Hyväuskoisen sinisilmäisen oppivuodet maailmalla
Suomessa kassalla saa rahasta oikein takaisin, ja ellei saa, on kyseessä harvinaislaatuinen virhe. Lääkärin luonta lähtiessä ei tarvitse pohtia, että heitänkö reseptin roskiin, ja luotan omiin vaistoihin, sillä kaikkihan on suurta bisnestä. Aamiaispöydän leivän sisuksessa ei ammota monttua, säästöä se on muutamakin sata grammaa, leipomolle. Onko mummojen kylämunat naapurikaupasta haettuja halpiksia, ja vuoristotimjami kerätty kuitenkin pakokaasutien laidasta? Kaikenlaisen pienen huijarimenon oppii melko nopeasti, ja osaa olla tarkkana mutta ihmisten aikeiden arviointi vaatii jo parempia taitoja.
Annamari Sipilä kirjoittaa Hesarin kolumnissa Suomesta, jossa ei tarvitse jatkuvasti miettiä toisten motiiveja. Kun on kasvanut sellaisessa maassa, ovat maailman tuulet melko navakoita luottamuksen suhteen. Maailmalla pitkään asuneiden ystävien kanssa olemme joskus ruotineet kunkin maksamia oppirahoja, jokainen ne on omalla tavallaan pulittanut. Sinisilmäisen hölmöilyn ja liiallisen luottamuksen jälkeen on opittu suhtautumaan uusiin ihmisiin ja tilanteisiin hieman uudella tavalla. Ei takki auki tervehtien, vaan takaraivossa takovan tuomitse, ennenkuin toisin todistetaan mantran mukaan. Turkkilaisille asia on selviö, jo lapsesta asti on opittava olemaan varuillaan. Työpaikoilla liittoudutaan, ja jopa lasten vanhempien keskuudessa koululla, niiden tarkoituksena on tavoitella asemaa, parempaa palkkaa, etuja, suosiota lapselle tai pääsyä piireihin, joista olisi jotain hyötyä mahdollisesti tulevaisuudessa.
Kuuntelen tutun äidin toruja puiston laidalle karanneille tytöille. Täällä voi olla kidnappaajia, ymmärrätkö? Ette te voi juoksennella tietämättämme täällä, mitä lie pedofiileja nuokin istuskelijat osoittaa äiti puolisokeita vanhoja pappoja. Turkkilaista ylireagointia vai karua realismia? Monet pienet lapset ovat yllättävän tietoisia iltauutisten katastrofeista ja kuuntelevat korvat höröllään aikuisten juttuja hullusta naapurista, kahelista työkaverista ja kaikesta muusta kamalasta. Olen kuunnellut näitä jo aikoinaan tarhassa lasten suusta, ja miettinyt millaisen aivomyrskyn se aiheuttaakaan alle kouluikäisten mielessä.
Turkkilainen oppii luovimaan joka tilanteessa, toisinaan keinoja kaihtamatta. Näin sanoo tytön opettaja, jonka kanssa keskustelemme luokan dynamiikasta ja kulttuurieroista. Oppilaansa hyvin tunteva opettaja on toki pannut merkille, että tytön kotikulttuurista paistaa suomalaisuus. Millaisena se sitten näyttäytyy? Harkitsevaisuutena, oikeudenmukaisuutena ja tarkkailevaisuutena. Turkkilaisen kulttuurin vaikutuksena siihen sekoittuu toki muutakin, ja tajuan miten vaativa työ alakoulun opettajalla on vahvistaessa jokaisen nuoren positiivisia piirteitä. Neljän vuoden jälkeen olisi tarkoitus, että jokaisella on taskussa luottamus itseensä, sanoo opettaja vuoden viimeisessä vanhempainkokouksessa.
Aamulla koululle kävellessä tervehdin tuttua äitiä, kuten tavallista Günaydin Canim!
Miksi lisäsit Canim (=sieluni), kysyy tyttö.
No se on tapana Turkissa hyvien tuttujen kesken, vastaan.
