perjantai 28. lokakuuta 2016

25 metropysäkkiä

Aamulenkillä Alexin kanssa tapaan toisen koiranulkoiluttajan. Koirat riehuvat ja juoksevat joten eläintenystävillä on hetki aikaa pulista. Päivittelen pullollaan olevia roskiksia ja rouva päivittelee ihmisten käytöstä. Puiston juoksupolulla reippaasti kävelevä nainen palttoossa ja huivissa vilkaisee rouvaa vihaisesti, rouva yhtä pahasti takaisin. Tuo itsensä pussittanut nainen uhkaili koiraani! Suuttui kun annoin koiran juosta rinnalla vapaana, sen karvat kuulemma osuvat häneen ja se ei sovi uskovaiselle. En kestä näitä jämähtäneitä ihmisiä, pelkäisi murhamiehiä eikä pientä koiraa, puhisee koiranulkoiluttaja. Nainen palttoossa ja huivissa lähenee jo toisella kierroksella.


Istun ystäväni ja lapsiemme kanssa kantaravintolassamme. Meno on vilkasta kuten aina kun tapaamme, yritämme vaihtaa kuulumisia samalla kun samanikäiset ja samannimiset tyttäremme juoksevat eestaas pöytien välissä ja kiusaavat tarjoilijaa. Ystäväni vajaan vuoden ikäinen ilopilleri hakkaa lusikkaa syöttötuoliin ja kiljuu. Viereisessä pöydässä istuva huivipänen mummeli hymyilee ymmärtäväisesti ja huikkaa kasvattaneensa 4 poikaa, se oli villiä menoa se! Se haluaa maitoa, sanoo mummeli. Pikkumies kiljuu jo vaativasti, joten ystäväni nappaa pojan syliin ja alkaa imettää. Maassa, jossa tietyillä asuinalueilla on mietittävä hameen pituutta, voi imettää melko vapautuneesti muiden jatkaessa ruokailua naapuripöydissä. Imetyksen lomassa naapuripöydän mummeli tiedustelee maidon riittämisestä ja imetystiheydestä.


Haen tytön valtionkoulultaan 12.30 ja suuntaamme yksityisen harrastuskerhon Halloween-juhliin. Valtionkoululle lapsiaan hakevat vanhemmat saapuvat verkkareissa ja villatakissa. Joku kysyy omenien kilohintaa, sillä seuraavana päivänä on hänen vuoro tuoda lapsille välipalalle hedelmät. Vartin päästä yksityisellä tarhalla omistaja juoksee hikihatussa yrittäen täyttää vaativien vanhempien toiveita. Vanhemmat ovat pukeutuneet juhliin teeman mukaisesti mutta unohtamatta merkkivaatteita ja laukkuja, lasten halloweenvaatteet ovat maksaneet taatusti yhtä paljon kuin tytön monen tarhakaverin koko syksyn vaatevarasto. Juhlissa puhutaan Amerikan kulttuuriseuran järjestämistä juhlista, ulkomailta tilatusta tuhottoman kalliista kakkumuotista ja vertaillaan harrastustarjontaa.
 

Perjantaina kotiin raahustaessa huomaan kaapeista puuttuvan yhtä ja toista. Suuntaan ensin Bim-markettiin, jossa naisia on kerääntynyt laarin ympärille, jotain halpaa? Liityn joukkoon. Tarjolla on karkkipusseja alessa, yksi rouvista heittää pussit kaaressa takaisin laariin ja kuuluttaa kovaan ääneen nähneensä videon, jossa juuri kyseisen näköisiin karkkeihin käytettiin sianihraa. Sianihraa! Pussit tipahtavat laariin eikä kukaan laita pussia ainakaan sillä hetkellä koriin. Ostan suolakurkkuja, koirankakkapusseja, maitoa, kahvia, voita ja jogurttia. Poikkean hieman kalliimmassa Migroksessa ostamassa viikonlopun punaviinin. Ulkomaisia tuotteita myyvän kalliin hyllyn kohdalla on perjantainen kuhina, amerikkalaiset keksit, orgaaniset nuo ja ne sekä tuontikahvit ja -viinit siirtyvät kärryihin. Ylihinnoiteltua tuontijuustoa ja varmasti lasti sianihramakeisia.

