Mitä bloggaamisesta on jäänyt käteen?

Joulukuussa bloggausta on takana kaksi vuotta, lyhyt aika mutta miten mukavia juttuja siihen onkaan mahtunut. Vauvasta on tullut tarhalainen, olemme muuttaneet toiseen kaupunkiin, olen saanut kansalaisuuden, menettänyt koiran mutta saanut onneksi uusia ystäviä. Blogien kautta tutuiksi ovat tulleet muut ulkosuomalaiset bloggaajat, olen tavannut sen kautta uusia ihmisiä ja saanut nauttia kirjoittamisen ilosta! Olen oppinut että Islannin pääkaupungissa asutaan omakerrostaloissa, korealaiset rakastavat sojua, Belize on maailman pienin pääkaupunki ja Israelissa on ihania ruokatoreja ja kokeilevia keittiöitä. Tiedän mitä ruoka maksaa suurinpiirtein Vihreällä Saarella ja Norjassa, millaista on koulunkäynti Etelä-Ranskassa pienten lasten kohdalla ja kuinka kolmelapsisen erityisperheen arki pyörii Amerikassa. Millaista on olla sairaanhoitajan Saudi-Arabiassa tai kuinka sujuu maiden välinen muutto. Millainen on ghanalainen miljöö ja miten käy koulunkäynti Algeriassa. Aika hienoa, sanoisin.

Olen tavannut muutaman lukijan. Viime kesänä tapasin  kaupungissa 70-luvulla asuneen ihanan rouvan, jonka kanssa aika lensi siivillä ja sain kuulla monta tarinaa millaista oli arki silloin ennen. Tavataanhan taas ensi vuonna? Se, että tutustuin Izmirin suomalaisiin niin nopeasti, on blogin ansiota, se on kuulkaa hienoa että tapaa ryhmän suomalaisia rouvia melkein heti uutena tulijana, naisia jotka ovat asuneet Turkissa silloin kun itse raahustin nokka vuotaen tarhaan.  Enemminkin on tullut yhteydenottoja ja kyselyitä mukaan konsertteihin, ostoksille tai ihan vaan kahville, kaikkiin ei aika ole riittänyt ja hieman myös varovaiseksikin olen tullut. Ruudun takana lukijoilla on minusta ja perheestä tietoa paljon, minulla taas lukijoista melko vähän. Vakkarikommentoijat tunnen jo, tiedän vähän taustoja ja mieliaiheita, kuka odottaa ruokapostauksia ja joku toinen taas tarinoita tarhamaailmasta. On kiva tietää, että moni seuraa tarinoitani tasaiseen tahtiin.

Sähköpostiin olen saanut meilejä laidasta laitaan, kysymyksiä liittyen tulevaan lomaan, vinkkejä Ankaraan, Izmiriin ja muihinkin kohteisiin, miten pukeutua turkkilaisiin häihin, tulevalle lapselle annettavasta nimestä, raskaus- ja synnytysasioista, turkkilaisen viisumeista ja oleskeluluvista, lapsien ruokatarvikkeista, vaipoista ja lääkäreistä, eläimen kuljetuksesta Suomeen ja Suomesta Turkkiin. Henkilökohtaisempia kirjoituksia aina toisinaan ja jokaiseen olen pyrkinyt vastaamaan. Yksikään tullut viesti ei ole ärsyttänyt, päinvastoin lämmittänyt. Mukaan on mahtunut yhteydenottoja opinnäytetöitä tekeviltä, tiedusteluita turkkilaisten mausteiden käytöstä ja taustatietoja nuorten dokumentin tekijältä. Itse toivon viestittäväni blogin kautta arkea tutuille ja tuntemattomille. Pitkän taipaleen jälkeen, meillä on Turkkini kanssa aika arkinen suhde, tarinanikin ovat sitä. Politiikkaan en tule sohaisemaan eikä asukuvia tai meikkipostauksia tulla näkemään. Minun Turkki on arkinen, rakas, maukas, värikäs, hullu ja raastava.


