perjantai 27. helmikuuta 2015

Arkipäivän suomalainen

Viime viikolla tytön paras tarhakaveri oli pois tarhasta loppuviikon, ihmettelimme minne tyttö on kadonnut, olimme tiistai-iltana vasta viestitelleet tämän äidin kanssa, huomenna nähdään! Epäilin yön aikana yllättänyttä flunssaa ja riensin maanantaina geçmiş olsun toivotusten kera kaksikon luo. Ei me oltu kipeinä, oli niin kylmät ilmat että jäimme kotiin. Ai, oli siis +5, no eipä tullut mieleeni jäädä kotiin.


Viime torstaina ovikello soi, mitäh, kello on puoli 8 illalla, kuka siellä voi olla? Kurkin avaimenreiästä, yläkerran rouva siellä hymyilee tukka ojennuksessa ja huulipunissaan. Meillä on tytön kanssa yöpaidat. Hei, meillä on yläkerrassa alkamassa lapseni synttärit, olisi kiva jos tekin tulisitte! Tuota, joo, olisipa kivaa mutta me olemme krööh hieman flunssassa, harmi. Voi ei, toivottavasti lasten mekastus ei häiritse, ensi kerralla sitten. Me taisimme jo nukahtaa kun lastenbileet olivat parhaimmillaan.


Viime viikolla lihakaupassa miehen kanssa. Mitas laitetaan? Laitetaan 250 g vähärasvaista jauhelihaa, sanon minä. Mies vieressä, no otetaan kilo samantien, ja mitäs tuossa on lampaankaretta, otetaan niitä muutama. Hullu! Kuka tuon kaiken syö? Eipä lopu kesken, vakuuttelee mies, joo ei ole loppunut, puolet on pakkasessa edelleen. Ruokakaupassa sama jatkuu, tutkin tarjouspaketteja ja vaikean valinnan jälkeen heitän kärryyn pienen paketin kalkkunaleikettä, no ota nyt enemmin ihmettelee mies. Juustotiskillä käsken mestaria leikkaamaan paketin puoliksi, otetaan koko köntsä innostaa mies. Mulkoilen murhaavasti kun mies on jo viereiseltä hepulta ostamassa KILOA oliiveja, 200g riittää hihkun väliin. Kotimatkalla keskustellaan Roope-Ankasta ja siitä että penni on miljoonan alku sekä siitä että ruuasta ei tingitä.


Torstaina ilma on mitä ihanin, suuntaamme tytön parin tarhakaverin ja heidän äitien kanssa puistoon. Lapset vaihtavat leikkipaikkaa ja toinen äideistä korjaa lasten takit ja reput, jokaista lasta muistetaan pussata ohi juoksun aikana, ennenkuin ehdin sanoa kissa, on meidät kutsuttu illaksi toisen luokse kylään, tapaatte samalla muutakin sukuamme! Sovittu retkestä yhdessä eläintarhaan ja kerrottu paljon asunto maksoi ja kuka sen rahoitti. Olen vasta ehtinyt rouvien kanssa hyvää päivää, kaunis ilma, viihtyvätkö lapset tarhassa asteelle. No mutta yhteinen eläintarhareissu ja kuka tuo eväät on jo sovittu, vauhtia sosiaalistumis-masiinaan suomalainen!


Odotan tyttöä tarhalta, viereeni sukeltaa tytön tarhakaverin äiti, hei miten menee, teetkö vielä kotoa käsin etätöitä, juu kyllä vaan. Kuule, aloitin yhden kielikurssin viime kuussa mutta jätin sen kesken kun huomasin etten ehdi hoitaa kotia, pyykit pesemättä, lattiat läikikkäät ja ruokakin mitä sattuu, huh. Missä välissä ehdit silittää ja pyykätä. Silittää? Ei meillä silitetä ja pyykkään kerran viikossa, nyt kun sanoit niin ne lattiat olisi varmaan siivottava. Nielaisen lauseen lopun, nainen tuijottaa minua ilmein ettei tiedä vitsailenko vai olenko hullu ulkomaalainen.

Olen hullu ulkomaalainen, joka tutkii leikkelepakettien grammat ja kilohinnat ja taatusti ainoa joka ostaa leipäkaupasta puolikkaan leivän. Olen se, joka ihmettelee että miksi tarhan aula on hiljainen kun ulkona sataa ja on paikallisittain kylmä. Olen se, joka nauraa villakoirille nurkissa mutta unohtaa että se on osalle paikallisia haudanvakava asia, siivous! Osaan jo, että aamu 09 ei ole oikea aika soittaa turkkilaiselle kaverille että joko mennää, turkkilaisen aamu on meikäläisen aamupäivä. Jälkikäteen tinttaan itseäni kuvainnollisesti kun tajuan että unohdin toivotella, voivotella ja pussata oikeissa paikoissa. Onneksi suurin osa tottuu ja muistaa, että ulkkishan se. 

maanantai 23. helmikuuta 2015

Opettajan haastattelu turkkilaisesta työmaailmasta

Tällä kertaa kuullaan millaista on pitkän työhistorian Turkissa omaavan opettajan mielessä paikallisilta työpaikoilta:

Vihanneskaupoissa on nykyisin omat osiot työssä käyville naisille ( Çalişan Bayan), valmiiksi pilkotut vihannekset tai vihreät paketissa erilaisia ruokia varten!

