Kun opettaja sauhuttelee ja poliisi ajaa miten sattuu

Viime viikolla seisoskelin puistossa koristreenien jälkeen tutun äidin ja isän kanssa. Puhelimme perusaiheista kuten, yksi vai kaksi lasta, Turkki ja Suomi kasvuympäristönä ja miten selvitä ulkomaalaisena täällä. Tuttu äiti kertoi Ruotsissa asuvan sukulaisensa kertoneen, miten hienoa on kun siellä lapset oppivat jo pienestä asti seuraamaan äitiään kuin ankanpojat emoaan, itsenäisesti mutta kuuliaisesti, liikennevaloissa lapset odottavat kuuliaisesti, eivätkä juoksentele jalkakäytävällä siksakkia. Turkissa lapsia retuutetaan kädestä tien yli liikennevalojen vierestä ja usein punaisia päin, samalla karjuen ettei juokse auton alle/lätäkköön/väärään suuntaan. Miten sä pysyt järjissäsi kasvatuksen suhteen täällä, ja opetat niitä teidän hienoja tapoja, kysyi äiti. Sopeutumalla. On aika hankalaa oppia kävelemään kiltisti äidin perässä ilman ohjaavia esimerkkejä. Ja millaisia esimerkkejä yhteiskunta täällä tarjoaakaan:


Kävelin Ankarassa joka aamu töihin erään ison yksityiskoulun ohi. Ennen koulujen alkua opettajat seisoskelivat koulun kulmalla rupattelemassa, tupakoiden! Olisi tehnyt mieli käydä joka aamu sanomassa jotain, mutta tiesin jo vastauksen. Kyllä jokaisella on oikeus savukkeeseensa, sanoo turkkilainen. Tupakoivia opettajia en ole nähnyt aikoihin, mutta monenlaisia muita huonoja esimerkkejä kylläkin. Jos Suomessa moni kokee tarvetta näyttää esimerkkiä mallillaan nuorille, niin Turkissa osa taas kuvittelee voivansa toimia miten sattuu hyödyntämällä asemaansa. Tänään kävellessämme koululta kotiin tytön ja kavereiden kanssa poliisiauto pysähtyi, ja antoi meille tietä. Vilkaisimme ystäväni kanssa toisiamme, näitkö? Ne pysähtyi!


Turkkilainen ei toimi samoin rationaalisesti kuin Suomessa toimittaisiin. Se johtuu ympäristöstä, jossa säännöt muuttuvat tilanteen mukaan. On opittava haistelemaan ja tunnustelemaan sen hetken tilannetta. Katsekontaktia autoilijaan, ennakointia ja mielialojen havainnointia. Joskus joku asia suoritetaan niin tarkasti sääntöjen mukaan, että suomalaisetkin kalpenevat rinnalla mutta seuraavalla viikolla saman asian kanssa saattavat puhaltaa jo uudet tuulet. Toimettomaksi erilaisten epäkohtien äärellä ei Turkissa kuitenkaan jäädä, ja seuraankin suurella mielenkiinnolla alueellisia facebook-ryhmiä, jossa paljastetaan milloin mitäkin, kuten korkeassa asemassa olevan henkilö parkkeeraamassa autoa liikuntaesteisten paikalle. Moniin asioihin on totuttava, mutta toisille se on huomattavasti vaikeampaa. Sellainen on esimerkiksi tuttavani Ebru.



Ebru on tyttäreni luokkakaverin äiti, joka on ottanut työkseen kasvattaa koko kulmakunnan kansan toimimaan tarkasti kirjoittamattomien sääntöjen mukaan. Ponnistuksien sivusta seuraaminen on toisinaan niin tuskallisen raastavaa, etten tiedä miten päin asettua hänen rinnalla. Eräänä päivänä koulun pihalla Ebru todisti erään isän kiipeämistä koulun aidan yli. Pallo oli karannut aidan yli, ja nuorekas isä päätti näyttää ilmeisesti poikansa kaverijoukolle, että jalka nousee edelleen. Tilanne oli kerrassaan absurdi, sillä ihan varmasti jokainen tietää aidan yli kiipeilyn kielletyksi ja vaaralliseksi. Lapsia tapahtuma kiinnosti, tietysti. Taas mennään, ajattelin kun näin Ebrun silmien tuikkivan vihaisesti. Alkoi loputon puhemaraton, jossa isä jäi altavastaajaksi ja apuun riensi miehen vaimo. Samanlaisista tilanteista toisiin Ebru kuuluu ajautuvan päivästä toiseen, hänellä kun on, omien sanojensa mukaan, todella paljon töitä tehtävänä tämän kansan suhteen.

Sääntöjen noudattamisen suhteen paikalliset ovat todellisia riiviöitä. Viime viikolla osallistuin tytön koulun retkelle. Museossa opas painotti ainakin kymmenen kertaa, ettei sisätiloissa saa valokuvata, eikä kaappeihin koskea. Lapsilla ei tietysti ollut edes minkäänlaisia aparaatteja kuvien ottamiseksi, mutta vanhemmilla oli. Kun olimme edenneet museon tokaan kerrokseen, tempaisi eräs isä minua kaulasta kiinni ja tallennuin kuvaan vihaisen näköisenä muiden muikistellessa maireasti. Hei, ei täällä saa kuvata, sähisin. Räpsistä lauloivat vanhempien kamerat niin kauan, että vartijan oli tultava torumaan. Nolottiko ketään? No ei tietenkään. Harmi, ettei Ebru ollut osallistunut kyseiselle retkelle. Päivän aikana olisi ollut monta kasvatuksellista tilannetta, vanhempien suhteen. Muutenkin koulumaailmassa eniten harmaita hiuksia tuntuvat aiheuttavan vanhemmat, eivät lapset.


Sakkopaikalle parkkeeraavaa poliisia, ja tupakkaa tupruttelevaa opettajaa ihmetellessä silmiin sattui Ylen kirjoitus empatiasta ja myötätuntoisesta vanhemmuudesta. Jos lapsi saakiin ristiriitaista viestiä säännöistä ja niiden toteutuksesta täällä, niin sosiaalisten tapojen esimerkkien suhteen täällä ollaan vahvoilla. Pieni tyttöni osaa jo nyt ilman ohjausta käytössäännöt erilaisissa tilanteissa, ja eri ikäisten ihmisten kanssa. Ne tuntuvat tallentuvan lapsen kovalevylle niin automaattisesti, etten muista koskaan joutuneeni ohjeistamaan kiitoksen, tai paikan antamisen suhteen julkisissa. Sano nyt jotain, tai kylässä ei tuijoteta telkkaria, ei ole tarvinnut hokea. Näiden taitojen arvo koetaan sen verran tärkeäksi Turkissa, että kysyessäni tytön opettajalta koulukuulumisia saan ensin arvion tämän sosiaalisista taidoista, ja vasta sen jälkeen tiedon miten sujuu matikka ja muut aineet. Kaaosta ja järjestystä, empatiaa ja käytöstapoja, nähtäväksi jää millaiset eväät siitä saa itselleen.

Millaisia esimerkkejä kohtaat arjessasi, hyviä ja huonoja?