaa mies. On se. Haemme turistikaupasta kavereille ja kotiin ihania taatelikarkkeja sekä parit tuliaiset, hei kuule, taisimme olla samalla luokalla? Joku huhuilee miestä, tuo tyttösi tänne, saa valita mitä haluaa kaupasta, onpa aikaa vierähtänyt. Tuonne tippui kerran variksenpoikanen, yritin pelastaa sitä tunnin, tässä kävimme usein sunnuntaisin koko perhe syömässä ja tuonne leipomoon kiikutettiin lisukkeet etli ekmekiä varten. Menneisyydestä on koottu taas monta palaa kasaan, tarinat ovat saaneet raamit, lähtisin uudelle tourneelle milloin vaan, näitä matkoja ei myydä matkatoimistoissa.

perjantai 23. tammikuuta 2015

Eka toikkari

Tänään alkoi lukukausien välinen loma Turkin koululaisille, niin myös tytölle tarhasta. Tarhalle saavuttiin tänään mekoissa, slipareisssa ja vähän siistimmissä, niin vanhemmat kuin lapsetkin. Tyttö tarhakavereidensa kanssa oli tohkeissaan saadessaan esittää lauluja ja muutamat leikit opettajansa johdolla vanhemmille. Ensimmäisenä laulettiin tietenkin Minä tykkään Atatürkistä. Suupielissä nyki. Saimme ensimmäisen todistuksen opettajan kauniisti askartelemassa paketissa ja kansiollisen syyslukukauden tuotoksia, piirustuksia ja askarteluja ihmeteltäväksi.


Tytöllä on ensimmäinen selvä ihailija, poika ei tiennyt kummalla puolella tyttöä istuisi tänään. Opettajalle tarkoitetut kukatkin poika halusi antaa tytölle, tyttö huokaili jo hieman rasittuneena puolelta toiselle juoksevan veijarin touhuille. Viime viikkoina matka tarhalta läheiselle metroasemalle, josta poika suuntaa kotiin, on ollut melkoista esitystä. Poika juoksee, hyppii ja taiteilee, eikö tyttö huomaa miten hauska hän on? No huomaa se, poika on kuulemma todella hassu. Voi niitä jäähyväisiä kahden viikon lomalle lähdön edellä. Miehet.


Ekan jakson aikana tarhassa tyttö on oppinut paljon. Ravintolassa tai kahvilassa ruokaileminen ja rauhoittuminen käy sujuvasti, turkin kieli on parantunut huimasti, askarteluun ja touhuiluun on tullut uudenlaista tuotteliaisuutta ja keskittymistä. Kiitos ihanan rouva Aydanin, jolla on selkeästi oikeanlainen ote ryhmäänsä, joka muodostuu taidoiltaan ja lähtökohdiltaan erilaisista lapsista.

Ensimmäiset neitien väliset välienselvittelytkin on jo koettu. Ben seni sevmiyorum eli en tykkää sinusta on koettu puolin ja toisin, tänään on leikitty tuon kanssa ja huomenna taas käännetty selkä. Muutamassa kodissa on keskusteltu meidän lisäksi vakavasti,  miten ikävältä tuntuvat pienet, ikävät sanat. Naiset.

Tytön tarhasta on tullut osa päivääni. Sinne on kiva mennä ja rupatella hetki muiden lasten vanhempien kanssa, osan kanssa ollaan tutustuttu paremminkin.  Kerrotaan jos huolestuttaa tai soitetaan illalla jos ollaan ihan ymmällä, mitä tarhaan on tarkoitus tuoda seuraavana päivänä. Monia asioita toimitetaan yhdessä ja apua saa ihan kyselemättä. Parasta on ollut se, ettei ulkomaalaisuuteni ole ollut millään tavoin negatiivinen asia, päinvastoin. Olen ihan kuin muutkin äidit, kysymysten, väsymyksen ja ilojeni kera. Opettajat ovat valtiontarhoissa toisinaan aika kiireisiä, toiset opettajat ovat kireämpiä kuin toiset, toisilla on selvästi innostus työhön, toisilla ei niinkään. Onni on olla siinä porukossa, jossa innostusta piisaa.