Hyppään metroon Eşbasin asemalta, josta matkaa omalle pysäkille on noin 45 minuuttia. Metro kulkee ohi vaihtelevien maisemien, ensin teollisuusalueen ja myöhemmin luvattomasti kyhättyjen hökkeleiden ja sortumassa olevien kivitalojen ohi. Pysäkillä metroon pölähtää uusia tuoksuja ja uusia ihmisiä. Miehiä, joiden puku on mallia viime vuosikymmen ja naisia kukallisissa pöksyissä. Mustalaisia kaupittelemassa ruusuja ja ennustuksia. Eräs mustalaisnaisista syventyy tutkimaan sliipatun bisnesmiehen kädenviivoja, mies kuuntelee rouvan ennustusta keskittyneesti Alşançakin pysäkille asti, jossa hän juoksuu metrosta ulos iphone korvallaan. Metroon pelmahtaa nuoria, vanhoja, tyylikkäitä, aktivistinuoria, tuoksuu partavesi ja hajuvesi ja jokainen näprää puhelinta. 25 pysäkin välille mahtuu monta turkkilaista maailmaa. Monta maailmaa, joiden erot ovat turkkilaiselle arkea mutta ulkosuomalaiselle aina yhtä hämmentäviä.


maanantai 24. lokakuuta 2016

Naapurisopu kannattaa

Kesän aikana talomme on hiljainen, puolet asukkaista viettää kuumimmat kuukaudet mökeillään pienissä kylissä, lomakaupungeissa, meren äärellä. Lokakuun alussa alkaa paluumuutto kaupunkiin, partseja puunataan ja talomme elämä vilkastuu. Harvennetaan kesän aikana villiintyneitä pusikoita ja kannetaan talon kulmalle kasaantuneet rojut romunkerääjälle. Nyt on meneillään aşure-kuukausi, jonka aikana naapurustossa moni valmistaa kyseistä jälkiruokaa ja tuo sitä kipollisen naapureillekin. Kippoja herkkua on virrannut ovelle viime viikon ajan, joka ilta tuskailen tyhjien palautettavien lautasten kanssa, joille en ole ehtinyt vieläkään leipomaan mitään vastavuoroisesti.


Aynie rouva on palannut Antalyan seudulta toiseen kerrokseen ja olen ehtinyt kantaa huonokuuloisen rouvan ostokset kotiin jo pariin otteeseen, ikäviä uutisiakin on saatu sillä kolmannen kerroksen vanha rouva menehtyi viime viikolla. Tuntui surulliselta seurata muuttokuormaa, jonne lastattiin melkein 40 vuotta talossa asuneen nopeasti peräjälkeen kuolleen pariskunnan omaisuus. Päiviimme on onneksi mahtunut myös hyviä uutisia, joista yksi edustaa parhaimmillaan turkkilaisia suhteita ja naapurisopua.



Muutama viikko sitten hipsin iltamyöhään Alexin kanssa pihalla kun toisen kerroksen naapurin parvekkeelta huikattiin illantoivotukset. Jäin rupattelemaan naapurin kanssa, jonka sukulaispoika ilmoittautui innokkaaksi vieraiden kielien faniksi. Puhuimme suomen kielestä ja töistä. Kerron etsiväni lisätöitä opetuksen parissa ja harmittelin vähäistä osa-aikatyö tarjontaa. Viikko siitä, naapurin sisko tarjosi töitä. Edellisenä päivänä ystäväni oli ennustanut kahvikupista minulle onnea tuovan norsun. Todistukset ja sertifikaatit ovat toisinaan kakkososassa työpaikkojen jaossa jos hakijoiden joukossa on naapuri. Kahvikupistakin voi toisaalta nähdä mitä haluaa.


Uuteen osa-aikaiseen työhön tutustuminen poiki nopeasti muitakin kontakteja ja tarjouksia. Yksikään paikoista ei löytynyt työpaikkailmoitusten joukosta. Olen tavannut viikon aikana useita opettajia ja tarhan johtajia, joilla jokaisella on linkki toiseen kohteeseen. Puhelinsoitto ja töitä olisi taas tarjolla. Niin hullunkuriselta kuin sen kuulostaakin, niin kokopäivätöille jouduin sanomaan ei mutta muutamia tunteja sinne ja toisia tänne teen mielelläni.


