Omassa turvallisessa kuplassa
Olen viimeisen vuoden aikana seurannut aiempaa vähemmin uutisia sillä asiantuntijoiden lausunnot kotikaupunkiani uhkaavista maanjäristyksistä ja iltauutisten surulliset katastrofiuutiset liikenneonnettomuuksista ja muista kamaluuksista tulevat helposti yöuniin. Vaikka kuinka yritän hukuttaa ne asiat Donna Leonin romaanin seikkailuihin, ovat ne silti vastassa viimeistään silloin kun havahdun aamuyöstä unettomana. Aamun uutisissa luen että yöllä alueemme baarissa on ammuskeltu,
pikatietä ylittänyt kotiäiti on kuollut ja metroreitin varrella kaukana
meistä on selvitelty verisesti sukuriitoja. Puhelimeen kilahtaa yleinen viesti poliisilta, ethän luovuta tietojasi puhelimessa henkilöille, jotka esittäytyvät poliisina. Omassa turvallisessa korttelissa, oman tutun työreitin varrella ja tuttujen keskellä on helppo unohtaa että suurkaupungissa sattuu kaikenlaista, parempi niin.
Joulupäivän aamu oli täällä normaali arki. Istuimme olkkarissa hieman kasin jälkeen aamu-tv auki kun joulukuusi alkoi heilua puolelta toiselle, samoin kattolamput. Maanjäristys, sanoi mies ja varmisti ettei kahvi läiky. Jatkoin tytön kouluvaatteiden suoristelua ja ynähtelin jotain. Ei edes jälkijäristystä joten kohti koulua, töitä ja alkaneen viikon touhuja. Koulun edustalla sain joulun kunniaksi raivarit, jotka olivat hautuneet jo viikkojen ajan. Kouluun johtavalta tieltä puuttuvat jalkakäytävät ja monina aamuina viimeiset 50 m ovat yhtä autojen, tööttäilyjen ja niiden seassa puikkelehtivien ihmisten sekavaa raivoa. Onko tämä muka koulutie, karjuin. Sama koulutie se on edelleen mutta onpa kuullut ainakin kunniansa. Liikenne on ehkä yksi eniten päiviäni rassaavista murheista enkä taida saada raivokiintiötäni sen suhteen koskaan täyteen.
Happi on lopussa jos kadotan tytön muutamaksikin minuutiksi näköpiiristä. Saatan olla hieman huithapeli joissakin asioissa mutta tietyissä asioissa olen aina tuntosarvet pystyssä, taksi otetaan vain turvallisesta pisteestä, epäilyttäviä henkilöitä ei katsota silmiin ja mielenosoitusten alkaessa eskaloitumaan pyritään nopeasti pois tilanteesta. Ei metroja pahimpiin ruuhka-aikoihin ja tuntemattomiin numeroihin on parempi olla vastaamatta. Kun joku kysyy että pureeko koiranne niin vastaan aina että kyllä, tarvittaessa. Todistusaineistoa ei vielä ole. Vaikka tuo 35 kiloinen hurjimus tuo arkeen toisinaan liikaa touhua, on se ihan paras vahtikoira ja nukun yöni rauhallisesti vaikka ulkona sattuu ja tapahtuu.
Arjessa en ajattele asuvani sen vaarallisemmassa paikassa kuin nuoruudessani Lappeenrannassa. Kaikki on niin suhteellista. Olen monesti palannut tytön kanssa puolenyön lautalla Izmirin keskustan puolelta tänne lahden toiselle puolelle, koskaan ei ole pelottanut. Ei humalaisia ja turkkilaisille keskiyö on melko normaali kotiinpaluu aika perheen kesken jopa keskellä viikkoa. Suurkaupungissa elo on siinä mielessä mielenkiintoista että pelottavinta ovat hiljaiset kujat ja alueet, joilla sinun ei kuuluisi olla. Omilla kulmilla olo on kuin pienessä kylässä. Viime viikolla kauhistelin naapuri marketin omistajan kanssa läheisellä bussipysäkillä olevaa sekavaa nuorta miestä. Ei tälläistä ennen ollut, nykyisin sitä liimaakin myydään miten sattuu, sanoi marketin omistaja. Nyökkäilin tomerasti mutta samalla kyllä kelailin että tuskinpa se vain liiman vika on.