Itselläni ei ole vertailukohtaa muihin tarhoihin tai muihin maihin mutta tähän mennessä kaikki on ollut positiivista, perheen panostus tarhaankin on tullut jo rutiiniksi. Jokaiselle päivälle on jotain, toisinaan pelkkä appelsiini joskus hieman vaativampi askartelu. Se, että tyttö on lähtenyt jokaisena aamuna reppu heiluen, innolla kohti uutta on paras mittari siellä viihtymisestä. Itse suuntaan rauhallisin mielin aamupäiväksi omiin askareisiini ja olen luottavaisin mielin. Yksityisellä sektorilla resurssit olisivat toki paremmat ruuan laadun, ohjelman ja tilojen suhteen mutta meille valtion tarha on ollut hyvä ratkaisu, kaikkensa antava opettaja, laaja kirjo erilaisia lapsia, paljon tekemistä ja toimintaa sekä uusien taitojen oppimista.

Tunnelma oli tänään kuin aikoinaan itsellä koulujen loppuessa toukokuun vikana Suomessa, aurinko paistoi, linnut lauloivat ja joka puolella parveili lapsia vanhempien kanssa, me herkuttelimme paikallisella makkaraleivällä kumrulla ja tyttö sai valita lelun kaupasta. Nyt lomalle!

Mieltä lämmitti ihana meili, jossa muistuteltiinkin hieman resepteistä. Muutama ruokajuttu ja resepti on taatusti tulossa tulevien viikkojen aikana! Palaamme myös Konyaan, miehen lapsuusmaisemiin sekä turkkilaiseen työmaailmaan, jonka tiimoilta on luvassa muutama haastattelu paikallisesta työmaailmasta. Asuntomarkkinoillekin vien teidät kunhan ehdin! Leppoisaa ja rentouttavaa viikonloppua teille kaikille!

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Tule sellaisena kuin olet

Kävin ensi kertaa Konyassa 2003. Olimme opasporukan kanssa opintomatkalla ja saavuimme kaupunkiin Kayserista, josta appiukkoni on muuten kotoisin. Konyan osuuden kohokohta oli Mevlanan mausoleumi ja museo. Tykästyin paikan tunnelmaan ja Mevlanan ajatuksiin jo silloin. Myöhemmin olemme vierailleet miehen kotikaupungissa käydessämme usein Mevlanassa, tällä kertaa halusimme viedä sinne myös tyttäremme.

Ole kuin aurinko, rakkaudessasi ja lempeydessäsi.
Ole kuin yö, älä näe toisten heikkouksia tai virheellisyyksiä.
Ole kuin joki, palveluksissasi ja antaliaisuudessasi.
Ole kuin kuollut, vihan ja kiivauden suhteen. 
Ole kuin maa, vaatimattomuudessasi ja tuhoamisessasi.
Näy sellaisena kuin olet.

Jalal ad-Din Muhammad Balkhi-Rumi tunnetaan useilla eri nimillä kuten Rumi, Mevlana ja Mawlana. Afganistanissa syntyneen mystikon ovat omineet omakseen niin turkkilaiset, iranilaiset kuin afganistanilaisetkin. Turkkilaiselle hän on Mevlana, rakkauden ja rauhan lähettiläs, joka asui suurimman osan elämäänsä 1200-luvulla nykyisessä Turkin Konyassa.


Mevlanan laaja kokoelma runoja on tehty alunperin persiankielellä, josta se on käännetty lukemattomille kielille, lähes kaikki runot Mevlana on tuottanut pyörivien dervissien esittämän tanssin aikana. Miehet valkoisissaan, päässään sikke pyörivät villisti ja tavoittelevat tanssilla jumalallista yhteyttä. Koulukunta on säilynyt näihin päiviin asti ja Mevlanan kuolinpäivänä 17.12 Konyassa järjestetään vuotuinen suuri dervissitapahtuma, jonne saapuu sankoin joukoin katsojia, niin Turkista kuin ulkomailta.

Alueen pyhin paikka on Mevlanan sarkofagi ja hänen lähisukulaisten hautapaikat, Mevlanan sarkofagin ympärillä on jatkuvasti rukoilijoita. Tila on sisältä kaunis ja tunnelma on ihanan rauhallinen. Mevlanan sarkofagi on upea seldzukkien aikainen puinen käsityö. Toisella puolella on näytillä kuvitettuja eri kokoisia Mevlanan kirjoittamia teoksia.

