Mistä voi ostaa lisätunteja päivään?
Blogieni julkaisuväli on pidentynyt ajanpuutteen takia. Toisinaan tuntuu, että kirjoittamattomia lauseenpätkiä ja kiireen keskellä leijuvia ajatuksia on pää pullollaan. Viikot vilisevät ohi, ja päivissä tuntuu olevan aivan liian vähän tunteja. Kun kiire yltyy, alkavat ajatukset takkuuntua tahmaisiksi palloiksi, joita on vaikea jäsentää riveille. Mikä olikaan se eilen pulpahtanut idea, joka oli tarkoitus taikoa illalla blogiksi? Sorry, en ole ehtinyt soittaa takaisin, sanon perjantaina kaverille, joka oli tavoitellut maanantaina.
Viime viikonloppuna teimme irtioton ihanalle mandariinitilalle, jossa kiire helpotti automaattisesti. Kun katsoin kaakkoon, oli edessäni silmänkantamattomiin mandariinipuita ja kun käänsin katseeni toiseen ilmansuuntaan, kohtasi minua sama vihreä aaltoileva matto. Ajatukset kirkastuivat, olisin voinut kirjoittaa samantien kolme blogia mutta onneksi tilalla ei ollut nettiyhteyttä. Keräsimme kiloittain mandariineja, grillasimme nuotiolla, paukuttelimme tilan saksanpähkinäpuun antimia auki ja vaeltelimme päättömästi lehtojen keskellä. Tyttö ei sanonut kertaakaan, että voi kun on tylsää, enkä itse hokenut mantraani äkkiä nyt. Rannalla saimme olla melkein keskenämme vaikka merivesi oli mitä sopivinta uimiseen. Kesän tutut rantakuppilat olivat sulkeneet ovensa, ja rannalle kantautuneet kesäiset äänet olivat pelkkä muisto.
Olen elänyt nyt elämästäni yli 10 vuotta miljoonakaupungeissa. Nautin edelleen kaupungin kuhinasta ja tarjonnasta, tunteesta, että voin hukkua sen suunnattomaan massaan mutta löytää sen kätköistä juuri itseni oloiset ihmiset. Vartin lauttamatkan päässä odottaa toisenlainen kaupunginosa kun kyllästyn omaani. Jos yksi mahdollisuus menee mönkään, tarjoaa miljoonakaupunki seuraavalle päivälle jo uusia sellaisia. Joka kerta lauttamatkan aikana huokaan syvään katsellessani lahden ympäri kiemurtelevaa loputonta silhuettia. Taloja, autoja, historiaa, pakolaisia, siirtolaisia, izmiriläisiä, basaareita, puistoja, museoita, suunnattomia rikkauksia ja ahdistavaa köyhyyttä. Kaikki se on valtava inspiraation lähde, joka jaksaa sykähdyttää yhä edelleen. Samalla se myös väsyttää. Tuleeko suurkaupungissa elämisessä jossain vaiheessa raja vastaan? Onko mieli kyllästetty liialliselle tarjonnalla?
Matka kaupungin halki saattaa kestää kauan teiden puuroutuessa. Keskellä hitaasti eteneviä kaistoja, ja stressaantuneita kaupunkilaisia laitan silmät kiinni ja toivon olevani mandariinitilalla. En ole ainoa, sillä hinku pois kiireestä pienempiin kyliin tuntuu olevan kuin kulkutauti, joka on tarttunut lähes joka toiseen tuttavaani. Ystävän kanssa teekupin äärellä ja miehen kanssa vapailla suunnittelemme työmahdollisuuksia kaukana kaupungista ja vertailemme tietojamme maaplänttien hinnoista. Vaikka tiedämme, että kaipaisimme kantakahvilaamme ja kaupungin sielua, jatkamme silti unelmointia omista tomaateista, hiljaisista kyläteistä ja lapsista, joiden arki ei rajoitu betonisiin esteisiin. Unelma ei ole kuitenkaan koko totuus, ja pelkän päivän metsäreissun jälkeen joudumme napsimaan antihistamiinia valtavien hyttysenpaukamien vuoksi.
