Kun opettaja sauhuttelee ja poliisi ajaa miten sattuu

Viime viikolla seisoskelin puistossa koristreenien jälkeen tutun äidin ja isän kanssa. Puhelimme perusaiheista kuten, yksi vai kaksi lasta, Turkki ja Suomi kasvuympäristönä ja miten selvitä ulkomaalaisena täällä. Tuttu äiti kertoi Ruotsissa asuvan sukulaisensa kertoneen, miten hienoa on kun siellä lapset oppivat jo pienestä asti seuraamaan äitiään kuin ankanpojat emoaan, itsenäisesti mutta kuuliaisesti, liikennevaloissa lapset odottavat kuuliaisesti, eivätkä juoksentele jalkakäytävällä siksakkia. Turkissa lapsia retuutetaan kädestä tien yli liikennevalojen vierestä ja usein punaisia päin, samalla karjuen ettei juokse auton alle/lätäkköön/väärään suuntaan. Miten sä pysyt järjissäsi kasvatuksen suhteen täällä, ja opetat niitä teidän hienoja tapoja, kysyi äiti. Sopeutumalla. On aika hankalaa oppia kävelemään kiltisti äidin perässä ilman ohjaavia esimerkkejä. Ja millaisia esimerkkejä yhteiskunta täällä tarjoaakaan:


Kävelin Ankarassa joka aamu töihin erään ison yksityiskoulun ohi. Ennen koulujen alkua opettajat seisoskelivat koulun kulmalla rupattelemassa, tupakoiden! Olisi tehnyt mieli käydä joka aamu sanomassa jotain, mutta tiesin jo vastauksen. Kyllä jokaisella on oikeus savukkeeseensa, sanoo turkkilainen. Tupakoivia opettajia en ole nähnyt aikoihin, mutta monenlaisia muita huonoja esimerkkejä kylläkin. Jos Suomessa moni kokee tarvetta näyttää esimerkkiä mallillaan nuorille, niin Turkissa osa taas kuvittelee voivansa toimia miten sattuu hyödyntämällä asemaansa. Tänään kävellessämme koululta kotiin tytön ja kavereiden kanssa poliisiauto pysähtyi, ja antoi meille tietä. Vilkaisimme ystäväni kanssa toisiamme, näitkö? Ne pysähtyi!


Turkkilainen ei toimi samoin rationaalisesti kuin Suomessa toimittaisiin. Se johtuu ympäristöstä, jossa säännöt muuttuvat tilanteen mukaan. On opittava haistelemaan ja tunnustelemaan sen hetken tilannetta. Katsekontaktia autoilijaan, ennakointia ja mielialojen havainnointia. Joskus joku asia suoritetaan niin tarkasti sääntöjen mukaan, että suomalaisetkin kalpenevat rinnalla mutta seuraavalla viikolla saman asian kanssa saattavat puhaltaa jo uudet tuulet. Toimettomaksi erilaisten epäkohtien äärellä ei Turkissa kuitenkaan jäädä, ja seuraankin suurella mielenkiinnolla alueellisia facebook-ryhmiä, jossa paljastetaan milloin mitäkin, kuten korkeassa asemassa olevan henkilö parkkeeraamassa autoa liikuntaesteisten paikalle. Moniin asioihin on totuttava, mutta toisille se on huomattavasti vaikeampaa. Sellainen on esimerkiksi tuttavani Ebru.



Ebru on tyttäreni luokkakaverin äiti, joka on ottanut työkseen kasvattaa koko kulmakunnan kansan toimimaan tarkasti kirjoittamattomien sääntöjen mukaan. Ponnistuksien sivusta seuraaminen on toisinaan niin tuskallisen raastavaa, etten tiedä miten päin asettua hänen rinnalla. Eräänä päivänä koulun pihalla Ebru todisti erään isän kiipeämistä koulun aidan yli. Pallo oli karannut aidan yli, ja nuorekas isä päätti näyttää ilmeisesti poikansa kaverijoukolle, että jalka nousee edelleen. Tilanne oli kerrassaan absurdi, sillä ihan varmasti jokainen tietää aidan yli kiipeilyn kielletyksi ja vaaralliseksi. Lapsia tapahtuma kiinnosti, tietysti. Taas mennään, ajattelin kun näin Ebrun silmien tuikkivan vihaisesti. Alkoi loputon puhemaraton, jossa isä jäi altavastaajaksi ja apuun riensi miehen vaimo. Samanlaisista tilanteista toisiin Ebru kuuluu ajautuvan päivästä toiseen, hänellä kun on, omien sanojensa mukaan, todella paljon töitä tehtävänä tämän kansan suhteen.

Sääntöjen noudattamisen suhteen paikalliset ovat todellisia riiviöitä. Viime viikolla osallistuin tytön koulun retkelle. Museossa opas painotti ainakin kymmenen kertaa, ettei sisätiloissa saa valokuvata, eikä kaappeihin koskea. Lapsilla ei tietysti ollut edes minkäänlaisia aparaatteja kuvien ottamiseksi, mutta vanhemmilla oli. Kun olimme edenneet museon tokaan kerrokseen, tempaisi eräs isä minua kaulasta kiinni ja tallennuin kuvaan vihaisen näköisenä muiden muikistellessa maireasti. Hei, ei täällä saa kuvata, sähisin. Räpsistä lauloivat vanhempien kamerat niin kauan, että vartijan oli tultava torumaan. Nolottiko ketään? No ei tietenkään. Harmi, ettei Ebru ollut osallistunut kyseiselle retkelle. Päivän aikana olisi ollut monta kasvatuksellista tilannetta, vanhempien suhteen. Muutenkin koulumaailmassa eniten harmaita hiuksia tuntuvat aiheuttavan vanhemmat, eivät lapset.


