Tylsimys sirkuksessa

Kävimme lauantaina tytön kanssa katsomassa Karşıyakaan joka kevät saapuvaa sirkusta. Olin jotenkin unohtanut että paikallisissa massatapahtumissa on usein omaan makuuni liikaa desibelejä ja karnevaalitunnelmaa. Vartti ennen esityksen alkua manailin hiljaa mielessäni miksemme valinneet sirkuksen sijaan piknikiä rannassa, kauniissa kelissä, miksi tunkea itsensä mölytelttaan? Väistelin ympärillä heiluvia valomiekkoja ja päälle kaatuvia popcornkippoja. Turkkilaiset perheet tuntuivat ostavan kaiken mahdollisen markkinakrääsän mitä teltassa kaupiteltiin ylihintaan, kuten valokorvia, pelleneniä, valomiekkoja, vilkkuvia pantoja ja vaahtomuovihattuja. Turhaa krääsää julistin tytölle, jota vieressä istuva perhe sääli ilmeisesti niin että osti tällekin valomiekan. Tylsimys istui siinä vaiheessa nolona.

Turkkilainen spontaani osallistuminen on itselleni vaikea laji. Muutama viikko sitten viereisessä puistossa järjestettiin zumba-festarit. Katselin ihaillen lastenpuistossa rytmistä kiinni saanutta naisporukkaa, joka innostui jamittelemaan lanteet ja hiukset hulmuten, yksi pyörätuolissa ja toinen vauva rintarepussa. Ehkä hieman jalalla löin tahtia ja sisällä kupli.

Muistan edelleen hennajuhlat vuosia sitten, joissa jouduin mukaan paikalliseen rivitanssiin ilman varoitusta, sama kauhea tilanne muutamissa häissä. Edessäni heilui vanhempi rouva, joka tökki omia jenkkakahvojaan ja innosti muita heiluttamaan niitä, salla salla sallaaa! Tanssiminen on toki mukavaa mutta tarvitsen hetkeni, äkkinäiset repäisyt riehaantumaan saavat sisuskaluni sekaisin. Tytön tarhan vanhempainpäivässä pussihyppykilpailut ja muut hulvattoman hauskat kisailut saavat turkkilaiset innostumaan, ei tietoakaan seinustoille kokoontuvista porukoista, jokainen haluaa pelleilemään. Paitsi minä.

Lukuisat tilanteet ovat kyllä muokanneet jäykkää ja harkitsevaa minääni. Usein on parempi vain
lähteä mukaan menoon kuin jäädä nurkkaan. Silmät kiinni ja kohti hullutuskia, joissa huudetaan, soitetaan musaa liian kovaa, nolataan ja vatkataan. Olemme taatusti taas huhtikuun lopun lastenjuhlan aikaan sulloutuneena ylitäyteen lauttaan kuten muinakin vuosina ja ensi vuonna sirkuksessa.

Samaan aikaan kun paikalliset aikuiset innostuvat lapsenomaiseen riehuntaan, silmäilen itse mahdollisia varauloskäyntejä tulipalon varalta ja mietin teltan katon kantavuutta. Kukahan vastaa tämä tilan turvajärjestelyistä? Onkohan lauttaan otettu nyt juhlapäivän kunniaksi liikaa populaa? Kuka lentää täpötäydessä bussissa ensimmäisenä tuulilasiin jos tulee äkkijarrutus? Ennakoin tilanteita miten luikahtaa tungoksesta helpoiten pois ja kuinka saada fillari ja lapsi nopeasti ulos lautasta, turkkilainen vieressä taas tönii sen enempää miettimättä kaksosrattaita tungoksessa, syö samalla jäätelöä ja juoruaa puhelimeen.

Sirkuksessa istutaan hienostelematta muovituoleilla. Kesken trapetsiesityksen vieressäni istuva rouva rojahtaa maahan kun muovituolin jalat pettävät. Kauhistelen tilannetta vakavana kun nainen remahtaa nauruun. Se oli se baklava, nyt on pakko aloittaa laihdutuskuuri nainen puoliksi huutaa melun yli korvaani.

Toisella puolella istuva perheen isä hohottaa typerä hattu päässä ja heiluttaa valomiekkaa kohti teltan kattoon karkaavaa ilmapalloa, pum-pum-pum hihittelee aikuinen, jota lapsettaa. Yritän nipistää itseni mukaan hulvattomaan tunnelmaan ja vaihdan mulkoilun ystävälliseen hymyyn. Hetkellinen hurmoksellisuus tarttuu minuukin ja hoilaan lopussa Izmir marssia lippujen liehuessa ja kansan mylviessä, siinä tilassa lupaudun vielä eläinpuistoon, johon vaellamme kera muun teltallisen. Sunnuntaina laitan puhelimen äänettömälle ja linnottaudun takapihalle istuttamaan kukkia.