tiistai 31. toukokuuta 2016

Kun baba on aina töissä

Kun aloitin kurssin alkukeväällä, en arvannut että rytmin muutos vetäisi pienen perheemme arjen näin tiukille. Useampi baba-ikävä itku iltasadun aikaan on saanut huonon omantunnon pistelemään mahanpohjassa asti.Viimeiset vuodet arki on pysynyt järkevänä pakettina, koska olen tehnyt sitä-sun-tätä työtä kotoa käsin ja johtanut joukkoja. Tiedän missä on taskulamppu kun sähköt katkeaa ja muistan ulkoa onko lääkelaatikossa liharelaksanttia, nuijin torakat käteen sattuvalla ja edustan perhettämme taloyhtiön kokouksessa. Koska mies ei ehdi. Yhden vapaapäivän viikko, kotiin asti puhelimen kautta kiemurtelevat työpuhelut ja iltatyö syö, varsinkin kun ei ole enää 25v. Selkää koskee ja unirytmi sekoilee.


Viime kuukausien kurssini ja sen mukaiset järjestelyt on kestetty rintamana. Mies juoksuttaa koiraa puoliunessa ja itse höylään fillarilla ees taas tarhaan ja kurssille. Teen omia töitäni vaikka yöllä. Samalla mietin puolikauhuissani miten ihmeessä arki pyörii, jos lähden oikeisiin töihin? Pyöriihän se, tiedän, mutta apuun tarvitaan silloin ulkopuolisia palveluita kuten siivoojaa, silittäjää ja lastenhoitoapua. Kotiinkuljetettua ruokaa ainakin kerran viikossa. Ilman mitään ulkopuolista apua epämääräinen rytmi toimii aikansa muttei loputtoman kauan. Se on nyt kokeiltu.


Viikonloppuihin ladatut yhteisen ajan odotukset purkautuvat tytön kiukkuamisina ja miehen nukahtaessa tytön sängyn viereen 20.00. Omia ystäviäkin on ikävä, niin monet treffit on peruttu ja siirretty kesälle. Kampaaja katseli kauhunsekaisin tuntein kuontaloani muutaman kuukauden tauon jälkeen. Ruokapolitiikassa on toivomisen varaa, lounaan ja välipalan korvaaminen paisteijoilla, kahvilla ja suolatikuilla kostautuu kiloina ja vetämättömänä olona. Koiruus ei ole mielissään yksinolosta, sen seurauksena se on popsinut lempikirjojani ja viimeisenä tytön pyöräilykypärän! Kirjahyllyssä on nyt  tuhottua tuotantoa Hietamieheltä, Masseylta, Kepleriltä ja Knausgardilta. Tytön uusi kypärä lähti äsken tilaukseen. Jotain uuttakin olemme oppineet, käyttämään nettikauppoja!


Heräämme kaikki samaan aikaa aamulla 06.30. Herätyskelloa ei tarvita sillä Alex hoitaa herätyksen.Ulinaa, tassulla kuoputusta ja lopuksi hännällä naamaan. Mies lähtee Alexin kanssa lenkille ja koirapuistoon. Me laittaudumme valmiiksi tytön kanssa. Fillaroituani tytön tarhalle, palaan kotiin aamupalalle. Tee kiehuu ja mies on kastelemassa pihaa. Pakkaan kurssikamat ja sitten syömään. Päivän ainoasta puolituntisesta miehen kanssa osaa nauttia. Tytölle rankinta on pitkä ja aktiivinen päivä. Puoli seitsemältä alkanut päivä on pulkassa kun kurvaamme fillarilla puoli viiden maissa kotiportille. Edessä on operaatio nopeasti ruokaa, kylpy ja rauhoittuminen, tarhaläksyjä olen karsinut ihan itse ja antanut suosiolla tytön katsella lastenohjelmia ellei muu enää innosta. Takana on puolikas tarhapäivä, pari tuntia kansanopiston leikkihuoneessa ja päälle tunti kurssini kuunteluoppilaana. Kotia ajellessa pieni pää retkahtaa toisinaan vasten selkää ja viimeiset mutkat ennen kotia tyttö on puolinukuksissa.


Kurssin aikana omat sitä-sun-tätä hommat ovat vilkastuneet niin että illat nakutan usein konetta ja yritän kaivella inspiraatiota tyhjää kumisevasta päästä. Kiire ja monet asiat mielessä sikinsokin saa aikaan kömmähdyksiä. Alexin unohtunut iltaruoka ja avaimet oven ulkopuolella. Maitopurkki vessankaapissa ja shampoo jääkaapissa. Linssikeitto, josta tulikin bulgurmassa. Kurssin loppuun on 2 viikkoa, samoihin aikoihin loppuu tytön tarha. Eniten odotan sitä, että ehdin kammata barbeja, tutkia ötököitä ja kastella kukkia tytön kanssa. Pääsen Alexin kanssa aamuvarhaisella rantaan. Pesen terassin ikkunat niin että näemme kauniin pihamme. Kunnon ruokaa viikolla. Aion takertua mieheni viereen istumaan ja tuijottamaan vaikka jalkapallomatsin analysointiohjelmaa ja vetelehtiä ystävieni kanssa. Ajan lautalla Alşançakiin ja pyörin ilman päämäärää. Tuulettimet on kannettu jo sisälle, tulehan sieltä jo kuuma kesä.


