3 päivää Bayramia

Palailu arkeen on alkanut nahkeasti kolmen sokerijuhlapäivän jälkeen. Paastokuukauden päätteeksi turkkilaiset ovat lomailleet ja sukuloineet koko kuukauden edestä. Meille suurkaupunkiin jääneille hiljainen kaupunki on tarjonnut parastaan, ei ruuhkia eikä väenpaljoutta. Me emme sukuloineet, emmekä kauheasti mässytelleet herkuillakaan mutta otimme kolmesta vapaasta kaiken irti nauttien hitaista aamuista ja parhaasta seurasta. Todistetuksi tuli sekin, että näin bayramin aikana ei kannata lähteä rantalomalle, jonne suuntaavat kaikki muutkin.


Ensimmäisenä bayram-päivänä syötiin aamiainen pitkän kaavan mukaan ja soitettiin tervehdykset Turkin mummolle, lähisukulaisille ja muille tuttaville. Sen jälkeen otimme fillarit alle ja suunnistimme rantaan. Normaalisti kaikki parhaat varjopaikat ja piknik-pöydät varataan viikonloppuisin jo hyvissä ajoin, mutta nyt saimme loistopaikan varjosta, aivan rannan vierestä. Rannassa käyskenteli selvästi muualta tulleita vierailijoita, ja vilkas rantatie oli melkein tyhjä autoliikenteestä. Levitimme rantaan viltin, ja nautimme leppeästä merituulesta. Pyörätiellä ei ollut vastaantulijoita kotimatkallakaan, ja fillareilla pystyi ajamaan halutessaan missä halusi. Pikkuliikkeet, marketit ja osa kaupoista olivat laittaneet lapun luukulle bayramin ensimmäisen päivän kunniaksi, vain muutamat kahvilat ja ketjumarketit avasivat ovensa puolenpäivän jälkeen.


Bayramin toisen päivän kunniaksi ajoimme Şeferihisarin alueelle uimaan. Pohdimme pitkään minne rannalle suunnata koiran kanssa. Akarçan rannalla oli tilaa, mutta lopulta oli varmasti aivan sama mihin rannalle suuntasi, sillä kaupungin hyljännet izmiriläiset olivat valuneet minnekäs muuallekaan kuin rannalle. Akarçan rannan minimaaliset palvelut olivat vetäneet puoleensa monenmoista lomalaista. Telttoja pystytettiin ja iltapäivällä jo tanssittiin. Olutta, rakia, vesimeloneita ja muita piknik-eväitä nosteltiin kylmälaukuista. Rannnalla tepasteli seesamirinkiläkauppias varustettuna musiikkiämyrillä ja kovaäänisellä. Olo oli kuin Alanyan lomalla parhaimpina 80-luvun vuosina. Iltapäivällä olimme saaneet tarpeeksi mölystä, uimisesta, naapuriseurueen epätoivoisista grillinsytytys yrityksistä ja auringosta. Päästelimme kotiin melko avoimella tiellä, kun taas vastaantuleva liikenne näytti ruuhkautuneen Urlaan, Şeferihisariin ja Çesmeen menijöistä.


Kolmantena ja viimeisenä bayram-päivänä olimme aikeissa lähteä kalaan mutta myrskyävä meri päätti toisin. Tyttö halusi tuhlamaan bayram-rahojaan, joten kävelimme varjoa hakien kohti Karşıyakan kauppakujia. Jopa bayramin aikaan kauppakujilla oli väkeä, tosin nyt kujilla sai kulkea ilman jatkuvaa tönimistä ja pujottelua. Tyttö arpoi hyvän aikaa barbien, pelien ja monenlaisen muovitavaran välillä ja teki ilmeisesti loistavan ratkaisun hymymittarin mukaan. Meri veti taas puoleensa, joten kotimatkalla tehtiin pysähdys rantakuppilaan. Siinä maisemaa ja ihmisiä katsellessa mietin, miten ihana kaupunki Izmir on. Jopa silloin kun paluuliikenne alkaa, ja joudumme luopumaan tyhjistä kaduista ja kuppiloista.

Viimeisenä iltana savustamme kalkkunaa, vihanneksia ja perunoita. Seuraamme samalla naapuritalon perheen bayram-humua. Koko viikon kylässä on ollut sukulaisia, ja vieraita saapuu joka ilta kymmenittäin. Sisätiloista pihalle kannetaan sitä mukaa tuoleja ja tyynyjä, teekuppeja ja tarjottavaa. Sellainen bayramin kuuluisi olla, täynnä sukulaisia ja yhdessäoloa, eikö? Mieheni huokaa syvään, sillä nauru raikaa avonaisen makuuhuoneen ikkunan kautta vielä unta hakiessa. Seuraavana aamuna saan viestin kaupungissa sukuloivalta suomalaiselta tuttavalta, joka etsii kahviseuraa ja hetken hengähdystaukoa turkkilaisesta vieraanvaraisuudesta. Osa turkkilaisista rakastaa lisääntyviä tuolirivejä ja teekuppirivistöjä juhlaviikon aikana, kun taas toiset odottavat jo ihanaa arkea. Perjantaina naapuritalon ovi on kiinni, vieraat ovat lähteneet ja piha siivottu kuin siellä ei olisi ketään kestitty.