Sä et luota siihen kuitenkaan, jatkaa tyttö ja arvaan neitien kuunnelleen ystäväni kanssa juoruilua. Olen jäännyt kiinni kaksinaamaisesta käytöksestä, josta aina itse marmatan.
Miten Suomessa tervehditään, jatkaa tyttö?
Ihan vaan sanotaan huomenta, vastaan.
Voisit sanoa tästä lähtien ihan vaan huomenta täälläkin, koska olet suomalainen, ja minä lupaan pitää suuni muutenkin tästä lähtien paremmin supussa. Olkoon se lupaus tulevalle vuodelle.
Valitsen koulun edustalle parkkeeratun kuorma-auton lavalta makeiksi mainostettuja mandariineja, joista myyjä antaa maistaa. 3 kiloa 3 liiraa, kailottelee vuorilta saapunut mustalaismies. Viereeni pysähtyy tarkkaavaisen näköinen rouva. Maista jotain muuta mandariinia, kuin tuota tarjottua, patistaa rouva. Mies antaa maistaa toista mandariinia, joka todetaan rouvan kanssa makeaksi. Näiden lavamyyjien vaakoihin ei kannata luottaa, supattaa rouva vielä lähtiessään. Maksan miehelle kolme liiraa ihan mieluusti, oli sitten ihan täydet kilot tai ei. Samoin kun ostan ohikulkiessani vanhalta papalta nenäliinapaketin, vaikka se maksaakin kolme kertaa enemmin kuin kaupassa.
Korkkaan uuden vuoden kirjoittelemalla kulttuurieroista, jotka niin hyvässä kuin huonossakin ovat taas rikastuttaneet sulkeutunutta viime vuotta. Elämää ulkosuomalaisena on tullut taas yksi vuosi lisää, ja hyvänä kulunut vuosi kirjattakoon vaikkei kommelluksilta vältytty nytkään. Elämä täällä olisi huomattavasti tylsempää, ellei päiviin tulisi lisäväriä mielenkiintoisista kohtaamisista, jotka omalta osaltaan vahvistavat tietoa siitä, miten haluan elää ja ajatella. Lisää opittavaa kiitos vuodelta 2019!
Kuvat ovat upeasta Tuhat ja yksi yötä -näyttelystä Izmirin Arkas Sanat Merkezistä
Annamari Sipilä kirjoittaa Hesarin kolumnissa Suomesta, jossa ei tarvitse jatkuvasti miettiä toisten motiiveja. Kun on kasvanut sellaisessa maassa, ovat maailman tuulet melko navakoita luottamuksen suhteen. Maailmalla pitkään asuneiden ystävien kanssa olemme joskus ruotineet kunkin maksamia oppirahoja, jokainen ne on omalla tavallaan pulittanut. Sinisilmäisen hölmöilyn ja liiallisen luottamuksen jälkeen on opittu suhtautumaan uusiin ihmisiin ja tilanteisiin hieman uudella tavalla. Ei takki auki tervehtien, vaan takaraivossa takovan tuomitse, ennenkuin toisin todistetaan mantran mukaan. Turkkilaisille asia on selviö, jo lapsesta asti on opittava olemaan varuillaan. Työpaikoilla liittoudutaan, ja jopa lasten vanhempien keskuudessa koululla, niiden tarkoituksena on tavoitella asemaa, parempaa palkkaa, etuja, suosiota lapselle tai pääsyä piireihin, joista olisi jotain hyötyä mahdollisesti tulevaisuudessa.
Kuuntelen tutun äidin toruja puiston laidalle karanneille tytöille. Täällä voi olla kidnappaajia, ymmärrätkö? Ette te voi juoksennella tietämättämme täällä, mitä lie pedofiileja nuokin istuskelijat osoittaa äiti puolisokeita vanhoja pappoja. Turkkilaista ylireagointia vai karua realismia? Monet pienet lapset ovat yllättävän tietoisia iltauutisten katastrofeista ja kuuntelevat korvat höröllään aikuisten juttuja hullusta naapurista, kahelista työkaverista ja kaikesta muusta kamalasta. Olen kuunnellut näitä jo aikoinaan tarhassa lasten suusta, ja miettinyt millaisen aivomyrskyn se aiheuttaakaan alle kouluikäisten mielessä.