Sinisilmäinen suomalainen on osoittautunut stereotypiansa arvoiseksi. Ainakin itselläni on kestänyt vuosikausia sisäistää että elintasoerot ovat todellisia ja helpommalla pääsee kun epäilee ennenkuin tekee mitään muuta. Miehelläni kesti kuusi vuotta aikoinaan Ankarassa ennenkuin hän pyysi parhaimman ystävän meille kotiin. Alkuvuosina pidin turkkilaisia suorastaan mielenvikaisina. Ei taksikuskia voi neuvoa suoraan kotiovelle! Et kai kertonut tarkkaan uusille työkavereille missä me asumme? Ulkomaalaisena olen saanut osakseni myös huolehtimista, varsinkin alkuvuosina tarjoilijat saivat usein neuvoa laittamaan laukun lähemmäs ja marketissa ystävälliset mummelit toruivat kun olin unohtanut laukkuni hetkeksi ostoskärryyn ilman valvontaa. Kuinka monesti olenkaan kuullut kun mies karjuu puhelimeen ja uhkaa haastaa tuntemattomasta numerosta soittaneen maanvaivan oikeuteen. Englantilaisissa dekkareissa syyllinen oli aina hovimestari, turkkilaisessa tosielämässä se on usein joku, jonka olet laskenut liian lähelle aistimatta vaaraa, kuten talonmies.
Luin Perusta kuuluu -blogista sydän pamppailen paikallisesta menosta mutta kyllä täälläkin on monenmoista kun porukkaa on paljon ja maa kostuu monessa mielessä äärilaidoista. Toisilla on liikaa ja monilla taas ei mitään. Olen vuosikausia kummastellut vaarojen mittapuita Turkissa, kylmyys tuntuu olevan monelle turkkilaiselle sekopäistä liikennettä suurempi uhka, ainakin jos seuraa monien suhtautumista niissä selviytymiseen. Lapsi voi istua autossa ilman lastenistuinta muttei mennä ulos alle +5 keliin. Paikallinen ystäväni avasi asiaa sillä että yhteiskunnassa, jossa moneen asiaan valmistautuminen on mahdotonta, pureudutaan niihin ympärillä oleviin tuttuihin varokeinoihin, joihin on mahdollista itse vaikuttaa. Purjoa talvisin ja kaulaliina suun eteen on konkreettista mutta liikenne tuntuu olevan jo muissa käsissä.
Viime kesänä yllätimme pihaltamme kolmesti hiiviskelijän eikä kerta ollut ensimmäinen. Varashälyttimen ja koiran lisäksi laitan verhot visusti kiinni pimeän laskeuduttua. Olen omassa kolossani ja seinän takana pauhaa naapurin televisio. Meillä televisiosta katsellaan luontodokkaria ja kartellaan illan katastrofiuutisia, karvakorva säpsähtää ajoittain murisemaan porraskäytävän äänille. Joulukuusi seisoo vakaasti paikallaan ja huomisen aamuteeveen uutiset odottavat vasta toteutumistaan.
Ovatko uuden kotimaasi vaarat Suomesta poikkeavia, miten varaudut? Pippurikaasua, koira vai varashälytin?
