Köyhyyttä ja niukkuutta

Hesarin niukkuuskysely sai aikaa monenlaisia ajatuksia. Ensin ärsytti, ai että suomalaiset köyhiä? Tulkaa katsomaan miltä näyttää turkkilainen köyhyys! Ilta-Sanomat oli saanut revittyä asiasta raflaavat otsikot, mutta Hesarin artikkeli avasi suomalaisen niukkuuden hyvin esille tavallisten ihmisten kertomusten kautta. Jokainen peilaa omaa tilannetta ympäristöön. Jos koko kylässä ei ole yhtään kahvilaa, ja tapana käydä kahvilla, ei kukaan sitä kaipaa. On ihan ok ostaa mopomieheltä sokeroitua juomaa muovipussissa ja nauttia se pillillä muiden seurassa. Yhteisö ja se muiden seura pelastaa paljon. Köyhä on kuitenkin köyhä, oli se sitten Suomessa, Turkissa tai Ugandassa. Turkissa köyhyyttä ei pääse pakoon, se muistuttaa olemassaolostaan joka kerran kun astut ovesta ulos. Se vaanii puistonpenkillä nukkuvien ja metrotunnelissa kerjäävien hahmossa. Turkissa köyhyys on levällään joka paikassa, Suomessa sitä mieluummin piilotellaan.



Suomessa on puhdas juomavesi, koulutusta kaikille, sosiaaliturva ja monenlaisia muita hienoja asioita kuten kirjastot ja uimahallit. Ajatuksena on, että verkoston ulkopuolelle putoavaa autetaan järjestelmän avulla. Sellaista ei suurimmassa osassa maailmaa ole. Verkko ei kuitenkaan tunnu olevan aukoton, eivätkä muut ole tottuneet olemaan kopinottajina. Moottoritieltä ulosajanut kokee kauhunhetkiä tienpientareella, kun kukaan ei pysähdy. Itse taas nolostun liukastuessani marketin edessä saadessani kassojen lisäksi puolet vastakkaisen kaupan asiakkaista varmistelemaan, että olen yhtenä kappaleena. Jos olisin murtanut nilkkani, ei kaupunkia kiinnostaisi vaikka sen jalkakäytävässä on ammottava reikä. Sen tietävät kaikki, ja syöksyvät apuun. Samoin autetaan monesti työnsä menettänyttä sukulaista, vaikka ei oikeasti edes haluaisi. On pakko.


Lähtiessäni maailmalle ensi kertaa vuonna 1997 koin kulttuurishokkeja tajutessani, että suuressa osassa maailmaa ihmisten elanto on jatkuvasti veitsenterällä. Koen edelleen silloin, kun alan pohtimaan tarkemmin metroaseman edessä kerjäävää naista ja lasta, jotka hörppivät keittoa muovikipoista kiiruhtaessani ohi hakemaan tyttöä koulusta. Tai kun meinaan ajaa nenäliinoja kaupittelevan lapsen päälle. Antaessani taskunpohjan lantit vakiokerjäläiselle puistossamme. Arki on jatkuvaa taistelua, ja epävarmuutta tulevasta. Onko ruokaa, onko töitä ja pääseekö sairaalaan?  Turkista katsoen suomalainen todellisuus näyttää yltäkylläiseltä vaikka totuus taitaa olla osan kohdalla toinen. Samaan aikaan täällä taistellaan talouskriisin keskellä. Hinnat nousevat silmissä, ja jokainen nieleskelee talven kylmimpään aikaan postiluukkuun kilahtavien laskujen lukuja. Onneksi on kuitenkin postiluukku, josta se kilahtaa.