1.Kerro lyhyesti työhistoriastasi Turkissa:
   
Olin 3 vuotta yksityisessä it-alan yrityksessä atk-suunnittelijana ja ohjelmistojen kouluttajana isoille firmoille kuten Coca Cola, Philip Morris ja NATO (englanniksi tai turkiksi). Erosin tästä paikasta, koska työajat alkoivat käydä mahdottomiksi. Koulutusta luvattiin asiakkaille uusista aiheista, joita minäkään en ollut vielä oppinut. Vapaa-ajat menivät uuden oppimiseen. Palkka ei ollut oikeudenmukainen mutta suurkiitos firmalle siitä, että palkkasivat minut ja hankkivat työluvan. Viimeiset 17 vuotta olen työskennellyt tietojenkäsittelyn opettajana kolmessa eri peruskoulussa. Tämän hetkisess´ koulussani on meneillään 11. vuosi.

2. Millaista on työskentely turkkilaisessa työyhteisössä? Voit kertoa hieman omasta työympäristöstäsi.

Laiskoja ihmisiä on paljon. Moni tekee töitä vähän, mutta mainostaa tekemisiään ihan mahdottomasti. Työnantajakin näkee helpommin nämä mainosmiehet ja –naiset kuin ne puurtajat. Tietoa ja taitoa “pimitetään”, sitä ei jaeta eikä helpolla autetakaan. Kun pitää tiedon itsellään, niin on “asiantuntija”. Esimiehen kanssa ei auta olla kauheasti eri mieltä. Koska ammattiliittoja ei ole, ei ole ketään pitämässä työntekijän puolta ristiriitatilanteissa. Monesti ei mennä asioitten ytimeen, “yapıldı mı? Yapıldı.” ( Asia tuli tehtyä? Kyllä vaan)  ja sillä selvä.

3. Turkkilainen työkulttuuri eroaa Suomesta monessa suhteessa. Mitkä ovat parhaimmat ja mitkä kenkuimmat kohtaamasi asiat?

Sita ollaan vähän niinkuin työnantajan omaisuutta. Työnantaja ja esimies määräävät, mitä, miten ja milloin mitäkin tehdään, siinä ei kysytä työntekijän mielipidettä. Välillä työtaakka voi olla aivan mahdoton, mutta sitä ei työnantaja yleensä näe tai pikemminkin halua nähdä.

Parhaimmat kohtaamani asiat: Ensimmäinen kouluni oli perheyritys. Tyttäreni syntymän jälkeen jäin kotiin hoitamaan lastani (Yleensä täällä palataan töihin noin 3 kk:n päästä). Minä olin kotona vuoden ja kaikesta huolimatta ottivat minut takaisin töihin. Tosin palattuani ehdin olla töissa vain 6 kk ja jäin toisen tytön syntymän takia vuodeksi kotiin. Ja jälleen kerran palkkasivat minut takaisin. Kun nuorempi tyttöni oli 3-vuotias, niin hommasivat tytölle paikan koulun tarhasta, vaikka muita 3-vuotiaita ei ollutkaan. Ensimmäinen ja toinen kouluni olivat molemmat perheyrityksiä ja molemmat tyttäreni kävivät näitä yksityiskouluja ilmaiseksi.

4. Millainen on turkkilainen työkaveri parhaimmillaan ja hankalimmillaan?

Keneenkään ei auta luottaa. “Et kerro kenellekään” jutut kerrotaan taatusti eteenpäin. Mun parhaat työkaverit ovat ulkomaalaisia (meillä on paljon amerikkalaisia ja englantilaisia opettajia).

5. Oletko kokenut työlainsäädännön omalla kohdallasi hankalaksi? Työluvat, palkkaneuvottelut ja sopimuksen noudattaminen.

Ei ole ollut ongelmia. Ensimmäinen työpaikkani haki minulle työluvan, koska en ollut kansalainen. Palkkani on aina ollut turkkilainen. Taman hetkinen työnantajani on tarkka sopimuksen noudattaja. Työsopimuksemme on vuoden mittainen.

6. Turkkilaisen työpäivä on pitkä ja lomat lyhyet, miten se vaikuttaa omaan arkeesi?

Koska olen opettaja, minulla on pitkät lomat. Tämä on ollut aivan ihanaa varsinkin silloin kun lapset olivat pieniä. Kun heillä oli loma, niin minäkin olin lomalla.