Joulupäivän aamu oli täällä normaali arki. Istuimme olkkarissa hieman kasin jälkeen aamu-tv auki kun joulukuusi alkoi heilua puolelta toiselle, samoin kattolamput. Maanjäristys, sanoi mies ja varmisti ettei kahvi läiky. Jatkoin tytön kouluvaatteiden suoristelua ja ynähtelin jotain. Ei edes jälkijäristystä joten kohti koulua, töitä ja alkaneen viikon touhuja. Koulun edustalla sain joulun kunniaksi raivarit, jotka olivat hautuneet jo viikkojen ajan. Kouluun johtavalta tieltä puuttuvat jalkakäytävät ja monina aamuina viimeiset 50 m ovat yhtä autojen, tööttäilyjen ja niiden seassa puikkelehtivien ihmisten sekavaa raivoa. Onko tämä muka koulutie, karjuin. Sama koulutie se on edelleen mutta onpa kuullut ainakin kunniansa. Liikenne on ehkä yksi eniten päiviäni rassaavista murheista enkä taida saada raivokiintiötäni sen suhteen koskaan täyteen.
Happi on lopussa jos kadotan tytön muutamaksikin minuutiksi näköpiiristä. Saatan olla hieman huithapeli joissakin asioissa mutta tietyissä asioissa olen aina tuntosarvet pystyssä, taksi otetaan vain turvallisesta pisteestä, epäilyttäviä henkilöitä ei katsota silmiin ja mielenosoitusten alkaessa eskaloitumaan pyritään nopeasti pois tilanteesta. Ei metroja pahimpiin ruuhka-aikoihin ja tuntemattomiin numeroihin on parempi olla vastaamatta. Kun joku kysyy että pureeko koiranne niin vastaan aina että kyllä, tarvittaessa. Todistusaineistoa ei vielä ole. Vaikka tuo 35 kiloinen hurjimus tuo arkeen toisinaan liikaa touhua, on se ihan paras vahtikoira ja nukun yöni rauhallisesti vaikka ulkona sattuu ja tapahtuu.
Arjessa en ajattele asuvani sen vaarallisemmassa paikassa kuin nuoruudessani Lappeenrannassa. Kaikki on niin suhteellista. Olen monesti palannut tytön kanssa puolenyön lautalla Izmirin keskustan puolelta tänne lahden toiselle puolelle, koskaan ei ole pelottanut. Ei humalaisia ja turkkilaisille keskiyö on melko normaali kotiinpaluu aika perheen kesken jopa keskellä viikkoa. Suurkaupungissa elo on siinä mielessä mielenkiintoista että pelottavinta ovat hiljaiset kujat ja alueet, joilla sinun ei kuuluisi olla. Omilla kulmilla olo on kuin pienessä kylässä. Viime viikolla kauhistelin naapuri marketin omistajan kanssa läheisellä bussipysäkillä olevaa sekavaa nuorta miestä. Ei tälläistä ennen ollut, nykyisin sitä liimaakin myydään miten sattuu, sanoi marketin omistaja. Nyökkäilin tomerasti mutta samalla kyllä kelailin että tuskinpa se vain liiman vika on.
Sinisilmäinen suomalainen on osoittautunut stereotypiansa arvoiseksi. Ainakin itselläni on kestänyt vuosikausia sisäistää että elintasoerot ovat todellisia ja helpommalla pääsee kun epäilee ennenkuin tekee mitään muuta. Miehelläni kesti kuusi vuotta aikoinaan Ankarassa ennenkuin hän pyysi parhaimman ystävän meille kotiin. Alkuvuosina pidin turkkilaisia suorastaan mielenvikaisina. Ei taksikuskia voi neuvoa suoraan kotiovelle! Et kai kertonut tarkkaan uusille työkavereille missä me asumme? Ulkomaalaisena olen saanut osakseni myös huolehtimista, varsinkin alkuvuosina tarjoilijat saivat usein neuvoa laittamaan laukun lähemmäs ja marketissa ystävälliset mummelit toruivat kun olin unohtanut laukkuni hetkeksi ostoskärryyn ilman valvontaa. Kuinka monesti olenkaan kuullut kun mies karjuu puhelimeen ja uhkaa haastaa tuntemattomasta numerosta soittaneen maanvaivan oikeuteen. Englantilaisissa dekkareissa syyllinen oli aina hovimestari, turkkilaisessa tosielämässä se on usein joku, jonka olet laskenut liian lähelle aistimatta vaaraa, kuten talonmies.