Kokopäivätyöt tarkoittavat Turkissa usein työmatkoineen ja ylitöineen ympäripyöreää päivää. Hyvästi rantalenkit, lapsen ja puolison kanssa vietetty aika sekä kaverit, elämä on tällöin työtä ruhtinaalisella muutaman viikon vuosilomalla. Kokopäivätyöt tarkoittaisivat myös meidän kohdalla koiran-, lapsen- ja kodinhoitajaa, jonka palkkaamisen jälkeen tienestimme olisivat varmasti paljon pienemmät kuin nykyisellä työllistymisellä, joka tarkoittaa töiden tekoa useampaan paikkaan.


Onneksi anoppi kävi pari viikkoa sitten täyttämässä kaappeja, nyt on hilloja, tomaattisoseita, leivonnaisia pakkasessa, makkaraa ja kuivattua okraa sekä munakoisoa. Juustot syötiin tietenkin heti. Viimeinen viikko kuluikin vauhdikkaasti. Rukkasin ohjelmaa tulevaan työpaikkaan ja yritin selviytyä toisista töistä samalla. Tutustuin tulevan paikan vanhempiin ja lapsiin. Taisin viettää pari unetonta aamuyötä pohtien mihin olen itseni taas kerran sysännyt.


Lupasin olla sanomatta enää ikinä yhtään pahaa sanaa naapureista, niin paljon apua monista on ollut viime aikoina. Tyttö on viettänyt viime viikolla enemmin aikaa kaverinsa yläkerran mummolassa kuin kotona. Juuri kun tuntuu että aika loppuu kesken, soi ovikello ja yläkerran pappa on lapsenlapsensa kanssa hakemassa tyttöä puistoon. Silloin kun jauheliha on unohtunut pakkaseen ja energiat loppu, huhuilee Ferude-täti parvekkeeltaan syömään. Jokainen tarvitsee yhden ihana turkkilaisen naapurin, kultakimpaleen, joka auttaa. Jolla on aina kotona sokeria, jauhoja, hiivaa, sipulia ja voita. Joka on aina kotona katsoakseen hetken lasta. Joka tekee hyvää kaloripitoista ruokaa. Tarjoaa töitä ja tuo ovelle pyykkinarulta tippuneet sukat.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Isänvaisto ei kuulu turkkilaisille miehille

Olisihan se nyt pitänyt arvata ettei sellaista kuin isänvaisto ole olemassa, hihkui kaverini. Mies väitti kivenkovaan että lapsen hinkuva yskä on ihan normaalia eikä lääkäriä tarvita. Seuraavana aamuna mentiin tuhatta ja sataa sitten lääkäriin, olisi pitänyt vain luottaa siihen että äiti tuntee lapsensa parhaiten, jupisee kaverini. Kaikki muut nyökyttelevät kaverilleni ja seuraa litania moneen kertaan kuultuja fraaseja. Äidin rakkaus on ainutlaatuista, ei miehistä vaan ole samaan, niillä ei ole samanlaisia tuntosarvia lasten suhteen, isä ei voi astua äidin asemaan ja monta muuta joita kuunnellessa olen hipihiljaa. Olen aika eri mieltä mutta tässä yhteiskunnassa olen ajatuksieni kanssa isyydestä ja äitiydestä vähemmistössä.


Moni turkkilainen nainen ei ole valmis luovuttamaan äitiyden osasta palaakaan isälle, tosin eipä moni isäkään sitä itselleen hingu. Olen äiti ja olen aina oikeassa lapsen suhteen. Isän mielipiteelle ei juuri anneta arvoa kun kyseessä on lapsiin ja suoraan perheen hyvinvointiin liittyvä asia. Mies ulkoistetaan tässä vaiheessa omaan osaansa, joka hänelle kuuluu. Kun puhelin viimeeksi naisten kesken isän roolin tärkeydestä arjessa ja roolimallista tyttölapselle, koin olevani kuin puolihullu saarnaaja, joka puhuu tuntemattomalla kielellä. Mitähän se horisee, miettivät.