Muista ulkosuomalaisista bloggareista on tullut kuin tuttuja, olen roikkunut mukana pitkään monien tarinoiden mukana, seurannut sivusta taisteluita tauteja vastaan ja muita elämän aallonpohjia, ilostunut hyvistä uutisista, työpaikoista, perheenlisäyksistä ja uusista haasteista. Blogin kautta Korea, Irlanti, Ranska, Israel, Amerikka, Chile, Belize, Sudan, Norja, Afganistan, Saudi-Arabia, Englanti, Algeria, Tunisia, Islanti, Sveitsi, Kurdistan, Italia, Espanja, Kiina ja Australia ovatkin tulleet paljon arkisemmiksi, mielenkiintoisemmiksi ja kotoisammiksi mitä aiemmin. Niissäkin mietitään lasten koulujuttuja, käydään kaupassa, tehdään ruokaa ja makoillaan sohvalla, jaetaan melko samanlaisia arjen iloja ja suruja, kuka samaan aikaan kevättä viettäen ja toinen syksyä odotellen, valtamerten laidoilla, samanalaisia ulkosuomalaisen ajatuksia pyöritellen. Ulkosuomalaisen silmin toinen maa tulee selkeästi tutuksi kun sen kertoo toinen ulkosuomalainen, sehän on melkein naapurista kotoisin, Suomesta kun ollaan.


Osa ulkosuomalaisista on palannut Suomeen ja ihan yhtä suurella mielenkiinnolla seuraan heidän elämää nyt siellä, miltä Suomi tuntuu ulkomaanvuosien jälkeen, ottaako avosylin vastaan vai tukistaako? Toiset muuttavat maasta toiseen, Malesiasta Kiinaan ja Belizestä Sudaniin, voiko sen parempia matkakertomuksia ollakaan, monien matkailualan julkaisujen jutut jäävät aikamoisiksi pintaraapaisuiksi, anteeksi vaan.  Miten monikulttuurinen perhe sopeutuu Sudaniin, kuinka italialaistunut ihan suomalainen Leila viettää lomansa nykyisessä kotimaassaan, mihin Saudeissa työskentelevä suomalainen nainen matkustaa ja millainen on roadtrip Ausseissa entä kotimaanmatkailu Algeriassa?


Ulkosuomalaisten blogit ovat usein aika realistisia, vaikka kaikkea ei tuhansille lukijoille jaeta niin selväksi tulee ettei Italiassa syödä aina pizzaa punaruutuisilla pöydillä, uusi kotimaa ei aina syleile sinne saapujaa eikä Turkissakaan paista aina aurinko. Perheenjäseniä menentyy, koulu ei suju, monikulttuurisen perheen monikielisyys tökkii, toinen kotimaa mättää, naapurit rasittavat tai systeemi on mätä. Monen ulkosuomalaisen arki jatkuu mellakoiden ja sisällissotienkin keskellä, lasten ruoka-allergiat saavat erilaiset mittasuhteet alkeellisissa olosuhteissa, tulvat, maanjäristykset, köyhyys, pakolaiset, maan rajoilla riehuva sota ja terrorismi saattavat liipata läheltä. Rivien välistä on monesti helppo lukea toista ulkosuomalaista.


Lukiessani Leilan tarinoita Spoletosta, Helenan Antibesista, Katan Sudanista tai Terhin juttuja Koreasta, näen sieluni silmin kadut, kuppilat ja arkiset kuviot. Israelin Jaelin ruokajuttujen jälkeen olen suunnannut useamman kerran pikkukauppoihin kyselemään ruokatuotteita, joita ei löydy marketeista. Näiden kaikkien blogien jälkeen matkakuume on lisääntynyt. Tuntuu hurjan jännältä ajatella, että siellä se toinen suomalainen asuu ja elää Saudi-Arabiassa tai Afganistanissa työskennellen, Sudanissa arka pyörittäen, korealaisessa pikkukaupungissa opettaen paikallisille pullan tekoa tai yksityisyrittäjänä Islannissa. Mahtavia tyyppejä, tekevät vaikka mitä. Syövät mielenkiintoisia ruokia minunkin puolesta, kertovat miltä arki näyttää siellä muualla, toreilla, aukioilla, sairaaloissa, kouluissa, työpaikoilla, metroissa ja lenkkipoluilla.

Kiitos lukijoilla, kanssabloggaajille ja kommentoijille, sähköpostien lähettäjille! Kiva, että olette ruudun takana. Jatketaan.