torstai 26. toukokuuta 2016

Oodi Izmirille

Joku aika sitten paikallisessa isoimmassa englanninkielisessä sanomalehdessä oli juttu Izmiristä. Siinä kerrottiin, että izmiriläiset haluavat työskennellä kuin kreikkalaiset, nauttia elämästä kuin italialaiset ja osoittaa mieltään kuin ranskalaiset. Pahankurinen Izmir on rettelöitsijä, joka ei miellytä kaikkia. Monet kaupungin asukkaat taas ovat mielissään maineestaan. Kolmen vuoden aikana kaupungista on tullut perheellemme tosi rakas.

Muistan hyvin ekan kosketuksen kaupunkiin. Saavuimme tytön ja edesmenneen koiramme kanssa kaupunkiin iltamyöhällä. Mies oli lentänyt muuttokuorman kanssa aiemmin. Matkalla lentokentältä uuteen kotiin ajettiin yli siltojen ja läpi tunneleiden. Kalliioon hakattu valtava Atatürkin sivuprofiili hohti yössä valaistuna, telakka ja armeijan laivastotukikohdat vilisivät lahtea ylitettäessä. Izmirin lahti tuoksui niin mereltä. Nopeasti ohi vilisevät rannat ja ravintolat kuhisivat, musaa, valoja ja menoa. Jasmiini tuoksui illassa. Olimme tehneet oikean valinnan tiesin jo silloin.


Olen jo unohtanut millaista on asua sellaisessa Turkissa, jossa on mietittävä hameen pituutta, pilkottavia rintaliivejä ja muovipussissa kilisevää viinipulloa. Naapuria, jonka mielestä ulkomaalainen on turmioksi tai kauppareissua, jolla tuijotetaan ulkomaalaisen ostoksia. Uskoton Izmir, kuten kaupunkia kutsutaan on toisen unelma ja toisen kauhu. Ulkosuomalaiselle minulle se on oljenkorsi. Koska kukaan ei tuijota. Koska olen omieni joukossa. Olen rento kuin tiskirätti ja Izmiriin muuton jälkeen olen sallinut itselleni enemmin vetelehtimistä, kakkupaloja ja likaisia ikkunoita.



Izmir on astetta coolimpi kun muut paikat. Voit olla eri mieltä mutta asuttuasi Izmirissä todennäköisesti et. Izmirissä kaikki juhlapäivät ovat astetta suurempia. Izmiriläisillä on taito nautiskella ja unohtaa kiireet. Izmiriläiset ovat niin fanaattisia omissa asioissaan että heitä ei voi olla rakastamatta. Izmiriläisen mielestä rahan ansaitsemista tärkeämpää on usein ystävien seura, piknik auringonlaskussa tai yksi ekstra lomapäivä Urlassa. Izmiriläinen on hyvässä ja pahassa röyhkeä, suulas, nautiskelija ja hedonisti. Izmirissä huomaa mikä modernin mukana tuomassa on hyvästä ja mikä taas ei.



Heikkoina hetkinäni ikävöin Ankaraa. Kaupunkia, jossa kukaan ei kulje silittämätön paita päällä, minibussissa nainen saa paikan eikä nuoriso kävele päin kadulla. Sääntöjä ja järjestystä! Izmirin lupsakkuus on niin aseista riisuvaa että Ankara unohtuu hetkessä. Missä muualla Turkissa mopoilija ajaa puun juurelle ja nukahtaa heti nurmikolle. Rantaviiva on täynnä piknik-tuoleilla istuvia naisia ja miehiä kalastamassa. Olutta voi juoda rannan nurtsilla aamulla tai illalla. Kaupungissa on älytön määrä kahviloita ja vielä älyttömämpää on se, että ne ovat useimmiten täynnä. Kaikki Atatürkiin ja Turkin tasavaltaan liittyvät juhlapäivät ovat totally över-meininkiä. Jos Lastenpäivää juhlitaan muissa kaupungeissa  kyseisenä päivänä niin Izmirissä sitä juhlitaan viikko. Tarviiko sanoa, että vyötärönympärys korreloi izmiriläiseen elämäntyyliin?



Ulkomaalaisena oleminen on sietämättömän palkitsevaa tässä kaupungissa. Joka päivä joku kehuu Suomea, suomalaista koulujärjestelmää tai ohjaa keskustelun Euroopan ylistykseen. Izmirissä kaikenlainen länsimaalaisuus on kovaa valuuttaa. Izmiriläiset kokevat monesti olevansa oma kansansa läntisellä niemekkeellä, jonka pitäisi yksin liittyä Eurooppaan. Juttu ei ole läppä vaan siitä puhutaan jopa paikallispolitiikassa. On parempi olla kertomatta, että paikallisten holtiton ajotyyli liikenteessä, sääntöjen vieroksuminen ja tapa aloittaa viikonloppu torstaina on kaukana Suomesta. Päiväreissu Kreikan Chioksen saarelle kuuluu monen kuukausiohjelmaan eikä illalliselle kutsuttu ulkkis kummastuta ketään. Finlandiya!? Miten mielenkiintoista!