Luin Perusta kuuluu -blogista sydän pamppailen paikallisesta menosta mutta kyllä täälläkin on monenmoista kun porukkaa on paljon ja maa kostuu monessa mielessä äärilaidoista. Toisilla on liikaa ja monilla taas ei mitään. Olen vuosikausia kummastellut vaarojen mittapuita Turkissa, kylmyys tuntuu olevan monelle turkkilaiselle sekopäistä liikennettä suurempi uhka, ainakin jos seuraa monien suhtautumista niissä selviytymiseen. Lapsi voi istua autossa ilman lastenistuinta muttei mennä ulos alle +5 keliin. Paikallinen ystäväni avasi asiaa sillä että yhteiskunnassa, jossa moneen asiaan valmistautuminen on mahdotonta, pureudutaan niihin ympärillä oleviin tuttuihin varokeinoihin, joihin on mahdollista itse vaikuttaa. Purjoa talvisin ja kaulaliina suun eteen on konkreettista mutta liikenne tuntuu olevan jo muissa käsissä.
Viime kesänä yllätimme pihaltamme kolmesti hiiviskelijän eikä kerta ollut ensimmäinen. Varashälyttimen ja koiran lisäksi laitan verhot visusti kiinni pimeän laskeuduttua. Olen omassa kolossani ja seinän takana pauhaa naapurin televisio. Meillä televisiosta katsellaan luontodokkaria ja kartellaan illan katastrofiuutisia, karvakorva säpsähtää ajoittain murisemaan porraskäytävän äänille. Joulukuusi seisoo vakaasti paikallaan ja huomisen aamuteeveen uutiset odottavat vasta toteutumistaan.
Minä olin ennen täysin riippuvainen uutisista, nykyään katson lähinnä otsikot netistä ja luen mielenkiintoisimmat jutut. Täällä tunnen oloni turvalliseksi ,mutta aina on se pelko että se järkkyy taas joksikin aikaa. Venezuelassa totuin siihen että kerrostalot olivat korkeiden porttien takana, ja että asunnossa missä asuimme, oli ulko-oven ulkopuolella vielä metallinen portti, niin että monta avainta piti käyttää ennenkuin pääsi sisälle, ja eksäni esim, ryöstettiin kotitalonsa edessä Caracasissa ennenkuin palasi tänne vuosi sitten. Kivat on katsella näitä kuviasi.
VastaaPoistaMinäkin seurasin ennen uutisia orjallisesti mutta nykyisin saatan katsoa telkkarista vain kokkiohjelman tai luontokanavaa, uutiset on Turkissa usein viela mässäilyuutisia ja fakta on siellä seassa. Musta tuntuu että täällä ne tosi varakkaiden huvilat on tuhansien lukkojen ja porttien takana mutta tavalliset asukkaat kerrostaloissa luottavat pitkälti naapurien apuun, kalterit on ikkunoissa ainakin usein alakerroksissa kuten meillä ja osalla murtohälytin.
PoistaHui, hiiviskelijässä menee kyllä pelottavuuden raja. Onneksi teillä on koira! Hyvin samanlaiselta kuulostaa elämänmeno siellä kuin täällä Limassa, mitä vaaroihin ja niihin varautumiseen tulee. Maanjäristyksiä täällä kyllä pelätään kuin ruttoa toisin kuin ilmeisesti naapurissa Chilessä, jossa isoihinkin järistyksiin on jo niin totuttu, etteivät ne hätkäytä. (Ja talot rakennettu kestämään toisin kuin täällä.)