Suomalainen pitkä äitiysloma ja isyysloma keräävät ihastusta kun kerron siitä Turkissa. Isäni oli mukana synnytyksessäni 70-luvulla, isäni imuroi ja tekee ruokaa. Onpa upeaa mutta ei miehestä kyllä ole lasta hoitamaan, jatkaa tuttavani. Tuttavani kertoo olleensa äskettäin viikonlopun hotellilomalla miehensä ja lasten kanssa. Kuvittele, tutustuin  hotellilla toiseen äitiin ja tämä ehdotti menoa hotellin hamamiin ja drinkille. Mihin olisin laittanut lapset? Miehelle, mietin ja samaa oli ehdottanut uusi tuttava. Tuttavani meinaa tukehtua nauruunsa, tyttäreni ei suostu jäämään isänsä kanssa tuntia kauemmaksi eikä mies varmasti uskalla olla edes yksin pienemmän kanssa. Oma tyttäreni lähtisi isänsä kanssa mielellään töihin jos saisi luvan.


Olen aavistuksen järkyttynyt kuullessani tyttäreni ikäisen nukkuvan äidin vieressä ja isän useimmiten sohvalla. Kun korkeastikoulutettu nainen kertoo minulle, että naisen omistautuminen äitiydelle ja miehen uralle ovat luonnollisia valintoja. Todistettu tieteellisesti parhaimmaksi malliksi. Kun ensin ihaillaan tasa-arvoa ja heti perään vedetään matto alta haukkumalla miehiä sopimattomiksi lastenhoitajiksi. Tai olisittepa nähneet sen ilmeen kun kerroin miehen leiponeen naapuriin viedyt börekit, tuskin söivät. Kun joku kertoo että ei suostu viemään lasta tarhaan, sillä siellä työskentelee mies! Mitä se muka tietää lastenhoitamisesta? No tuskin mitään kun ei anneta edes mahdollisuutta.


Poikkeuksiakin tietysti on, yksinhuoltaja iskää, lääkärissä lapsen vieressä istujia ja koulunportin takana odottelevia mutta turkkilaisen äidin ote pysyy tiukassa eikä luopumista ole näköpiirissä. Isällä ei ole asiaa koulupihan porukoihin ja miehen lastenhoitotaitoja kehuva on petturi. Kotiäideille lapsen omiminen itselleen on osa työnkuvaa, mitä jää jäljelle jos miehelle annetaan lupa valloittaa osa äitiyttä?

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Tuntuuko heistä samalta

Vuosia sitten vietin uhrijuhlaa anoppilassa. Nyt jo edesmennyt appeni halusi teurastuttaa lampaan ja niin tapahtui. Katselin anoppilan parvekkeelta appea ja miestä, jotka saapuivat kotiin pusseissa paloiteltu lammas. Anoppi muiden avustuksellaerotteli palat keittiön lattialla patalihoiksi, jauhettavaksi ja makkaroihin meneväksi. Tuoreesta lihasta haudutettu pata oli muiden herkkua ja juttu pöydässä risteili vanhoihin samaisen juhlan muistoihin. Nieleskelin muutaman lihapalan ja poistuin taka-alalle. Onneksi kukaan ei huomannut.

Ensimmäinen ystäväni Izmirissä oli ukrainalainen ja muutama kaupungissa pitkään asunut suomalainen. Meitä yhdisti alusta asti ulkomaalaisuus, olemme kuin triangelissa jonka yhdistävänä osana on Turkki. Kun tiedän ettei kukaan muu ymmärrä, soitan ulkosuomalaiselle tai ukrainalaiselle ystävälleni. Heidän kanssa on lupa murjaista, oksentaa sisällä vellonut ärsytys joka kasaantuu liiasta annoksesta siitä, mikä on liian vierasta. Yhdessä meillä on ikävä jotain, ukrainalaisella possun rasvaa ja minulla suolattua voita. Järviä, joita turkkilaiset puolisot pelkäävät, ukrainalaisella auringonkukkapeltoja ja minulla metsiä.



