perjantai 29. heinäkuuta 2016

Kahden kotimaan välissä

Kotimatkalla rauhoituin lentokoneessa autoon unohtuneen kameralaukun ja järkyttävän laukkumäärän chekkauksen jälkeen. Ympärillä soljui turkin kieli ja kärrystä sai ostaa turkkilaista mehua ja kaljaa. Melkein itketti ja ainakin hymyilytti. Kahden viikon aikana toiseen kotimaahan ei ollut kova ikävä sillä uutisten ja ystävien kautta kotoa välittyivät sekavat tunnelmat. Kun kotiinpaluu konkretisoitui lentokoneessa, tuli kova ikävä. Omaa kotia, miestä, koiraa, turkkilaisia ruokia, kotikulmia, ystäviä ja arkisia kuvioita kuten aamulenkkejä ja töitä.




Turkin sotilasvallankaappaus yritys herätti Suomen loman toisena yönä kun puhelin piippaili lukuisista viesteistä ja puheluista. Aamu kului kaverin sohvalla uutisia seuraillen. Tilanne tuntui käsittämättömältä tuhansien kilometrien päässä, tutut Ankaran kadut, Istanbulin sillat ja siellä kaukaa asuvat ystävät ja perhe. Alun kaaoksen jälkeen jatkoimme lomaa kuten viime kesänä. Uitiin, saunottiin, mökkeiltiin, syötiin liikaa makkaraa, uusia perunoita ja silliä. Hiljaisen lammen rannalla metsän keskellä tuli taas kerran mieleen että olisiko parempi jäädä Suomeen missä maailman murheet tuntuvat vielä melko kaukaisilta.


Toisen viikon lopussa nukkumalähiöt ja makkarat alkoivat hiljalleen tursuta korvista. Tajusin, etten ehdi nähdä kaikkia, joita haluan enkä ehdi jokaiseen kesäkaupunkiin. Tytölle tuli ikävä babaa ja koiraa sekä turkkilaisia lihapullia. Taisimme olla valmiita kotimatkalle, loma kun ei jatku loputtomiin eikä Suomessakaan voi aina istua lammen rannalla ja hakea ruokaa suoraan metsästä.


Izmirissä meidät otti vastaan hikinen ja kuuma henkäys, sama passipoliisi kuin lähtiessä toivotti tervetulleeksi kotiin. Oli niin kotoinen olo huristella ohitustiellä kotiin, vasemmalla vilisivät kaupungin lähiöt ja oikealla rinteissä laidunsivat lehmät. Kaikki oli ihan kuten ennenkin. Nyt parin viikon takaiset maan mullistukset tuntuivat kovin kaukaisilta. Melonikauppias nukkui pinojen takana korttelimme kulmalla ja iltapäivän ruuhkassa vallitsi jo kaoottinen meininki. Minimarketin omistaja ihmetteli missä olimme olleet ja ehti mehun hakumatkalla kertoa pari juorua. Mummo myi kadun kulmassa viikunoita. Ihmekin oli tapahtunut eli talomme ulkoremontti oli alkanut.



Turkki näytti aivan toisenlaiselta Suomen uutisten kautta. Oma arkinen Turkki taas alkoi pyöriä heti aamusta asti tuttujen kuvioiden ympärillä. Kunnon aamupala koko porukalle. Alexin kanssa rantaan 06. Leipomosta tuoretta leipää. Pesukone pyörimään. Vilkaisu työjuttuihin ja viikkosuunnitelman laatiminen. Sekava tilanne Turkissa on tietysti edelleen todellisuutta mutta arki jatkuu ja huomisella on uudet haasteensa. Pinnan alla sykkii ja jokainen toivoo tulevien kuukausien aikana tilanteen rauohoittuvan. Mattolaiturit, jätskikioskit ja saunomiset sekä rakkaat Suomen ystävät ja sukulaiset jäivät sinne toiseen kotimaahan. Oma arki jatkuu loman jälkeen täällä. Izmir on taas takaisin linjoilla.