7. Turkin työmaailman hierarkisuus on tunnettua, miten itse koet sen työpaikallasi?

Johtajia mielistellään, teititellään.

8. Suomalaisena turkkilaisessa työmaailmassa, onnistuuko se? Joutuvatko kulttuurit törmäyskurssille?

Pärjätäkseen on pakko turkkilaistua. Periaatteista ei aina kannata pitää kiinni, on hyvä miettiä, mitä saattaa menettää. Täytyisi opetella mainostamaan tekemisiään, vaikka kyse on asioista, mitä sinun pitääkin tehdä. On hyvä pitää pientä etäisyyttä työkavereihin, mutta toisaalta hankkia “sinua kannattavien” ryhmä. Ei tarvitse olla jatkuvasti ahkera ja tuottaa tulosta, ei ne muutkaan.

9. Jotain muuta mitä halut kertoa turkkilaisesta työmaailmasta lukijoille:

Kai tämä työelämä on enemmän politiikkaa, tärkeämpää on ihmissuhteet kuin työ itse...

Kiitos ystävälleni haastattelusta!

perjantai 20. helmikuuta 2015

Purjoa oliiviöljyssä appelsiinilla eli zeytinyağlı pırasa

Muistan alkuvuosina ihmetelleeni oliiviöljyruokia, niiden tilaaminen jäi usein välistä sillä kasa purjoa, papuja tai artisokkaa ei vakuuttanut. Kuinka väärässä olinkaan. Ensi kerran paikallisten kanssa meze-illallisella avautui uusi maailma, kuinka pavut ja heinät voivat maistua näin taivaalliselle? Oliiviöljyn lempeä maku, toisissa sitruunaa tai valkosipulia, yrttejä ja ihanan kevyitä makuja. Tänä talvena olen intoutunut oliiviöljyruokien kanssa, tyttö ja mies eivät ole yhtä innoissaan kun saavun kotia kainalossa purjonippu. Purjo ei kuulunut kymmenen vuotta sitten omiin suosikkeihini, nykyisin kädet syyhyävät kun markkinoilla lepää jättimäisiä purjoja riveissä ja pinoissa.

Koska olen jo sen verran turkkilaistunut että puhun ruuasta tavatessani ystävän, eksyimme viime kerralla muuten mielenkiintoisesta keskustelusta purjoon. Sain loistovinkin, jonka mukaan myös purjoa karsastava mieheni söisi lautasen tyhjäksi. Näin tapahtui vaikka purjo ei edelleenkään saa muita taloudessamme huokailemaan ihastuksesta. Perinteisesti purjoruoka maustetaan sitruunalla mutta, kiitos vaan, vinkin mukaan se maustettiinkin appelsiinilla. Nam! Kokeilkaa, kaikki purjon vihaajat ja rakastajat.



Purjoa oliiviöljyssä appelsiinilla

6 purjonvartta
1 sipuli
2  porkkanaa
1 dl oliiviöljyä
valkosipulia maun mukaan
1 dl riisiä
1 dl puristetun appelsiinin mehua
1 tl suolaa
1 tl sokeria
n. 4-5 dl vettä
tilliä

1. Pilko purjot noin 2 cm paloiksi, ja pese hyvin. Kuori porkkanat ja pilko purjoja ohuemmiksi, leikkaa puolikuun muotoisiksi. Silppua sipuli. Lämmitä oliiviöljy ja kuullota sipulia hetki.

2. Lisää porkkanat ja kuullota muutama minuutti, lisää lopuksi purjot ja pyörittele hetken aikaa. Lisää haluamasi määrä valkosipulia ja lopuksi hyvin pestyt riisit, suola, sokeri ja appelsiininmehu sekä vesi. Laita kansi päälle ja anna hautua keskilämmöllä noin 40 minuuttia. Tarkkaile ruokaa välillä, joudut lisäämään ehkä vettä. Ruoka ei saa kuitenkaan olla keittoa vaan veden tulee imeytyä melko hyvin ruokaan. Kun kasvikset ja riisi ovat kypsiä, koristele silputulla tillillä halutessasi. Ruoka voidaan tarjota lämpimänä tai jäähtyneenä.

Afiyet olsun!

tiistai 17. helmikuuta 2015

Musta maanantai

Oli tarkoitus postata maukas purjoresepti tai erään naisen haastattelu turkkilaiselta työpaikalta. Turkkia ravistellut 20-vuotiaan opiskelijan murha on pitänyt tunnelmia viime päivinä sen verran matalana että purjot sun muut asiat eivät tunnu kovinkaan tärkeiltä. Olemme tottuneet Turkissa uutisista päivittäin vyöryviin uutisiin kuolemankolareista, perheväkivallasta ja lukuisista tapetuista tai murhatuista. Özgecanin murha avasi jonkunlaisen padon, joka purkautui protesteina, täytti lehdet ja sosiaalisen median. Tuijottelimme vihaisina, tyhjin mielin ja sanomattomin sanoin uutisia murhasta, itkevistä omaisista ja mielenosoituksista. Ystävänpäivästä muistuttavat sydänpallot ja kuivahtaneet ruusut näyttivät kummallisilta mustiin pukeutuneiden naisten muistotilaisuudessa Karşıyakassa.