Suomen lomalla syön Porvoon torilla hyvää thairuokaa ja mietin onko heillä ikävä thaimaalaisia asioita, hedelmiä, kosteaa kuumuutta ja arkipäivän estetiikkaa. Tuntuukohan heistä joskus samalta että tekisi mieli sanoa jotain mutta valitseekin olla hiljaa. Poistuu takavasemmalle juhannusjuhlilla tai joulupöydässä. Menee omaan nurkkaan ja laittaa youtubista thaipopin soimaan. Samoilla aalloilla ollaan, tunnemöykky nousee mahasta kurkkuun. Seison liikennevaloissa vihreää odottaen vaikka yhtään autoa ei näy ja pilkon tomaatit kuorineen aamiaiselle. Mies syö tomaatit kiltisti hiljaa ja vaistoaa että nyt on mittari täynnä oliiviöljyruokia ja autojen tööttäilyä.


Monta vuotta ulkosuomalaisena sitä on aina aavistuksen väärinpäin, nauraa kun ei pitäisi ja sanoo jotain käsittämätöntä. Siinä vaiheessa kun oppii olemaan oikeinpäin, tekeekin mieli olla usein väärinpäin. Kadehtien seuraan tyttöäni joka lähtee kesälomalle kotoaan toiseen kotiin, vitsailee viisivuotiaana turkkilaiselle passivirkailijalle ja juoksee autosta suoraan Kati-tädin pihalle kuin kotiinsa. Turkissa lapseni tykkää pääkallokeitosta ja Suomessa oltermannista. Itse kieltäydyn edelleen uhrijuhlaan osallistumisesta eikä mies riisu uimahousujaan suomalaisessa rantasaunassa. Tytölle molemmat sopii omissa tilanteissa.



Kesällä anopin luona vieraillessa istuimme muutamana iltana yömyöhään parvekkeella. Kortteliin oli avattu uusi syyrialaisten pitämä sekatavaramarketti. Ilta toisensa jälkeen se täyttyi muista maanmiehistä, puhuttiin arabiaa ja ostettiin arabian kielellä varustettuja tuttuja tuotteita. Päivisin hiljaa ja katujen reunoilla kulkevat syyrialaiset nauroivat, musiikki raikui. Anopin kanssa istuimme ja mietimme mitähän he ikävöivät oman kodin ja tuhotun elämän lisäksi. Tuttua kieltä, ruokaa, erilaista auringonlaskua vai jotain muuta? Oliko se kaupasta kuuluva musiikki jotain tunteita nostattavaa kuten suomalaiselle isoisän olkihattu tai sylvian joululaulu. Aamulla kauppa oli hiljainen ja yön äänet kadonneet.


Tuntuukohan muista ulkomaille eri syistä lähteneistä joskus samalta kuin minusta tuntui uhrijuhlan lihapottipadan äärellä? Tai sinä yhtenä uhrijuhlan iltana kun olin juuri muuttanut Bodrumin palmujen alta Ankaran syksyyn. Punkkasimme miehen kanssa monta kuukautta ystävän luona ja kokosimme uutta elämää kokoon. Uhrijuhlan toisena iltana soi ovikello. Naapuri toi meille hymyssä suin lautasellisen tuoretta vuohenlihaa, muutama veripisara tipahti käytävään kun kiittelimme kauniista eleestä. Painoimme oven kiinni ja tuijottelimme toisiamme ystävän kanssa. Laitoimme lihatarjottimen pakkaseen ja päätimme antaa miehen tehdä lihalle mitä haluaa kotiin palattuaan. Laitoimme youtubista Tarkanin soimaan, korkkasimme punaviinin ja sukelsimme yhteisiin muistoihin. Ympärillä Ankara juhli omiaan, me taas omiamme.