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Konya osaa yllättää

Izmiristä Konyaan matka kesti pari tuntia normaalia kauemmin. Loppumatkasta bussista puhkesi rengas ja sokerijuhlan kynnyksellä kuljettajalla oli melkoisia vaikeuksia löytää korjaamoa. Putiikin ovet oli laitettu säppiin ja menty lomille, onneksi eräs viime hetken juhlija löytyi ja rengas saatiin korjattua. Muuten matka sujui kivuttomasti, ohi vilisivät vaihtelevat maisemat ja tarjoilu pelasi. Bussissa on nettiyhteys ja mahdollisuus katsella telkkaria, leffoja tai pelata pelejä. Matka oli koitos tytölle, joka on aiemmin kärsinyt matkapahoinvoinnista. Olin varannut mukaan oksu-pusseja mutta mikä onni olikaan huomata ettei niitä tarvita ja reissaaminen oli tytöstä äärettömän kivaa.


Vuosien varrella Konya on tullut tutuksi, olin ylpeä itsestäni sillä löysin bussiaseman läheltä oikean dolmuksen ja anopin pysäkin ihan itse. Paluu Anatoliaan muistutti taas siitä miten erilainen se onkaan verrattuna Egean alueeseen. Muodollinen ja uskonnollinen Konya on myös ystävällinen ja kohtelias. Dolmuksessa ei tarvitse pyytää ketään nostamaan matkalaukkua ulos bussista, se on kannettu jo ulos ennenkuin ehdin itse. Kuljettaja pitää huolen, että nousemme pois oikealla pysäkillä. Ollaanhan teitä vastassa? kyselee vanhempi herrasmies etupenkillä. Anopin kotikadulla pikkumarketin Arif herra pelmahtaa ulos. Anoppi on odottanut teitä monta tuntia parvekkeella, miten miehesi voi, jätä laukut siihen niin pojat kantavat ne, Arif kyselee ja komentaa hengittämättä.



Izmiristä saapuessa Konya hämmästyttää. Naisista iso osa käyttää huivia ja kaduilla parveillaan usein erikseen nais- ja miesporukoissa toisin kuin Izmirissä. Ei olutkuppiloita puistoissa tai rakı ravintoloita katujen ja rannan varrella iltaisin. Konyassa keräännytään teekuppiloihin ja niitä riittää. Keskustan kadut kiiltävät, taloja on restauroitu reilun vuoden aikana taas lisää ja puistot ovat komeita. Vesipiippukahviloita on joka kulmassa. Istumme sokerijuhlan päivinä teellä, kahvilla ja jätskillä. Anoppi on tehnyt etukäteen jääkaapin täyteen ruokaa, on dolmia, okrakeittoa, börekejä, jälkiruokia, viininlehtikääryleitä, jogurttikeittoa, hilloja, marmelaadeja ja itse tehtyä makaroonia. Kotiinpaluun jälkeen syön pari päivää salaattia, melonia ja näkkileipää.



Anoppi asuu keskustassa, kulmat ovat vanhat mutta mielenkiintoiset, siellä ovat aina asuneet vierekkäin turkkilaiset, kurdit ja romaanit. Uudet tulokkaat syyrialaiset ovat muuttaneet alueen ilmettä eivätkä kaikki ole tyytyväisiä. Ekana päivänä niqabia käyttävät kummastuttavat, anoppi huokaa syvään ja pudistelee päätään. Kulmilla on lukuisia arabiankielellä mainostavia uusia marketteja ja kauppoja, yksi korjaa laukkuja ja toinen kaupittelee tulkkausapua. Anopin talossa asuu 3 syyrialaista perhettä. Värikkäisiin ja muodikkaisiin huiveihin ja vaatteisiin pukeutuvat turkkilaiset näyttävät kovin erilaisilta mustiin, vain silmät paljastaviin asusteisiin pukeutuneiden syyrialaisten rinnalla. Illalla Alaaddinin kukkulan kahvilassa kielien sekamelska on vaikuttava, arabiaa, somalia, turkkia, kurmancia ja lukuisia murteita.




