Turkkilainen itsetunto ja kuinka se saavutetaan
Suomalainen on suuressa vaarassa ajautua ovimatoksi turkkilaisessa työmaailmassa, koulumaailmassa ja sosiaalisissa suhteissa, ellei laita itsetuntoa uudelle vaihteelle. Viime aikoina itsetunto-asioita on tullut tarkasteltua tytön kautta lasten kohdalla. Koulun aloituksen yhteydessä tytön opettaja halusi keskustella lyhyesti jokaisen vanhemman kanssa. Opettaja Mustafa on charmantti ja leppoisa mies, jolla on selvästi hyvä ote luokkaansa. Hänen ei varmasti tarvitse korottaa ääntään, sillä lapset tuntuvat kuuntelevan sanansa harkitusti asettelevaa herrasmiestä tarkkaavaisesti. Opettajan mukaan tytön koulutaidot ovat kohdillaan, lukeminen ja laskeminen sujuu, ja sosiaalisena tapauksena tyttö ottaa helposti kontaktia muihin lapsiin. Itsevarmuuden kanssa meillä on kyllä hieman töitä, sanoi opettaja.
Monilla turkkilaisilla itsevarmuus huokuu kuin aura heidän astellessa kadulla vastaan. Ei kengänkärkien tuijottelua, ei nolostelua jos puolituttu ei vastaa tervehdykseen, ei punaisia poskia ja täriseviä käsiä puhetta pitäessä. Itselleni ja varmasti monelle suomalaiselle taas aika tuttuja muistoja ja osa arkea. Perjantaina moikkasimme ystävän kanssa puolituttua rouvaa koulunportilla, mutta rouva ei vastannut tervehdykseen. Hei koilotti ystäväni, mikset vastannut tervehdykseen, kun itse olin jo luikkimassa puun alle varjoisaan paikkaan. Ai anteeksi, aurinko paistoi silmään, enkä huomannut, selitteli puolituttu. Itse liukenen mieluummin monesta tilanteesta, kuin juoksen päin tuoden itseni esille. Turkkilainen ei harkitse, vaan tekee itsestään numeron. Muuten päädyt ovimatkoksi, jonka ohi puhutaan ja mielipiteet sivuutetaan.
Tärkeintä ei ole olla aina oikeassa, opettaa mies tyttärelle. Jos tämä valkoinen paperi on mielestäsi harmaa, niin pysy kannassasi vaikka muut väittävät vastaa. Siis mitä? Mieleeni nousee lukuisia tilanteita, joissa olen seurannut sivusta pöyristyneenä kuinka kovaäänisin, ja hyvät esiintymislahjat omaava etenee työmaailmassa, vaikka tarjolla olisi ehkä parempiakin vaihtoehtoja. Elämme kulttuurissa, jossa sosiaalisille taidoille laitetaan suuri arvo, ja viekkaus on taidoista jaloin jos aikoo pärjätä kilpailussa.
Kuuntelen puistossa mummojen, äitien, pappojen ja isosiskojen älämölöä. Mahtavaa, hienoa! Olet todellinen leijona! Juokse tänne kaunokainen, olet kaikista paras ja niin eteenpäin. Kehukonsertti on loputonta. Suomalaista melkein nolottaa. Saavatkohan lapset nyt hieman ylimitoitetut kuvat itsestään tuon kehurallin myötä, mietin ja muistan samalla tytön opettajan ohjeen tanakoittaa tytön itsevarmuutta kuluvan lukukauden aikana. Mieheltä kehut tulevat luonnostaan, mutta itse joudun tosissaan panostamaan. Niinpä hurraan seuraavana lauantaina koristreenien katsomossa kuten muutkin, ja taputan vaikka pallo ei mene koriin. Keskustellessani asiasta muiden suomalaisten Turkissa asuvien äitien kanssa ilmiö osoittautuu tutuksi. Me suomalaiset emme ole tottuneet jakelemaan kehuja yhtä herkästi, kuin turkkilaiset.