Sakkopaikalle parkkeeraavaa poliisia, ja tupakkaa tupruttelevaa opettajaa ihmetellessä silmiin sattui Ylen kirjoitus empatiasta ja myötätuntoisesta vanhemmuudesta. Jos lapsi saakiin ristiriitaista viestiä säännöistä ja niiden toteutuksesta täällä, niin sosiaalisten tapojen esimerkkien suhteen täällä ollaan vahvoilla. Pieni tyttöni osaa jo nyt ilman ohjausta käytössäännöt erilaisissa tilanteissa, ja eri ikäisten ihmisten kanssa. Ne tuntuvat tallentuvan lapsen kovalevylle niin automaattisesti, etten muista koskaan joutuneeni ohjeistamaan kiitoksen, tai paikan antamisen suhteen julkisissa. Sano nyt jotain, tai kylässä ei tuijoteta telkkaria, ei ole tarvinnut hokea. Näiden taitojen arvo koetaan sen verran tärkeäksi Turkissa, että kysyessäni tytön opettajalta koulukuulumisia saan ensin arvion tämän sosiaalisista taidoista, ja vasta sen jälkeen tiedon miten sujuu matikka ja muut aineet. Kaaosta ja järjestystä, empatiaa ja käytöstapoja, nähtäväksi jää millaiset eväät siitä saa itselleen.

Millaisia esimerkkejä kohtaat arjessasi, hyviä ja huonoja?

Kommentit

  1. Ebru kuulostaa hauskalta tapaukselta. :-) Olisi kyllä pitänyt päästä näkemään se isä siellä puussa. :-D

    Jäin miettimään tuota tupakointia, että se on vähentynyt Suomessa tosi paljon. Nuoria näkee enää todella harvoin tupakka suussa. Mutta tilalle on tullut nuuska, jota käyttää ilmeisesti aika moni nuori.

    Esimerkin voima on kyllä mahtava. Minä ainakin muistan jäljitelleeni lapsena hyvinkin herkästi sellaista aikuista, jota jollakin tavalla ihailin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ebrun kanssa on joskus myös hieman stressaavaa, koska hänelle jokainen tapahtuma on uusi tilaisuus kasvattaa kansaa :D Toi nuuska tuli mulle tutuksi Love Islandia katsoessa, siellä aika moni nuuskasi ja täällä taas en ole koskaan kuullut kenenkään nuuskaavan. Esimerkit on todella tärkeitä, aikuiset ei usein ymmärrä että lapsi imee ympäriltään kaiken itseensä.

      Poista
  2. Hih, kulmapoliisi Ebru;D Täällä onneksi on laadittu lakeja tupakointeja vastaan, esim., julkisissa tiloissa ei saisi polttaa, ja jos joku polttaa bussipysäkillä, niin kyllä älähdän siitä, koska se häiritsee minua astmaatikkona paljonkin,, Ongelma on vaan siinä että vaikka lakeja on niin ei ole tarpeelsi sellaisia henkilöitä jotka valvoisivat että tuota lakia myös noudatetaan....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä on myös nykyisin aika tiukka tupakkalaki mutta ei sitä aina niin tarkasti valvota. Eniten inhoan sellaisia terasseja, joihin laitetaan muovit talvella ja sisällä poltellaan vaikka se onkin kiellettyä.

      Poista
  3. Minä tykkään tuosta turkkilaisten sosiaalisuudesta ja toiset huomioivasta käytöksestä. Vaikka siis he toisaalta viis veisaavat säännöistä, mistä ehkä voi seurata ongelmia toisille. Suomessa on liian yksinäistä, tylyä ja kateellista. Se on rasittavaa. Ne ovat siis niitä huonoja esimerkkejä minun arjessani. Lisäksi on tämä meidän älytön työnteonvouhotus, ja toisinaan tuntuu, että kaikki työtätekevät ovat meillä työnarkomaaneja - paitsi minä :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kommentti Eeva! Minä tykkään myös paikallisten sosiaalisuudesta ja tosiaan muut otetaan aina huomioon. Joskus on kyllä rasittavaa, kun kaikki säännöt ovat paikallisten mukaan sovellettavissa mutta yksinäistä Turkissa ei yleensä ole. Suomessa työ on niin iso identiteetti ja osa ihmistä, ellet tee töitä olet hylkiö, josta ei ole hyötyä. Turkissa ihminen tulee aina ensin.

      Poista
  4. Etsitkö yksityisiä lainoja 1.5 prosentin korolla sähköpostitse: (digitalloancredits@gmail.com) kiireellistä 24 tunnin lainan hyväksyntää varten

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiva kun piipahdit, jätä kommentti tai laita sähköpostia!

Suositut tekstit