Toisella puolella pihamaata on koulukuntalaisten entinen keittiö, jossa on vahanukkejen avulla elävöitetty heidän askareitaan. Ainakin itselleni päällimmäisenä on jäänyt mieleen kuinka kaikki pyrittiin tekemään samaan aikaisesti ja yhdessä, askareet pyrittiin ajoittamaan saman rytmin mukaisiksi koko joukon parissa. Koulukuntaan liittyminen tiesi vessanpesijästä etenemistä hiljalleen ylöspäin, noviisiaika oli 1001 päivää. Alueelle oli avattu uusia, restauroituja huoneita joissa oli esillä vaatteita, soittimia, sen aikaisia sisustettuja huoneita, kirjoitusvälineitä ja asusteita. Kaikki esittelytekstit ovat niin turkin- kuin englanninkielellä. 


 

Mikä Mevlanassa viehättää? Näinä aikoina minuun ainakin vetoaa mystikon suvaitsevaisuus ja rakkaus, ajatukset tuntuvat edistyksellisiltä niiden sepityksen aikaan ja erityisesti nykyaikana. Mevlanan runoja on kääntänyt suomen kielelle ansioituneesti Jaakko Hämeen-Anttila. Yksi tunnetuimpia ja ainakin itseeni vetoavista vertauskuvista on Neljä miestä ja norsu:

Kerran intialaiset olivat tuoneet norsun pimeään huoneeseen,
ihmisten nähtäväksi. Monet ihmiset tulivat kaukaakin 
katsomaan ja jokainen meni pimeään huoneeseen.
Kun norsua ei voinut silmin nähdä,
kukin koetteli sitä käsillään.

Jonkun käsi osui kiemuraan kärsään:
'Tämä luontokappale on kuin letku ikään!'
Toinen tarttui otusta korvalehteen,
 ja luuli sen olevan jättiläisviuhka.
Kolmas tarttui norsua jalasta kiinni ja huudahti:
'Tämähän on kuin pylväs!'
Neljäs laski kätensä norsun selkään:
'Tämä otus on aivan kuin mahtava tuoli!'

Jokainen tarttui yhteen osaan ja ymmärsi vain sen,
minkä tunsi. He puhuivat eri sanoin:
Yksi kuvasi käyräksi sen, mitä toinen suoraksi sanoi.
Mutta kynttilän valossa riita oli haihtunut.

Kertomuksen neljä eri henkilöä edustavat eri uskontoja ja norsu on Jumala tai todellisuus, ihmisen tajunta ei pysty ymmärtämään sitä kokonaisuudessaan. Jokaisen kokemus on yhtä totta, mieli vain rajallinen. Mevlana pyrki näkemään kaikissa uskonnoissa yhteisen alkuperän. Jospa sellaisen taidon voisi tuoda nykypäiväänkin?

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Anoppilan kaappikello

Anoppilassa on aika pysähtynyt, kaappikello lonksuttaa kuten aina hieman jätättäen, lyö tasatunnein ja puolelta, klink-klonk. Tekokukka-asetelmat omilla paikoillaan, pitsiliinat ojennuksessa, vanha rikkoontunut tv odottamassa kirjahyllyssä parempia päiviään, koriste-esineiden ja kuvien joukossa. Kaikki on ihan niinkuin ennenkin.


Saavuimme perjantaina Turkin mummolaan lyhyellä varoitusajalla, liput varattiin torstai-yönä sillä appiukon kunto on huonontunut ja halusimme tuoda erityisesti pikkuneidin tuomaan iloa taloon. Turkkilaisilla työpaikoilla voi olla monta stressaavaa tekijää mutta yleensä siellä ollaan inhimmillisiä, jos perheenjäsen on sairaana, irtoaa lomaa heti. Kukaan ei irvistele omasta lisääntyneestä työtaakasta, ei tälläkään kertaa mieheni kohdalla. Tarvitsetko autoa, ennakkoa palkasta, ole niin kauan kun on tarvis. Anopin pää pilkisti tutusti jo parvekkeelta kun saavuimme aamulla aikaisin, Turkish airlines oli muonittanut meitä jo matkalla kiitettävästi mutta anopin aamiaisesta on turha yrittää kieltäytyä. Tervetuloa Konyaan, jossa lihapadat höyryävät, pide on rapsakkaa ja kuumaa, ruoka raskasta ja sitä on aina vähän liikaa. Täällä ei sanota että söin juuri tai en jaksa.