VastaaPoistaMaalla ja pienemmissä kaupungeissa ihmiset varautuvat koirilla, ja jossain määrin Limassakin. Hälytysjärjestelmät ovat pääkaupungissa käytössä sekä kodeissa että ennen kaikkea autoissa, ja niiden jollotus kuuluu olennaisena osana äänimaailmaan. Talojen ympäreille rakennetaan lähes poikkeuksetta korkeat muurit, joiden päälle vielä piikkilankaan tai terävästi viiltävää lasia. Vartijoita on joka puolella. On harvinaista, jos vauraamman alueen kerrostalon ovella ei ikään kuin vastaanottovirkailijamaisesti toimivaa vartijaa. Pippurisumutetta en ole kuullut kenenkään käyttävän.
Nuo 3 hiiviskelijää olivat tapauksia joista 2 oli nuoria kundeja, en tiedä katselivatko onko pihalla jotain vietävää ja yksi epämääräinen vanhempi mies joka tutki pyykkinarua (!) Koiran nähtyään luikkivat kyllä karkuun kauhuissaan. Meillä on nyt kova uudisrakennusbuumi jotta vanhat talot saataisiin vastaamaan paremmin maanjäristyksien varalta. Vartijoita on Turkissakin aika paljon mutta olen niin tottunut heihin että olisi hullua jollei olisi.
PoistaItse asun 300m Reeperbahnilta, joka taitaa olla koko Euroopan suurin "partymile" eli viikonloppuisin on ihan järkyttävä meno - ja silloin en vapaaehtoisesti edes viitsi siellä kulkea. Huumekauppiaat ja narkit ovat myöskin lisääntyneet viime vuosien aikaan ihan älyttömästi, mutta kun tuntee "Kiezin" lait, niin hyvin pärjää. Älä ole liian kännissä, äläkä katso silmiin, niin hyvin menee. Entinen asuntoni oli maatasossa ja sinne yritettiin kerran murtautua parvekkeen kautta. Minut myös ryöstettiin kotiovellani, kun en tajunnut pikkuhiprakassa olla varuillani. Mutta yleisesti ottaen en ole täällä koskaan kaduilla pelännyt toisin kuin esim. Helsingissä. Täällä tiedän, että ihmiset tulevat aina auttamaan, oli tilanne mikä hyvänsä. Helsingissä saa bussiin vaikka kuolla eikä ketään kiinnosta. Tai jos huudat apua, niin kaikki kääntävät suurinpiirtein selkänsä. Täällä minulla on aina turvallinen olo, toisten ihmisten ansiosta.
VastaaPoistaKadulla en ole pelännyt itsekään, ainoastaan todella isoja massatapahtumia välttelen ja mielenosoituksia, apua onneksi saa muilta ihmisiltä.
PoistaAsun 2,35 Rhein-Neckarin metropolregionissa Saksassa. Täällä minulla naisenakin on yksin aivan turvallista asua ja liikkua kaikissa kaupunginosissa päivällä ja yöllä ,yleisillä kulkuneuvoilla ja omalla autolla. Oma kaupunginosani ja kerrostalo, missä asun ovat suorastaan uneliaita. Parissa minuutissa kävelen pelloille ja peltoteille. Joskus on kiva käydä keskustassa ostoksilla "ihmisten ilmoilla". Tänne eivät kai murtovarkaatkaan oikeinn osaa. Vaikka talon vierestä on bussipysäkki ja hyvät yhteydet, ajan usein omalla autolla asioilleni, koska se on nopeampaa ja miellyttävämpää varsinkin myöhään illalla tai aamuvarhaisella. Tyttäreni asuu Berliinissä ja hänen asuntoalueensa kaupungin koilliskolkassa on vähintään yhtä rauhallinen ja "maalaismaismainen". Diskot tai kansainvälisen nuorison biletyspaikat ja huumeiden myyntipaikat eivät ole minun reviiriäni. Suurin vaara taitaa olla taskuvarkaat. Saksalainen nuorisokaan ei yleensäkään maleksi ja vietä vapaa-aikaa kaduilla Edes myöhään illalla minua ei ole pelottanut yksin kulkea Berliinin S-Bahnalla tai odottaa junaa giganttisella melkein tyhjällä päärautatieasemalla. Tuntuu hyvältä, että silloin kulkee reiteillä Security ja se vartioi myös näkyvästi asemalla. Kerran meitä noin 20 odottajaa vartioi Security . Amtterdamista tuli juna, josta jäi kourallinen ihmisiä ja poistui minuutissa. Huvitti, sillä päivisin sen kautta kulkee n. 300 000 ihmistä. Rehellisesti sanoen minusta on ollut epämiellyttävämpää Tampereen ja Helsingin päärautatieasemilla ja yöjunissa, joissa minua on ahdisteltu.
