Kasvavan tytön kaksikielisyys

Kaksikielisen lapsen kielien kehitys on selvästi matka jossa on omat nousut ja laskunsa. Eka luokan aloittaminen jännitti sillä nyt turkin kieli on ottanut erilaisen roolin koulussa opetettavan aineen muodossa. Koulupäivästä osa täyttyy kirjainten opettelussa ja kotona piirrellään e- ja l-rivejä oikeankirjoitusvihkoon. Mihin menee suomen kieli, pyristeleekö se jossain vielä hengissä?

Kaksikielisyystutkija Soile Pitkäsen haastattelu osui ja upposi. Olen yrittänyt pitää suomen kielen luonnollisena osana arkeamme mutta välttelen yhä enemmin käskytystä kuten vastaa suomeksi tai nyt puhutaan suomea. Yksi kieli ja yksi vanhempi mentaliteetti puhtaana on lähes mahdoton yhtälö jos haluaa että perheenä tehdään jotain yhdessä mutta haittaako se? Aamiaispöydässä puhutaan sujuvasti turkkia ja suomea sekaisin. Mies ikävöi hirvenlihaa suomeksi, tyttö selittää eilisen korisharkkajutun turkiksi ja yöllisen unen suomeksi, itse taiteilen vuorotellen molemmilla riippuen kenelle puhun. Illalla syödään burgereita ja siinä vaiheessa päivää vuoropuhelu voi olla taas jo jotain ihan muuta. Yritän pitää omana ohjenuorana että suomen kielen ei tarvitse olla täydellistä vaan tytön kuuloista.

Koulusta on saatu onneksi melko vähän läksyjä mutta 6-vuotiaalle ihan tarpeeksi. E- ja l-rivit alkavat suorina ja siisteinä mutta usein kirjaimet kokevat kaatumisilmiön rivistön loppupuolella, tytöllä olla kiire leikkimään. Suomen kieli sai kesällä kuurin mummin ja ukin lomaillessa luonamme melkein pari kuukautta, sanastoon tuli piristystä ja tyttö tuntui nauttivan tänä kesänä tulkin pestistään. Ukki ja mummia neuvottiin lopettamaan turkin kielellä räpellys, antakaa kun minä hoidan asian sanoi neiti lihakaupassa ja kahvilassa. Tablettiin on ladattu ekapeli -sovellus, joka on osoittautunut hauskaksi ja hyödylliseksi suomen kielen tukemiseen. Iltasatu lukemisena on ollut Suomesta saatu Koiramäen kootut, jonka sanasto saa oman kielenikin solmuun. Yritän avata tytölle maatalouteen perustuneen Suomen sanastoa kuten äes, pirtti, päre ja heinäsavotta. Siinäpä savottaa mutta keskustelu lastenkirjan ympärillä on ihan parasta, tarina rönsyilee ukin lapsuuteen maalla ja sukulaisuussuhteisiin. Mikä on pikkuserkku ja kuka olikaan kenenkin mummo tai sisko.

Kiireen keskellä huomaan kaksikielisen lapsen vanhempana hölmöilyn. Ekana sadeaamuna pyydän tyttöä laittamaan jalkaan lenkkarit, ei siellä enää sada. Tullessani vessasta tyttö vaihtaa tuskaisena kumppareita jalkaan koska baba on pyytänyt laittamaan ne. Kohta sataa kuitenkin. Kommunikointi on toisinaan ihan syvältä ja tyttöä taatusti rassaa omien vanhempien rajallisuus kielipuolina. Väsyneenä ja kiireen keskellä on haasteellista olla kaksikielinen, hyppy turkista suomen kieleen saattaa ottaa hetken kun tarina kokoontuu mielessä, huomaan tytön työskentelevän hiljaa vilkkaasti ja laitan laukun alas ja muistutan itseäni että onneksi Turkissa myöhästyminen on synneistä pienin.
 
Tyttö on löytänyt koulusta hyvän kaverin, jonka kanssa vietetään välitunnit ja irtaannutaan monen halailun jälkeen kotikadun risteyksessä. Kävelemme tytön äidin kanssa kikattelevan parivaljakon jäljessä, koulu ja uusi kaveri ovat tuoneet tytön turkin kieleen sanoja, joita joudun arvailemaan ja tarkistamaan googlesta tai suoraan tytöltä. Me ollaan kankoja, sanoo neiti kotimatkalla, superystäviä ellet tiedä mitä se tarkoittaa. Paljon on oppimista, toisinaan vanhemmilla lasta enemmin.