perjantai 29. tammikuuta 2016

Talven vitamiineja markkinoilta

Vuoden viileimpinä viikkoina suunnistin markkinoille ja heiniä ja pienen tilan tuotteita myyvien mummeleiden luokse. Viime keskiviikkona oli tähän astisen talven kylmin päivä mutta markkinoille oli päästävä, ei haitannut vaikka räntäsade alkoi juuri kun sain fillarin talon eteen. Kun olin päättänyt mennä niin viima ja räntäsade oli sivuseikka, sormet sulivat markkinpaikalla juodusta teestä ja kotia kannoin säkin talven vitamiineja eli greippiä ja appelsiineja. Välipalaksi napsin oliiveja, maistelin juustoja ja söin maistiaisia mandariineista ja greipeistä.




Talven antimet ovat ehdottomasti lemppareitani ja peittoavat kesän tuotteet. Omenat, sitrushedelmät, kaalit, kalat ja talviajan parhaat vihreät kuten pinaatti, egean yrtit, purjo ja selleri kuuluvat suosikkeihini. Yrtit ehdin jo ostaan Alaybeyn yrttimummoiltani mutta niistä lisää seuraavassa postauksessa.




Ja yrttejä ja pinaattia riittää röykkiöittäin! Hinta on mitätön, isot säkilliset saa täyttää voikukkaa, pinaattia, kaalinnuppuja ja muita alueen yrttejä muutaman liiran hintaan. Torin eri kulmissa olevat mummot pienin tuotekuormin  ovat suosikkejani ja heillä on usein alhaisimmat hinnat. Kuka myy mitäkin, munia, papuja ja yrttejä.


Sitrushedelmiä on niin paljon että yleisilme torilla on aika oranssisen-keltainen. Oli vaikea valita keneltä ostan appelsiinit ja greipit, onneksi löysin tämän herran, jonka tuotteita maistelin ja ostin useamman kilon. Mehuksi puristamiseen nämä olivat liian makoisia, joten sekä verigreipit että appelsiinit syötiin sellaisenaan, kilohinta oli 1.50 tl eli noin 50 senttiä.

Kalliita olivat tähän aikaan tomaatit, pienet kurkut ja munakoisot. Bibereitä eli turkinpippureita hain tutulta mummolta kahta laatua, tulisia ja mietoja, tulisista mies aikoo ottaa talteen siemenet istutettavaksi pihalle keväällä, miedommat syödään salaatissa ja ruuissa sekä sellaisenaan aamiaisella.



Mehulinko on ollut kovassa käytössä tänä talvena. Ensin siinä tehtailtiin pihan granaattiomenat, nyt ovat vuorossa omenat, porkkanat, greipit, mandariinit, salaattilaatikkoon jääneet hieman jo näivettyneet yrtit ja salaatit erilaisin yhdistelmin. Sekaan on heitetty usein tuoretta inkivääriä. Silloin kun hedelmäosastolla on vähän sitä sun tätä jääkaapissa ja parhaat hetkensä nähnyttä, on mehulinko omiaan puristamaan ne mehuksi.

Turkkilaiset luottavat vahvasti ruuan ja terveyden saumattomaan yhteispeliin. Kuivattujen hedelmien ja pähkinöiden myyntikojujen luona kävi kuhina. Luontaistuotekauppoja on Karşıyakan çarsissa eli ostoskaduilla lukuisia. Niistä haetaan terveellisiä teesekoituksia, erilaisia mausteyhdistelmiä ruokiin mutta myös vaivoihin ja monenmoisia juomia kehon puhdistamiseksi ja voimaannuttamiseksi. 

Oih ja kalakausi, se on yksi talven parhaita puolia. Voisin syödä hamsia eli sardellia jatkuvasti. Kevyesti leivitettynä, pannulla paistettuna ja sitruunanmehua päälle. Paljon muuta ei tarvita, viereen egean yrttejä ja sipulia. Hamsia saa nyt edullisesti, huonoilla ilmoilla hinta nousee mutta kun ilmat tasaantuvat, saa hamsia noin 5 tl kilo, samoin pieniä sardiineja. Vaikka hinta oli hieman korkealla niin en voinut vastustaa kiusausta. Tarjolla oli ihanan ohutkuorisia, melkein oranssiin vivahtavia sitruunoitakin, joista ei osannut valita olivatko ne maultaan happamia vai makeita.

Tämän myyjän kojua ei voinut sivuuttaa, pienet hillo- ja etikkasäilykepurkit olivat niin kauniisti aseteltu riveihin, mikä värien sinfonia! Oli tarjolla kaikenmoisia hilloja kuten munakoiso- ja hapan mandariini.