VastaaPoistaTottakai sattuu henkirikoksiakin, mutta 375 murhaa (v. 2016), joista 37 ryöstön yhteydessä tehtyä, 82 miljoonan asukkaan maassa ei tee minua pelokkaaksi. Minulla ei ole pippurikaasua, koiraa eikä varashälytintä. Talon ulkoovessa ei tarvita koodia kuten Suomessa näköjään on tapana, vaan tavallinen lukko ja sisäpuhelin ovelle riittää.
Täydennys
VastaaPoista.....2,35 miljoonan asukkaan.... Amsterdamista...
Me asumme rauhallisella alueella mutta kuitenkin keskustassa, useimmiten varkaudet hoitavat sitten muualta tulleet ja voimakas maahanmuutto ja kiristyvä taloustilanne ovat osaltaan vaikuttaneet myös turvallisuuteen. Ihmisten joukossa en pelkää ja harvoin täällä onkaan hiljaista vaan aina on ihmisiä tulossa tai menossa myöhäisille tunneille asti, tytön kansas liikutaan iltamyöhälläkin. Asuntomurtoja on aina piikkeinä ajoittain ja varkaatkin nykyisin todella ovelia. Teillä on rauhallinen asuinpaikka, turvallisuuskysymy on niin suhteellista.
PoistaPelko onkin kumma juttu. Täällä Suomessa Turkin tilanne tuntuu usein pelottavammalta kuin paikan päällä. Voinee johtua myös täkäläisen uutisoinnin tavasta. Pelolle vaan ei saa antaa valtaa.
VastaaPoistaNiin on, henkilökohtaisesti en pelkää mutta varustaudun kyllä muutamilla jutuilla suurkaupungin vaaroihin. Tsekkaan juhlapäivien jutut ja mahdolliset mielenosoitustilanteet enkä hyppää taksiin mistä tahansa. Kotona luotan eniten naapureiden tutkaan ja oman kortteliston tarkkaavaisiin mummeleihin parvekkeilla :)
PoistaItselläni on Mersinissä asuessa pääosin hyvin turvallinen olo, mutta ihan mielialan takia välttelen aika aktiivisesti juuri tv-uutisia. Ihan kuin sisäiset ja maailmalliset kriisit ja iskut eivät masentaisi tarpeeksi, niiden lisäksi Turkin tv tuntuu suoltavan liukuhihnalta uutisia juurikin traagisista liikenneonnettomuuksista (höystettynä videoilla jotka toistetaan x kertaa uutisen aikana) ja perhetragedioista.
VastaaPoistaNuo esimerkit liikenteestä ja kylmyydestä ovat niin totta! Turkkilaisille näyttää olevan ihan ok, että nelihenkinen perhe sylivauvoineen on ahtautunut skootterin kyytiin ja huristaa huomattavaa vauhtia pitkin katuja, mutta auta armias jos naisena joskus unohdan käyttää sisätossuja - se on jo tilannetta todistaville turkkilaisille pienen paniikin paikka. Sillä mikä voisi olla vaarallisempaa kuin jalkojen kylmettyminen :)
Nuo Turkin uutiset ovat kyllä vertaansa vailla, en jaksa itsekään niitä. Katson ainoastaan aamu-teeveetä. Kylmyys on vaaroista pahin, turkkilainen takertuu niihin oman elämän koossa pitäviin asioihin, antaa pahan maailman olla ulkopuolella :)
Poista