Anoppi kiikuttaa eteemme tutut herkut, ensimmäisenä iltana syödään jogurttikeittoa ja Kuru dolmia eli täytettyjä kuivattuja vihanneksia jauhelihalla, riisillä ja mausteilla, munakoisoa, paprikaa ja tomaattia, olen haljeta ylensyönnistä ja rasvamäärästä. Anoppi istuu vieressä ja hokee ye kuşum, ye, ye, ye, syö lintuni, syö, syö, syö. Ja me syömme. Salaattia, leipää, jogurttia kyytipojiksi. Loppuilta juodaan teetä ja anoppi yrittää väkisin syöttää meille vielä revani jälkiruokaansa, tässä vaiheessa järki sanoo, että nyt riitti. Seuraavana päivänä aamiaispöytä jatkaa tutulla laajalla lajitelmalla, iltapäivällä olisi tarjolla linssikeittoa anopin tapaan ja illaksi kiikutetaan lisukkeet läheiseen leipomoon ja haetaan sieltä hetken kuluttua laatikollinen etlı ekmekiä eli pideä konyalaisittain. Yöllä mahaa polttelee, tyttö oksentaa ja mies pyörii sängyssä vatsansa kanssa. Muistamme, että konyalainen rasvankäyttö ja mausteet ovat meille hieman liian tiukkaa tavaraa.


Anopin luona nukutaan kuin tukit, peitot ovat niin paksut ettei niiden alla pyöritä, aamuvarhaisella säpsähdän tuttuun tapaan kadun kovaäänisen rukouskutsuun. Illalla nukahdan kadulta kuuluviin outoihin ääniin. Sohvatyynyt ovat ojennuksessa, hämärtäessä verhot vedetään tiukasti ikkunaan. Sukulaisten ja naapureiden kuulumiset käydään läpi, kuka tippui puusta, kenen luona oli vieraita Euroopasta ja kuka on eronnut. Kaikki on niinkuin ennenkin muttei kuitenkaan, appi on hiljainen ja nukkuu. Telkkarin iltasarjojen ystävän tuoli on tyhjä, edes appiukon suosikkiruoka ei maistu. Ulkopuolinen maailma tuntuu karkaavan jo kauas. Pikkuneidin räpätys ja kiljuminen tuo taloon kaivattua elämää. Anoppilassa on turvallista, juuri siksi kun kaikki on niinkuin ennenkin, laita tossut jalkaan kuşum, villatakki niskaan, onko nälkä, jano, lisää teetä?

Lisää Konyasta tulevissa postauksissa, anoppilassa vierailun yhteydessä ehdimme piipahtaa Mevlanassa ja teimme aikamatkan miehen lapsuuden kulmille.

tiistai 13. tammikuuta 2015

Eihän tytöt tee niin

Istun tarhalta tuttujen äitien kanssa teellä, puhe kääntyy harrastuskerhoon, jossa lapset olivat vierailleet tarhan puolesta. Oli kokeiltu balettia, eri musiikki instrumentteja ja ilmaisua, tarhan facebookryhmän kuvissa minikokoiset seisoivat polvet koukussa jalka sojottaen taivaalle kieli keskellä suuta tai hakkasivat pianoa kaksin kämmenin. Kyselen äitien ajatuksia harrastuksista omille tyttärille, ehdottomasti balettiin, sanoo toinen. Tyttöni on liian poikamainen ja ronski, siellä poikatytöstä voisi kehittyä hanim efendi kız eli kohtelias neiti.


Kohottelen kulmiani ja kerron meidän harkitsevan mieheni kanssa tytölle jalkapallokerhoa. Kieli naksahtaa kolmesti kitalakeen muodostaen turkkilaisittain tyypillisen älä-edes-harkitse -vastalauseen kulmien kohottelun ja pään kallistelun höystämänä. Sukulainen laittoi tyttärensä jalkapallokerhoon ja nyt tyttö on liian lihaksikas ja iso, se on kärsimystä koko perheelle, olisipa mennyt balettiin. Olen sanaton.


