Turkkilaiset pelkokertoimet

Juttelen puhelimessa kaupunkiin saapuneen suomalaisen kanssa, joka etsii majapaikkaa yhdeksi yöksi. Tapauksen tuntien, neuvon hänet Alşancakin kuhiseville kujille. Ihanille kapeille kujille, missä on kaikkea sulavassa sekamelskassa pitkin ajan patinoimia mukulakiviä, joilla on kuljettu jo silloin kun satamaan tuotiin rahtia purjelaivoin. Valistan tuttavaa edullisista hotelleista kun taustalta kuuluu suomalaisen tuttavan turkkilaisen puolison huokaisu. Eihän sinne voi mennä, kaikkien transvestiittien, vaarallisen yöelämän ja vaikka minkälaisen jengin sekaan. Se mikä näyttäytyy suomalaiselle mielenkiintoisena vaihtoehtoja soljuvana keitaana, voi olla turkkilaiselle vaarallisen epäilyttävää.


Turkkilaisen maailma on täynnä vaaroja, joita en halua jatkuvasti ajatella. Liikennevaaroja, yöelämän hulluja, vaanivia irstailijoita, pilaantunutta ruokaa, huonoja lääkäreitä, ammattitaidottomia opettajia ja maantieteellisiä alueita, joita tulee vältellä. Minun haaste on toisinaan turkkilaisen kammoama ulottuvuus ja toisinpäin. Turkkilaisen on vaikea ymmärtää, miksi ihmeessä valitsisin tutustua Nemrut vuoreen, jos voisin valita sen sijaan Barcelonan? Eikö olisi helpompaa ostaa vaatteet ostarin liikkeestä, eikä altistua vaatemarkkinoiden tinkimiselle ja hikisille olosuhteille elokuun kuumimpina aikoina?  Onko pakko, kysyy moni tuttava, mies sen sijaan on jo varsin lannistunut kohtaloonsa omituisten paikkojen nuohoajana ja vaaroille altistujana. Kun ystäväperhe matkustaa hotellilomalle Antalyaan, vastaa mies jo tottuneesti meidän suuntaavan luontoon, mitä se sitten tarkoittaakaan. Kuppilaa, jonka jalat natisevat tai majoitusta muiden hylkäämässä notkelmassa.


Te olette edelleen aivan turisteja, puhahtaa ystäväni turkkilainen mies. Oletteko ihan vakavissanne, että haluatte lähteä rengasmatkalle Itä-Turkkiin? Miksi ihmeessä? Kuinka moni meistä ei palaa sinne ainakaan lomailu mielessään, jos on päässyt kerran pois, hän jatkaa. Yrityksemme maalailla mielikuvia Antepin ruokakulttuurista, kupariostoksista ja mielenkiintoisista nähtävyyksistä tyrmätään yksi toisensa jälkeen. Seuraavalla viikolla ystäni mies on varannut kahden seuraavan loman liput, kuin varmistaakseen perheen lomien suuntautuvan varmasti johonkin muualle.

Tuttavani meinaa tukehtua kahviinsa, kun kerron toivovani lapseni saavan mahdollisuuden nähdä maailmaa jo nuorena itseni tavoin. Siis toivot, että lapsi lähtee nuorena YKSIN maailmalle?! Tuttavani taas pohtii, saisiko lapselta allekirjoituksen, että lapsi vannoo huolehtivansa äidistään, eikä muuta kahta korttelia kauemmas omaa perhettä perustaessakaan. Tapaan puistossa nuoren äidin, joka voivottelee millaisia sopeutumisvaikeuksia hänellä on ollut uudella paikkakunnalla. Mistähän nainen on muuttanut, pohdin. Kaukaa Itä-Turkista tai ehkä mustanmeren alueelta, joissa kulttuurit ovat vallan erilaiset. Kotipaikaksi paljastuu viereinen kaupunginosamme Bornova. 



Olen aina syönyt melko ennakkoluulottomasti kojuista ja pienistä kuppiloista, ja selvinnyt muutamilla vatsanväänteillä. Viime viikolla postasin somessa kuvia tytöstä syömässä täytettyjä simpukoita, jonka jälkeen tuttavani valisti minua muistuttamalla niissä piilevistä vaaroista. Tiesitkö, että osa niistä valmistetaan vessanpöntön vieressä, hän toitotti. Sanot sinä, jonka mielestä on normaalia syödä aivoja alkupalana ja keitetyn kallon osia salaatin seassa, kyseenalaistin. En osta simpukoita mistä tahansa, ainakaan enää tytön syntymän jälkeen, mutta syön niitä ja monia muita kiisteltyjä herkkuja suurella tunteella. Syön edelleen keittoni samassa pienessä kuppilassa, vaikka olenkin kuullut kaupunkilegendoja siellä nähdystä rotasta. Ja missä vetisellä alueella lepäävässä miljoonakaupungissa ei rottia olisi?