Olen tavannut lukuisia ihmisiä, jotka ovat muuttaneet Izmiriin muualta. Tavatessani toisen Ankarasta saapuneen alkaa vertailu. Osa ankaralaisista tai muualta järjestyksen kaupungeista tulevista ei kestä Izmirin löysäilyä. Izmirin jalkakäytävissä olisi työmaata, Ankarassa kadut eivät koskaan ole niin roskaisia ja voi näitä leväperäisten egealaisten aikatauluja. Miehet voisivat piilottaa suonikohjunsa ja kaljamahansa, niin ja naisten kannattaisi vilkaista peilistä hameen helmaa ja selluliitteja. Mikä ihmeen Egean kauneus, kysyi 2 vuotta itkua tuhertanut kun paratiisiin luuli saapuvansa Ankarasta. Kapeita rumia ja hoitamattomia katuja, epäsiistejä ja röyhkeitä ihmisiä! Toisen retro ja vapaamielisyys on toisen huolimattomuus ja epäjärjestys.


Eniten kaikesta rakastan sitä, että Izmirissä hälläväliä ei ole niin huono juttu. Izmir on huomattavasti suopeampi kaltaiselleni heikunkeikun-tyypille kuin moni muu kaupunki, silittämätön paita ja sekainen tukka sopii hyvin Alşançakin boheemeille kujille. Heikunkeikkuilussa on kyllä huonotkin puolet mutta kahta en vaihda. Toinen on egea ja toinen heikunkeikun. Kolmen vuoden aikana Izmir on antanut kavereita ja muutamia tosi hyviä ystäviä, aivan mahtavia makunautintoja ja  mahdollisuuden nauttia fillaroinnista päivittäin, kujat joiden kulkemiseen en väsy. Se on antanut ulkosuomalaisen rauhan, kuin olisi löytänyt kodin sisältä sen parhaimman nurkkauksen, jossa voi heittää jalat ylös rennosti.


Izmirissä elämiseen tarvitaan tiettyä asennetta. On hyvä täyttää sydän kaupungin monimuotoisuudella, nauttia siitä että vihreätukkainen vanhempi rouva polttelee tupakkaa holkista ja juo rakia ravintolassa iltapäivällä. Ihan normaalia. Izmiriläinen jumppaa Karşıyakan kaupungin ilmaisilla zumba-tunneilla rantapuistossa ja kävelee kotiin paikalliset boyoz-leivokset pussissa. Izmiriläinen olisi mieluusti vähän eurooppalainen ja vähän izmiriläinen mutta tietyillä ehdoilla molempia.

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Vain yhden rahkapurkin tähden

Edellisellä viikolla kiiri facebookin Turkin suomalaisten keskuudessa huhu maitorahkan saapumisesta Turkkiin. Mikä kuhina ja liikkeelle lähtö. Hyvin on pärjätty ilmankin. En ole nähnyt unia maitorahkapurkeista tai kuolannut rahkapiirakoita reseptisivuilta. Valutettu jogurtti yhdistettynä makeaan ricottaan tai kermaan, milloin mihinkin, on ajanut hyvin tehtävänsä. Mutta kun rahka saapuu Turkkiin, tulee herätys!


Loppuviikosta juoksin kurssin tauolla Karşıyakan kauppakujien pariin markettiin. Ei rahkaa. Myymäläpäällikkö neuvoi alueen isompaan kauppaan. Kotimatkalla pysähdyin fillarin kanssa jokaiseen markettiin. Ei rahkaa. Ennen kotiovea huhuilin vielä tutulle kauppiaalle jaksamatta nousta fillarin päältä, eikö sitä rahkaa ole täälläkään? Ei, mitä se on, tilataan jos haluat, hymyili kauppias. Ei kun nyt heti eikä huomenna tai ensi viikolla.

Rahkajahti jatkui tuloksetta torstaina. Kurvasin kurssimatkalla vielä yhteen markettiin, jossa sitä saattaisi olla. No ei ollut. Kaikenlaisia jogurtteja ja muita maitotuotteita löytyi kyllä taas pitkät rivit. Torstai-iltana kiristelin hampaita ja tutkin nettisivuilta valmistajan sivuja. Sen näköisiä purkkeja sitten mutta missä ne luuraavat?

Perjantaina jätin aiotun siivouksen väliin ja hyppäsin aamiaisen jälkeen fillarin selkään. Isolle kaupalle ja siellähän niitä rahkapurkkeja nökötti vielä muutama, mansikkaa, kaneli-omenaa ja päärynää, mustikka oli loppunut. Maustamatontakin kuulemma on. Mätin kaikki hyllyn purkit koriin. Kassalla edellä seisova rouva katseli kiinnostuneena purkkejani. Kotona söin heti yhden, hyvää oli tosin sitä maustamatonta versiota kyllä kaipaan. Tytön tuomio: yök pahaa. Miehen tuomio: maistuu vanukkaalta, liian makeaa. Aha. No eivät tule osingoille.