torstai 6. lokakuuta 2016

Puhu oikein

Olimme pari viikkoa sitten tytön kaverin synttäreillä. Pippalot pidettiin ostoskeskuksen hoplop-tyylisessä leikkipaikassa, jonka vieressä olevassa kahvilassa tarjottiin pikkupurtavaa ja teetä sekä kakkua. Sunnuntaina samaisessa paikassa oli meidän porukan lisäksi useammatkin lasten kutsut. Kesken kakunleikkaamisen viereisen ryhmän varsin kiukkuinen nuori vieras sai hillittömän raivokohtauksen ja repi sen myötä ystäväperheemme asettelemat koristeet, ilmapallot ja kahvilan kukkaistutukset palasiksi. Seurasimme tilannetta ihmeissämme, tytön äidin seuratessa tilannetta vierestä hievahtamattakaan. Ystäväni syöksyi paikalle huutaen eikö tytön äiti aio tehdä mitään, vie lapsesi pois, te pilaatte meidän juhlat! Tee jotain! Tästä saatiin aikaan väittely, joka saatiin poikki vasta ystäväni miehen väliintulolla. Raivostunut nuori juhlija kannettiin tilanteesta pois ja saatiin varmasti lopulta rauhoitettua. Juhlamme saivat jatkua ja kävimme mielenkiintoisen keskustelun miten eri tilanteissa puhutellaan ihmisiä.


Turkissa keskustellaan eri tasoilla erilaisten ihmisten kanssa, puhun omalle anopilleni toisin kuin hyvälle samanikäiselle turkkilaiselle ystävättärelleni. Koulutustaso näkyy usein puheessa, samoin asuinalue sekä ikä. Uskonnollisia fraaseja viljellään sekulaarisissa piireissä mutta enemmin uskonnollisten keskuudessa. Luulin aikoinani että pärjään turkkilaisessa virastobyrokratiassa, kassajonoissa ja uusien suhteiden luomisessa hyvällä turkin kielen taidollani. Sen taidettuani huomasin, että yhtä tärkeää on oppia miten erilaisia ihmisiä puhutellaan ja kuinka tilanteet saadaan ratkeamaan.


Ruusuni, ihana kuulla äänesi, visertää tuttavani puhelimeen. Makeiseni, mitä kauniille perheellesi kuuluu? Kuuluuko vanhemmillesi hyvää, entä miehesi perheelle, kuinka pähkinän koulu kulkee?Kaunis ystäväni, milloin tavataan?  Muutamaan lauseeseen kaverini saa mahtumaan kiitettävän määrän hellyttelysanoja. Turkissa ei ketään varmasti ihmetytä, että suurin osa hellyttelysanoista on ruokasanastoa kuten makeiseni, pähkinäni, sokerini, täytekakkuni, omenaposkeni ja niin edelleen. Olen edelleen huono viljelemään ruokasanaston kauneimpia kun soittelen turkkilaisille tuttavilleni mutta en voi sanoa etteikö tästä hellyydentulvasta puhelinkeskusteluissa tulisi hyvä mieli. Nykyisin kuitenkin yritän ja mietin jo valmiiksi hyviä sanoja. Kuka nyt ei haluaisi aloittaa aamuansa kuulemalla olevansa ihanan sokerinen omenaposki?


Tiukoissa tilanteissa ollaankin sitten vaikean äärellä. Suuttuessani ensireaktio on sanoa jotain ilkeää, opitulla kielellä suuttuessa joutuu kokoamaan itsensä nopeasti sillä suomalaisittain välittyvä suuttumus täytyy pukea turkkilaiseksi. Jos ollaan tilanteessa, jossa vastapuoli pyrkii käyttämään ulkomaalaisuutta hyväkseen, ollaan pinteessä. Heti alkuun on näytettävä että hallitsee tilanteen turkiksi niin kielellisesti kuin myös tilannetajun puitteissa. Kuinka tälle henkilölle laitetaan pippurit suuhun?


Turkkilaiset on helpompi voittaa puolelleen tunteisiin vetoamalla kuin tiukkoja faktoja latelemalla. Pienet itkut ja surullinen tarina miten koko päivä on mennyt pieleen, saattaa ratkaista toivottoman tilanteen, hae esimiehesi paikalle huutaminen aika harvoin. Huutamisessa on sekin huono puoli, että taakseen ei yleensä saa ketään vaikka olisi kuinka oikeassa. Virkalijan parahdus millainen ihminen te oikein olette! saa kaikki ympärillä mulkoilemaan huutajaa vihaisesti, ettäs kehtaa, moukka kiusaa pienellä palkalla raatavaa virkailijaa! Pitää olla napakka mutta puhua kauniin makeasti.