Laajaa huomiota saanut tapaus sai monet kaduille, naiset ja miehet mustissaan protestoimaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan, sosiaalisessa mediassa useat julkkikset antoivat lausuntojaan ja naiset jakoivat kokemuksia, pelkoa tyhjillä kaduilla, illan viimeisessä bussissa tai porttikongissa. Millaista on olla naisena Turkissa, siskona, opiskelijana, tyttärenä, vaimona, äitinä. Naisen paikka Turkissa ei näyttänyt sunnuntaina kovinkaan kahdehdittavalta. Tapaus muistutti myös siitä ikävästä tosiasiasta, että osa kansalaisista kokee naisiin kohdistuvan väkivallan johtuvan osittain pukeutumisesta, liikkumisesta väärään aikaan väärässä paikassa tai käytöksestä, joka ei sovi naisille. Kuten se mies joka aikoinaan ampui vaimonsa ja tyttärensä kun koki naisten alkaneen haalia itselleen liikaa valtaa ja oikeuksia.

Tälläisinä hetkinä ulkosuomalaisena, pienen tytön äitinä käydään tietyillä rajoilla Turkin kanssa. Käydään yksinpuhelua pään sisällä ja purkaudutaan miehelle. Tehdään suunnitelmia tytön parhaimmaksi tulevaisuudessa ja toivotaan taas kerran asioiden ja asenteiden muuttumista. Yöllä pyöritään ja höristellään korvaa, ei kai naapurissa ole menossa tappelu?

Tapaus kosketti sillä lähes jokainen koki kuolleen tytön voineen olla oma tytär, sisko tai ystävä. Kuka tahansa, palaamassa kotiin bussissa. Se sai monet vaatimaan kovempia tuomioita,  jopa kuolemantuomiota syylliselle. Toisaalta se sai monen huokaamaan, sillä syvällä piilevät ongelmat eivät katoa hetkessä tuomioilla. Se sai muistelemaan tuhansia ikkunoita,  joiden pitsiverhojen takaa vilkkuvat tyttöjen kasvot, katselemassa ulkona leikkiviä ja pelailevia poikia. Pieniä poikia ympärileikkauskulkueissa pikku prinsseinä ja tyttöjä taka-alalla tarjoilemassa teetä. Velvollisuuksia ja oikeuksia, joita monissa perheissä on mahdoton laistaa.


perjantai 13. helmikuuta 2015

Huivitettu Konya

Mielikuva Konyasta on monella melko yksipuolinen, se on uskonnollinen ja viime vuosina hallituspuoleen linnakkeena tunnettu kaupunki. Se on paljon muutakin, kuten viime vuosikymmenen Turkin tiikerinä tunnettu kasvukeskus ja taloudellinen menestyjä. Konya on historiallinen suurkaupunki, aivan omanlainen ja vaatii ainakin minusta Turkin matkaajalta visiitin. Konyaa ei kannata lähestyä yksipuolisin ajatuksin vaan antaa sille mahdollisuus. Se voi yllättää.



Konya on iso mutta tasainen, täällä siis pyöräillään yllättävän paljon, kaupungin laitamilta keskustaan johtaa hyvät pyörätiet, joita pitkin moni näkyi ajelevan töihin aamulla varhain. Konya on nykyisin rikas kaupunki, tiet ovat levenneet ja siistiytyneet, virkistysalueet lisääntyneet. Viime reissulla uusi iso ostari oli juuri avattu, nyt huomasimme lentokentältä tullessa, että jälleen uutta rakennetaan kovaa vauhtia. Joitakin vuosia sitten kolistelimme bussiasemalta keskustaan vanhalla raitiovaunulla, nyt linjat ovat lisääntyneet ja alla on uutukainen, hiljaa ja tasaisesti kulkeva ratikka.


Maan nykyinen pääminteri Davutoğlu komeilee lentoaseman tien suurissa kylteissä, taksien takaikkunoissa ja kauppojen ovien julisteissa. Kaupungin oma poika on iso juttu kaupungissa, joka on vahvasti sidoksissa nykyiseen hallituspuolueeseen. Konyassa huivia käyttävien naisten osuus on hallitseva, sen huomaa heti, Konyassa on kuitenkin totuttu ulkomaalaisiin, eikä blondi ulkomaalainen paljoa hetkauta. Japanilaisia, kiinalaisia, ranskalaisia, saksalaisia ja arabeja parveilee keskustan kaduilla. Mevlana on kaupungin ykkösnähtävyys ja kaupunki on luonnollinen pysähdyspaikka Kappadokian reissun varrella. Keskustassa on useita turistikauppoja mutta basaarikaupustelu on vielä kaukana tästä Anatolian kaupungista. Pyöriviä dervissi patsaita ja taatelikarkkeja saa tuijotella rauhassa.