Viime sunnuntaina leivoin rahkapiirakan omenaversiosta, alle omenasiivuja ja rahkakuorrutus päälle. Nyt upposi miehelle ja tyttärellekin ja se on paljon kahdelta tyypiltä, joita ei yleensä mikään perustorttu tai kakku hetkauta. Rahkan metsästykseen liittyy myös itse purkin lisäksi ripaus kansallistuntoa. Mustikkarahka on pala Suomea Turkkilaisessa ruokakaupassa, ne kaikki purkit on ostettava. Ja syötävä. Viimeisen 14 vuodena aikana markettien valikoima on kokenut aikamoisen muodonmuutoksen, tarjonta on lisääntynyt huimasti niistä ajoista kun pikkukylässä oli kaksi minimarkettia ja tomaattimurskaa hamstrattiin hyllyistä. Rahkan lisäksi huomasin viime viikolla hyllyissä ekaa kertaa maustettuja tuorejuustoja sekä maustettua tonnikalaa. Osa tuotteista ei enää hetkauta mutta rahka sai kyllä jalkoihin vipinää. Hieman samoin kuin Suomen eilinen jääkiekkopeli, joka näytettiin myös turkkilaiselta tv-kanavalta. Mitähän seuraavaksi? Raejuustoa kaupan hyllylle ja jääkiekkostudiot jalkapallon tyyliin paikallisille kanaville?

Kaipaatko ulkomailla erityisesti jotain mitä ei ole marketeissa? Mikä tuote saa liikkeelle?



keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Pyllytanssi

Viimeisen 14 vuoden aikana turkkilaiseen häveliäisyyteen on tottunut, asteittain. Turkkilaiset taas eivät ole tottuneet siihen, että jonkun mielestä pylly, napa ja tissit ovat ihan arkisia asioita. Eivätkä totu ennenkuin baklava kävelee. Viime kesänä Suomen lomalla tyttö oppi pyllytanssin. Se menee niin, että lauletaan pylly, pylly, pyllypyllypylly ja heilutaan hervottomasti. Suomessa se on ihan normaalia, turkkilaisessa leikkipuistossa huomasin muutaman mummon tuijottavan hieman kummissaan kun tytölle tuli pyllytanssikohtaus.


Turkkilaiset pukeutuvat usein hyvin säntillisesti, niin että rintaliivit ovat topattuja, niiden päällä on aluspaita ja aluspaita on aina housujen alla ettei alaselkä näy. Kuuntelin eräänä päivänä keskustelua, jossa kaksi rouvaa mietti pukeutumista. En koskaan käytä hihattomia koska olisi niiiin noloa jos kainalot olisi huonosti siistitty, huokaili toinen. Etkö sä ole käynyt vielä laserhoidoissa, kummasteli toinen. Ulkoisesta siisteydestään ja hygieniasta tarkkojen turkkilaisten maassa joka korttelissa on paikka, jossa voi käydä vahauttamassa niin intiimit kuin vähemmän intiimitalueet. Karvat rehottaen ei poistuta edes omalle pihalle, ilman rintsikoita on tuntematon käsite. Niin myös pyllytanssi.


Olin varoitellut miestäni suomalaisesta saunakulttuurista kun aikoinaan suunnistimme ekaa kertaa Suomeen. Saunominen Suomessa on edelleen miehelle omituinen kokemus eikä selvästi mikään rentouttava hetki lauteilla jos saunaan joutuu jonkun muun kun minun ja tytön kanssa. Viime kesänä mies joutui YKSIN uimahallin miestenosastolle, tavatessamme allasalueella mies oli hiljainen ja valkoinen. Siellä saunassa oli kaikki alasti, ihan toisilleen tuntemattomat ihmiset! Eikä siellä ollut suihkukoppeja vaan koko alue oli yhtä avointa ja valoisaa tilaa! Niin, tämä on uimahalli kultaseni.
Osaan hypätä miehen saappaisiin kun mietin vaikka omaa suhtautumistani turkkilaisten uhrijuhlaan. Epämiellyttävää, vierasta, en sopeudu enkä edes halua. Kun ollaan tosi kaukana omasta mukavuudesta, ollaan liian kaukana. Niinpä me välttelemme hieman molempia, uhrijuhlia ja yleisiä saunahetkiä.


Ayıp, huutaa tyttäreni. Häpeällistä! Pian 5-vuotiaan mielestä on noloa vaihtaa yöpaitaa baban tai vieraiden edessä. Tämä tapa on opittu tarhasta, ei kotoa. Suomessa on normia saunoa alasti koko perheen voimin mutta Turkissa opetellaan paikallisen yhteiskunnan toimintatapoja. Meillä on kotona melko vapaamielinen turkkilais-suomalainen ilmapiiri, jossa voi tanssia vaikka pyllytanssia silloin kun huvittaa. Retkottaa sohvalla omituisissa vaateyhdistelmissä. Kävellä alkkareissa ees taas. Miehittää samanaikaisesti kylppärimme suihku ja wc-tila.