Kehut on otettu nyt meillä arkeen uudella vaihteella. Kehu ei maksa mitään, mutta sen avulla vahvistetaan lapsen uskoa itseensä. Tyttöjen välinen ystävyys on jo aikamoista ryhmittymistä ja kieroilua alakoulussa. Pojat pelailevat sen sijaan porukassa tyytyväisinä jalkapalloa, kun kävelen koulun ohi välitunnin aikaan. Kehumiset tuottavat tulosta, ja tyttö kertoo nakelleen niskoja luokkakaverille, joka yritti määräillä liikaa leikkien tahtia. Opettajakin kertoo perjantaina tytön itsevarmuuden kasvaneen silmissä, sanelutehtävissä ei enää vilkaista kaverin paperiin, vaan luotetaan omiin kykyihin.
Vastaan on tullut ylikorostuneesta egosta kärsiviä tapauksia, mutta useimmiten kaikki palikat sujahtavat ajallaan oikeisiin koloihin oman minuuden tarkastelussa. Turkkilainen yhteiskunta on kilpailuyhteiskunta, jossa kaikenlaiset aseet ovat sallittuja. Vanhempien tehtävä on valmistaa lapsia tulevaan mahdollisimman hyvin. Taistelu alkaa koulunpihalta, jossa otetaan mittaa tahdonvoimasta ja itsetunnosta. Joten jatkamme harjoitteluja, ja kehumme vuolaasti. Niinhän tekevät kaikki muutkin, eivätkä vain lapsia. Viime viikolla naapuri kehui, miten reippaasti jaksan joka aamu ulkoilla koiran kanssa ja puhkun energiaa. Eilen sain naapurilta kehuja, miten upea äiti olen kun teen töitä ja kukatkin pysyvät terassilla hengissä. Hyvä minä! Eipä olisi tullut mieleenkän kehua itseäni kyseisistä itsestäänselvyyksistä mutta onneksi on turkkilaiset kehumisen asiantuntijat ympärillä. Eikun kehumaan naapureita, läheisiä ja miksei vaikka marketin kassaa!
Monilla turkkilaisilla itsevarmuus huokuu kuin aura heidän astellessa kadulla vastaan. Ei kengänkärkien tuijottelua, ei nolostelua jos puolituttu ei vastaa tervehdykseen, ei punaisia poskia ja täriseviä käsiä puhetta pitäessä. Itselleni ja varmasti monelle suomalaiselle taas aika tuttuja muistoja ja osa arkea. Perjantaina moikkasimme ystävän kanssa puolituttua rouvaa koulunportilla, mutta rouva ei vastannut tervehdykseen. Hei koilotti ystäväni, mikset vastannut tervehdykseen, kun itse olin jo luikkimassa puun alle varjoisaan paikkaan. Ai anteeksi, aurinko paistoi silmään, enkä huomannut, selitteli puolituttu. Itse liukenen mieluummin monesta tilanteesta, kuin juoksen päin tuoden itseni esille. Turkkilainen ei harkitse, vaan tekee itsestään numeron. Muuten päädyt ovimatkoksi, jonka ohi puhutaan ja mielipiteet sivuutetaan.
Tärkeintä ei ole olla aina oikeassa, opettaa mies tyttärelle. Jos tämä valkoinen paperi on mielestäsi harmaa, niin pysy kannassasi vaikka muut väittävät vastaa. Siis mitä? Mieleeni nousee lukuisia tilanteita, joissa olen seurannut sivusta pöyristyneenä kuinka kovaäänisin, ja hyvät esiintymislahjat omaava etenee työmaailmassa, vaikka tarjolla olisi ehkä parempiakin vaihtoehtoja. Elämme kulttuurissa, jossa sosiaalisille taidoille laitetaan suuri arvo, ja viekkaus on taidoista jaloin jos aikoo pärjätä kilpailussa.