Mieheni haluaa tytön kasvavan puissa kiipeileväksi, joka osaa puolustaa itseään niin kulmilla kuin koulussakin, kannatan. Jos tyttö haluaa mennä jossain vaiheessa balettiin tai talouskouluun niin sinne vaan, me vanhempina ehdottelemme kuitenkin sirkuskoulua, puolustuslajeja ja palloilulajeja. Meitä ei haittaa naisen lihakset ja koko, iso ja lihaksikaskin voi olla kai kohtelias? Kotona mies on opettanut tytölle kuinka kukkia hoidetaan ja lintujen nimiä, äidin kanssa on korjattu dvd-soitinta ja seurattu lätkää netin kautta. Baban kanssa leivotaan poğaçaa ja äidin kanssa sämpylöitä. Meillä ei ole toimitusjohtajia tai sihteereitä, vain yhteinen neuvosto, joka päättää, alle 18-vuotiaiden äänet huomioidaan mutta monissa tapauksissa ne ovat vailla lainvoimaa. Toivomme, että 18-vuotiaaksi mennessä opitaan, ettei huutamalla tai riehumalla saa tahtoaan läpi, niin voi toki onnistua Turkin parlamentissa muttei tässä kodissa.


Hiki nousee otsalle kun mietin millaisessa aallokossa nuoret turkkilaiset naiset ovat naiseudestaan ja myöhemmin äitiydestä. Naisen pitää olla Turkissa kiiltokuvamaisen edustava tai hartiavoimin perheensä eteen raatava. Neljä lasta kiitos, kuuden ruokalajin illallinen, ei valmisruokaa huom. Ei liian lukenut mutta enemmin silityksen tekniikoihin perehtynyt. Onneksi kaikkien odotukset eivät ole samanlaisia ja aina on voimaa, joka laittaa naiseuden virtaamaan kohti uusia ulottuvuuksia. Helppoa se ei ole, jos Suomessa naiset kohtaavat lasikattoja työelämässä niin turkkilaiset naiset joutuvat potkimaan tiiliskiviseiniä.


Olen usein alakynnessä, hoomoilasena tai häpeissäni. Kun toinen kertoo ettei mies anna lupaa mennä töihin tai kyselee kuinka mies antaa luvan meillä usein poikkeaville vierailleni, en tiedä mitä sanoa. Kun ystävän mies antaa ymmärtää vaimonsa olevan suojeluksen ja holhouksen tarpeessa, olen alakynnessä. Kun nainen kohottelee kulmiaan ja vilkuilee tytärtäni, eihän tytöt niin tee, olen häpeissäni. Olen maaperällä, jossa koulutettua naista opetetaan kädestä pitäen kuinka elämää eletään täällä tai jossa mieheltä tentataan ajoittain, eikö ulkomaalaisen naisen kanssa elo ole vaikeaa kun se on niin itsenäinen? Juuri siitä syystä se on helppoa ja mies saa kyselijät useimmiten hiljaisiksi, häpeästä vai ihmetyksestä, vaikea sanoa.


Jos tyttö haluaa balettiin niin olen taatusti hörhelökaupassa seurana mutta rimpsuneitiinkin haluan valaa tarpeeksi päättäväisyyttä niin, ettei keneltäkään tarvitse kysyä saako töitä tehdä tai rimpsalle lähteä. Jalkapallokentän laidallekin lähden mukisematta, lihaksia ja kokoa, en välitä. Kun tyttö kysyy aikanaan miksi pojat saa mutta tytöt ei niin aion kertoa tarinoita maasta nimeltä Suomi, jossa tytötkin yleensä saavat tehdä mitä lystäävät. Kohti omia unelmia ja päämääriä, vaikka sitten tiiliskiviseiniä potkien. Aion auttaa niiden potkimisessa.

perjantai 9. tammikuuta 2015

Pelottaako?

Toiselle epävarmuudeksi riittää vaillinainen sosiaaliturva, töiden jatkumattomuus, suunnitelmien puuttuminen, niiden muuttuminen ja aikataulujen venyminen. Viime vuoden tapahtumat Turkin rajoilla saivat taas muistamaan kuinka hankalassa geo-poliittisessa kolkassa asun ja kuinka suuri maa Turkki on. Toisella puolella sota näkyy rajantuntumasta, täällä toisella laidalla murehditaan edelleen arkisia kuten tytön tarhaa, huomisen ruokia ja ohjelmia. Pienet on edelleen meidän perheen murheet. Laitanko aamulla pitkähihaisen vai tarvitaanko villatakkia aamulla klo 07, sukat ja lenkkarit vai saappaat? Tilaanko kahvilassa juusto- vai pinaattibörekiä? Kalaa vai kanaa illalliseksi, minkä kirjan aloitan seuraavaksi? Rajan toisella puolella tippuu päitä. Kotikaupungissani elää pakolaisia kaduilla. Pariisissa on kuollut syyttömiä ihmisiä.