Synttärikemujen raivoava pikkutyttö tilanne olisi pitänyt ratkaista alunperin toisin, kuten sen ratkaisi ulkomaalaisen ystäväni turkkilainen mies, eli turkkilaisittain. Tilanne oli luisui naisten väliseksi sanalliseksi mittelöksi. Sen ystäväni mies sai poikki sokerisella tätiseni, oletteko te tämän lapsen äiti? aloituksella. Pitkään ulkomailla asunut isä kertoi itsekin joutuneensa opettelemaan turkkilaisen maailman selviytymistavat palatessaan uudelleen ja antoi tukaliin sanasotiin hyvän neuvon: tunnista vihollisesi. Mieti tarkkaan kutsutko häntä nuorukaiseksi, tätiseksi, työntekijäksi tai ehkä arvostetulla statuksella, jolta voisi odottaa hyvää käytöstä. Tätiseni oli piikki 9-vuotiaan tytön äidille, jonka koko sisäinen valo sammui kun keski-ikäinen mies kutsui häntä tädiksi, ei siskoksi. Taistelutahto on nujerruttu. Sanallisia mittelöitä ei tarvita, tyttö viedään pois ja tilanne on ohi.


Ihan ketä tahansa ei kannata kutsua pikkuleiväkseen tai täytekakukseen, virallisissa tilanteissa ollaan virallisia. Tytön opettaja ja koulun johtaja ovat opettajani ja johtajamme, etunimillä puhuttelukin on harvinaista. Sen sijaan opettaja voi kutsua minua vaikka sokerikseen kuten tänään. Sokerini, tyttäresi valitteli tänään kipeää vatsaa. Olen yrittänyt ensimmäisillä tytön kouluviikoilla muistella lasten vanhempien nimiä, samoin lasten. Tutustuminen toiseen äitiin aloitetaan yleensä toteamuksella, tehän olette Cemren äiti. On noloa olla muistamatta kenen äidin kanssa puhuu, Emre, Ege vai Duru?

Puolisoiden välillä harvemmin puhutaan etunimillä. Maailmani, rakkaani, ainokaiseni ovat huomattavasti normaalimpia nimityksiä. Kutsun miestäni etunimeltä vain silloin kun kihisen raivosta. Tärisin eilen marketissa hysteerisenä naurusta kun talouspaperihyllyllä poukkoillut liikemies huuteli kassalle ehtineelle vaimolleen Ainokaiseni, ostanko 16 vai 8 rullaa vessapaperia, kun vaimo ei kuullut, toisti mies kysymyksen nyt etuliitteellä Makeani. Mietin samaa tapausta suomen kielellä ja koko tilanne nauratti. Turkiksi se ei naurattanut ketään. Ei vieressä papereita mittailevaa rouvaa eikä kaupan kassaa.

lauantai 1. lokakuuta 2016

Lapseni on puoliksi erilainen

Kun tyttö oli ihan pieni, murehdin toisinaan tuijotettaisiinko häntä tulevaisuudessa puistoissa, tarhassa ja kaduilla. Näyttäisikö hän joidenkin silmiin ulkomaalaiselta ja oudolta. Vähän kuten minä, jonka ostoskärryä saatettiin tuijottaa ja puhuessani suomea puhelimeen, hiljeni puoli dolmusbussia. Sitten muutimme Ankarasta Izmiriin ja ulkomaalaisuusuuden ihmeellinen verho katosi. Tytön kasvaessa olen saanut taas muistutuksia siitä, että tyttö on tosiaan puoliksi erilainen kuin kaverinsa.


Izmir palautuu takaisin arkisiin uomiinsa, niin myös me izmiriläiset. Kuluneet arkiviikot ovat olleet täynnä tapaamisia ystävien kanssa kesän lomailujen jälkeen. Kesän tauon jälkeen ollaan taas vastakkain sen kanssa, että tyttö toimii joissakin tilanteissa toisin kuin paikalliset kaverinsa. Leikkipuistossa tyttö kuuluu niihin harvoihin, jotka silittävät leikkitelineisiin eksynyttä kissaa, joka ei kysy äidiltä lupaa ihan kaikkeen eikä odotan tämän pyyhkivän käsiä kosteuspyyhkeellä tasaiseen tahtiin.



Turkkilaiset kasvattavat lapsiaan vaaralliseen maailmaan. Lapset tulevat tietoiseksi tästä usein jo pieninä, mikrobien lisäksi on kirvesmurhaajia, raiskaajia, kidnappaajia ja monia muita vihollisia. Jos jää auton alle, päätyy elottomaksi kasaksi. Varo kaikki vieraita ja tuntemattomia, viime viikolla kolme lasta katosi pihalta eikä heitä löytynyt koskaan. Tyttöni ei pelkää koiria, kissankarvoja, naapurin parrakasta miestä, omaa Erhan lääkäriä eikä pölyistä lattiaa. Monia muita lapsia sen sijaan on peloteltu hampaitaan louskuttavilla koirilla, bakteereja levittävillä kissoilla, pelottavilla namusedillä, lääkäreillä ellei syö ja kurassa muhivilla bakteereilla. 


Sun tyttäresi on niin vilkas ja avoin, hymyilee tuttava. Minun tyttäreni on kasvatettu hieman toisin, nyökyttelee toinen äiti. En osaa sanoa onko jälkimmäinen kommentti tarkoitettu neuvoksi vai toteamukseksi. Turkkilainen yhteisöllisyys pitää sisällään yksikön nimeltä oma perhe, jonka sisällä tapahtuvat asiat eivät kuulu ulkopuolisille. Se opetetaan lapsille usein varhaisessa vaiheessa. Jos lapselta kysytään jotain mikä liippaa läheltä perheen ydintä, luo lapsi katseen äitiin. Vastaanko vai enkö?



Viime keväänä tyttö kävi iltapäivät oman tarhan jälkeen vielä iltapäiväkerhoa. Kapuaminen 4. kerrokseen hissin ollessa rikki uuvutti kun kesähelteet hiipivät kaupunkiin. Emme jaksaneet tutun äidin kanssa vaihtaa tarhatossuja alhaalla kenkiin ja taas samaa ruljanssia iltapäiväkerhon ovella. Niinpä hilpaisimme tossuissa ylös asti. Eräänä päivänä iltapäiväkerhon täti odotti meitä kulmat kurtussa. Tyttöni oli kertonut ettemme vaihda tossuja omalta tarhalta lähtiessä! Lähtiessämme kaverini supatti että tyttärelle on kerrottava, ettei kenellekään kerrota mitään. Vai kysytäänkö saako kertoa totuuden vai pitääkö keksiä valkoinen valhe? Kevään kehitysraportissa opettaja oli kirjoittanut tytöllä olevan erikoisen vahva oikeudenmukaisuuden taju ja ymmärrys poistua vaarallisiksi yltyvistä tilanteista.


Viisi vuotta täyttäneellä esikoululaisella on menossa prinsessa-vaihe kuten monella muullakin kaverilla. Prinsessatouhu ei kuitenkaan tarkoita prinsessalle ominaista hienostelua ja harkittua käytöstä. Osalle tytöistä on alettu selvästi opettaa sukupuoliroolille ominaisia käytöstapoja, ei saa juosta, hikoilla, huutaa ja riehua. Koska tytöt eivät tee niin. Tietynlaiset huudahdukset eivät myöskään kuulu tytöille, valisti tuttu äiti. Samaisen äidin tytär ei laske äitiä silmistään enkä aina tiedä ovatko paikalliset äidit asiasta ylpeitä vai rasittuneita. Millaisiin pohdintoihin tyttö tulevaisuudessa joutuukaan kun osa lapsista kasvaa hyvin vahvoja sukupuolirooleja vaalivissa perheissä?



Tytön kasvaessa tulen tutuksi piirteiden kanssa, jotka ovat itselleni tuttuja mutta eivät ehkä muille. On vaikea erottaa mikä on tytön omaa luonnetta, kulttuurien sekoituksen tuotetta, geneettistä tai minun kulttuurin tuomaa. Kasvatuksen suhteen kuljetaan viidakossa, jossa pitäisi luovia mahdollisimman hyvin. Pitäisi löytyä oikea balanssi kovuuden ja pehmeyden, valheiden ja totuuden torvena olemisen väliltä. Hyvien tapojen ja vapauden välillä. Kuinka paljon pitäisi varoitella ettei kuitenkaan pelottelisi? Miten paljon koirankarvoja vaatteissa on liikaa että on kummallinen.

Kasvaako kotonanne puoliksi erilaisia?