Kuuntelen puistossa mummojen, äitien, pappojen ja isosiskojen älämölöä. Mahtavaa, hienoa! Olet todellinen leijona! Juokse tänne kaunokainen, olet kaikista paras ja niin eteenpäin. Kehukonsertti on loputonta. Suomalaista melkein nolottaa. Saavatkohan lapset nyt hieman ylimitoitetut kuvat itsestään tuon kehurallin myötä, mietin ja muistan samalla tytön opettajan ohjeen tanakoittaa tytön itsevarmuutta kuluvan lukukauden aikana. Mieheltä kehut tulevat luonnostaan, mutta itse joudun tosissaan panostamaan. Niinpä hurraan seuraavana lauantaina koristreenien katsomossa kuten muutkin, ja taputan vaikka pallo ei mene koriin. Keskustellessani asiasta muiden suomalaisten Turkissa asuvien äitien kanssa ilmiö osoittautuu tutuksi. Me suomalaiset emme ole tottuneet jakelemaan kehuja yhtä herkästi, kuin turkkilaiset.
Kehut on otettu nyt meillä arkeen uudella vaihteella. Kehu ei maksa mitään, mutta sen avulla vahvistetaan lapsen uskoa itseensä. Tyttöjen välinen ystävyys on jo aikamoista ryhmittymistä ja kieroilua alakoulussa. Pojat pelailevat sen sijaan porukassa tyytyväisinä jalkapalloa, kun kävelen koulun ohi välitunnin aikaan. Kehumiset tuottavat tulosta, ja tyttö kertoo nakelleen niskoja luokkakaverille, joka yritti määräillä liikaa leikkien tahtia. Opettajakin kertoo perjantaina tytön itsevarmuuden kasvaneen silmissä, sanelutehtävissä ei enää vilkaista kaverin paperiin, vaan luotetaan omiin kykyihin.
Vastaan on tullut ylikorostuneesta egosta kärsiviä tapauksia, mutta useimmiten kaikki palikat sujahtavat ajallaan oikeisiin koloihin oman minuuden tarkastelussa. Turkkilainen yhteiskunta on kilpailuyhteiskunta, jossa kaikenlaiset aseet ovat sallittuja. Vanhempien tehtävä on valmistaa lapsia tulevaan mahdollisimman hyvin. Taistelu alkaa koulunpihalta, jossa otetaan mittaa tahdonvoimasta ja itsetunnosta. Joten jatkamme harjoitteluja, ja kehumme vuolaasti. Niinhän tekevät kaikki muutkin, eivätkä vain lapsia. Viime viikolla naapuri kehui, miten reippaasti jaksan joka aamu ulkoilla koiran kanssa ja puhkun energiaa. Eilen sain naapurilta kehuja, miten upea äiti olen kun teen töitä ja kukatkin pysyvät terassilla hengissä. Hyvä minä! Eipä olisi tullut mieleenkän kehua itseäni kyseisistä itsestäänselvyyksistä mutta onneksi on turkkilaiset kehumisen asiantuntijat ympärillä. Eikun kehumaan naapureita, läheisiä ja miksei vaikka marketin kassaa!
Mua niin ärsyttää sellainen ihmistyyppi joka aina tunkee itsevarmasti esiin tilanteessa kuin tilanteessa etten itse voi mitenkään lapsiani töniä siihen suuntaan... Itselleni on ennemminkin tärkeää opettaa lapsilleni tietynlaista nöyryyttä ja kykyä antaa myös toisille tilaa ja puheenvuoro. Toisaalta en usko, että lasta voi koskaan kehua liikaa. Eihän sillä ole väliä meneekö koripallopelissä pallo koriin vaan kehua voi vaikkapa siitä kuinka tarmokkaasti lapsi jaksoi yrittää siitäkin huolimatta, ettei aina onnistunut. Eikä varmaan aikuistakaan voi kehua piloille! Kaikkihan varmasti mieluusti kuulevat itsestään hyvää. Itselleni on silti tärkeää, että kehut ovat aiheesta, eivät keksittyjä. Mutta ei sekään ole kovin vaikeaa, monesti on ihan vain kiinni siitä, että jaksaa vähän kiinnittää huomiota ympäristöönsä niin huomaa paljonkin kehumisen arvoista.