Turkkilainen oppii luovimaan joka tilanteessa, toisinaan keinoja kaihtamatta. Näin sanoo tytön opettaja, jonka kanssa keskustelemme luokan dynamiikasta ja kulttuurieroista. Oppilaansa hyvin tunteva opettaja on toki pannut merkille, että tytön kotikulttuurista paistaa suomalaisuus. Millaisena se sitten näyttäytyy? Harkitsevaisuutena, oikeudenmukaisuutena ja tarkkailevaisuutena. Turkkilaisen kulttuurin vaikutuksena siihen sekoittuu toki muutakin, ja tajuan miten vaativa työ alakoulun opettajalla on vahvistaessa jokaisen nuoren positiivisia piirteitä. Neljän vuoden jälkeen olisi tarkoitus, että jokaisella on taskussa luottamus itseensä, sanoo opettaja vuoden viimeisessä vanhempainkokouksessa.
Aamulla koululle kävellessä tervehdin tuttua äitiä, kuten tavallista Günaydin Canim!
Miksi lisäsit Canim (=sieluni), kysyy tyttö.
No se on tapana Turkissa hyvien tuttujen kesken, vastaan.
Sä et luota siihen kuitenkaan, jatkaa tyttö ja arvaan neitien kuunnelleen ystäväni kanssa juoruilua. Olen jäännyt kiinni kaksinaamaisesta käytöksestä, josta aina itse marmatan.
Miten Suomessa tervehditään, jatkaa tyttö?
Ihan vaan sanotaan huomenta, vastaan.
Voisit sanoa tästä lähtien ihan vaan huomenta täälläkin, koska olet suomalainen, ja minä lupaan pitää suuni muutenkin tästä lähtien paremmin supussa. Olkoon se lupaus tulevalle vuodelle.
Valitsen koulun edustalle parkkeeratun kuorma-auton lavalta makeiksi mainostettuja mandariineja, joista myyjä antaa maistaa. 3 kiloa 3 liiraa, kailottelee vuorilta saapunut mustalaismies. Viereeni pysähtyy tarkkaavaisen näköinen rouva. Maista jotain muuta mandariinia, kuin tuota tarjottua, patistaa rouva. Mies antaa maistaa toista mandariinia, joka todetaan rouvan kanssa makeaksi. Näiden lavamyyjien vaakoihin ei kannata luottaa, supattaa rouva vielä lähtiessään. Maksan miehelle kolme liiraa ihan mieluusti, oli sitten ihan täydet kilot tai ei. Samoin kun ostan ohikulkiessani vanhalta papalta nenäliinapaketin, vaikka se maksaakin kolme kertaa enemmin kuin kaupassa.
Korkkaan uuden vuoden kirjoittelemalla kulttuurieroista, jotka niin hyvässä kuin huonossakin ovat taas rikastuttaneet sulkeutunutta viime vuotta. Elämää ulkosuomalaisena on tullut taas yksi vuosi lisää, ja hyvänä kulunut vuosi kirjattakoon vaikkei kommelluksilta vältytty nytkään. Elämä täällä olisi huomattavasti tylsempää, ellei päiviin tulisi lisäväriä mielenkiintoisista kohtaamisista, jotka omalta osaltaan vahvistavat tietoa siitä, miten haluan elää ja ajatella. Lisää opittavaa kiitos vuodelta 2019!
Kuvat ovat upeasta Tuhat ja yksi yötä -näyttelystä Izmirin Arkas Sanat Merkezistä
Kulttuurierot eivät sittenkään ole vähenemään päin! Kyllä meilläkin Suomessa fuskataan, että valppaana saa olla. Toisaalta ei tarvi ihan jokaista myyjää epäillä vilungista kumminkaan. Liian raskaaksi sitten kävisi elämä!
VastaaPoistaEi täälläkään onneksi tarvitse jokaista epäillä mutta sanoisin, että Suomessa kaikenlaista vilunkia, ja ihmisten motiivien arviointia joutuu tekemään hyvin paljon vähemmin. Sen mahdollistaa jo pitkälti yhteiskuntajärjestelmä ja tasa-arvoisuus.