Suurkaupunkia ei yksin voi syyttää kiireestä, vaan osasyynsä on myös palapelimäisellä työllä ja monella muulla arjen muuttujalla. Muuttujien määrä on vakio turkkilaisessa arjessa, joten erilaisten listojen tekeminen ja viikon suunnittelu tarkkaan ajaa helposti hermoromahduksen partaalle. On parempi ottaa arki sellaisenaan kun se tulee, ja tuudittautua jo sunnuntaina siihen että viikosta tuskin tulee sellaista kuin kuvittelee.
Lisätunteja ei ole myynnissä, joten omaa kiirettä olen pyrkinyt vähentämään lopettamalla roikkumisen netin ryhmissä ja vähentämällä instagramin storyen tuijottelua. Tv-ohjelmia tai leffoja katson hyvin harvoin ja olen päässyt eroon tavasta lukea montaa kirjaa samanaikaisesti, yksi riittää kerrallaan. Jos mahdollista, jätän auton kotiin ja hyppään julkiseen, jossa on aikaa omille ajatuksille, toisin kuin autonratissa. Töiden suhteen olen tällä hetkellä lähellä rajaa, jonka jälkeen lisätöiden haaliminen alkaa kääntyä itseään vastaan. Arkeen saa helposti ylimääräistä höttöä, ja syksy on osoittanut, että niitä ylimääräisiä energiaa syöviä tekijöitä on myös melko vaivatonta karsia arjesta yksi kerrallaan. Heipparallaa turhille sovelluksille, ihmisille ja huolenaiheille.
Viime viikonloppuna teimme irtioton ihanalle mandariinitilalle, jossa kiire helpotti automaattisesti. Kun katsoin kaakkoon, oli edessäni silmänkantamattomiin mandariinipuita ja kun käänsin katseeni toiseen ilmansuuntaan, kohtasi minua sama vihreä aaltoileva matto. Ajatukset kirkastuivat, olisin voinut kirjoittaa samantien kolme blogia mutta onneksi tilalla ei ollut nettiyhteyttä. Keräsimme kiloittain mandariineja, grillasimme nuotiolla, paukuttelimme tilan saksanpähkinäpuun antimia auki ja vaeltelimme päättömästi lehtojen keskellä. Tyttö ei sanonut kertaakaan, että voi kun on tylsää, enkä itse hokenut mantraani äkkiä nyt. Rannalla saimme olla melkein keskenämme vaikka merivesi oli mitä sopivinta uimiseen. Kesän tutut rantakuppilat olivat sulkeneet ovensa, ja rannalle kantautuneet kesäiset äänet olivat pelkkä muisto.
Olen elänyt nyt elämästäni yli 10 vuotta miljoonakaupungeissa. Nautin edelleen kaupungin kuhinasta ja tarjonnasta, tunteesta, että voin hukkua sen suunnattomaan massaan mutta löytää sen kätköistä juuri itseni oloiset ihmiset. Vartin lauttamatkan päässä odottaa toisenlainen kaupunginosa kun kyllästyn omaani. Jos yksi mahdollisuus menee mönkään, tarjoaa miljoonakaupunki seuraavalle päivälle jo uusia sellaisia. Joka kerta lauttamatkan aikana huokaan syvään katsellessani lahden ympäri kiemurtelevaa loputonta silhuettia. Taloja, autoja, historiaa, pakolaisia, siirtolaisia, izmiriläisiä, basaareita, puistoja, museoita, suunnattomia rikkauksia ja ahdistavaa köyhyyttä. Kaikki se on valtava inspiraation lähde, joka jaksaa sykähdyttää yhä edelleen. Samalla se myös väsyttää. Tuleeko suurkaupungissa elämisessä jossain vaiheessa raja vastaan? Onko mieli kyllästetty liialliselle tarjonnalla?