Iltaisin istumme anopin ja kälyn kanssa ulkona yömyöhään, päivisin teen töitä koneen äärellä ja teemme tytön kanssa reissuja museoihin. Anopin parvekkeella roikkuminen kuuluu suurimpiin huveihini Konyassa, katu on täynnä touhua ja tohinaa. Konyassa on valtavasti nähtävää, mielenkiintoisia museoita, vanhoja rakennuksia, historiallisia moskeijoita ja hautapaikkoja. Konya oli seldzukkien keskus ja yksi alueen silkkitien solmukohdista. Tällä reissulla jätämme Konyan lempparipaikkani Mevlanan väliin ja käymmme Karatayn upeassa keramiikkaan ja laattoihin painottuvassa museossa sekä Ince Minaretin museossa, jossa on esillä kivi- ja puukaivertamisen huikeita taitoja. Alaaddinin kukkulan seldzukkien linnoitusalue on edelleen restauroinnin alla. Käly ihmettelee tytön raahaamista museoihin. Tyttö sen sijaan viihtyy niissä hyvin, my little pony pääsee myös tutustumaan historiaan.




Matka Konyaan on tytölle ja minulle ensimmäinen ilman omassa tuolissaan istuvaa dedeä. Apen kuolemasta on reilu vuosi ja tytölle asia selkeytyy vasta reissulla. Vierailemme deden hautapaikalla ensimmäisenä iltana. Turkkilaisilla on kuolemaan aika mutkaton suhtautuminen, joten anoppi hoitaa tilanteen hienosti. Kotiin lähdetään kun hauta on pesty ja dedelle istutetut ruusut kasteltu, tyttö vilkuttaa lähtiessä ja miettii kuullaankohan siellä toisella puolella mitä täällä puhutaan. Hautausmaa on ilokseni hyvin hoidettu ja siellä on mahdollisuus liikkua golf-auton tyylisellä kuljetuksella.



Anopin kotona moni asia on kuin ennenkin. Eka ilta kuluu kuunnellen naapuriston juoruja. Erään rouvan mies on joutunut vankilaan ja kulman tunnettu leipomo, jossa on aina teetetty pidet on laitettu kiinni. Omistaja on karannut kuulemma yön turvin isoja velkoja. Onneksi anoppi on löytänyt uuden, hyvän kiviuunipaikan jotta saadaan tilattua Konyan pideä. Yksi on eronnut ja toinen menehtynyt. Lapset metelöivät kaduilla, leikkipyssyt paukkuvat ja kulmakaupassa käy tasainen virta väkeä. Tässä korttelissa parvekkeet ovat niin lähellä toisiaan, että toisen ajatukset voi melkein kuulla. Ainakin voi haistaa mitä naapurin Fatoş kokkaa tänään. Eräänä iltapäivänä anopin naapuri soittaa työpaikaltaan ja kertoo entisen naapurin menehtyneen. Anoppi juoksee parvekkeella ja hetkessä uutinen on levinnyt parvekkeelta toiselle, marketin omistajan puhelimesta seuraavaan kortteliin ja niin edelleen. Konya on aina täysannos korttelielämää, juoruja, historiaa, uskontoa ja anatoliaa. Konyan reissun jälkeen oma hiljaisuus tekee hyvää mutta takaisinkin on jo pieni ikävä.



Lähden lomalle Suomeen joten palaataan muutaman viikon kuluttua kera Suomen kuulumisten. Mukavaa kesää kaikille lukijoille!

lauantai 9. heinäkuuta 2016

Matka anopin lapsuuden maisemiin

Palasimme tänään Konyasta kotiin. Izmiristä Konyaan on matkaa noin 560 km ja se taittuu bussilla noin vajaassa 8 tunnissa, rengasrikon kanssa 10 tunnissa kuten saimme todistaa. Olen pitkään halunnut vierailla Konyan lähellä sijaitsevassa Sillen kylässä, jossa anoppi on syntynyt 40-luvun lopulla. Sille oli ennen piskuinen maalaiskylä, jossa valmistettiin saviruukkuja ruuantekoa ja veden säilönmistä varten, kylän laitamilla on edelleen vaatimattomia maalaistaloja, jotka elävät viinirypäleiden viljelystä. Ihan kuten anopin perhe aikoinaan.


