Anoppilan kaappikello

Anoppilassa on aika pysähtynyt, kaappikello lonksuttaa kuten aina hieman jätättäen, lyö tasatunnein ja puolelta, klink-klonk. Tekokukka-asetelmat omilla paikoillaan, pitsiliinat ojennuksessa, vanha rikkoontunut tv odottamassa kirjahyllyssä parempia päiviään, koriste-esineiden ja kuvien joukossa. Kaikki on ihan niinkuin ennenkin.

Saavuimme perjantaina Turkin mummolaan lyhyellä varoitusajalla, liput varattiin torstai-yönä sillä appiukon kunto on huonontunut ja halusimme tuoda erityisesti pikkuneidin tuomaan iloa taloon. Turkkilaisilla työpaikoilla voi olla monta stressaavaa tekijää mutta yleensä siellä ollaan inhimmillisiä, jos perheenjäsen on sairaana, irtoaa lomaa heti. Kukaan ei irvistele omasta lisääntyneestä työtaakasta, ei tälläkään kertaa mieheni kohdalla. Tarvitsetko autoa, ennakkoa palkasta, ole niin kauan kun on tarvis. Anopin pää pilkisti tutusti jo parvekkeelta kun saavuimme aamulla aikaisin, Turkish airlines oli muonittanut meitä jo matkalla kiitettävästi mutta anopin aamiaisesta on turha yrittää kieltäytyä. Tervetuloa Konyaan, jossa lihapadat höyryävät, pide on rapsakkaa ja kuumaa, ruoka raskasta ja sitä on aina vähän liikaa. Täällä ei sanota että söin juuri tai en jaksa.


Anoppi kiikuttaa eteemme tutut herkut, ensimmäisenä iltana syödään jogurttikeittoa ja Kuru dolmia eli täytettyjä kuivattuja vihanneksia jauhelihalla, riisillä ja mausteilla, munakoisoa, paprikaa ja tomaattia, olen haljeta ylensyönnistä ja rasvamäärästä. Anoppi istuu vieressä ja hokee ye kuşum, ye, ye, ye, syö lintuni, syö, syö, syö. Ja me syömme. Salaattia, leipää, jogurttia kyytipojiksi. Loppuilta juodaan teetä ja anoppi yrittää väkisin syöttää meille vielä revani jälkiruokaansa, tässä vaiheessa järki sanoo, että nyt riitti. Seuraavana päivänä aamiaispöytä jatkaa tutulla laajalla lajitelmalla, iltapäivällä olisi tarjolla linssikeittoa anopin tapaan ja illaksi kiikutetaan lisukkeet läheiseen leipomoon ja haetaan sieltä hetken kuluttua laatikollinen etlı ekmekiä eli pideä konyalaisittain. Yöllä mahaa polttelee, tyttö oksentaa ja mies pyörii sängyssä vatsansa kanssa. Muistamme, että konyalainen rasvankäyttö ja mausteet ovat meille hieman liian tiukkaa tavaraa.

Anopin luona nukutaan kuin tukit, peitot ovat niin paksut ettei niiden alla pyöritä, aamuvarhaisella säpsähdän tuttuun tapaan kadun kovaäänisen rukouskutsuun. Illalla nukahdan kadulta kuuluviin outoihin ääniin. Sohvatyynyt ovat ojennuksessa, hämärtäessä verhot vedetään tiukasti ikkunaan. Sukulaisten ja naapureiden kuulumiset käydään läpi, kuka tippui puusta, kenen luona oli vieraita Euroopasta ja kuka on eronnut. Kaikki on niinkuin ennenkin muttei kuitenkaan, appi on hiljainen ja nukkuu. Telkkarin iltasarjojen ystävän tuoli on tyhjä, edes appiukon suosikkiruoka ei maistu. Ulkopuolinen maailma tuntuu karkaavan jo kauas. Pikkuneidin räpätys ja kiljuminen tuo taloon kaivattua elämää. Anoppilassa on turvallista, juuri siksi kun kaikki on niinkuin ennenkin, laita tossut jalkaan kuşum, villatakki niskaan, onko nälkä, jano, lisää teetä?

Lisää Konyasta tulevissa postauksissa, anoppilassa vierailun yhteydessä ehdimme piipahtaa Mevlanassa ja teimme aikamatkan miehen lapsuuden kulmille.