Ostokset:

2 kg appelsiineja                      3tl
2 kg verigreippejä                    3tl
1 kg parsakaalia                       2tl
1 kg hamsia                           10 tl
2 kg amasyan pieniä omenoita 3tl
500 g oliiveja                            8tl
500 g turkinpippureita              2tl
1 kg sitruunoita                         4tl
Yhteensä                               35tl = n.12€

Ruokajuttuja tulossa lisää, yrttihommia ja börekin tekoa seuraavaksi. Mukavaa ja maistuvaa viikonloppua. Vanhoja reseptejä voit kurkistella tunnisteen reseptit tai egean yrtit alta.

maanantai 25. tammikuuta 2016

Miten arjen touhut jaetaan Turkissa?

Keskustelu nalkuttavista naisista ja kotitöiden laskemisesta tunnilleen tuntuu hyvin kaukaiselta Turkissa. Meillä ei ole tapeltu kotitöistä, ei ole ollut aikaa eikä mahdollisuutta. Asioita on vain tehty. Turkkilainen työmaailma ja arjen pyöritys ei anna paljon aikaa mietteille kuka pesee pyykit ja tuliko molemmille tällä viikolla tasan yhtä paljon harrastusaikaa. Jos asioista aletaan tapella, ollaan todennäköisesti pian kolkuttelemassa sukulaisen oven takana. Meidän tiimille on erävoitto kun viikko on saatu hoidettua kunnialla ilman että mies myöhästyy pahemmin töistä tai ruoka palaa pohjaan.


Viimeisen 4 vuoden aikana arki on pitänyt saada pyörimään mahdollisimman mutkattomasti. Se tekee joka ehtii. Toisille miehen iltatyöt olisivat kauhistus mutta meille se on sopinut. Aamuisin mies nukkuu pidempään, joten tytön aamutoimet, tarhaan vienti ja koiran ulkoilutus on vastuullani. Sen jälkeen paneudun omiin töihini, ihan omassa rauhassani. Tytön saapuessa tarhasta alkaa tytön ja baban oma aika, se sisältää nukketeatteria tai tarhatehtäviä, joskus kuurupiiloa tai kauppareissun. Itse teen sen ajan kotihommia tai käyn asioilla. Alexia viedään lenkille vuorovedoin. Sitten on kahvin aika ja rauhoitutaan hetkeksi porukalla. Joskus makaan väsyneenä ja luen hetken. Kun mies on lähtenyt töihin, teemme tytön kanssa ruokaa, laitan tavarat valmiiksi aamua varten, katsellaan telkkaria ja ollaan ja möllötetään. Mies tulee töistä kun muu perhe on nukkunut jo monta tuntia, ainoa joka odottaa hereillä on yölenkkiä kuumeisesti vartova Alex.

Aina hommat ei mene kuten piti, mies joutuu töihin aiemmin inventaarioon, tyttö on sairas tai vielä pahempi jompikumpi meistä aikuisista. Alex oksentaa matoille, ulkona sataa kolmatta päivää ja tarhaan kulkeminen menee hankalaksi. Pesukone hajoaa, samoin tietokone. Niistäkin selvitään eikä juuri turhia napista. Mitä hikisempi tilanne, sen vähemmät on marinat. Molemmat tietävät että pinna voi olla tiukilla, silloin ei auta kuin tasoitella tilannetta. Keittää kahvit valmiiksi sille, joka tulee kaatosateesta koiran kanssa. Tsempata toisen töitä, työnhakua tai kipeää kurkkua. Siihen saumaan ei missään nimessä oteta puheeksi että tytön housut oli puettu aamulla väärinpäin ja kaasulaskun eräpäivä ohitettu.


Järjestelmä täällä ei laita tikkua ristiin tilanteen helpottamiseksi perheille joten perheiden on vain etsittävä se tapa, joka tuo eniten rahaa kotiin ja pitää kaikki suhteellisen tervejärkisinä. Tunteja ei lasketa eikä yövalvomisia. Miehelläni kuten suurimmalla osalla turkkilaisia työviikko on 6 päiväinen ja työaika loppuu vaihtelevasti töiden mukaan. Olen ehdottomasti se, joka tietää missä on kadonnut puhelimen laturi tai kaulaliina. Meillä määrään minä eikä siihen kukaan pulinoi vastaan. Neuvotteluvaraa on aina mutta lopullisen päätöksen tekee se, joka tietää missä on kadonnut sukka. Moni saattaa kadehtia turkkilaista palvelujärjestelmää, halpoja remonttireiskoja ja sitä, että melkein mitä vaan voi tilata kotiin ilman lisäkustannuksia lääkkeistä ruokaan. Tosiasia on, että moni turkkilainen perhe ei pyörisi ilman niitä vähäisen vapaa-ajan vuoksi.