Sillellä on takanaan historiaa noin 5000 vuoden ajalta. Paikasta tekee mielenkiintoisen se, että alueella muslimit ja kristityt elivät rinnatusten noin 800 vuoden ajan. Tästä piti huolen Rumi, jota myös Mevlanaksi kutsutaan. Hänet tunnetaan suufimystikkona, rauhan ja rakkauden lähettiläänä, joka perusti Dervissi-veljeskunnan. Sillen alueen turkkilaiset kunnioittivat Rumin toivetta antaa alueen kreikkalaisten elää rauhassa vaikka kaikki eivät tilanteeseen olleetkaan tyytyväisiä kylän ulkopuolella. Alueella kirjoitettiin myös karamanlin kieltä eli turkkia kreikkalaisin kirjaimin.


Anoppi oli käynyt synnyinkylässään viimeeksi 15 vuotta sitten. Ei vain tullut lähdettyä mutta nyt mentiin sillä halusin nähdä kylän, jonka rakennuksia on viime vuosina restauroitu ja muutettu kahviloiksi, ravintoloiksi ja kaupoiksi. Bussin kaartaessa kylään anoppi tunnisti tutut kukkulat, kalliohaudat ja laitamien vanhoja asumuksia. Kahvilat, kaupat ja muodonmuutoksen nähnyt ydin oli aivan uutta. Anoppi pyyhki silmäkulmiaan, löytyisiköhän kylästä vielä tuttuja perheitä? Itse katselin vaikuttuneena bussin päätepysäkin ympäristöä. Ympärillä kohtasi taas niin monia asia, mennyt ja nykyisyys, kulttuurit ja uskonnot. Turkin vavisuttavin tekijä, monien asioiden ääripäät yhdessä silmänräpäyksessä.


Sillessä on Pyhän Helenan kirkko ja kaunis puumoskeija, rinteessä vanha ottomaanien aikainen hautausmaa. Konyan kaupungin bussi ja autot tuovat kylään konyalaisia nauttimaan kylän läpi virtaavan joen äärelle aamiaista, illallista, teetä ja kahvia. Pienissä putiikeissa kaupataan koruja ja alueella tehtyjä saviruukkuja, jonkun verran myös turistikamaa mutta hinnat ovat murto-osan kun vertaa moniin muihin paikkoihin ja tuotteet laadukkaita. On terassikahviloita ja pieniä sympaattisia kujia.


Kirkko on bayramin eli sokerijuhlan takia kiinni, joten kolkuttelemme lukittuja ovia, kulman takaa pelmahtaa kuvattavana oleva hääpari. Jatkamme joen vartta alas kun anoppi huomaa tien vieressä kasan isoja saviruukkuja. Setäni oli saviruukkujen kuuluisimpia valmistajia, touhottaa anoppi ja on jo menossa kauppaan jonka edessä on niitä lisää. Anoppi esittelee itsensä ja antaa lyhyen selonteon suvustaan. Anopin sedän poika tunnetaan, on vain sattunut menemään Manisaan juhlapäiviksi. Anoppi saa kaupasta lahjaksi testin eli savipotin, jossa haudutetaan liharuokaa uunissa. Joen toisella puolella kanat kaakattavat pihalla ja toisella puolella joku ajaa liian lujaa kapeaa katua hienolla jeepillä. Kahviloissa tilataan jääkahvia, viereisen ränsistyneen talon edustalla istuu mies teekuppia kilistellen. Hämmentelee niin, ettei tiedä ollako tyytyväinen vai kyllästynyt kun vuosisatoja omissa oloissaan ollut kylä kiinnostaa nyt muitakin.


Anoppia ei moskeija kiinnosta eikä kallioluolille lähde kipuamaan kälykään. Suunnistamme siis tytön kanssa moskeijan kautta polkua ylös, ihan ylös asti ei neidin kanssa pääse ja aurinko porottaa jo polttavasti. Sillä aikaa anoppi on löytänyt jo muutaman muun sukulaisen ja kipuamme kahviloiden ja restauroitujen talojen taakse katselemaan missä kohdin anoppi on mahdollisesti lapsena asunut. Anopin aikana kylässä ei asunut enää kreikkalaisia, sillä vuonna 1923 solmitussa Lausannen sopimuksessa sovitiin väestönvaihdosta maiden välillä ja niin Sillessä asuvat kreikkalaiset joutuivat lähtemään.