Konyassa liikkuminen on elämys, joka kulmalla on vanha kaunis moskeija tai historiallinen talo. Konyan maakunnassa sijaitsee maailman vanhin kaupunkiasutuskeskus Çatalhöyük, jossa on ollut asutusta yli 9000 vuotta sitten. Kaupungin moskeijat ovat kauniita, niitä on siellä täällä ja konyalaisille ne tuntuvat olevan osa arkea. Tykkään erityisesti keskustan eläväisestä kauppatoiminnasta, hattukauppa, piippukauppa, tupakkakauppa, vierellä puhelinliike ja applen moderni toimipiste. Hattukaupassa istuu usta huovittamassa hattua, viereisessä tietokonekaupassa nuorimies väläyttää valkean hammasrivin, hello! Keskustan vanha kauppakortteli on kadonnut ja tilalle on noussut kivasti entisöity, alueelle sopiva Bedestenin uusi alue. Remonttiliikkeet, rukousnauhakaupat ja muotikuteita myyvät putiikit vierekkäin, moskeijat siellä seassa. Moskeijan seinälle on ripusteltu myytäviä vaatteita.



Tuoksut kutsuvat aina ulos syömään mutta en suostu toistamaan alkuaikojen virheitä, kun ahdoimme itsemme täyteen tantunilla tai mevlana pidellä ennen anoppilan ruoka-aikaa. Syömme siis silmillä. Konyassa kannattaa maistaa paikallista pideä, se on ihan toisenlaista kuin muualla, rapeaa, ohutkuorista, pitkää ja kapeaa, etli ekmek ja mevlana pide ovat vakioita. Tantuni eli mausteilla kyllästetty liha on Konyassa usein ravintolaruokaa, joka on kypsytetty  uunissa, ei paistettu pannulla kuten eteläosissa maata. Konyan perinnekeitto on okrakeitto ja Konyassa syödessä ei kannata murehtia kiloista. Rasva on mauste ja toisinpäin.



Alun ennakkoluulojen karistua, menen mielelläni käymään aina Konyassa. Konyassa kierrellessä voi aistia menneen ajan henkeä, kun ovea toimittava vanha matto heilahtaa Şerafettin moskeijan sisääntuloaukossa, joka on rakennettu jo 1500-luvulla tai vanhan Meramin kujilla, jossa aika on osittain pysähtynyt. Mevlanassa käynti kuuluu perinteisiin, samoin keskustan kauppahalli, josta käyn ostamassa küflü peynıria. Kotia on saatava myös hurma şekeriä ja reissussa syötävä etli ekmekiä. Alaaddinin kukkulalla kannattaa käydä kauniilla ilmalla teellä ja ihastella maisemia, kierrellä kujilla Aziziye moskeijan kulmilla, jossa myydään nahkatakkeja, tavla-lautoja, piippuja ja sitä sun tätä. Puolitoista vuotta poissa Anatoliasta sai jopa huokaamaan muutaman kerran, voi ihanaa. Olin unohtanut talvisen tiheän sumun, hiilen tuoksun ja sen, että simitit ovat Anatoliassa ihan toisenlaisia.





maanantai 9. helmikuuta 2015

Kun tuntematon hymyilee

Kylmä rintama palasi Izmiriin tarhalaisten ja koululaisten loman päätyttyä. Olisi tehnyt mieli valittaa vesilammikoista, roiskuttelevista autoilijoista ja kello 06.45 herätyksestä. Ensimmäinen metro oli niin täynnä että odotimme seuraavaa, täysi oli sekin. Metrovaunusta herrasmies huikkaa meitä takanurkkaan, tytölle tehdään tunneli ihmislauman keskeltä josta pääsee suoraan meille annetulle penkille, tönin ja tallon vahingossa, ei haittaa, jokainen on yhtä länässä. Missä te olette olleet, kyselee tutuksi tullut metroaseman vartija kotiasemalla, nostaa tytön kaiteen yli ja pussaa poskelle. Tarhan pysäkillä rullaportaat ovat huollossa, vartija nappaa tytön kainaloon ja kantaa raput, Ne demek abla, mitäpä tästä, kanna sinä reput, tulee vastaus hymyssä suin. Oliko jotain valitettavaa, unohdin jo.


Matkalla tarhasta kotiin ohitamme päivittäin saman kukkakioskin. En sano sitä kukkakaupaksi, sillä Turkissa ne yleensä ovat todellakin kioskeja. Kioskissa asustelee myös kissa, jolle vien toisinaan kissan muonaa. Kioskin omistajapariskunta muistaa joka aamu ja iltapäivä huikata meille jotain mukavaa, perjantaina saimme ruusut muuten vaan.

