Viikon hyvät ja huonot

Turkissa kuljetaan nyt syvissä vesissä. Toivo ja käänne parempaan elää ihmisten mielissä mutta pitkään jatkunut ahdistava tila on vienyt veronsa meistä monista. Mitä seuraavaksi ja missä? Normaalisti vilkkaat ostoskadut ja rantojen kuppilat kaikuvat tyhjyyttä, missä on iloinen sorina ja turkkilaisille tuttu pörinä? Se on hautautunut neljän seinän sisälle keräämään voimia, etsimään ulospääsyä tukalasta tilanteesta. Viime sunnuntain iskun jälkeen mielessä on ollut monenlaista, kuten ystävät Ankarassa, tulevaisuus ja arjen uhat mutta niistä jäsentelyä myöhemmin. Nyt sitä viikon arkea, mikä on parasta lääkettä suruun?


Istuin tyttäreni tarhakaverin äidin kanssa kahvilla ja juttelimme yhtä jos toista naisten työllistymisestä ja omista mahdollisuuksista liittyen asiaan. Oli tarkoitus aloittaa viikko ihan toisin, pestä pyykkiä ja laittaa työhakemuksia muutamaan paikkaan. Soitella tutuille Ankaraan. Viedä tyttö tarhaan, Alex pitkälle lenkille ja hoitaa muutama homma. Maanantai aamuna löysin itseni kuitenkin Lapsen Kehitys-kurssilta, jolta saadulla todistuksella on mahdollista hakea tarhojen ja esikoulujen apuopettajien ja opettajien paikkoja.

Maanantaina ensimmäiset hetket kurssilla kuluivat sekavissa mietteissä, minustako sormileikkejä keksivä esikuva tarhoille, rauhallisesti ja hermostumatta toimiva tyyppi karjuvan lapsilauman keskelle? Olen niin väärässä paikassa, ajattelin monta kertaa. Teki mieli mulkoilla kaveria, joka ylipuhui minut tähän hullutukseen. Voisin olla kotona keittelemässä teetä ja etsimässä jotain järkeviä duuneja. Aamupäivän aikana mieli muuttui, kiitos hyvän kurssin vetäjän ja ihanien ryhmäläisten. Minusta ei taitaisi olla heittäytymään tarhatätiksi mutta mielessä siintää jonkulainen osa-aikainen työ tarhassa tai esikoulussa, jossa omasta kielitaidosta olisi hyötyä.

Izmirin Karşıyakan kansanopisto, jossa käyn 3 kuukauden pituista kurssia, on todella vilkas. Se sijaitsee samassa rakennuksessa kuin tyttöni koulu, joten järjestely on sen puoleen helppo. Kansanopistolla on ilmaisia ja maksullisia kursseja mutta maksut ovat tosi pieniä. Tarjontaa on laidasta laitaan, eri kieliä, taidepuolen kursseja, liikuntaa, kansanperinteitä, tietotekniikkaa, kiinteistönvälityksen perusteita, kirjoitus- ja lukutaitoa niitä osaamattomille, käsitöitä, nikkarointia ja lapsiin liittyviä kursseja. Vaikka mitä. Näin jälkiviisaana ajattelen että olisipa aikoinaan Turkkiin juuri muuttaneena ollut mahdollista osallistua tälläisille kursseille. Miksi?


Meitä kurssilaisia on 18 ja ikähaitari on 20 vuotiaasta 56 vuotiaaseen. Olemme sekalainen porukka, on huivia käyttäviä ja taas hyvin avonaisiin kaula-aukkoihin pukeutuneita, korkeita korkoja ja tennareita. Biokemisti, joka halusi vaihtaa alaa, toisesta maasta 19 vuoden jälkeen Turkkiin palannut, nuori graafikko jolle ei löydy töitä ja sitten minä ja monta muuta tarinaa. Turkkilaisissa ryhmissä tutustutaan yleensä nopeasti, jo ensi viikon aikana on jaettu murheita, huolia ja iloja. Vaikeita perhetaustoja, paniikkihäiriöitä ja iloinen perhetapahtuma. Kuka on pitänyt kotona manti-tehdasta ja yrittänyt tienata niin, toinen taas virkannut niska vääränä nukkeja myyntiin. Kaikkien Turkkia koskevien surullisten uutisten seassa toivo herää. Jos 18 mahtuu näin kovaa yritystä ja hyvää henkeä niin kai tämäkin yllämme roikkuva harmaa sumu vielä kaikkoaa? Turkkilaisissa naisissa on uskomatonta naisenergiaa, kuplivaa, iloista pulinaa joka valjastuu nopeasti näpertelemään ja tekemään.

Olen ylpeä itsestäni. Olen mukavuusalueeni ulkopuolella monella tavalla. Leikkiminen, askartelut ja tarhatäteilyä. Blogiani seuraavat varmasti muistavat että askartelut eivät aina ole menneet ihan kuten piti tytön tarhan puolella ja melkoista luomisen tuskaa on tarvittu. Turkin kielellä loruttelu ja draamateatterin harjoitteleminen on itselleni haaste, turkin kielen taito on kovilla kun omaa tuntumaa ei ole lapsuudesta kyseisiin asiohin kuten muilla. Toisaalta meistä ryhmäläisistä vain kolmella on lapsi ja itseni lisäksi vain kaverillani kokemusta tarhasta ja sen toiminnasta täällä oman lapsen kautta. Siinä mielessä moni asia on tuttu liittyen tarhan askarteluihin ja lapsen kehitykseen. Milloin potalle ja mitä tarhalle askarrellaan.

Huomenna on viikon vika kurssipäivä. Viikko-ohjelmani on nyt hieman kiireinen, aamulla fillaroin tytön tarhalle ennen kasia ja sitten takaisin kohti kotia. Mies on vienyt Alexin joka aamu lenkille ja sen jälkeen syöty yhdessä nopea aamiainen. Sen jälkeen mies on kömpinyt takaisin nukkumaan vielä hetkeksi tai pihalle tonkimaan maata. Kurssi alkaa 9.30 ja jatkuu vaihtelevasti kolmeen tai neljään. Haen tytön tarhalta 12.40 ja käymme kanttiinissa lounaalla tai syömme kotoa otetut eväät. Iltapäiväksi tyttö menee kansanopiston tarhaan tarhakaverinsa kanssa ja kotona ollaan neljän viiden maissa, siinä vaiheessa mies on jo töissä ja olemme molemmat tytön kanssa hieman töttöröö. Parasta lääkettä maan murheisiin on uuden oppiminen ja itsensä laittaminen likoon. Haluatteko kuulla kuinka kurssi edistyy kevään aikana?