Luulin pitkään että Turkissa miespuoliset lastentarhanopettajat ovat harvinaisia vain vanhoillisten mies- ja naisroolimallien takia. Naiset ovat sairaanhoitajia ja miehet insinöörejä. No eipäs vaan sen takia, että se on monien vanhempien mielestä ayıp. Eräs tuttavani sanoi ettei laittaisi omaa lastaan tarhaan, jossa on miesopettajana. Viime viikolla tyttäreni kikatteli tarhakaverinsa kanssa. Me nähtiin Onur Abı ( Onur veli) ruokalassa, se on niiiiin söpö! Kukas se on, kysyin kummissani. Seurasi epämääräistä kikatushölinää. Tarhan äitienpäivän tempauksessa kävi selväksi kuka on Onur. Opettajaharjoittelussa olevan ympärillä pyöri koko lapsilauma. Katsohan, siinä on tuleva tarhanopettaja, sanoin tuttavalleni, joka ei laittaisi lastaan miespuolisen ryhmään. Kulmakarvojen kohottelua mutta hymyillen. Onurilla on toivoa. Murtaakohan hän rajoja tulevaisuudessa? Voiko miespuoliseen tarhanhoitajaan luottaa?


Tyttö tanssii edelleen pyllytanssia, osan turkkilaisten mielestä tanssiminen nyt yleensäkin on aina hauskaa joten pyllytanssi tai mikä tahansa tanssi käy. Osan mielestä se saattaa olla ayıp. Nähtäväksi jää millaisen mallin tyttö muovaa itselleen alasti järveen hyppäävien suomalaisten ja yksityisyydestään tarkkojen turkkilaisten risteyksessä. Tänään  tyttö leikki kaverinsa kanssa barbeilla. Tytön barbille laitettiin vain hame muttei yläosaa. Barbiet olivat matkalla Foçaan uimaan ja jäätelölle. Kaveri kummasteli yläosattomuutta, kaikki nauraa niille metrossa. Eikä naura, sanoi tyttö. Kaikki katsoo vaan sen kaunista hametta. Niinpä.

Kuvituksena ompelijani ihania hörhelöitä tytöille

perjantai 13. toukokuuta 2016

Makkaroita vyötäröllä

Yksi aihe, jota en vieläkään oikein hallitse on osallistuminen kilokeskusteluihin. Ne ovat kuitenkin olennainen osa naisporukoiden ikuisia keskustelunaiheita. Makkarat mahassa, käsissä ja pyllyssä. Kaksi asiaa olisi opeteltava, kilotavoite, johon tähtäät, huom. sama tavoite voi olla ikuinen. Saavutuksilla ei ole kauheasti merkitystä. Toinen on se oman kehon makkara, josta pyrit eroon. Hetki turkkilaisten naisten dieettijuttuja kuunnellessa vetää hiljaiseksi, vinkit ja mutu-tieto vyöryy päälle. Hieman varakkaampi osa väestöä maksaa mukisematta monta tonnia erilaisista mesohoidoista kun taas tavan kansa tyytyy luontaistuotekaupan hyllyihin tai poppakonsteihin.


Olen aikoinaan kokeillut kaalikeittodieettiä mutta se taitaa olla ainoa tosi dieettikokeilu. Ei vakuuttanut. Kaali ei maistunut sen jälkeen pitkään aikaan. Sen mullistavimpia tuloksia kaalikeiton litkimisestä ei tainnut seurata. Turkkilaisilla tuttavillani on sen sijaan historia lukuisten mömmöjen, dieettien ja erilaisten juomamixien saralla. Mullistavat tulokset eivät aina ole se idea vaan kokeilu ja innokas tiedonjakaminen. Niin tässä kuin muussakin asiassa on oltava sanottavaa ja kokemuksia. Kerrohan Petra mitä aineita te siellä Suomessa käytätte laihduttamiseen? Kaalia.


Viime viikolla tuttavani pelmahti viereeni itkuisena ja sekavana. Mitä on tapahtunut, jotain kamalaa? Kilpirauhasarvot heittävät miten sattuu eikä lääkitys pysy perässä, ulisi kaverini. Parin kuukauden ajan ykkösaiheena oli ollut laihdutus kun tavattiin. Kaverini käveli ja joi luontaistuotekaupan ihmeainetta, yrtti-mauste-hedelmäuutetta. Puhdistaa kuonat ja räjäyttää ihrat, vakuutti kaveri kaikille. Katsokaa, kilot senkun liukenevat. Niin tekivät mutta sellaista tahtia että tarvittiin lääkäriä mielialan ja kilpirauhasen rauhoittamiseen


Laihtumisen perässä ollaan monissa tv-ohjelmissa. Ruudun kautta opitaan kuinka valmistetaan kotikonstein mönjä selluliittia vastaan, kaulan helttoja hierova rouhe tai napakka detoxjuoma puhdistamaan sisuskaluja. Omenaviinietikkaa, inkivääriä, sitruunaa, kurkumaa, jogurttia, pinaattia, soodaa sun muuta. Luontaistuotekaupassa sitä vasta tarjontaa onkin, on kuivatuista luumuista tehtyä uutetta, oreganojuomaa ja mystistä mausteseosta. Kaikkien avulla luvataan puhdistumista, aineenvaihdunnan ihmettä ja pyllymuhkuroista eroonpääsyä. Kahviloissa ja baareissa on kahvilistan vieressä detox-osio. Punajuurta, inkivääriä ja muuta terveellistä trendikkäästi.


Omista makkaroistaan tulee tietoiseksi Turkissa. Suku ja kaverit huomaavat kaiken ja kommentointi kuuluu asiaan. Eilen kaartaessani fillarilla tarhalle, tuttu naisporukka möykkäsi tien toiselta puolelta niin että tienoo raikui, kamala miten sä kuihdut. Mitä uutetta käytät? Olet paljon kivemman näköinen kun on jotain lanteilla, lohkaisi anoppi viime kesänä kun tavattiin taas pitkästä aikaa. Mukavan pyöreä anoppini on aina ollut sitä mieltä että pasteijat, sokeri ja voi kuuluvat oleellisesti jokaiselle aterialle. Ei ole valkoisen leivän voittanutta, suolaton ruoka on pahaa ja voi on mauste. Niin ja ihmisellä on luontainen sokerinpuute, ellei sitä saa tarpeeksi. Anopin mukaan silloin tulee vihaiseksi ja se voi johtaa jopa huonoihin naapurisuhteisiin. Miettikääpä sitä! Ensimmäiseksi lahjaksi anoppi toi aikoinaan jälkiruokakulhoja ja muistutti käyttämään niitä. Kukaan ei tykkää vaimosta tai naapurista, joka ei leivo ajoittain jotain ihanan rasvaista, sokerista ja epäterveellistä.


Kurssin ekan viikon jälkeen tiesin kuka on laihiksella ja kuinka paljon jokainen painaa. Kuka haluaa laihduttaa ja mistä. Ebru 75 mutta tavoite 65, Zeynep tasainen 57, Ece 80 mutta hyvää vauhtia tiputtaen 2 kiloa per kuukausi jne. Omia lanteita, reisiä ja makkaroita pyöritellään, ihramakkarat ja pinkeät reidet ovat yhteistä huvia. Naisten kesken konservatiivisesti pukeutuneet nostavat helmaa ja tökkäävät sormen vatsamakkaraan, tästä on päästävä eroon! Mussutetaan riisikakkuja ja vaihdetaan laihdutusohjeita. Kuten sellainen ettei vaan syö päivällä kun riisikakkuja tai mauttomia leipätikkuja. Mutta vain viikolla sillä viikonloppuisin, kavereiden kesken, synttäreillä ja kahvilassa ei vaan voi istua syömättä mitään. Tai illalla telkkarin edessä.

Puistossa ja rantaraitilla on aamulla tungosta, päättäväisiä ilmeitä. Nyt ne allit saa kyytiä! Sama lenkkarikansa valloittaa kotimatkalla leipomot, vesipullo kädessä vaihtuu pullapussiin, tahinipullaa, appelsiinipullaa, pasteijoita ja tuoretta leipää. Tuttavani mukaan kaikessa pitää olla tasapainoa, lenkkeilyä jotta voi syödä pullaa. Elämäntapamuutoksista ei puhuta, niinkin ihanan kun sokerin ja jauhoisen leipomon tiputtaminen pois arjesta kuulostaa turkkilaisittain pieneltä kuolemalta. Ota positiivisesti jos joku turkkilainen kutsuu sinua ihanaksi balık eti naiseksi. Kalanlihainen nainen tarkoittaa sopivasti pyöreää muttei lihavaa naista, jota moni pitää ihanteena. Pienet herkuttelut ja makkarat siis sallittakoon. Miten joku voi elää ilman börekiä tai baklavaa? Kävellä ohi huumaavasti tuoksuvan leipomon? Jäätelöalteiden, jotka roudataan keskelle katua kesäksi? Bikinikausi lähenee, luontaistuotekauppojen piikkisesonki on käynnissä.

maanantai 9. toukokuuta 2016

Koulujakäymätön

Facebookiini pomppaa säännöllisin väliajoin kolumneja ja mielipiteitä suomalaisesta koulutusjärjestelmästä turkiksi, suomeksi ja englanniksi. Jaan niistä usein parhaat omalle sivulleni ja tykkääjinä ovat monet paikalliset ystäväni. Mitä kinkkisemmäksi paikallinen geopoliittinen ja sisäpoliittinen tilanteemme on mennyt, sitä useammin tutut ja tuntemattomat ovat päivitelleet Turkin surkeaa koulutusta ja ihailleet kotimaani systeemiä.


Heikko koulutustaso ja sen kohtaaminen on osa turkkilaista arkea. Se ärsyttää ja painaa niin korkeasti koulutettuja kuin myös niitä, jotka ovat menettäneet mahdollisuuden saada hyvää koulutusta. Tuikitavallisena tiistaina en vaivaa mieltäni kohdatessani aivottomuutta ja maalaisjärjen puutetta mutta persiiseenammuttuna perjantaina ärsyynnyn. Siihen että antibiootit ovat karkkia, kukaan ei ole kiinnostunut elämää pelastavista liikennesäännöistä tai että opettaja polttaa röökiä koulun edustalla. Poliisi ajaa päin punaisia, lähikauppias ei tiedä missä on Suomi ja kaupan käytävä tukitaan päivästä toiseen pahvilaatikoilla.


Epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa opitaan laskemisen ja lukemisen lisäksi elintärkeitä taitoja. Luoviminen, omaetu, oikean ja väärän häilyvyys. Ihan arkista hölmöilyä enemmin näiden taitojen käyttö laiskuuttaan ärsyttää eniten. Nakitetaan joku muu tekemään omat hommat. Mitä turhia ideoida itse kun joku muu voi tehdä sen puolestasi. Jos olet nainen, käytä aina verenpaineen heilahtelua tai heikkoutta tekosyynä. Joku taatusti tekee hommasi puolestasi. Suomalaisessa koulussa ei tälläistä opetettu joten ulkosuomalaisen on syytä oppia sanomaan ei ja keskittyä omiin hommiin. Turkkilaisen yhteiskunnan läksy piilee sen monimuotoisuudessa, hyvässä ja pahassa.

Sellainen kaunis ajatus kuten tutustu ihmisiin eri yhteiskuntaluokista osoittautuu jossain vaiheessa sanahelinäksi. Suomalaisen koulutustason ja maalaisjärjen omaava henkilö ei jaksa seurustella viikosta toiseen henkilöiden kanssa, joiden tietotaso rajoittuu omaan kortteliin ja keskustelunaiheet sen mukaisesti. Ei kiinnostusta päivän polttaviin kysymyksiin, kirjallisuuteen, uuden syöpälääkkeen läpimurtoon tai inflaation heilahteluihin. On kirjatietoa ja suusta toiseen kulkevaa tietoa, jälkimmäisellä on vahva jalansija turkkilaisessa yhteiskunnassa. On turha perustella lääkkeiden turhaa käyttöä tai lasten ruokatottumuksista vauhkoilua viimeisellä tutkimusmateriaalilla sillä naapurin rouva kertoi jotain ihan muuta ja arvatkaapa mitä kävi enon kälyn kaimalle?


Ihan niin yksinkertaista omien piirien ja tuttavien löytäminen monien kohtaloiden yhteiskunnasta ei kuitenkaan ole. On korkeastikoulutettuja ja ulkomailla asuneita paikallisia, joiden kanssa ajatukseni eivät kohtaa ollenkaan. Sen sijaan alemmasta yhteiskuntaluokasta ponnistaneen kanssa löydänkin yllättäen saman aaltopituuden. Paremmasta yhteiskuntaluokassa olevien kanssa ajaudun usein ongelmiin arkisissa ratkaisuissa. Käyn tarjousten takia halpamarketissa enkä luota vain monikansallisen ketjun tuotteiden parhauteen. Syön kansankuppilassa edullisia ja maailmanparhaita lihapullia pappojen keskellä, hienompien kahviloiden salaattilista on niin kyllästyttävän tylsä. Punajuurimehua voin puristaa kotonakin, kaverin kanssa treffatessani valitsen mieluummin rantaravintolan ja huurteisen oluen. Alemmasta yhteiskuntaluokasta ponnistaneen kaverini kanssa ei tarvitse neuvotella mennäänkö joka maasta löytyvään pahvimukikahvilaan vai Karşıyakan kävelykadulle puolentoista liiran hodareille. Sydämen sivistystä ei saavuteta hienoilla diplomeilla vaan eletyn elämän ymmärtämisellä. Persiisiinnammuttuina perjantai päivinä olen niin onnellinen että sellaista omaavia ihmisiä on löytynyt ympärilleni. Hodarikioskilla voi nauraa jo pahvilaatikoille kaupan käytävillä.

tiistai 3. toukokuuta 2016

Eläkeläiset on rautaa

Viime viikonloppuna rappukäytävästä kuului kolinaa ja kova pamahdus. Arvasin jo melkein mitä oli tapahtunut kun kuulin talon entisen talonmiehen äänen. Toka kerroksen huonostikuuleva ja yksinasuva vanhempi rouva oli toteuttanut uhkauksensa yrittää vetää torikärryä rapussa narun avulla. Huonostihan siinä kävi ja torikärry lipesi suoraan seinään. Rouvan torikärryn tomaatit ja sipulit levisivät sinne tänne. Mikset pyytänyt ketään apuun? Eihän tässä ole järkeä  huusi entinen talonmies, jotta huonokuuloinen rouva kuulisi.

Eläkeläisten kanssa asuessa sattuu ja tapahtuu. Itsemme lisäksi muutama muu alle 60-vuotias lukeutuu taloyhtiömme tylsimpiin. Eläkeläiset sen sijaan ovat värikästä porukkaa, aina asiaa ja mielipiteitä, vaikka muille jakaa. Müjdeeee, yritätkö tappaa minut kukkapurkeillasi, karjuu naapurin rouva kun toisen kerroksen parvekkeen kukkapurkki läsähtää naapurin parvekkeelle. Tuo ne rumat heinäsi tänne niin istutetaan ne pihalle, virnuilee naapuri yläkerrasta kurkistavalle Müjdelle. Talon väestä noin 50% kuulee huonosti, portaikossa ja pihalla siis käydään päivittäin huutokeskusteluja. Huomenta! Menen kauppaan, tarvitsetko jotain? On vai, vastaa yläkerran mummeli. TARVITSETKO JOTAIN? Hyvä juttu, tuletko teelle? MOIKKA!



Kotia saapuessa yläkerran huonokuuloinen istuu oven edessä. Naru on jätetty onneksi kotiin ja rouva odottaa seuraavaa tulijaa, joka vie torikärryn yläkertaan. Ostokset painavat järjettömästi. Puuskutan alas huutelemaan, mitä ihmettä sinulla on kärryissä? 6 kg sokeria. Oli tarjouksessa Bimissä. Saatte sitten kesällä mansikkahilloa koko talo, hymyilee rouva.


Helmikuussa pidettiin taloyhtiön kokous. Mies ei päässyt työjuttujen takia paikalle, joten perheemme edustuksesta vastasimme tytön kanssa. Kokoonnuimme läheiseen kulmakuppilaan teen ja pikkuleipien äärelle, leppoisa pulina vaihtui melko nopeasti kiivaaksi keskusteluksi. Kahden tunnin aikana taloyhtiön vastaava sai kuulla kunniansa useampaan otteeseen, käytiin läpi mitä oli päätetty vuosi sitten ja kinasteltiin miksei mitään päätettyä oltu toteutettu. Lisää teetä ja pissatauko. Tyttö oli jo tässä vaiheessa siirtynyt kuppilan omistajien seuraan syömään kaikkea mahdollista epäterveellistä mitä kaapeista löytyi. Talon entinen talonmies valittiin puoliväkisin uudeksi taloyhtiön vastaavaksi, sovittiin ulkoremontista ja monesta muusta. Vastahan on huhtikuun loppu, kai se ulkoremontti joku vuosi tulee? Tuleehan?


Lappuja näkyy turkkilaisissakin kerrostaloissa, tosin harvakseltaan. Usein niissä tiedotetaan kokouksista, talon iloista tai suruista syntyneiden tai edesmenneiden kohdalla tai sitten kuiluun heitetyistä tupakantumpeista. Vapun kunniaksi taloyhtiömme myrkytettiin kuten joka kevät. Myrkytyksen yhteydessä mies huomasi keittiön kuiluun heitetyn röykkiön tupakantumppeja. Visiitti naapurin paljasti naapurin vieraiden heitelleen tumppeja keittöstä kuiluun, siivosimme kuilun naapurin kanssa yhteisvoimin. Tänään tumppeja oli ilmestynyt taas ja syylliseksi paljastui yläkerran nuori hulttio (toisen kerroksen huonokuuloisen rouvan sanoin). Mies liimasi oveen lapun, jossa turkkilaisen diplomaattisesti mutta hyvin nuhdellen käskettiin lopettamaan tumppien heittely heti. Kakkoskerroksen rouva lupasi hoitaa asian ellei lappu tehoa. Jäämme seuraamaan tilannetta.


Kuuntelin viime viikolla eräänä iltana kummallista ropinaa pihalta. Epäilin kissojen vilistävän pergolamme katolla tai linnun juuttuneen ränniin. Vilkaisu pihalle paljasti syylliseksi numero yhdeksikön herran. Herra oli virittänyt narun varteen koukun, jolla kalasteli terassimme katolle tippuneita siivousrättejä. Mitä turkkilaista kekseliäisyyttä! Puolentunnin kalastelun tulos oli 2-5 ja loput 5 rättiä nouti entinen talonmiehemme tikkaiden avulla. Talonmies on jäänyt eläkkeelle pari vuotta sitten mutta asia tuppaa unohtumaan tai sitten osa huonokuuloisista ei ole asiaa kuullut. Ismail nakitetaan siis talonmiehen tehtäviin yhtä usein kuin ennen eläkettä. Kilttinä miehenä Ismail ei pistä vastaan vaan toimii edelleen yleismies Jantusena.


Eläkeläisyhteisömme alkaa hiljentymään sillä iso osa asukkaista suuntaa kesämökeille. Talostamme lähdetään näinä viikkoina Foçaan, Çesmeen ja Urlaan, paluu koittaa syys-lokakuun aikana. Hyvästelimme naapurin huonoselkäisen rouvan koirineen viime viikonloppuna, rouva kiikutti meille kukkia ja kakkua itkusilmässä. Joku saattaisi huokaista helpotuksesta kun hiljaisuus valtaa talon ja naapurin aurinkosuojat surisevat alas koko kesäksi. Itse pitäisin mukavan mummelin naapurissa kesälläkin. On mukavaa kun naapuri muistaa  herkuilla tai rupattelutuokiolla. On rauhoittavaa kun tietää että seinän takana on elämää ja apu tarvittaessa. On kivaa olla avuksikin välillä, tuoda kaupasta lehti tai sipulia ja raahata yläkerran mummon sokerit toiseen kerrokseen. Ja kohta saa mummon mansikkahilloa.