Viime lauantaina olimme palaamassa tytön kanssa pyörälenkiltä, väsytti, janotti ja nälätti. Mennään jo kotia vaati neiti istuimessaan. Muistin juuri ennen kotia että apteekkiin oli asiaa, pujottelimme muutaman korttelin vakio apteekkiimme ja heiluttelin ulkopuolella pyörän selästä. Apteekkari riensi ulos, tuonko tänne ulos mitä tarvitset? Ihanaa, ei tarvitse ottaa tyttöä alas istuimesta, vöitä ja remmejä auki ja pian taas kiinni jo väsyneeltä. Odottelimme ulkosalla kun tilaus tuotiin, rahastettiin, pian vaihtorahat ja kuitit, tytölle ilmapallo. Kiitos hyvästä palvelusta!


Hei, meillä on sitä pinaattibörekiä, mistä niin tykkäät, huhuilee vastapäisen leipäkaupan ilopilleri myyjä. Ei yhtään aamua tarhalle lähdettäessä, ettei hän toivottaisi avonaisesta ovesta iyi derşler tai palatessa huhuilisi uuninkuumista lämpimäisistä. Otan vaan munia ja leipää, älä edes kerro niistä uunista juuri tulleista börekeistä huutelen jo ovelta ja ilopilleriä naurattaa. Niin minuakin. Olemme kironneet kutsuvasti huhuilevat pasteijat, rinkelit ja börekit moneen kertaan ja huokailleet liikakiloja.

Edelliseen tytön nielurisakontrolliin herättiin myöhässä, tukka pystyssä olikin jo kiire, palatessamme satoi vettä ja ilma oli harmaa, olin vetänyt päähäni ukrainalaispipon, niin ettei naamasta näkynyt kuin nenänpää. Ukrainalaispipo nimityksen sain ukrainalaiselta ystävältä, jonka mukaan jokainen näyttää tuossa pipossa aidolta ukrainattarelta, otin sen kohteliaisuutena. Taksia ei näkynyt sairaalalta lähtiessä missään ja odottelijoita oli kertynyt jo muutama muukin. Taksin saapuessa pääsimme suoraan taksiin muiden ohi, ei lapsia sateessa seisoteta huikkasi herrasmies pään päällä sateelta avuttomasti suojaava sanomalehti.


Vaikka asiat ei aina etene toivomalla tavalla niin pääasia on, että monella on työssään ja arjessa vielä sydän mukana. En jaksa valittaa vaikka kamerani on jo toisella kierroksella huollossa ja aikaa on mennyt aivan liian kauan, jätin raivoamatta tänään astuessani ulos marketista tyttö rattaissa kun huomasin ulkopuolelle ilmestyneet rautaportit, joiden väliin oli unohdettu jättää tilaa rattaille ja varmaan myös paksukaisille. Hetken kuluttua henkilökunta pelasti meidät takaisin sisälle ja ohjasi pahoitellen ulos sisäänkäynnin kautta. Vain Turkissa. Hymyä ja sydäntä vaikkei asioita aina mietitä loppuun asti.

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Turkki lehden takana

Seuraan aktiivisesti Suomen lehdistöä ja tietysti tarkkaavaisesti Turkista kertovia uutisia, blogeja, matkakertomuksia ja tapahtumia, jo ihan senkin takia, että päivitän Karoliinan kanssa Turkkitieto- sivuamme, jonka suosituin osa on nykyisin Facebook-sivumme. Päivittäin vilkaisen Suomen päälehdet, keltaisen lehdistön ja hakukoneen antamat Turkki-aiheiset jutut läpi.Tarjonta uutissa on laidasta toiseen, syväluotaavia Lotta Nuotion artikkeleita tai ylimalkaisia tuotoksia sinne päin tiedoilla. Tällä perusteella muokataan suomalaisen mielikuvaa Turkista.


Opin matkaopasvuosinani jotain mielikuvamainonnasta. Olimme maalailun ammattilaisia, jotka jatkoivat lentokentällä, bussimatkan aikana ja kohteessa lomaunelman rakentamista. Bussimatkan aikana ei ollut tarkoitus kertoa maan negatiivista puolista vaan hehkuttaa hyvää, totuuksia ei kuitenkaan vääristelty, sillä bussissa istui usein historian, yhteiskuntatieteen, politiikan, biologian tai muun alan asiantuntijoita, oli siis parasta pysyä aiheessa totuudenmukaisesti tai olla puhumatta siitä mitä ei tiennyt. Kukkalajike Bilmiyorum ( turkiksi: en tiedä) ei siis kauan kestänyt mainettaan vaikka opas olikin vakuuttava.


