Vuosi lähenee loppuaan - Miten meni 2018?

Jäljellä on enää kaksi tehokasta viikkoa, huomasin sen aamulla kaivellessani seinäkalenteria esiin erilaisten lappujen, edessä roikkuvien kuivattujen munakoisojen ja laskujen takaa. Töhräsin kalenterin lopun 10 minuutissa aika täyteen; työtunnit ja loppukuun ekstratunnit, lapsen koulujutut, miehen vaihtelevia työtunteja, koiran rokotukset ja parit treffit. Niitäkin on siirretty jo niin kauan, että ennen maagista Uutta Vuotta haluan ne järjestää. Niiden viivojen ja muistettavien asioiden lisäksi olisi nautittava kaikesta siitäkin, mitä ei kalenteriin merkitä.


Joulun tunnelman hakeminen ei ole kovin helppoa. Kaikki muut suuntaavat katseensa uuden vuoden juhlintaan, marketeissa pauhaavat amerikkalaiset joululaulut ja hyllyt notkuvat kuten missä tahansa kulutusta rakastavassa maassa. On koristeita, kuusia, valmiita paketteja, uuden vuoden arpoja, suklaaähkyä ja mahdollisuus tilata uuden vuoden kalkkuna mezeineen kotiin. Puhelimeen paukkuu mainosviestejä, oletko valmis uusi vuosi tulee? En ole, joulupaketti kohti Suomea odottaa syyttävästi lähetystä, koristeista osa nököttää sohvalla pussissa ja joulun tuoksuja tuovien herkkujen teko on aika suunnitteluasteella. Koulukavereidensa kanssa tyttö laskee päiviä uuteen vuoteen, ja käymme keskustelun joulu ja uusi vuosi on eri asia ainakin kolmesti viikossa. Suomessa valmistaudutaan joululomille, sen sijaan Turkissa monet odottavat lasten lukukausilomaa, joka sijoittuu tammikuun loppuun.

Vuosi 2018 kohteli meitä hyvin, mutta kiireisenä se taas piti eikä antanut paljon armoa yhteisen ajan suhteen. Turkkilainen dilemma on vapaa-ajan tasainen jakaminen, jota tuntuu olevan toisilla liikaa ja toisilla liian vähän. Monelle kotiäidille soisin tulevana vuotena enemmin tekemistä, joka korreloisi ehkä vähempään juoruiluun ja moskan pyöritykseen esimerkiksi koululla. Jos on kiire, ei ole aikaa miettiä onko opettajalla suhde naapuriluokan opettajan kanssa. Sen sijaan yksityisellä sektorilla työskenteleville, kuten miehelleni, toivoisin sen toisen vakiovapaan, jotta yhteisen ajan löytäminen olisi helpompaa. Empiiren tutkimuksen tekeminen siitä, juoruilevatko koti-isät yhtä paljon kuin äidit olisi myös mielenkiintoista. Viime viikoille olen ottanut lisäopetustunteja, ja monina päivinä olemme tavanneet miehen kanssa kirjaimellisesti ovella toisen tullessa ja toisen lähtiessä. Onko koira pissatettu? Onko lapsi koulussa? Onko pyykkikori vasta puolillaan? Onko lämmöt päällä? Onko kaapissa maitoa? Heippa!


Vuoden loppu on kulunut itselläni ihan uudenlaisissa kuvioissa töiden suhteen, joka on tuonut haasteita mutta samalla myös onnistumisen tunteita. Uudet kuviot ovat stressanneet joskus aamuyön tunteina, mutta päällimmäisenä on fiilis, että onneksi uskalsin kiskaista itseni irti vanhasta työpaikasta juuri oikeaan aikaan ja uskaltauduin omilleni. Suomella ja suomalaisuudella on ollut selvästi oma osansa markkina-arvooni opettajana. Jos ei nyt jokainen vastaantulija, niin ainakin useampi valveutunut kansalainen tietää mikä on suomalainen koulutus, ja suomalaisuus kiinnostaa. Olemme keskustelleet englanniksi kuksasta, koivuista, järvistä, kahvinjuomisesta ja tietenkin saunasta. Emme vielä kalsarikänneistä tai muumeista. Muutaman kerran olen löytänyt itseni ihmettelemästä, että miten ihmeessä minusta tuli tee-se-itse enkunopettaja, mutta onneksi tämä maa tarjoaa niin paljon ihmettelemistä, että kyseinen asia painuu arjen sekaan aika nopeasti.


Loppuvuoden yksi uusi ulottuvuus on ollut auto. En tulisi enää toimeen kovin hyvin ilman autoa töiden vuoksi. Lauantaina suuntaamme usein koko perheen voimin autolla johonkin, mutta viikolla tuntien upottaminen sujuvaksi rimpsuksi mahdollistuu juurikin auton takia. Olen löytänyt itsestäni taas kadoksissa olleen autossa yksin laulajan ja muiden kurvailijoiden neuvojan. Pari viikkoa sitten haimme jouluntunnelmaa Ikeasta, josta rynnimme lopulta paniikinsekaisin tuntein ulos. Järjetön ruuhka ja hiki on osa joulua, mutta seuraavaksi viikonlopuksi halusin metsään. Siellä olin huomattavasti enemmin omalla mukavuusalueellani.


Joulu tulee meille aina omalla tyylillään, mikä parasta ilman paineita. Viime viikonloppuna haistelimme joulutunnelmaa Ranskan kulttuurikeskuksen joulumyyjäisissä, jossa oli tutusti myynnissä ylihintaista krääsää, ja parasta oli ruoka- ja juomapuoli sekä tunnelma. Tonttuorkesteri soitti meneviä turkkilaisia biisejä, palmut huojuivat ja juuri ennen paikalle saapumista alueen yli vyöryi yksi talven saderintamista. Glögilasi kourassa olin kuitenkin huisin onnellinen, hyvässä seurassa, mieli avoimena. Mielenkiintoinen vuosi on taputeltu pian paketoitavaksi, ja edessä on taas uusi tuntematon. Siltä odotan ainakin yhtä paljon hauskoja lomareissuja kuin kuluvalta, enemmin yhteistä aikaa perheelle, rauhoitusruisketta koiralle, tukiverkoston säikeiden pitoa, vähemmin juorujen aiheita koulun juoruvastaaville, työkuvioihin sujuvuutta ja onnea. Niin ja joulukuuhun hieman vähemmin sadettomia päiviä, että pyykit joskus kuivuisivat. Tervetuloa 2019! Mitä sinä toivot tulevalta vuodelta? Nyt saa laittaa likoon myös toiveet blogipostausten puolelle, jossa aion alkuvuodesta purnata ja iloita ainakin kotiäitiydestä, kehumisesta, ruuasta ja lasten harrastamisesta. Jostain muusta, mistä?