Kodin vastuualueet on jaettu mahdollisuuksien mukaan tykkäämisen ehdoilla, osa tekemisistä kaatuu kuitenkin niskaani vaikken niistä tykkää. Puutarha ei kiinnosta mutta onneksi mies taas rakastaa sen tonkimista ja terapeuttista vaikutusta. Tykkään hyöriä keittiössä mutta silitys on tuskaa, emme siis osta juuri silitystä vaativia vaatteita ja ne muutamat hassut silitetään ken ehtii-periaatteella. Mies vetää tytölle nukketeatteria ja keksii omasta päästään leikkejä, itse valitsen kirjojen lukemisen ja piirtämisen sekä vierailut eri paikkoihin. Luontevia valintoja taitojen mukaan. Jos aika antaisi periksi, menisin iltaisin kuntosalille ja kävisin useammin illalla ulkona ystävieni tai miehen kanssa. Kun ei anna niin nautin aamuhetkistä koiran kanssa rannalla ja kahvihetkistä päivisin.


Miten kotityöt jaetaan teillä? Vaikuttaako siihen kulttuuri, arjen vaatimukset vai omat mieltymykset?



keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Vanha talo ja ainainen remontti

Olemme asuneet 8 kuukautta nyt jo kodilta tuntuvassa asunnossamme. Vajaan vuoden aikana on tutustuttu naapureihin, uusiin kulmiin ja tietysti talon plussiin ja miinuksiin. Vanhassa pienkerrostalossa asuminen on meille tuttua, joten pienet kosteusvauriot, mielipuoliset sähköviritelmät ja hassut naapurit eivät tule enää yllätyksinä. Vanhat pienkerrostaloalueet Turkin kaupungeissa ovat ihania, niissä on elämän makua ja naapurisopua. Tosin vuotaviin putkiin ja välienselvittelyihin naapureiden kanssa kannattaa tottua.

Vasemmassa nurkassa oleva kaappi on kombi eli kaasulämmityksen säätökeskus.
Pienen harkinnan jälkeen ensi hommiksemme rakennutimme pihalle lasiterassin. Asiaa harkittiin koska oma asuinalueemme tulee tulevaisuudessa olemaan osa uudistusprojektia, jossa vanhat talot pistetään matalaksi ja tilalle rakennetaan osittaisella valtion tuella nykyisiä määräyksiä noudattava talo. Arvion mukaan projekti on ajankohtainen 5-10 vuoden sisällä. Terassin tekoa ei olla kaduttu sillä siellä on syöty aamiaiset ja usein illallisetkin läpi talven. Terassilla on kiva kesämökkifiilis, aamiaisella voi seurailla pihapiirimme kissojen ja lintujen touhuja. Savustuspönttö on puhissut usein ja viileinäkin päivinä terassi lämpenee nopeasti olohuoneesta virtaavan lämmön avulla.

Aamiainen terassilla talviauringossa on arjen luksusta.
Vanhassa talossa asuvan kannattaa ensimmäiseksi hankkia luotettava remonttimies, sellainen kuten meidän Kadir. Kadir tulee paikalle yleensä vartissa, korjaa vuotavat putket, sähköt, hoitaa sekalaiset kaapelit, poraa naulat minne haluan ja toimittaa myös loistavasti joulupukin virkaa. Todellinen monitoimimies. Uhrijuhla-loman alkaessa Kadir soitti varmistussoiton, muistattehan että olen pois kaupungista 4 päivää? Muuton jälkeen Kadir vieraili meillä useammin kuin kukaan muu tuttumme. Vaihtaessamme järjestystä tarvittiin myös usein Kadiria, piuhoja piti vetää uusiksi ja sähkötöitä taas uusia.

Asuintalossamme valtaosa asukkaista on eläkeläisiä. Muuton jälkeen huomasimme vuotavia putkia siellä sun täällä, väärin tai harventamatta jätettyjä hedelmäpuita sekä liian pitkään roikkuneen talon pintaremontin. Moni eläkeläinen huomasi myös meidät, pian ovella kävi naapureita jonossa valittelemassa talon huonoa hoitoa, jospa te nuoret laittaisitte asioihin vauhtia? Mies on harventanut hedelmäpuut, korjannut Kadirin avustuksella vuotavat putket mutta taloyhtiön vetäjäksi ei häntä vielä olla saatu suostuteltua. Sekin päivä koittanee.

Onko Kadir taas meillä?
Ensimmäisten rankempien syyssateiden jälkeen kyselin ystäväni sunnuntai-suunnitelmia. Sunnuntai kun on usein se päivä, joka vietetään perheen kanssa puistossa, eläintarhassa, ulkoillen tai herkutellen. Me maalataan, sanoi ystäväni. Ai, ei kuulostanut yhtään hänen mielipuuhalta sunnuntaisin. Niin, me maalataan homeet piiloon. Ahaa, no niin tietenkin. Vanhoissa taloissa ei ole eristeitä ja talvisateiden aikaan kosteus tiivistyy. Karşıyaka on osittain täyttömaata ja osittain vanhaa merenpohjaa, joten kosteus nousee maasta rakenteisiin. Pienet kosteusvauriot ovat hyvin arkisia asioita, taloja ei hylätä, kouluja ei tyhjennetä eikä asiaan muutenkaan suhtauduta sen suurieleisemmin. Hikoilevat seinät pyyhitään ja pienet homevauriot maalataan piiloon. Meillä kosteuteen on vastattu tuulettamisella ja keskuslämmityksen pitämisellä tasaisena läpi talven, vielä ei ole maaleja onneksi tarvittu.

Yhyyy taas sataa, kaikki hajut katoaa....

Eläkeläisten seassa on mukava asua. Kun saavun kotiin, on toisen kerroksen rouva yleensä aina parvekkeella kyselemässä kuulumisia. Huonokuuloiselle rouvalle ei taida olla niin tärkeää mitä vastaan vaan se, että saa kysyä. Asumisemme aikana talossa on vietetty yhdet hautajaiset, yksi rouvien teehetki ja nähty yksi yhteenotto mieheni ja taloyhtiön vastaavan välillä. Yli puolet asukkaista viettää suurimman osan vuotta Çesmessä tai Foçassa ja talvikuukaudet Izmirissä. Kesäisin talossamme on siis hiljaista. Entisen talkkarin vaimon kanssa jaamme pyykkinarut viikon kiireiden mukaan, korjaan yläkerran Hafize tädin tippuneet siivousrätit talteen ja autan huonoselkäistä naapuria. Yläkerroksessa asustaa tytön tarhakaverin mummo ja vaari, joten mikä onkaan kivempaa kun saada leikkiä toisinaan tarhakaverin kanssa myös kotona. Taloyhteisössä on vielä jäljellä naapurisopua, toisen ovelle on helppo mennä missä tahansa asioissa. Munia lainaamaan tai apua pyytämään.

Taas vaihdetaan järjestystä.
Sähköpiuhat ja erinäiset kaapelit on nyt korjattu ja laitettu kuntoon, Piha siistitty ja harvennettu, Huonekalut ja tavarat ovat löytäneet paikkansa. Vierashuoneen sänky on testattu ja terassi todettu toimivaksi. Parhaita asioita uudessa kodissa ovat olleet loistavat palvelut kävelymatkan säteellä, oman pihan granaattipuu, kivat naapurit, pihapiirin kissat ja rauhallinen asuinalue. Tänä talvena on nautittu taas kahden talven tauon jälkeen keskuslämmityksestä, kyllä on mukavaa kun aamulla peiton ulkopuolella on lämmintä. Talon on todettu kaipaavan pikaista ulkoremonttia mutta pihakerroksen pitävän kohtuullisesti kosteutta loitolla. Vaikka vuorilla on lunta ja ulkona todella napakka talvinen tuuli, on kevät jo mielessä. Piha odottaa kevätkylvöä ja talo lämmittävää aurinkoa pintaansa.

lauantai 16. tammikuuta 2016

Tilannetajua

Vuodenvaihteessa on käytetty normaalia enemmin taksia kylmän ilman, sateiden ja flunssan takia. Sunnuntaina tilasimme taksin, itse en edes vilkaissut mittaria mutta mies vilkaisi. Mikäs teillä on aloitustaksa? Kuski köhi hermostuneesti takaisin ja kertoi laittaneensa jo mittarin päälle taksiasemalla kun tulee eestaas ajelua ja muutama tiekin on suljettu. Yalan vastasi mies. Valetta. Eikä suostunut puhumaan enää kuljettajalle. Matkan päätteeksi kuljettaja tarjoili pientä alennusta, joka ei miestä kiinnostanut. Kiitos, emme käytä asemaanne enää jatkossa. Nykyisin taksi tilataan toiselta asemalta.


Ennen joulua kahvittelin ystäväni kanssa, tilasimme juustokakut ja kahvit. Herkullisen näköiset kakkupalat kiikutettiin pöytään mutta kahvikupeissa lillui valkoisia möykkyjä. Maito vähän juoksettui mutta ei se hassumpaa ole, sanoi tarjoilija. Ei ole hassumpaa? Vie ne kahvit heti takaisin hermostui ystäväni. Pidätkö meitä idiootteina? Kuka täällä on vastaava? Tuijottelin kengänkärkiä ja huokailin helpotuksesta että ystäväni otti tilanteen hoitaakseen. Yhä edelleen rasitun kun näissä tilanteissa on noustava barrikaadeille ja toisinaan tekisi mieli latkia se möykky-kahvi kiltisti hiljaa ja poistua sen jälkeen takavasemmalle.



Syksyllä tytön tarhan ruokalistasta nousi keskustelua. Joinakin päivinä tuntui että ruoka on kehnoa eikä sen voimin touhuta montaa tuntia. Kirjoittelin kiltisti muutamat valituslaput ja pudotin ne niille tarkoitettuun laatikkoon. Kun vilkaisin lootaan seuraavalla viikolla, huomasin kahden lappuni lepäävän siellä edelleen. Tuskailin asiaa puolitutulle äidille, joka varmaan tuumaili että kuvitteleeko tuo ulkomaalainen asioiden hoituvan Turkissa useinkin virallisia väyliä pitkin. Koulun johtajatar on kiireinen, joka kolmas äiti pyrkii tämän juttusille päivittäin murheineen, joten hänen huomion varastamiseksi pitää olla nopea ja oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Noin 12.15 suoraan oven edessä neuvoi puolituttu äiti. Kun johtajatar yritti päästä ovesta ulos, oli puolituttu äiti tukkinut tien. Todella tärkeää asiaa! Lapset riutuvat, poikani laihtuu, mitä kamalaa hilloa hänelle syötetään, onko rahat loppuneet kun omenakin on enää puolikas? Seuraavassa kuussa ruoka parani, omenakin on taas kokonainen ja lappuni homehtuvat laatikossa.




Olen kyllä kunnostautunut liikennepoliisina. Mies odottaa nykyisin jo päivän liikenneraporttia, ketä toruin, kuinka monta kuljettajaa haukuin ja kenelle kerroin kuinka asiat oikeasti pitäisi tehdä. Ykkös vihollisiani ovat minibussikuskit ja madalluksen kohtaan pysäköivät. Eilen sain eteeni mehukkaan tilanteen. Olin hakenut tytön fillarilla tarhasta ja huomasin törkeästi pysäköidyn auton madalluksessa. Toisella puolella tuskaili nainen kaksosrattaiden kanssa. Sivusilmällä huomasin pankkiautomaatilla päätä raapivan miehen tuijottelevan vuorotellen autoaan ja automaatin ruutua. Eläimellistä touhua, joka päivä me kärsitään näistä egoistisista törkimyksistä, naisia ja lapsia ei ajatella yhtään, missä on poliisi?! Kaksosratas nainen yhtyi mölinääni, tyttö huuti takana että nyt äiti suuttui! Punainen mies juoksi autolleen ja sai sättimiset vielä niskaan kahdelta paikalle saapuneelta papalta. Ai että mun perjaintai oli pelastettu sen purkautumisen suhteen.


Viime viikolla kotimatkalle osui taas ihana lokma eli paikallinen munkkikärry, jonkun muistojuhlaa varten oli tilattu paistajat paikalle ja ihmisiä kertyi nopeasti jonoksi. Pysäytyin fillarin ja liityin jononhännille tytön kanssa. Vieressäni seisoskellut vanhempi herra rykäisi, kuules ei sinun tarvitse jonottaa. Sinulla on lapsi, sanot vain kovaa että minulla on lapsi ja menet jonon eteen. Arvatkaa meninkö, jonottelin kiltisti. Tosin käytin lasta syynä seuraavana päivänä pankissa. Kuulkaa, lapsi on väsynyt, kysyn ihan nopeasti yhden jutun selitin edellä oleville enkä jäänyt odottamaan vastausta, tiskille vaan turkkilaiseen tyyliin. Tajusin miksi lapset ovat täällä joka paikassa mukana.


Näistä tilannetajua vaativista asioista sain idean Ulkosuomalaisen kompastuskivat postauksen lukuisista kommenteista. Niissä tuli esiin miten suomalaisen on opittava uudessa maassa uusille tavoille selvitäkseen arjessa. Kiitos myös Selitä Turkki postauksen kommenteista. Tulossa on varmasti pyydettyjä ruoka- ja reseptijuttuja, tarhatarinoita sekä myös muita toivepostauksia. Mukavaa viikonloppua lukijoille!