Suomalaisen lehdistön kautta Turkki välittyy monesti maana, jossa vain mellakoidaan ja sorretaan kansaa, tapetilla on maan presidentti muttei juuri kukaan muu politiikko. Syyrian pakolaisissa keskitytään rajaselkkauksiin muttei itse pakolaisiin, missä he ovat tai mitä tekevät? Hyvä, että kirjoitetaan mutta kirjoitettaisiinpa hieman taustoja ja syvempiäkin tekstejä. Turkissa tapahtuu myös hyviä asioita ja uudistuksia, parlamentissa naispoliitikot huutavat miesten rinnalla ja naisjärjestöt ovat aktiivisia.
En osaa sanoa kuinka moni Turkissa usein vieraileva matkailija seuraa paikallisia uutisia ja mikä kiinnostaa. Sen tiedän Turkkitieto- sivustomme kautta, että eniten kiinnostavia ovat ihan tavalliset tarinat ihmisistä ja kuumat uutiset, kuten ulkomaalaisia koskevat lakimuutokset, luonnonmullistukset ja matkailualan jutut. Itseäni, Turkissa asuvaa ulkosuomalaista, kiinnostaisi ohuiden juttujen sijaan kirjoitukset, jotka perehtyvät edes hieman taustoihin mutta useimmiten näitä uutisia on haettava ulkomaalaisilta uutissivustoilta.


Muutaman lauseen lainaukset paikallisen hallituspuoleen politiikon puhemaratoonista ovat irrallisia ja kertovat melko vähän, niissä on vahva lue ja repostele -leima, joka on nopeasti pureskeltu. Vaikka Turkki on rakas niin se on hankala ja mieluiten lukisin uutisia, joissa on taustoja ja totuuksia, positiivista ja negatiivista, perustellen ja ajattelemisen aiheeksi, ei suoraan käännettynä toisen uutistoimiston jutusta. Presidentin viikon veto suomalaisissa uutisissa liittyy minulle suurempaan kokonaisuuteen, sillä se on jo kirjoitettu ja ruodittu kokonaisuudessaan turkkilaisessa maailmassa, jossa uutiseen liittyy paljon edeltävää ja tulevaa. Monelle suomalaiselle se on yhdentekevä tynkä, joka saa kohottelemaan kulmiaan. Sellaisia ne muslumaanit ovat.


Turkin lehdistö on sitten oma keltainen juoruosionsa, jossa aiheita tulee ja menee. Kielen osaavallekin punaisen langan löytäminen voi olla hankalaa, yksittäisiä b-luokan julkkiksia, lakiuudistuksia, jotka eivät koskaan astu voimaan ja perheväkivaltaa. Turkissa uutiset ovat inhorealistisia, uima-altaiseen hukkuneita lapsia, parvekkeelta pudonneita naisia ja kolaritilanteiden yksityiskohtaisia reposteluja. Perheväkivalta ja sen vastaiset mielenosoitukset ovat olleet nousevia aiheita ja niistä, onneksi, onkin uutisoitu kuluneen vuoden aikana, ainakin oman näkökulman mukaan kiihtyvällä tahdilla.


Ihana ystäväiseni toi tullessaan viime syksynä valtavat pinot suomalaisia aikakausilehtiä ilokseni, matkailualan ihmisenä hänen varastoihin oli kertynyt pino julkaisuja, joissa oli matkailualan juttuja Turkista. Mikä pettymys! Latteita, tylsiä juttuja, jotka olisi voitu kirjoittaa vuonna 1994 tai 2014. Ikävystyttävät lätinät basaareista, rantaravintoloista ja meriretkistä. Samat rantalomakohteet ja ikuiset aiheet.  Jutuista jä mieleen, että turkkilaisten arvioitu elinikä on 48(!) vuotta ja hampaaton mummeli, joka ei osannut kirjoittaa tai lukea. Tältä viikolta jäi mieleen netissä eteen sattunut artikkeli, jossa toimittaja kertoi Turkin tuovan mieleen ravunväriset turistit ja suositteli hääpaikaksi maassa Fethiyen saarta. Jos vielä kerran luen jutun, jossa kerrotaan rukouskutsun kiirivän samettisessa yössä, alan varmaan kirkua. Mietin usein lukiessani matkailualan julkaisua Intiasta, Irlannista tai vaikkapa Meksikosta, että onko tämä yhtä kaukana todellisuutta kuin äsken Turkista lukemani löysä juttu, en tunne maita joten olen ihan vietävissä. Onneksi on Leilat, Annikat, Katat, Minet, Helenat, Anut ja lukuisat muut, joiden kautta pääsen tavallisen ulkosuomalaisen mukana minulle vieraaseen maahan.

Ei muuta kun viesti ylempiin tahoihin, enemmin tarinoita ja täsmätietoa maiden ja kaupunkien tuntijoilta, niiltä joilla on se viime hetken tieto ja joka osaa kertoa tarinan, joka ei kerro basaarikaupustelusta vaan basaarikauppiaasta. Joka jaksaa tarkistaa ettei Fethiye ole saari ja että tämäkin maa on kehittynyt 48 vuoden eliniän odotuksesta hieman ylöspäin. Kiitos ja anteeksi. Jatketaan.

maanantai 2. helmikuuta 2015

Haastattelussa: Marja, fysioterapeutti, Ankara

Tapaamme suomalaisen Marjan, joka työskentelee Ankarassa fysioterapeuttina. Marja kertoo millaista on arki suomalaisena turkkilaisessa työpaikassa:

Marja ja minä Ankaran Eymır järvellä tytön kanssa.