Hesarin niukkuuskyselyssä esiin nousee epätoivo ja yksinäisyys, kun ei jaksa selitellä ettei ole varaa tehdä mitään ja ulospääsyä monien ongelmien kasaantuessa ei löydy. Osa turkkilaisista on tottunut kurjuuteen, joka seuraa ihmisiä uusina aaltoina. Työttömyyttä ja köyhyyttä ei hävetä, vaan tukeutuminen omaan yhteisöön on osa elämänkulkua. Ellei ole varaa maksaa vuokraa, muutetaan sukulaisille. Jos ruoka on loppu, löytyy jostain ilmaista leipää. Pikkumarketin kulmalla on kaappi, jota koristaa lappu tarpeessa olevat saavat ottaa, ja vihanneskaupan hieman nahistuneet tai kolhiintuneet tuotteet siirretään ilmaiseksi koppaan. Köyhyyttä ei koeta omana saamattomuutena, vaan järjestelmän vikana. Uutisten loppukevennykset ja sosiaalinen media syöttävät jatkuvana virtana tarinoita ihmisistä, joiden lapsilla ei ole lääkkeitä, kodista puuttuu pakkasilla lämmitys tai valtion viraston moka on syönyt omaisuuden. On laaja joukko ihmisiä, joiden elämänhallinta ei ole mahdollista, ja joille ei apua löydy. Se on tosiasia, ja joskus on vain laitettava filmi poikki illalla ennen ajatusten vuoristoradan syöksyä kohti huonosti nukuttua yötä.

Talouskriisi on mullistanut monen elämän jälleen kerran. Hesarin artikkelissa puhutaan unelmista ja tavoitteista, jotka ovat monen pelastus. Turkissa tavallisen palkansaajan unelmat ovat usein pieniä, sillä suuria ei ole varaa unelmoida. Tapaan aamulenkillä puolitutun, joka on matkalla töihin vaikkei ole saanut palkkaa kolmeen kuukauteen. Erotessamme hän huikkaa iloiset moit. Miten se jaksaa, mietin. Ulkosuomalaisena Turkissa on pitänyt oppia miettimään uhkia ja mitä jos-tilanteita uudessa valossa, jossa paniikkitilanteisiin ei ole olemassa valmiita ratkaisuja. Iso menoerä, työttömyysjaksot ja epävarmat taloudelliset ajat vaikuttavat minuun lamaannuttavammin kuin mieheen, joka on tottunut niiden olevan osa melkein jokaisen arkea. Työttömyys, tulipalo, vesivahinko, pitkäaikaissairaus tai läheisen menetys ovat tilanteita, joissa paikallinen saattaa menettää tulonlähteet lopullisesti. Puskurirahasto on olemassa todella huonon päivän varalle, ja tieto mahdollisuudesta pudota reunan yli laittaa yrittämään enemmin.

Koko kesän viereisessä puistossa nukkui mies vierellään vanha fillari, johon oli kerätty omaisuus. Mies pysyi puistossa sitkeästi ensimmäisiin yöpakkasiin asti, jonka jälkeen hän katosi. Kesällä lasten liukumäen alle öiksi majoittautuneet syyrialainen isä ja pieni poika keräsivät kamppeensa paljon aiemmin. Nyt puistossa päivystää harmiton puistopultsarimme, joka on selvästi seuranpuutteessa. Talouskriisi ja pakolaisongelma ovat lisänneet roskienkerääjien joukkoa. Jos kadulla kiersi ennen kerran päivässä vanha mies keräten metalliromua, on kerääjinä nyt kaikenikäisiä kymmenittäin. Olen myöhässä töistä, ja sadattelen tienlaidassa varomattomasti pyöriviä nenäliinapaketin kauppiaita. Lapsilla on ikää korkeintaan kymmenen, ja he hyppivät varomattomasti autojen seassa. Matkaa lämpimästä autosta kadulle on kuitenkin yllättävän vähän, ja jokainen on siitä tietoinen. Turkissa ei voi tuudittautua tasaisen arjen jatkumiseen lämpöisessä kodissa, sillä pienikin muutos saattaa sysätä elämän raiteiltaan, eikä turvaverkosto kestä aina täälläkään.

Mitä ajatuksia niukkuus ja köyhyys nostattaa ? Entä Hesarin kirjoitus niukkuudesta Suomessa?