 Anoppi haluaa sac börekiä, joka on Konyan alueella tyypillistä börekiä. Erittäin ohutkuorista täytettyä piirakkaa. Jäätelöt voidaan nauttia tässä kahvilassa mutta jo tuoksu kertoo ettei täältä mitään kunnon ruokaa saa, nyrpistelee anoppi. Sivuutamme siis joen varren kahvilat ja nousemme rinteeseen, jonka kujilla elämä tuntuu jatkuvan kuten ennenkin. Anoppi huokaa, no nyt tuntuu kuin olisimme vanhassa Sillessä. Nautimme börekin pienen pöydän ja kiikkerien tuolien ääressä, omistajan kasatessa varjoja meille suojaksi. Lajitelma peruna- ja juustobörekiä on taivaallista, niitä valmistaa Fatma rouva kuumalla sac-pannulla paistellen. Tarinointi omistajapariskunnan kanssa avaa taas uusia väyliä anopin sukulaisiin alueella.

Viereisessä rakennuksessa sijaitsee anopin kaukaisen sukulaisen paja, jossa edelleen valmistetaan saviruukkuja, tosin nykyisin kuulemma enemmin kukkaruukuiksi ja harvemmin hyötykäyttöön. Tämäkin sukulainen on sokerijuhlan vuoksi länsirannikolla sukuloimassa. Kuulemme uusia juoruja ja hurjia tarinoita. Avioeroja, karanneita vaimoja, suuria tunteita ja hurjia kohtaloita. Omistaja pariskunta haluaa ehdottomasti näyttää meille kotiovensa, jos joskus tarvitsemme apua niin ovenkolkutus riittää. Hyvästelemme Mehmetin ja Fatman, vatsa täynnä ruokaa ja monta tarinaa rikkaampana.


Kotimatkalla anoppi puristaa kättäni. Jos sinua ei olisi, tuskin muille olisi tullut edes mieleen viedä minua Silleen. Anoppi aikoo tulla takaisin jo ensi viikolla. On jo katsastanut paikan joka näyttää kelvolliselta aamupalalla. Ei se nyt yhtä hyvä ole kuin kotona mutta tunnelma ja ilmapiiri voittaa sen, latelee anoppi. Alkuun laitetut selvittelyt suvun jutuista ovat saaneet anopin innostumaan. Seuraavana aamuna löydän anopin keittiön pöydän äärestä edessä kasa papereita. Suvun tila on siellä jossain Sille kukkulalla mutta sen kohtalo ja omistussuhteet ovatkin jo toinen juttu, tämä pitänee anopin kiireisenä hetken. Silleen aion palata minäkin.


Blogissa on vierailtu aiemmin miehen lapsuuden maisemissa: http://ulkosuomalainenaiti.blogspot.fi/2015/01/aikamatka-miehen-lapsuuteen.html









perjantai 1. heinäkuuta 2016

Itselle todistelua

Olin eilen juustotiskillä arpomassa kumman kylän tulum-juustoa valitsen, Bergamaa vai Manyasta. Juustokeskustelun lomassa juttelin tytölle välillä suomeksi. Uppoutumiseni juustoihin keskeytti myyjä. Saanko udella kotimaatanne. Suomi. Juustotiskin myyjät vilkaisivat toisiaan. Saadaanko kysyä että miksi olette täällä kun moni toivoisi varmasti saaneensa syntyä siellä. Ennenkuin ehdin vastata, naurahti toinen että rakkaus ei katso maata ja asuinpaikkaa. Siirryin kohti lihatiskiä mutta pieni pistos sisällä nosti ärsytystä. Miksi?


Suomalaisena Turkissa on helppo olla, ihan samoin eivät kaikki suhtaudu muihin ulkomaalaisiin. Iso venäläisnaisten populaatio ärsyttää toisia ja toiset taas ovat kyllästyneet kriisialueilta tulleiden sankkoihin joukkoihin. En koskaan ota ulkomaalaisuuttani puheenaiheeksi tuntemattomien kanssa mutta aika usein siitä kiinnostutaan. Kerron mielelläni miten tulin maahan työn takia ja että rahan ansaitseminen yhteiseen pottiin kuuluu arvoihini. Arvatkaa kiinnostaako turkkilaisia? Ei pätkän vertaa. Enemmin kiinnostaa miehen kotikaupunki, koulutus ja se työpaikka. Niita tai hullu rakkaus, joka saa tekemään älyttömiä asioita kuten muuttamaan Turkkiin.


Mitä sun miehesi tekee työkseen? Meinaan pimahtaa joka kerta kuullessani kysymyksen. Jos olen oikein inhottavalla tuulella kysyn vastakysymykseksi että entäpä sinä, mitä itse teet? Kyseisestä asiasta saimme kuluneella kurssillani aikaiseksi väittelyn. Osan mielestä kysymys kuului niin olennaisesti turkkilaiseen kulttuuriin ja toisten mielestä taas koko tapa ärsytti. Mitä kotiäiti sitten on ellei kirjanpitäjän, sähkömiehen, everstin, siivoojan, pankinjohtajan tai tarjoilijan puoliso? No kotiäiti, eikö siitä voi olla ylpeä jos sen on valinnut? Väittely ei päättynyt mihinkään kun sen ihmettelyyn miten erilaisista näkökulmista ihmiset maailmaansa peilaavat.

Toukokuussa eräänä kurssipäivänä luokkahuoneen ovea kolisteli valtavaa pakettia tuova mies. Väärä huone, neuvoi opettaja, se naimisiin mennyt on seuraavassa kerroksessa. Siis kuka? Eräs opettaja meni kuukausi sitten naimisiin ja nyt nuori rouva tilaa netistä kaikkea mahdollista miehen piikkiin, huokaili opettaja. Miten teillä on hankinnat jaettu, jos saan udella kysyi opettaja minulta? Se maksaa, jolla on on rahaa ja jos molemmilla on niin puoliksi. Niin eurooppalaista, meillähän maksaa useimmiten mies. Silloinkin kun ei ole rahaa. Lausahdus taisi sisältää arvostusta ja sääliä samassa paketissa.

Meille ulkosuomalaisille oman paikan todistelu on varmasti tuttua. On tarve kertoa ettei tänne olla tultu löysimään. Miehen palkan varassa eläminen on tavallinen järjestely turkkilaisittain koska järjestelmä ja kulttuuri on erilainen. Avioliitto on yritys, jossa pyritään parhaaseen mahdolliseen tulokseen. Jonkun on hoidettava kotia, taloutta, lasten koulua ja ikääntyneitä vanhuksia. Turkissa valtio ei tee kaikkia niitä asioita kuin Suomessa. Suomaisittain kuvio ei kuitenkaan tunnu omalta. On liian monta muttaa, joista suurin on se, että toisen tulojen varassa eläminen tuntuu vaikealta ja riskiltä. Oman palkan tipahtaminen tilille on iloista kilinää korvissa. Tienaan, olen olemassa!



Ennen tytön syntymää pudistelin päätäni työkaverille, joka sanoi peilaavansa itseään työn kautta. Suomalainen, tietenkin. Viimeisen reilun viiden vuoden aikana olen käynyt läpi opettavaisen vuoristoradan kotiäitiydestä, työmaailmasta ja siitä kuka olen ilman töitä ja tehden töitä. Olen tavannut naisia, joille kävi taloudellisesti ihan hyvin avioeron jälkeen ja naisia, jotka joutuivat kurjaan tilanteeseen. En pudistele yhtään enää päätäni työkaverini ajatuksille sillä töitä on tehtävä ja rahaa tienattava. Turkin kuvioissa se ei ole helppoa mutta aina jotain keksitään. Olin kahvilla paikallisen ystäväni kanssa, joka esitteli ketjumarkkinointituotteitaan. Kamalan hintaisia, tokaisin. Kuka kotiäiti näitä ostaa? Sellainen, jonka mies on varakas. Ei ole varaa tuhlata rahojamme turhaan, humpuukkia mölisin. Sä olet sen arvoinen, miehesi kuuluu maksaa sellaisista, valisti ystäväni vakavana. Pyörittelin silmiäni. Jos jossain niin tässä me monesti eroamme toisistamme, minä ja mun paikalliset tuttavat.