PoistaTosi mielenkiintoista. Täällä ei ehkä yhtä kärjistettyä, mutta minulle tulee mieleen esim, putkimiehet, joiden magneettimainoksia ilmestyy vähän väliä ulko-ovelle, ja sitä jää miettimään ettei mitenkään niitä putkimiehiä voi olla noin pilvin pimein;D Ihan kantapään kautta sitten opinkin että pitää katsella onko magneetissa työministeriön myöntämä
VastaaPoistavirallinen ammattinumero (jokaisella oma) , sillä kerran tilasin putkimiehen jostain magneetista, ja putkimies oli kyllä aika amatööri;D
Jael jaa ei? Taksikuskit, vakuutus- ja puhelinyhtiöt, vuokraisännät jne jne.. ja mistä tiedän? No maksoin melkein jokaisen kohdalla oppirahat.. ;)
PoistaNuo magneettimainokset on tuttuja meilläkin, ja parasta on kyllä kysyä aina arvioita tutuilta, tai luottaa johonkin ammattitaitoiseen tunnettuun firmaan remonttiasioissa. Muuten saattaa käydä huono tuuri, vaikka hinta tuntuisikin edulliselta.
VastaaPoistaJep, vastaavaan on täällä Thaimaassa kyllä oppinut kantapään kautta. Ja oikeastaan se että viranomaisiin ja allekirjoitettuihin sopimuksiin voi aina luottaa, on asia jota todella kaipaan Suomesta. Meilläkin on kerrassaan upeita paikallisia ystäviä, ja jopa he harmittelevat ettei paikallisten viranomaisten toiminta aina kestä päivänvaloa. Oppirahoja ollaan mekin maksettu moneen otteeseen.
VastaaPoistaNiinpä , suomalainen joutuu maailmalla kyllä muuttamaan suhtautumista siihen että painettu sana on laki. Tai ainakin sitä että oikeuden saaminen epäselvissä hommissa on aika mutkikas tie.
PoistaMua varmaan viilataan linssiin jatkuvasti. En jaksa tarkistaa koskaan esim. kauppakuitteja, vaikka ehkä kannattaisi. Kerran satuin vilkaisemaan kuittia, ja siihen oli lyöty kurkun sijasta kesäkurpitsa, joka minun kannaltani oli tosin hyvä juttu, koska kesäkurpitsa oli halvempi kuin kurkku. Täällä ei siis punnita vihanneksia ja hedelmiä hevi-osastolla, vaan vasta kassalla... Tiedostan kyllä, että tarkempi pitäisi olla, mutta en vaan jaksa.
VastaaPoistaEn minäkään jaksa usein tarkistaa, muissa kuin isoimmissa ostoksissa. Aina ei varmaan ole tärkeintä se menetetty raha vaan se ärsytys siitä, että tulee hölmö olo.
PoistaKuulostaa tutulta tuo kaupankäynti. Piti kantapään kautta se aikoinaan oppia Aasiassa. Mutta mieluusti ostin mummelilta mangon kuin kaupasta. Olisi kiva tietää, että oletko Izmirin ainoa suomalaissyntyinen asukas? Miten paljon siellä asuu muista maista muuttaneita ulkomaalaisia? Utelias kun olen:)
VastaaPoistaJoo Aasiassa ihan sama meno, että siellä piti myös olla aina tuntosarvet pystyssä monessa tilanteessa. En ole ainoa, meitä on täällä arvioni mukaan noin kymmenkunta, olen muutaman kanssa aktiivisesti tekemisissä mutta osan kanssa emme ole edes tavanneet. Izmirissä asuu paljon venäjänkielisistä maista tulleita, mun ukrainalainen ystävä arvioi, että pelkästään ukrainalaisia on reilu tuhat. Jonkun verran on kv-yrityksissä lähtettyjä työntekijöitä mutta Istanbulissa on suurimmat ulkomaalaisyhteisöt ja Alanyassa myös.
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista