Arki ja pelko

Valitsen nykyisin useammin rantatien tarhamatkalle vilkkaan kaupunkipyörilyn sijaan. Matka on pidempi mutta maisemien ansiosta se on sen arvoista. Ajellessa vilkuilen kauniina kimmeltävää Izmirin lahtea ja puistokaistaleelle kerääntyneitä paikallisia. Lauttoja tulee ja menee. Ohitan purjehduskerhon, Karşıyakan kauppakujat ja Atatürkin muistomerkin. Meri tuoksuu ja pulut pölähtävät fillariani karkuun. Viime aikoina maisemaa, ihmisiä ja hetkiä on tullut tallennettua normaalia paremmin omalle kovalevylle. Takaraivossa jyskyttää jatkuva pelko, jos tilanne luisuu vielä huonommaksi eikä näitä pyörämatkoja enää olekaan?


Viimeisen Ankaran pommi-iskun jälkeen suunnistin seuraavana aamuna tarhalle ja sieltä kurssille. Monet toivat lapsia tarhaan turvonnein ja itkuisin silmin. Kurssista käytettiin osa tapahtumien kertailuun ja omakohtaisiin kokemuksiin. Tauoilla ja kahviloissa oli vain yksi puheenaihe. Lehdissä on vain yksi aihe. Aiemmin arkeen on suhtauduttu tukalissa tilanteissa toiveikkaasti mutta nyt monen toivo on pettänyt. Monen mielessä pyörii kysymys, mitä ja missä seuraavaksi?



Tämän kuluneen viikon aikana olen saanut enemmin kuin koskaan kysymyksiä milloin lähdette Suomeen? Miksette lähde Suomeen? Aiotteko nyt jo lähteä? Aiemmin on kyselty viihdytkö Turkissa ja nyökytelty tyytyväisinä kun kerron viihtyväni täällä mukavien ja vieraanvaraisten ihmisten, hyvän ruuan, auringon ja uskomattoman mielenkiintoisen historian kehdossa. Nyt Turkissa kiehuu ja kollektiivinen pelko on peittänyt kaiken muun. Tuntemattomat saattavat ihmetellä miksen lähde mutta minut paremmin tuntevat eivät, tämä on minun ja meidän kaksikulttuurisen perheen koti. Täällä on ystävät, arki, tutut kuviot, tulevaisuuden suunnitelmat ja ympäristö johon me olemme perheenä tottuneet. Kukapa kodistaan haluaisi lähteä? Minä voin lähteä mutta turkkilaiset ystäväni, sukulaiset ja naapurit eivät ole lähdössä.


Tavallisesti vilkkaat ostoskadut, ravintolat, baarit ja lautat sekä metrot kumisevat tyhjyyttään. Ihmisten ilmoille kerääntyvälle kansalla omiin koteihin sulkeutuminen on pakkoratkaisu, moni jättää sunnuntain aamiaisen ulkona väliin, peruuttaa lauantai-illan menot keskustojen iltamenopaikkoihin ja tyytyy tuijottamaan uutisia kotona. Edellisen iskun jälkeen Karşıyakan vilkas çarsi eli ostoskatu kumisi tyhjyyttään melkein koko viikon, kohti viikonloppua meno alkoi vilkastua. Aivan kuin joku olisi kuullut ihmisten helpotuksen huokauksia kattojen yllä kunnes uusi räjähdys tyhjensi taas kadut ja ravintolat. Nyt puhuttiin jo ostareiden sulkemisista ja osa liikkeistä suljettiin. Ostareiden ovilla oli vastassa raskaasti aseistettuja poliiseja ja vartijoita. Leppoisa viikonloppu rantaravintolassa, leffassa tai ulkoilemassa laitettiin hyllylle odottelemaan parempia aikoja.


Mistä me puhuimme ennen tuttujen kanssa? Lapsista, lomista, työpaikoista, sukulaisista, ruuasta ja viikonlopun suunnitelmista. Nykyisin emme juuri suunnittele ja kertailemme vältettäviä paikkoja, ei metroon, ostariin tai vilkkaisiin keskuksiin. Pohdimme kannattaako lauttaa välttää vaiko bussia. Kukaan ei kysele sunnuntain suunnitelmia, sillä vietämme ainakin tämän sunnuntain kotona. Omassa kuplassa, pihamaata möyriessä ja illan ruokia suunnitellessa voi kuvitella että kaikki on kuin ennenkin. Aurinko nousee huomennakin Izmirin lahden ylle, kalastajat putputtavat lahdelle samaan aikaan. Seuraavaksi saapuvat aamuvirkut lenkkeilijät, lauttaliikenne pyörähtää käyntiin. Työmatkatööttäys täyttää äänimaailman. Uusi viikko on täällä. Uusille paremmille viikoille olisi nyt todella tarvetta.