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Lomalle Izmiriin?

Viime viikolla kiersin Kuşadasin keskustaa edestakaisin ja rytkyttelin minibussilla lähialueiden kohteita läpi. Meren päällä lepäsi tumma sadeverho ja sain muistutuksen rannikon napakoista mutta usein lyhyistä myrskyistä. Vesi oli vallannut bussiaseman edustan ja riepotellut kyltit, kahvilan tuolit ja varjot hujan hajan pitkin aseman pihamaata. Hetken päästä jo paistoi ja liikkeistään tulvavesiä lakaisevat kauppiaat siristelivät kirkkaassa paisteessa silmiään. Sellainen on Turkki, välillä paistaa ja toisinaan rajuilma riepottelee.

Loppuvuoden vapaa-ajan olen istunut puhelimessa, etsinyt vuokra-asuntoja Izmirin lähialueilta, sopinut ja selvitellyt yhtä ja toista, näperrellyt pala palalta nettisivuja ja miettinyt millaiselle lomalle itse lähtisin lähialueille. Sen tuotoksena on nyt avautunut Izmirin vuokrapalvelu -sivusto sekä sen facebook-sivu. Sivuston kautta saa esimakua alueesta ja sen rantakohteista, vuokrausosiossa on tietoa vuokraajalle ja tämän hetken vuokrakohteet Kuşadasissa, Çesmessä, Bodrumissa ja Izmirissä. Käy tutustumassa ja tykkäämässä. Izmirin vuokrapalvelu -sivulla on myös blogi, johon päivitän kevään aikana tietoa rantakohteista, tapahtumista ja kuinka tänne pääsee parhaiten.

Mistä sivut saivat alkunsa? Opasaikoina opin että on kahdenlaisia ihmisiä, Turkki-ihmisiä ja Ei Turkki-ihmisiä, toiset rakastivat soljumista basaarialueella ja kauppiaiden kanssa huulen heittoa, toiset inhosivat huutelua ja tinkimistä, toisille kaikki turkkilainen oli plussaa, ruoka, ihmiset, maisemat, mummot markkinoilla ja turkkilainen älämölö. Toisille sen kokeminen oli tuskaa, kaikki ärsytti, aamulla kiekuvat kukot, rukouskutsut, omituinen ruoka ja velmuilevat turkkilaiset.

Opasaikojen jälkeen olen seurannut omia tuttaviani, sukulaisiani ja ystäviäni lomalla Turkissa. Ihmiset nauttivat erilaisista lomakokemuksista, osa tykkää Alanyasta, toinen Istanbulista mutta olen takuuvarma että moni rakastuisi Izmiriin, Çesmeen, Bodrumiin, Foçaan tai Kuşadasiin. Egeanalueen tunnelmaan, turkkilaisten omiin lomaparatiiseihin. Itse rakastuin tänne muutettuani eikä paluuta ole. Kun on istunut Izmirin lahdenrannalla nauttien mezeistä, alueen yrttiruuista, rakısta, suoraselkäisten paikallisten juttutuokioista, kiireettömyydestä, piknikistä, historian havinasta, egean tunnelmasta, kirkkaista vesistä ei ole enää kiirettä mihinkään muualle.

 Tykkää Izmirin vuokrapalvelu -sivusta sillä kevään aikana on tulossa lisää vuokrakohteita, arvonta, vinkkejä kuinka matkustaa tänne ja tarkempaa tietoa alueen kohteista. Pysy kuulolla!


lauantai 9. tammikuuta 2016

Selitä Turkki

Olen viimeisen reilun 3 vuoden aikana kirjoittanut blogissa turkkilaisista tavoista, ruuista, miehistä ja naisista, perhesuhteista, uskonnosta, pelkotiloista, tarhasta, virastoista ja lukuisista muista turkkilaisen kulttuurin puolista. Olen kirjoittanut turkkilaisen olevan ystävällinen, puhelias, isänmaallinen, oikeuksiaan puolustava siisti ihminen, jolle perhe ja ruoka ovat elämän keskiössä. Toisessa tekstissä olen kuitenkin kertonut tavanneeni äkäisen kauppiaan ja turkkilaisen tuppisuun, olen kertonut kotiinsa piilotuvista paikallisista, jotka eivät halua sukua kyläänsä joka sunnuntai ja jotka kärsivät ihmisvilinässä, tilaavat netin kautta kaupasta ruuat koska eivät kestä sosiaalisia tilanteita. Olen kertonut naisista, jotka eivät osaa tehdä ruokaa ja miehistä, jotka parsivat lapsiensa sukkia. Selitä sitten Turkkia ja turkkilaisia.