Matka kaupungin halki saattaa kestää kauan teiden puuroutuessa. Keskellä hitaasti eteneviä kaistoja, ja stressaantuneita kaupunkilaisia laitan silmät kiinni ja toivon olevani mandariinitilalla. En ole ainoa, sillä hinku pois kiireestä pienempiin kyliin tuntuu olevan kuin kulkutauti, joka on tarttunut lähes joka toiseen tuttavaani. Ystävän kanssa teekupin äärellä ja miehen kanssa vapailla suunnittelemme työmahdollisuuksia kaukana kaupungista ja vertailemme tietojamme maaplänttien hinnoista. Vaikka tiedämme, että kaipaisimme kantakahvilaamme ja kaupungin sielua, jatkamme silti unelmointia omista tomaateista, hiljaisista kyläteistä ja lapsista, joiden arki ei rajoitu betonisiin esteisiin. Unelma ei ole kuitenkaan koko totuus, ja pelkän päivän metsäreissun jälkeen joudumme napsimaan antihistamiinia valtavien hyttysenpaukamien vuoksi.
Suurkaupunkia ei yksin voi syyttää kiireestä, vaan osasyynsä on myös palapelimäisellä työllä ja monella muulla arjen muuttujalla. Muuttujien määrä on vakio turkkilaisessa arjessa, joten erilaisten listojen tekeminen ja viikon suunnittelu tarkkaan ajaa helposti hermoromahduksen partaalle. On parempi ottaa arki sellaisenaan kun se tulee, ja tuudittautua jo sunnuntaina siihen että viikosta tuskin tulee sellaista kuin kuvittelee.
Lisätunteja ei ole myynnissä, joten omaa kiirettä olen pyrkinyt vähentämään lopettamalla roikkumisen netin ryhmissä ja vähentämällä instagramin storyen tuijottelua. Tv-ohjelmia tai leffoja katson hyvin harvoin ja olen päässyt eroon tavasta lukea montaa kirjaa samanaikaisesti, yksi riittää kerrallaan. Jos mahdollista, jätän auton kotiin ja hyppään julkiseen, jossa on aikaa omille ajatuksille, toisin kuin autonratissa. Töiden suhteen olen tällä hetkellä lähellä rajaa, jonka jälkeen lisätöiden haaliminen alkaa kääntyä itseään vastaan. Arkeen saa helposti ylimääräistä höttöä, ja syksy on osoittanut, että niitä ylimääräisiä energiaa syöviä tekijöitä on myös melko vaivatonta karsia arjesta yksi kerrallaan. Heipparallaa turhille sovelluksille, ihmisille ja huolenaiheille.
Toivottavasti välillä löytyy myös omaa aikaa sinulle Petra.
VastaaPoistaOih, mandariinipuita, ihanaa poimia suoraan puusta.Tällä viikolla suomalaisessa kirjastossa oli yhden kirjaston jäsenen omista puistaan poimittuja mandariineja, että olivatkin mehukkaita ja hyviä. Minä olen hyvin kaupunkilainen , enkä viihtynyt tarpeeksi kun asuin vuoden pikkukaupungissa, mutta välillä sitä tosiaankin kaipaa myös jotain muuta kuin suurkaupungin vilinää'. Hieno postaus taas:)
Tulevalla viikolla olen jonkun aikaa Turkissa, kun odotan Istanbulissa jatkolentoa Suomeen...
Tervetuloa pikavisiitille Turkkiin. En osaa sanoa viihtyisinkö maalla ja pikkukaupungissa nuorempana kyllästyin, ehkä se tuntuisi nyt erilaiselta? Olisi ihanaa nauttia luonnosta ja rauhasta .
PoistaMinulla on aika samansuuntaisia ajatuksia kaupungissa asumisesta. Kaupungin tarjoamat mahdollisuudet miellyttävät, mutta sitten on näitä kääntöpuolia, kuten liikenneruuhkat ja ihmispaljoudet, jotka ärsyttävät ihan tolkuttomasti varsinkin silloin, kun itsellä on kiire/nälkä/väsymys/tms. Luulen kuitenkin, että olen niin läpeensä mukavuudenhaluinen, että en koskaan viihtyisi maaseudulla, jossa puolestaan menee enemmän aikaa ihan peruselämiseen (arjen töihin ja sen semmoisiin).
VastaaPoistaKerrassaan mukava kirjoitus. <3
Sepä juuri, ja kaupungista lähtö olisi mulle vaikea paikka ystävien takia. Sosiaalinen verkko vaati muuton jalkeen töitä ja nyt se pitäisi aloittaa taas alusta. Tyttökin on jo isompi joten kaiken tutun jättö taakse olisi vaikea paikka.
PoistaIhanalta kuulostaa tuo mandariinitarha! Mä olen aina kuvitellut olevani kaupunkiasukki (miljoonakaupungissa asumisesta ei tosin ole kokemusta), mutta kumman hyvin olen sopeutunut elämään tällaisessa pikkuisessa kaupungissa maaseudun välittömässä läheisyydessä. Itsekseni taatusti pitkästyisin, mutta pienten lasten kanssa tämä sopii enemmän kuin hyvin.
VastaaPoistaMusta tuntuu, että voisin viihtyä maalla, jos sieltä pääsisi käymään asioilla kaupungissa. Vuodet miljoonakaupungeissa ovat opettaneet arvostamaan rauhaa ja luontoa vaikka toisaalta myös toimivaa julkista ja palveluita.
PoistaTäällä on menossa myös hektinen kausi mutta olen oppinut jättämään kaiken turhan ja keskittymään niihin pakollisiin tehtäviin.
VastaaPoistaOlen niin kaupunki-ihminen kuin vain olla voi. Nautin kyllä kun käydään miehen sukulaisilla kesällä mutta kun sieltä päästään kaupunkiin niin olen onneni kukkuloilla. Ja myös mukavuudenhaluisena haluan että kaikki palvelut on lähellä eikä joka paikkaan tarvitse ajaa autolla kun haluaa ihmisiä nähdä.
Kiva että sulla on kuitenkin jäänyt pikkuinen rako kirjoittaa meille blogia ja lähettää ihania kuvia Izmiristä.
Minäkin olen aina mieltänyt itseni kaupunki-ihmiseksi, ja halunnut aina asua ytimessä. On ihanaa kun kaikki on ulottuvilla, ja rakastan kuitenkin hulinaan uppoutumista. Mutta viime aikoina muutto pienen kaupungin kupeeseen tai kylään on pyörinyt mielessä, eikä asiaa auta, että Izmirin ympäristö on pullollaan toinen toistaan ihanampia pieniä paikkoja. Yritän vähän tsempata ja kirjoittaa useammin :)
PoistaIhanat maisemat! En ole ikinä nähnyt mandariinipuuta, en tuollaista laajaa merenrantaa enkä asunut miljoonakaupungissa. Mutta sen olen kokenut, miten nopeasti kaikkeen uuteen ja erilaiseen tottuu. Kirjoitat kuin minun ajatuksiani, ja niin näyttää ajattelevan kommenteissakin moni, että pienen kylän rauha houkuttaa muuttamaan maalle. Tai siis muutto pienempään kylään nykyisestä. Ja sama pelkokin useilla meillä on, että jos niin teemme, jäämme liian yksin. Minusta tämä kertoo siitä, mikä tosiasiassa meille on tärkeintä.
VastaaPoistaNiin totta Eeva! Ihminen on sopeutuvainen ja pyrkii melko nopeasti tottumaan uuteen todellisuuteen. Pienen paikan rauha houkuttaa, osansa on varmaan tässä ajassakin ja siinä, että moni meistä kaipaa hitaampaa arkea ja vähemmin kaikkea valinnanvaraa, oli se sitten kaupan hylly tai harrastukset. Vähemmin on tosiaan usein enemmin. Tuo suurin pelko on juurikin meillä monilla varmasti tuo, yksin jääminen, entä ellen löydäkään pienestä paikasta omaa heimoani?
PoistaHei,
VastaaPoistaAnteeksi, mutta vain kertoakseni, että olemme paikkakunnan yhteiskunta ja tarjoamme rahalainoja kaikille vakaville ja rehellisille ihmisille liiketoiminnan laajentamiseksi tai ostokseksi. Korko on 3% vuodessa.
Lisätietoja ota meihin yhteyttä sähköpostitse.
Sähköposti: simondurochefort@gmail.com