Aika ajoittain joku kysyy, emmekö suunnittele muuttoa Suomeen, turvallisemmille vesille? Viimeeksi eilen sain sähköpostia, jossa kysyttiin enkö pelkää lähialueiden tilanteiden vuoksi, jihadistejahan voi olla meidänkin keskuudessamme? Kaikkia Turkissa hirvittää tulevaisuus, paisunut pakolaisten määrä ja näiden tulevaisuus, äärijärjestöjen aktivoituminen sekä maan sijainti hankalassa kolkassa. Ongelmilla on tapana levitä ja Pariisin isku todisti sen, turvallisia kolkkia ei enää ole. Muslimien keskuudessa asuminen ei tuo myöskään turvaa sillä Turkki tai muutkaan maat, joissa valtaosa kansasta on islaminuskoisia eivät ole yhtenäisiä, eivät sisäisesti eivätkä keskenään. Naapurissani asuu lahkolaisia, suurin osa tutuistani ei osaa koraanista edes pätkää ulkomuistista.



Turkissa on ollut aaltoileva sisällissota viimeiset 25 vuotta, joinakin vuosina iskuja oli sarjassa turistialueilla, viime vuosina suoraan valtiota vastaan. Joskus iskut ovat olleet lähellä kuten Antalyassa vuonna 2006. Muistan helteisen päivän kun ajelin kaupunkiin hakemaan verhoja, hikoilin keskustan risteyksen ruuhkassa autojonojen madellessa. Kotimatkalla alkoi puhelin soida, vain hetki keskustasta lähdön jälkeen risteyksessä räjähti tuhoisa pommi. Pelottaako? Luulisin että kaikkia pelottaa, Ranskassa, Suomessa, Venäjällä, Amerikassa, Englannissa ja ihan jokaisessa kolkassa, ainakin syytä olisi. Turkissa on pelätty jo pitkään, Pariisin isku ei ikävä kyllä yllättänyt.

Viime päivinä Izmirin kylmät aamut ovat saaneet meidät valitsemaan metron. En ollut ainoa, jonka katse pyyhki raiteiden toisella puolella odottanutta täysmustaan verhoutunutta naista, hermostunutta liikehdintää, jalka napsuttaa maata, joko metro tulee? Karşıyakan alueella täysmustaan kaapuun pukeutuneet ovat todella harvinaisia, joku saattaa vilkaista ihmetellen muulloinkin mutta Pariisin tapahtumien jälkeen tunnelma oli toinen. Kuinka moni muu mahtoi jakaa hetkisen ajatukselle aamumetrossa, se voisi tapahtua täälläkin. Vilkuilin metrossa matkustavia tänä aamuna, tuijotimme sinne tänne normaalin älypuhelinten räpellyksen sijaan.

Olen aina kokenut oman ympäristöni Turkissa melko turvalliseksi. Eilen ja tänään mietin tytön tarhaa useamman kerran, onhan siellä turvallista. Mitä jos huppumiehet aseineen alkavat hallita ja pelottaa? Tuleeko pelosta osa arkea? Ruuhkaisessa metrossa ja miljoonakaupunkien keskeisillä paikoilla ei kannata alkaa miettimään pahinta, illalla ennen nukkumaan menoa on parempi lukea kirjaa, joka ei vie ajatuksia lähialueen konflikteihin. Näinä pimeinä hetkinä on pakko uskoa siihen, että maailmassa on tarpeeksi hyvää.

JE SUIS CHARLIE

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Oma kanta-asiakaskortti

Ulkomaalainen ystäväni päivitteli äskettäin, ettei omista omaa pankkitiliä, pankki- tai luottokortteja eikä lompakossa ole kuin oleskelulupa ja kotona avioliittokirja, joka kertoo kuulumisesta johonkin. Ei työhistoriaa ja lääkärissäkin muistetaan aina kysellä, oletko vakuutettu oman työsi vai miehesi työn kautta? Miehensä mielestä huoli on ihan turha, olenhan minä vierelläsi eikä sinulta mitään puutu. Paitsi ne omat numerot, kortit ja pahvinpalat, ajattelin.