Viime kuussa yksi asia johti toiseen, ja löysin itseni tulkkina kaupungin sellaiselta kulmalta jota en tiennyt olevan olemassakaan. Kukkulan laella seisoi pieniä värikkäitä taloja, yksi kallellaan hieman itään ja toinen toiseen ilmansuuntaan. Kana-aitaukset sijaitsivat talojen vieressä, ja talorivistöjen välissä risteili palloa pelaavia lapsia täynnä olevia kapeita kujia. Vuosia sitten olisin ehkä tuntenut käsien hikoavan, mutta nyt syöksyin uudenlaiseen ulottuvuuteen mielenkiinnolla. Epäilyttävien asuinalueiden, räjähtäneen näköisten kuppiloiden ja uusien seutujen sisältä löytyy usein uusia makuja ja sydämellisiä ihmisiä. Turkki on opettanut omalla tavallaan varautuneeksi tietyissä tilanteissa, mutta myös kurkistamaan sellaisten kulmien taakse, jonne askeleet eivät omassa arjessa johda. Istahtamaan hetkeksi alas niiden kanssa, joiden asuinalue ei vastaa omaa ja katselemaan katujen virtaa teekupin takaa siihen kuppilaan, jonka ensivaikutelma ei kerro kaikkea.

Kommentit

  1. Tunnistan hyvin itsessäni tuon (ilmeisen) suomalaisen piirteen, että ei oikein osata varoa tai pelätä samalla tavalla kuin jostakin toisesta maasta tuleva. Jäin oikein miettimään, mistä piirre mahtaisi johtua. Ollaankohan me suomalaiset kasvettu niin "pullossa", että me ei oikein ymmärretä maailman vaaroja, vai ollaanko me niin luottavaisia, että me uskotaan, että ei mulle ainakaan mitään satu.

    Pelko on muutenkin varsin kaksipiippuinen juttu. Toisaalta se pitää aistit valppaina, mutta toisaalta se saattaa estää tekemästä monia asioita, jotka eivät ole loppujen lopuksi vaarallisia muuta kuin omassa päässä. Lisäksi uskon niinkin, että pelko vetää puoleensa pahaa: jos koko ajan pelkää, niin jotain pahaa ehkä tapahtuukin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että olemme kasvaneet hieman pullossa ja meidät on kasvatettu eri tavoin, kuin monessa muussa maassa, jossa vaarat on jotenkin enemmin arkea. Turkissa lapset ainakin kasvatetaan jo pienestä asti enemmin arjen ikäviinkin realiteetteihin, eikä lapsen mieltä edes pyritä suojelemaan kuten kuvittelisin suomalaisten toimivan. Toisaalta turkkilaisten pelot on sitten taas ihan erilaisia kuin mulla, monesti ne liittyy paljon spesifisimpiin asioihin kuten kylmään ja sellaiseen, jota vastaan voi helposti suojatua, mutta taas esimerkiksi varautuminen liikennevaaroihin on aika fatalistista.

      Poista
  2. Ita-Turkkiin vaan, siella on vaikka mita nahtavaa. Van-jarvi, Ataturkin pato, Nemrut patsaineen, Urfa josta tykkasin valtavasti ja paljon muuta.
    Liika pelko (sentyyppinen mita kuvailit) hairitsee jo ihan jokapaivaista elamaakin. Onneksi minullakaan ei sita ole. Tunnen kylla suomalaisiakin joilla on mutta ehka olemme saaneet sellaisen kasvatuksen etta se on suhteellisen harvinaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mua kiinnostaisi juuri käydä noissa paikoissa, mutta turkkilaisista ei saa niin helposti matkaseuraa, kun karttavat monesti aluetta. No, joku päivä ihan varmasti sinne vielä haluan, sillä olen kuullut paljon positiivista juuri niistä alueista matkakohteena. Pelkoja on varmasti jokaisella, mutta varmasti kasvatuksella ja ympäristöllä on vaikutuksensa kuinka ne sitten käsittelee.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiva kun piipahdit, jätä kommentti tai laita sähköpostia!

Suositut tekstit