VastaaPoistaKiva, että siellä kilpailuhenkisessä yhteiskunnassa rohjetaan reippaasti kehua toisiakin. Se varmasti tasoittaa osaltaan kilpailullista menoa. Oman elämänpiirini yli-itsevarmoissa ihmisissä on vikana juuri se, ettei heiltä liikene juuri huomiota ja kehuja muille kuin itselleen. Mutta he eivät ehkä taidakaan olla aidosti itsevarmoja niinkään kuin peittää epävarmuuttaan itsensä kehumiseen? Todellinen itsevarmuus on lopulta jotakin muuta kuin itsensä tuomista esiin, ja ujo ja hiljainenkin voi olla itsevarma.
Ainakin itse huomaan, että suomalaisena tarvitsen todella aihetta kehuun, mutta täällä se käy ihmisiltä niin automaattisesti ja pieniä kehuja viljellään koko ajan. Sellainen kyllä pönkittää omaa hyvää oloa, ja varsinkin lasten kohdalla sillä on ihmeellinen vaikutus. Ei itsermuuden tosiaan tarvitse näkyä meuhkaamisena ja kovaäänisyytenä, vaikka kyllä Turkissa hiljaa olija muuttuu usein näkymättömäksi. Ellei ole sanottavaa ja omia mielipiteitä, ajatellaan että on jotenkin outo ja mielenkiinnoton ihminen. Itse kyllä ihailen itsevarmaa käytöstä, mutta erikseen on sitten ylimitoitettu ego, joka alkaa jo haitata elämää kun omia vahvuuksia ja heikkouksia ei pysty tunnistamaan. Turkkilaisella koulunpihalla on kuitenkin oltava sen verran uskoa itseensä, ettei jää muiden heittopussiksi.
PoistaOhoh, vau! Tekisi mieli saada osa tuosta itsetyytyväisyydestä itsellekin. Minä tarvitseisin tuollaisia naapureita! Yritän nimittäin juuri parhaillaan pitää yllä itsekehuprojektiani, mutta laihoin tuloksin. Hitaasti edistyy. Vaikka toisaalta, itseluottamus ja itsetunto ovat eri asioita. Itsevarmuutta voi minultakin löytyä, mutta se -arvostus on minulta, niinkuin yleensäkin meiltä suomalaisilta, usein hukassa. Kasvatuskulttuurin perintöä. Ihanaa kyllä tuo, että siellä kouluissa opettaja kiinnittää tuollaisiin tavoitteisiin huomiota. Vaikka kilpailukulttuuria en kyllä yhtään ihaile.
VastaaPoistaNiitä kehuja on Suomessa ainakin ennen jaeltu aika harvakseltaan, kun on pelätty ylpistymistä. Ulkomailla sen on huomannut monessa tilanteessa, miten tietyissä kulttuureissa lapsia onkin kasvatettu kehumalla. Ollaan niin vaatimattomia, että ei oikein uskalleta edes ääneen sanoa mitään hyvää toisista, puhumattakaan nyt itsestä.
PoistaHmm, täytyy tunnustaa, että olen aika suomalainen. Olen kuitenkin omia lapsiani kannustanut ja kehunut aika paljon enemmän kun itseäni on lapsena. Toisaalta on vaikea puhua ns. potaskaa ja kehua ns. vain lämpimikseen. Kun minä kehun, niin tietää ne ansainneensa! Onko se paha? Lisäksi minulla on omituinen tapa tunnustaa mokani. Mun oikein täytyy kertoa parille kolmelle henkilölle, että oma oloni helpottuu. Usein huomaan, että ne mun mokat kyllä viihdyttää kuulijoita ja saa usein myös sellaista lohdutusta...se auttaa!