Ensimmäinen tärkeä numeroni Turkissa oli veronumero, se oli avain onneen ja se on edelleen tuherrettuna kuulakärkikynällä lompakossa pienellä lapulla. Sitä tarvittiin moneen paikkaan kuten rahalähetyksiin ja tilin avaamiseen myöhemmin, tosin ei se tilin avaaminen nyt pelkästään sen avulla onnistunut. Siihen tarvittiinkin jo paljon muuta kun en ollut naimisissa, kuten tulot ja työpaikka. Luottokorttihakemus oli kilometrin pituinen ja siitä oli turha haaveilla ilman holhoojaa ulkomaalaisena. Onnekseni se hakemus hylättiin. Migroksen marketin kanta-asiakaskortti tuntui melkein kansalaisuudelta vuonna 2003. Heiluttelin sitä ylpeänä asioidessani kaupassa, olen melkein kuin muutkin, katsokaapas!

Henkkareiden hakeminen kansalaisuuspäätöksen saavuttua oli iso juttu mutta ei se aiheuttanut enää samanlaista hengennostatusta kuin kaupan kanta-asiakaskortti yli 10 vuotta aiemmin. Elämä oli jo täällä, omin kätösin koottuna. Se perustui jo muuhunkin, ystävyyssuhteisiin, eri työpaikkoihin ja sukulaisiin. Oma veronumero, oma tili, omat kortit ja omat paperit ovat minulle ulkosuomalaisena iso juttu, historian havinaa joiden numerot ja tunnukset kertovat paljosta. Muutaman kotiäitivuoden jälkeen tuntuu ihanalta kun on taas hiljalleen omia tuloja. Miehen rinnakkaiskortilla maksaminen kenkäkaupassa tuntui aina rikokselta, vaikka kukaan muu ei niin ajatellutkaan.

Turkkiin muuttava nainen käy läpi omanlaisen linkonsa ja oman paikan löytyminen on pienestä kiinni, korteista, numeroista, ystävistä, sukulaisista, työpaikoista ja paperisodista. Omilla ehdoilla, miehen ehdoilla vai yhteisillä sellaisilla? Säpsähdän aina turkkilaiseen todellisuuteen kun kaveri kertoo, ettei mies anna lupaa mennä töihin? Alemmissa yhteiskuntaluokissa se on kulttuurikysymys ja paremmissa piireissä se naamioidaan menestyksen taakse, molemmissa syyt saman sovinismin takana. Tekisi mieli hyppiä tasajalkaa mutta yleensä tilaan vain lisää teetä ja otan illalla lasin punaviiniä.


Viime vuonna Migroksen myyjä kertoi korttini olevan liian vanha, se pitäisi uusia ja päivittää, olkaa hyvä ja ottakaa yhteyttä asiakaspalveluun. Vartin hikisen keskustelun jälkeen jouduin luopumaan vanhasta kortista joka päivitettiin, uuteen moderniin läpyskään. Ymmärtäväinen asiakaspalvelija vilkuilee minua edelleen asioidessani kaupassa, tuossa menee se kaheli ulkomaalainen joka ei halunnut luopua vanhasta muovinpalasta sitten millään. Niin ja ystäväni sai oman pankkitilin ja -kortin, kävimme viime viikonloppuna kahvilla, vaikka oli minun vuoro maksaa, annoin ystävän maksaa KORTILLA, osasin jotenkin kuvitella sen ilon tunteen.

maanantai 5. tammikuuta 2015

Talvi ja Turkki

Suomen talvella ja Turkin talvella on olennainen ero, Suomessa talvinen maisema ja pakkassää ovat tervetulleita mutta Turkissa tilanne on toinen. Viime torstaina mentiin eläintarhaan, bussimatkalla komeat Izmirin vuoret tulevat hienosti esiin kaupungin karatessa kauemmas horisonttiin. Lunta! Vuorilla oli paljon lunta, koko matkan tuijotin intensiivisesti valkeaa ilmiötä, jotta se tajuaisi pysyä kaukana ja kadota mahdollisimman pian.