1.Kerro lyhyesti työhistoriastasi Turkissa
Olen  ollut fysioterapeuttina  töissä Turkissa noin 10v. Alku oli todella vaikeaa, sillä työluvan saanti oli siihen aikaan kiven takana. Työluvan saantia varten piti esittää työministeriölle voimassa  oleva työsopimus, tämän jälkeen prosessi oli vasta aluillaan. Koska hakuprosessi on todella pitkä, moni työnantaja kyllastyy odottelemaan ja palkkaa jonkun muun.
Ensimmäinen työlupani oli määräaikainen ja tiettyyn työpaikkaan sidottu. En tyytynyt siihen vaan haastoin työministeriön oikeuteen jossa vaadin pysyvää ja riippumatonta työlupaa vedoten vs oikeuksiin suomessa. Voitin jutun ja sain  haluamani luvan.

2. Millaista on työskentely turkkilaisessa työyhteisössä? Voit kertoa hieman omasta työympäristöstäsi.
Turkkilainen työyhteisö on joskin hierarkinen niin myös sekava, jatkuvat henkilöstön vaihtumiset yms. takaavat sen, ettei ainakaan tylsää ole. Turkkilaiset ovat temperamenttisia ja se myös näkyy työyhteisössa. Ei päivääkään ettei pikku kinastelua tai isompaakin olisi. Toisaalta turkkilainen työyhteisö on myös helppo, kaikkea ei noudateta pilkulleen ja aina voi vähän myöhästyä tai lähteä ajoissa, rokulipäiväkin silloin tällöin kuuluu asiaan.

3. Turkkilainen työkulttuuri eroaa Suomesta monessa suhteessa. Mitkä ovat parhaimmat ja mitkä kenkuimmat kohtaamasi asiat?

Parasta on ehkä turkkilainen valittömyys, ystävällisyys ja stressittömyys. Pahinta taas kateus, hällä-väliä asenne  kuulu toimenkuvaan.

4. Millainen on turkkilainen työkaveri parhaimmillaan ja hankalimmillaan?
Parhaimmillaan hauska, välitön ja  jakaa työpaikan stressin ja pikku huolet. Pahimmillaan kateellinen, vastuuntunnoton hyväksikäyttajä.

5. Oletko kokenut työlainsäädännön omalla kohdallasi hankalaksi? Työluvat, palkkaneuvottelut ja sopimuksen noudattaminen.

Todella hankalaa aluksi mutta ajan myötä helpottuu.

6. Turkkilaisen työpäivä on pitkä ja lomat lyhyet, miten se vaikuttaa omaan arkeesi? 
Arki on kiireinen ja kaikkea ei millään ehdi tehdä, vaan on pakko laittaa asiat tärkeysjärjestykseen .Haavena on enemmän yhteistä aikaa perheen kanssa. Lomatkin on aika lyhyet: ensimmäiset 5 vuotta 15 pvä vuodessa sen jälkeen 20 pvä vuodessa.

7. Turkin työmaailman hierarkisuus on tunnettua, miten itse koet sen työpaikallasi?
Olemme pieni yhteisö (3 lääkäriä, 3 fysioterapeuttia, 8 avustavaa hoitohenkilökuntaa, sihteerit, kuljettajat, siistijät ja tietysti pomot, joten jokainen tietää paikkansa mutta turhaa jäykkyyttä ei ole.

8. Suomalaisena turkkilaisessa työmaailmassa, onnistuuko se? Joutuvatko kulttuurit törmäyskurssille?
Suomalainen on kova tekemään töitä ja se näkyy turkkilaisten joukossa. Ulkomaalaisista pidetään, ollaan hyvin uteliaita ja ajatellaan tyyliin, että juu se on saanut eurooppalaisen koulutuksen, sen on pakko olla hyvä ja parempi kuin turkkilainen.

9. Jotain muuta mitä halut kertoa turkkilaisesta työmaailmasta lukijoille:
Turkkilainen työmaailma on kokemus. Kulttuurierot pamahtavat välillä päin naamataulua ja täytyy osata kunnioittaa asiakkaiden uskonnollisia ja kulttuurellisia eroja. Myös yhteiskuntaluokista löytyy paljon eroja. Yksityisellä puolella on kova tulosvastuullinen paine ja työtä tehdään välillä kuin liukuhihnalla, tällöin jää pohdittavaksi työn mielekkyys ja eettisyys. Työntekijä , ainakin yksityisella puolella, on aika yksin oikeuksineen. Mikään ei ole varmaa, ei edes huominen.
Kiitos Marjalle haastattelusta!