Työn rajoilla

Muistan valovuosia sitten miettineeni töissä, että voiko asiakkaan kanssa mennä kahville? Nykyisessä työssäni menen päivittäin monen asiakkaani eli oppilaani kotiin kahville, teelle, lounaalle ja herkulle. Raja-aitojen vetäminen on muuttunut yllättäen työlääksi. Tietynlainen asiallisuus ja pelkässä työasioissa pitäytyminen on ollut ohjenuoranani melkein kaikissa työpaikoissani, toki eroa on ollut kuolettavan asiallisten toimistojen ja ihmisläheisen asiakaspalvelun välillä. Heittäytyminen omilleen puolitoista vuotta sitten, ja konttorin kulkeminen mukanani asiakkaan kotoa toiseen on tuonut eteen uudenlaisen yhtälön yhdistettynä turkkilaiseen sosiaaliseen kulttuuriin. Voinko mennä oppilaiden luo urheilullisissa vaatteissa? Poskisuukkoja vai ei? Miten paljon kertoa itsestä ja kuinka paljon udella vastapuolesta?

Eri-ikäisten oppilaiden ja ryhmien tunnit järjestetään pääasiallisesti kodeissa, muutama työpaikalla ja yleisissä tiloissa. Olen päässyt kurkistamaan melkein jokaisen kotiin ja arkeen, jolloin opiskelijan edistyessä myös välimme lähenevät. Kerromme puolin ja toisin lisää paloja itsestämme, ja tulemme tutuiksi. Ihmisten kodit kertovat aina paljon asukkaistaan, on kodinhoitajia, krumeluureja sisustuksia, salaa tupakoivia äitejä, tarkkaa ruokavaliota noudattavia perheitä, vanhaa sairasta vanhusta hoivaavia perheitä ja uskomattomia maisemanäköaloja parvekkeilta. Toimistokoiria, mielenkiintoista sukuhistoriaa lähialueille ja loputtomia toimistokäytäviä.

Omalla toiminimellä toimivana markkinoin vain itseäni, joten asiakkaiden tyytyväisyys on parasta mainosta. Turkkilaisissa yksityisopetuskuvioissa olen oppinut, että liiallinen pidättyväisyys on ongelmallista, ja oppilaat haluavat luoda opettajaansa toverillisen suhteen. Lapsille olen kaveri, jonka on pakko olla myös ajoittain tiukka mutta vanhempien oppilaiden kanssa on parasta ajautua toverilliselle tasolle, jos toivoo asiakassuhteesta pitkäikäistä. Hocan eli Oppineen ei kuulu vain opettaa englantia, vaan myös jutella keksiohjeista, Suomesta, lapsista, sairauksista, kiireistä, iloista ja suruista. Joskus ollaan selvästi rajalla, ja mietin kuumeisesti kuinka kieltäytyä kohteliaasti. Kuinka ollaan kohteliaasti hieman etäisiä maassa, jossa etäisyys on harvoin hyve.


Olen saanut kutsun kreikkalaisten tanssien tunneille oppilaani seuraksi, josta kieltäydyin kohteliaasti. Samoin tein synttärikutsun, kuntosalikutsun ja kesämökkikutsun kanssa. Suomen kielen oppilaani on tiedustellut, olenko patrioottinen ja tänään sain kertoa perheemme horoskoopeista. Yritän usein olla kuin en olisikaan kun lapset kiukuttelevat vanhemmilleen, kodinhoitaja kertoo puolihuolimattoman juorun tai puhelimeen puhuva oppilaani saa kuulla puolisoltaan, jotain mitä ei ole tarkoitettu ainakaan omasta mielestäni korvilleni. Olen oikeasti kiitollinen ja silminnähden otettu kaikista kotona pakerretuista pikkuleivistä, lounaista ja lahjoista mutta suomalainen minäni vetää tuttavallisuuden rajan tiettyyn kohtaan. Turkkilaisen kohteliaasti, onneksi on tullut opittua koukeroisen ja kaunokielisen puheen tavoille vuosien varrella, jonka ansiosta kieltäytyminen ja paluu englannin futuuriin tai suomen kielen vokaalivaihteluun onnistuu useimmiten loukkaamatta ketään.