Lumi tietää ongelmia, liikenneonnettomuuksia, suljettuja teitä, peruttuja lentoja, kiinni olevia kouluja, lämmityskulujen kipuamista korkeiksi, horkkaöitä ulkona asuville kissoille, koirille ja kerjäläisille. Turkissa talvi tuntuu, se kiipeää auringon laskettua hitaasti villasukan varteen, hurisee ovien nurkista ja kummittelee pian alkavana lumimyrskynä. Turkissa lumi ei leijaile yleensä kauniisti hiljaa vaan tulee rytinällä ja sitten palellaan, tuijotetaan uutistulvaa, minne asti lumiraja ulottuu. Päästäänkö huomenna ulos?

Turkkilaisittain puhutaan usein lämmityksestä, puolitutulta udellaan talon lämmitysmuotoa, merkezı, kombi vai soba? Lämmitetäänkö kotitaloutta keskuslämmityksellä vai itse säädeltävällä kombilla, jossakin on vielä kamiinoitakin, joiden pesissä pölisee hiili. Talvi tuo mukanaan häkämyrkytykset ja joissakin kaupungeissa, kuten Ankarassa, iltahämyssä hiilentuoksun. Uutisissa kerrotaan kylistä joihin yhteydet ovat poikki. Päivitellään lämmityskuluja ja ilo lumesta vaihtuu nopeasti huokailuihin.Turkissa ei lumileikkien jälkeen kirmata lämpimään kotiin ja saunaan vaan moni sulkee ovet, avaa olkkarin lämmityksen ja linnottautuu yhteen huoneeseen viltein ja vällyin varustautuneena. 

Useat joulut ja talvet sujuvat Turkissa vihreissä merkeissä, mutta muistan ikuisesti Ankaran talven, jolloin lunta oli kinoksittain ja tyttö puolivuotias. Lunta satoi ja satoi, kinoksien kasvaessa, pihan ovilasien maiseman hämärtyessä. Olimme kotona nalkissa monta päivää, pikkuteitä ei aurattu ja vauvan kanssa liukastelu tuntui uhkarohkealta, rattaita oli turha edes harkita. Lumitöihin tuotiin kaupungin miehet autonlavalla reilun viikon lumikaaoksen jälkeen, olivat  odottua väkeä. Mies teki pihalle lumiukkoja ja hyppi kinoksissa. Istuin sisätiloissa vauvan kanssa ja kiitin keskuslämmityksestä pudistellen päätäni, talvi Ankarassa oli lumisempi kuin kotikonnuilla Suomessa. Taisi olla talvi, jolloin sanoin että me muutamme vielä egeanrannalle ja ennen seuraavaa lumikaaosta.



Ennen uuttavuotta saatiin läntiseen Turkkiin lumikaaos, satoja ihmisiä autoissaan kaksi vuorokautta nalkissa pääväylillä, koulut kiinni ja kuvia kinoksista, Izmirin maakunnassa, apua! Pakkasukko puhaltaa kylmää ilmaa Izmiriin, lämmitys pyörii iltaisin ja lumet nakottavat vuorilla, tuijottelusta huolimatta. Seuraava sähkölasku on tähtitieteellinen, suihkussa käynnit ajoitetaan aurinkoiseen aikaan ja aamulla 6.45 herätys tuntuu todella nihkeältä. Lauantai sujui ystävän ja lasten kanssa puistossa, teet juotiin ulkona auringosta nauttien mutta visusti takit ylös asti napitettuina. Puheltiin kesästä. Laitan nykyisin terlikit kiltisti jalkaan ja puen tytölle aluspaidan, verhoa parvekkeen oven eteen tiukasti ja viltit esiin, alun hörähtelyt turkkilaisten tavoille varustautua kylmyyteen on nielaistu.

Tälle viikolle on luvattu yölämpötilaksi -7....onneksi meillä on peittoja, villasukkia ja toisemme. Kaikki puhuvat tulevista pakkasöistä, Izmiriin on annettu talvivaroitus, lisätiloja on avattu kadunmiehille ja muonitusta lisätty katueläimille. Maan länsiosiin on annettu varoituksia hankalista sääolosuhteista, myrskyä, lunta ja tukkeutuneita teitä. Huhuu kevät, sinut on nähty! Lunta on satanut Izmirin kaupungissa viimeeksi muutama vuosi sitten, se on harvinainen sääilmiö ja nopeasti ohi menevä. Se saa kaupunkilaiset sekaisin, silloin kaikki ryntäävät ulos, oli yö tai päivä, jokainen haluaa osansa lumesta, paitsi minä. Voi lumi, pysy vuorilla, pysythän?

Kuvat Ankarasta vuosilta 2010-2012