Lautta - mikä ihana tekosyy valita joukkoliikenne

Ostimme auton. Olen ollut viimeiset 12 vuotta ilman autoa ja pärjännyt ihan hyvin. Opin fillaroimaan kamalassa aamuruuhkassa ilman pyöräteitä, ja käytän sujuvasti bussia, metroa, ratikkaa, lauttaa sekä tarpeessa taksia. Rakastan sanaa hyötyliikunta, silloinkin kun sataa vettä tai hikoiluttaa. Mies sai ylipuhuttua lopulta autonhankintaan muutaman hyvän syyn nojalla: Emme pääse tavallisina viikonloppuina juuri mihinkään, koska isoa koiraa ei oteta yhteenkään julkiseen. Tai otettaisiin kuljetuslaatikossa, mutta homma olisi tuhoontuomittu jo ennen yritystä. Auton tai kuljetuksen vuokraaminen jatkuvasti vaatii suunnittelua etukäteen, ja etukäteensuunnittelu ja Turkki eivät keskustele keskenään kuten tiedätte. Viimeisenä vielä nykyiset epäsäännölliset työni, jotka onnistuvat tietyissä tilanteissa paremmin autolla. Nyt yksityistuntien antaminen onnistuu aiempaa isommalla alueella, vaikka tässä 400 000 asukkaan kaupunginosassammekin on kyllä ihan tarpeeksi työmaata yhdelle suomalaiselle.

Ikuisena turhan autoilun vastustajana aion kuitenkin kävellä edelleen joka paikkaan, minne mahdollista. Tyttö on tottunut pitkien matkojen kävelijä, enkä aio kuskata neitiä tulevaisuudessakaan kouluun, harrastuksiin tai kavereille. Siihen autolla ajeluun kun tottuu liian helposti. Työpaikoille Turkissa kuljetaan usein työpaikkojen omilla kuljetuksilla, samoin kouluihin pidemmän matkan päästä. Mies jatkaa töihin kulkemista metrolla, ja itsekin löydän useimmiten karttaapplikaatiosta helposti julkisen yhteyden. Autolla ajetaan viikonloppuna uimaan Urlaan, kalaleivälle Foçaan tai kylämarkkinille Ulamişin kylään ja tietenkin Alex-koira mukana. Autolla voi käydä tarvittaessa kaupungin toisella laidalla Ikeassa, tukussa tai eläintarhassa, mutta Izmirin paheneviin ruuhkiin ei kannata lähteä huviajelulle.

Tuttavani, kuten moni muukin izmiriläinen, kulkee joka päivä töihin lautalla. Hän sanoo, joka aamu muistavansa lautassa istuessaan miksi asuu Izmirissä. Sellaisenkin yön jälkeen, kun vauva on valvottanut perhettä koko yön, ja aamu tuntuu tullessaan kaatuvan niskaan. En epäile yhtään. Joka kerta kun astun lauttaan, ja matkaan keskustan Konakin vilkkaaseen satamaan, tai historialliseen Pasaportiin tulen ihan tajuttoman hyvälle tuulelle. Heittelen seesamirinkilin murusia lokeille, aallot lyövät ja valtava suurkaupunki levittäytyy lahden laidasta toiseen. Autot näyttävät lilliputtimaiselta nauhalta rantatiellä ja pienet jollat heittelehtivät purjeudusseuran edustalla. Silloin rakastun Izmiriin joka kerta uudelleen.


Lautalla voi ajella satamasta toiseen, ja joskus olemme niin tehneetkin. Ensin autolautalla vastarannan piknik-alueelle, sieltä Göztepen kautta Karşıyakaan oluelle ja niin edelleen. Suurkaupungin alueet saa loistavasti haltuun, ja nykyisin lautalla pääsee viikonloppuisin ihanaan Eski Foçaan, Mordoğaniin ja syömään kalaa Güzelbahceen. Kaupungin julkinen liikenne saa itseltäni kiitosta, vaikka monen izmiriläisen mielestä vuosi sitten avattu raitiovaunu on liian hidas ja vie tilaa autoliikenteeltä. Turkissa on turha hössöttää, ratikan kolistellessa pitkin rantaraittia on mukava tarkkailla vaunun ihmisiä ja sopivassa vauhdissa ehtii lukea pysäkkien teatteri- ja konsertti-ilmoitukset läpi.

Parkkipaikat ovat vähissä, mutta autoilla ajeleminen on edelleen monelle turkkilaiselle status-kysymys. Autot ovat elintasoon nähden kalliita Turkissa, ja rahaa hupenee paljon vielä vakuutuksiin ja veroihin. Nousseet korot ovat tehneet lainan ottamisesta aiempaa vaikeampaa. Omassa kaveripiirissä yhä useampi onkin luopunut autosta, sillä yksityiset kuljetukset ja julkinen liikenne vie monesti ilman stressiä kohtuullisilla kuluilla paikasta toiseen. Osa lautoista on autolauttoja, joiden avulla voi kätevästi siirtyä lahden toiselta laidalta toiselle ja välttää ruuhkaiseen keskustaan juuttumisen. Autolautoilla on kirjasto, eivätkä tuulet tunnu isoissa lautoissa. Talven pahimmissa myräköissä lauttavuoroja perutaan, ja silloin paine siirtyy kaupungin muihin julkisiin kulkuneuvoihin.

Parasta lautalla ovat ihmiset, sillä nuo kaupungin alueiden välillä aamusta iltaan liikennöivät alukset kokoavat kyytiin aamusta iltaan läpileikkauksen meistä izmiriläisistä. Lautalla nauretaan, lauletaan ja itketään. Otetaan kuvia selfie-tikun avulla ja riidelläänkin. Lautalla ei istuta ahtaasti, eikä hikoilla puristuksissa kuten toisinaan bussissa tai metrossa. Yölautassa on ihan omanlainen tunnelma. Kun lautta erkanee Alşancakin satamasta pimeällä, sukeltaa se ympärillä levittäytyvän valomeren keskelle. Yölautassa on varsinkin viikonloppuisin raukean hilpeä tunnelma, Alşancakin iltaelämä jää taakse, kun lautta lipuu kohti kotisatamaa. Jos ikinä lauttailet, tarkkaile ihmisiä, osta appelsiinimehua ja rinkeli lokkeja varten. Rentoudu ja nauti, sata kertaa parempaa kun ajelu autolla ruuhkassa.

Jos lautalla pääsee vajoamaan rauhalliseen tunnelmaan, niin auton ratissa onkin kaikki toisin. Olen yllättänyt itseni kahden eka viikon aikaan taskuparkkeeraamalla auton ilman raivareita, ja ajelemalla niin pienteollisuusalueen sekavassa liikenteessä kuin kaupungin töksähtelevässä ruuhkassa. Luulin palaamisen ratin taaksen kestävän kauan, mutta sinne istuuduttuani muistin kuinka tykkäsin yli 10 vuotta sitten kurvailla Antalyan suurkaupungissa kuin myös pikkuteillä etsien uusia kyliä. Turkin liikenne on kaoottista, mutta siihen on asennoiduttava sen vaatimuksilla. Jalankulkijoita hyppii eteen päin punaisia, ja kaikki mahdolliset veden-kaasupullojen-koululaisten-mattojen-kotiinkuljetettavan safkan-ostosten ajoneuvot pujottelevat kaistoilta toisille ja hermot ovat monella pinnassa. Auton ratissa päästään varmasti tutustumaan blogissakin uusiin kohteisiin Izmirin lähialueilla ja samalla myös koiran vinkkelistä.