Eipä näyttänyt yhtään turkkilaiselta, tokaisi äitini Karşıyakan ihmisvilinässä. Oma mielikuva turkkilaisista niin ulko- kuin sisäpuoleltakin on jo niin joustava että luulin monia suomalaisia turkkilaisiksi viime Suomen reissulla. Toisinaan suomen kielikin kuulosti ihan turkilta, puhuivatko ne mummelit citymarketin käytävällä turkkia? Turkkilaiset ovat pitkiä ja pätkiä, osa huomattavan vaaleita ja sinisilmäisiä tai punatukkaisia, osa taas tummia ja aamumetrossa puolella naisista on vaalennettu tukka. 


Turkkia on mahdoton selittää sillä yhden tarinan jälkeen tulee tilanne, joka vie pohjan siltä että turkkilainen on siisti, käyttää vähän alkoholia, on sosiaalisesti lahjakas, tekee hyvää kotiruokaa tai rakastaa sukuaan. Turkkilaiset ovat monissa asioissa niin kaukana ääripäitä, että välimatkan kurominen on täysin tuuleen heitetty ajatus. Konservatiivisia, tiukan uskonnollisia, vapaamielisiä, korkeasti koulutettuja ja köyhyydessä eläviä. Osa paikallisista on saanut koulutuksen useissa eri maissa, he puhuvat sujuvasti kieliä ja sukkuloivat muissa maissa omaa kulttuuriaan jopa sujuvammin. Toisaalta eteen tulee edelleen ihmisiä, jotka allekirjoittavat sormenjäljellään.

Turkki on monissa asioissa kaksijakoinen maa. Omaa kotia puunataan ja siivouksessa käytetään myrkkyjä, jotka tappavat taatusti jokaikisen elollisen olennon. Nenäliinat, karkkipaperit ja tölkit lentävät kuitenkin usein luontoon. Kotikadulle voi kantaa vanhan vessanpöntön, rakennusroinat, vanhat sohvat ja repaleiset aamutohvelit. Nykyinen naapuri on sisustanut parvekkeensa vanhoilla autonrenkailla ja rikkinäisillä hyllyillä. Tilastojen mukaan vain pieni osa turkkilaisista juo alkoholia mutta kaupunkien kortteleissa on lukemattomia pieniä kauppoja, joiden kaljakaapit huutavat usein tyhjyyttään iltaisin. Edellinen naapurinrouva otti tavaksi hakea iltarakınsa jäät meiltä koska unohti laittaa ne itse pakkaseen.

Turkkilaiset pitävät itseään palvelualttiina kansana ja usein ravintoloissa, kaupoissa tai kadunkulmissa saakin loistavaa palvelua ja apua. Muttei aina, vastaan tulee myös työhönsä tympääntyneitä kassaneitejä ja tarjoilijoita. Huonoa turkkilaista ruokaa en ole vielä saanut mutta ehkä sekin päivä koittaa. Lupaan kirjoittaa siitä sitten blogiini.


Kirjoitan jatkossakin huonotapaisista mutta ystävällisistä paikallisista, niistä pitkänhuiskeista koripalloilijoista, jotka eivät yletä kurkottaa kaupan hyllyille. Viittä kieltä puhuvista, joiden koulutustaso on alakoulu ja perheistä, joissa ulkopuolelta tuntuu että mies on perheenpää mutta tarkempi tarkastelu osoittaa voimasuhteiden olevankin toisinpäin.

Kahdesti vuodessa olen pyytänyt lukijoita esittämään juttutoiveita ja sen aika on taas. Laittakaa kommenttiboksiin mistä haluatte lukea. Ensi viikolla saatte lukea ainakin lomailuvinkeistä Izmirin alueelle. Vielä yksi reissu Kuşadaşıın ja sen jälkeen saan hetken aikaa muhineen projektini valmiiksi, siitä kuulette lisää ensi viikolla. Pysykää kuulolla. Nyt ulos ja terasseille, aurinko paistaa ja lämmöt nousevat taas +15 tienoille yöpakkasten ja sadeviikon jälkeen.



sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Ulkosuomalaisen kompastuspaikat

Turkissa ei pärjää Suomessa hyviksi havaittujen oppien avulla. Rehellisyys, joustaminen tai vaikeneminen saattavat maksaa kalliisti väärässä paikassa. Työmaailmassa ja sosiaalisissa suhteissa joutuu opettelemaan erilaiset toimintatavat jos aikoo menestyä. Aika monen asian oppii kun kompastuu muutaman kerran tai seuraa huonoksi osoittautuvia esimerkkejä.