VastaaPoistaSuomessahan se riittää, koska maassa arvostetaan vaatimattomuutta ja hiljaa puurtamista. Turkissa sellainen saattaa johtaa ainakin lapsen kohdalla ongelmiin, jos muut kaverit ympärillä kasvavat kehuilla silmissä, mutta itse kokee jäävänsä jostain paitsi. Kehulla on kyllä ihmeellinen voima, enkä tiedä etteikö jokaisesta löytyisi jotain hyvää sanottavaa, jonka avulla huonompikin päivä muuttuu hieman paremmaksi. Kehun avulla lapsi oppii pitämään paremmin puoliaan, ja uskomaan omiin unelmiinsa. Mokien tunnustaminen on mustakin oikeen terapeuttista, tulee hyvä olo kun sen saa jakaa muiden kanssa, ja se mokakin tuntuu silloin jo paljon pienemmältä asialta. Kehuja varmaan jaetaan Suomessakin nykyisin vapautuneemmin kuin aikoinaan.
PoistaVaatimattomuus ei todellakaan aina kaunista, mutta toisaalta en tykkää siitäkään, että pidetään aina hirveää melua itsestään. "Tyhjän" kehumisen kanssakin on vähän niin ja näin. Minusta tuntuu, että aika monella suomalaisella on sisäinen ristiriita siitä, kun pitää (sosiaalisten normien takia) olla vaatimaton ja olla niin kuin ei olisikaan, ja kuitenkin uskon, että aika moni tietää olevansa hyvä monessa asiassa. Sitä ei vain saa tuoda julki mitenkään, koska joku kyllä heti napauttaa takaisin, jos kuvittelee itsestään liikoja.
VastaaPoistaNyt kun aloin miettiä, niin turkkilaiset ovat kyllä aika kovia kehumaan itseään. Kotirouvilla on usein tapana luetella kotihommia ja ruokia, mitä ovat tehneet. Omia lapsia myös kehutaan. Mutta sitten kun ollaan kavereiden kesken, niin hyvin vapautuneesti myös kerrotaan kaikki huonot kuulumiset ja ongelmat, saadaan siitä sellaista voimaa ja helpotusta.
PoistaNiinpä. Myös amerikkalaiset ovat hyviä kehumaan jälkikasvuaan ja sekin sitten huomataan kansassa. Olen tästä vähän kahden vaiheilla, sillä en arvosta kovin korkealle sellaista itsetuntoa, joka ei perustu totuuteen. Sitä löysin Turkista liikaa etenkin miesten keskuudesta. Sen sijaan suomalaisen tulisi oppia kehumaan lapsiaan, puolisoaan, ystäviään ja työkavereitaan aiheesta. Siinäkin me säästellään, ettei kukaan vain ylpistyisi. Surullista.
VastaaPoistaIhan överiksi menevä ego on kamalaa. Puhuimme eilen juuri siitä paikallisten ystävien kanssa, ja kuinka sellaista pönkittävien vanhempien lapset ovat todellisia ongelmia kouluissa. Onneksi niitä on kuitenkin harvsssa. Kehuja saisi kyllä Suomessa jaella helpommin, kyllä sitä kehua moni kaipaisi arjen keskellä.
PoistaMä olen kyllä samaa mieltä turkkilaisten kanssa tuosta kehumisesta ja itsetunnosta. Mun mielestä sillä pääsee pitkälle ja antaa lapselle paljon eväitä. Voihan sitä samalla opettaa myös 'tervettä' nöyryyttä. Mun mielestä me suomalaiset ollaan aivan liian vaatimattomia.
VastaaPoistaNiin uskon itsekin, kun näen sen käytännössä joka päivä ympärilläni. Työhaastatteluissa ei tule valituksi se, joka kertoo itsestään totuudentorvimaisesti huonot ja hyvät puolet, vaan se joka itsevarmasti kehuu itsestään ne parhaat puolet esille. Sanoo, että hommat hoituu eikä edes sisimmässään epäile etteikö hoituisi. Vaatimattomuus kaunistaa sanovat suomalaiset, ja se varmasti Suomessa toteutuukin, mutta maailmalla monessa kulttuurissa vaatimattomuudella ei pääse kyllä yhtään mihinkään.
Poista