Ensimmäiset oppitunnit tulivat työmaailmassa. Kun aikansa huhki ylimääräisiä töitä muiden jo lähdettyä kotiin, oppi pian pudottamaan kynänsä tasan 17.00. Mitä sitten jos asiat jäivät kesken. Uurastaminen ja hullu huhkiminen harvemmin johtaa ylennyksiin, pään taputuksia ja lisää liksaa saa useimmiten nuoleskelemalla pomoa ja etsimällä hyviä liittolaisia. Ikävää ja vastoin suomalaisia ajatuksia rehdistä työnteosta. Liiallinen rehtiys ja totuudessa pysyttelykin saattaa kääntää työyhteisön itseään vastaan, on parempi miettiä ketä totuudentorvena oleminen hyödyttää ja ketä ei. Yhtä tärkeää kuin itse työn tekeminen on myös työkavereiden kanssa ajanviettäminen. Osallistu teehetkiin, kysele kuulumisia, juoruile ja sano aina kyllä lounaskutsuille, työt kyllä odottavat.


Virastoissa, kaupoissa, markkinoıilla ja jopa jalkakäytävällä kävellessä oppii jossain vaiheessa pitämään puolensa. Muuten jää ikuisesti ilman alelöytöä, leimaa paperissa ja muiden tönimäksi. Itsensä pitää osata tuoda esille pukeutumalla, puhumalla ja joskus hieman tönimällä. Mitä suurempi tukka, huomiota herättävämpi takki, kovempi ääni. Tässäkin on löydettävä oikea linja, on tiedettävä kenen kanssa voi väitellä ja keneltä taas ottaa neuvot kuuliaisesti vastaan. Keskusteluissa muita kuunteleva, hiljaisuuteen taipuvainen mielletään helposti hieman vajaaksi, Pian alkavat kutsut kahvilatapaamisiin ja kekkereille kuihtua. Muuttuu nollaksi, jonka nimeä ei muisteta, se omituinen ulkomaalainen, joka oli aina hiljaa. Eikö se osaa ottaa kantaa mihinkään?

Aina ei kannata joustaa. Lähes jokainen asentaja, korjaaja, kampaaja tai muu tilauksen toimittaja tarjoaa aikaa kolmen viikon päähän jos antaa siihen mahdollisuuden. Inttämällä löytyy usein aika mutta siihen tarvitaan röyhkeyttä. On roikuttava sairaalan ajanvaraustiskillä niin kauan että aika löytyy tai urputettava virastossa tarpeeksi kauan, lopulta joku kyllästyy ja hoitaa asian. Itkemistä ja teatraalisuutta peliin, liian suuria tunteita ei ole olemassakaan. Turkkilainen tuntee toisensa, vetoaminen herkkyyteen toimii lähes aina. Minulla on lapsi, olen äiti tai nainen -korttia voi heilutella niin paljon kun jaksaa.


Oman lapsen kasvattaminen yhteiskunnassa, jonka toimintatapoja on joutunut kantapään kautta opettelemaan, onkin toisinaan aavistuksen haastavaa. Miten opettaa rehelliseksi muttei liian rehelliseksi? Tarpeeksi kovapintaiseksi? Arvostamaan kuitenkin rehtiä yrittämistä ja ystävällisyyttä? Ettei tarvitse kompastella ja kellahtaa rähmälleen joka mutkassa. Voiko röyhkeyttä ja kieroilua opettaa asiallisesti? Tervetuloa maailmaan, jossa hyveiden arvojärjestys poikkeaa siitä, jonka on omassa lapsuudessaan oppinut.



Kuvituksena on valokuvia, jotka ovat esillä Izmirin Karşıyakan Hamza Rüstemin valokuvausmuseossa. Hamza oli alunperin Kreetalla syntynyt ja siellä valokuvausoppinsa saanut kuvaaja, joka muutti perheineen Izmiriin Turkin ja Kreikan väestönvaihdosten yhteydessä. Hän avasi studionsa Izmiriin ja Hamzasta tuli pian alueen tunnetuin ja pidetyin valokuvaaja. Hän on tallentanut otoksiinsa niin Izmirin maisemia, merkkihenkilöitä, ajankuvaa kuin myös tavallisia paikallisia arjessaan. Hamza jatkoi työtä aina vuoteen 1964 asti. Hänen mukaansa on nimetty kaupungin keskustassa myös katu.



Museo sijaitsee Karşıyakan Mavişehirissä ja on avoinna joka päivä paitsi sunnuntaisin.