Meheviä juoruja ja sympatiaa

Kurssiani on jäljellä kaksi viikkoa. Lasken välillä päiviä ja välillä naisporukan keskellä tunnen alkavaa haikeutta. Melkein 4 kuukauden aikana olemme tottuneet toisiimme arjessa, yksi on tullut raskaaksi ja yksi kiidätetty kurssilta suoraan leikkaukseen. On vähän kiristelty hammasta mutta kestetty kyllä hyvin toisiamme. Erilaisia tapauksia, ihania, rasittavia ja tärkeitä naisia.

Ihana opettajani, katsokaa minua, katsokaa! Nyt se on valmis, perhosnaamari! Onko hieno, onhan, onko varmasti teidän mielestä hieno? Istun pulpetin nurkassa ja pyörittelen kettunaamariani. Nolottaa kurssikaverin puolesta. Miksi sen pitää kailottaa että se on osannut leikata mallin muotoisen naamarin. Miksi se ei voi istua hiljaa kuten suomalaisilla on usein tapana ja sanoa että homma hoidettu ja mitäs seuraavaksi?

Tauolla nökötämme läheisen kahvilan takapihan pienillä penkeillä. Turkkilaisittan olemme sulloutuneet tiukasti vierekkäin ellei melkein limittäin ja kilisyttelemme tulppaanilaseissa höyryävää teetä. Juttelemme viikon uutisesta eli kurssikaverimme raskaudesta. Raskaus on alkanut todella huonovointisesti. Oliko sinunkin raskaus tuollaista, kysyy puoliksi sylissä istuva kurssikaveri. No ei todellakaan, kävin töissä, söin mandariineja ja nautin elosta, ei juuri oksettanut ja olin energisempi kuin koskaan! The end. Kaikilla muilla on käly, äiti tai kaveri ellei ihan itse, jonka raskaus oli jo niin huima tarina että elokuvaa odotellessa. Oma juttuni on tyrehtynyt taas kerran mielikuvituksen puutteeseen. Kukaan ei kysy minulta enää mitään. Jos olisin turkkilainen olisin kertonut kuinka munuaiseni meinasi pullahtaa suusta ulos kohdun painaessa sitä viidennellä kuulla, suomalaisittain se oli pikku juttu.

Kuuntelen aamulla tarinaa toisen raskaan raatajan edellisestä illasta. Olipa taas päivä, kun pääsin kotiin, alkoi päänsärky. Jouduin nukkumaan yli tunnin! Se oli aivan kamalaa ja sitten alkoi ruuan valmistus. Laitoin perunat uuniin ja pavut painekattilaan. Yritin hieman levätä mutta minkä siinä voi kun pojat, mies ja anoppi vuorotellen tarvitsevat minua. Menin kolmelta nukkumaan katsottuani neljä tuntia telkkaria. Kamala päivä, olen aivan loppu ja puoliunessa. Elämä on niin vaikeaa. Nyökyttelen, sellaista se on ja kelaan omaa iltaani. Ei päänsärkyä, 4 tuntia töitä koneella eri etapeissa, pavut ja perunat kaikki painekattilassa, normipäivä. Kymmeneltä sängyssä, puoli tuntia kirjaa ja sitten unessa. Aktiivisesti minua tarvitsevat tyttö ja koira, mies on töissä emmekä ehdi tarvita toisiamme.

Puolivälissä kurssia toinen vetäjistä hermostuu ja pitää kurinpalautuksen poissaoloista ja myöhästymisistä. Seuraa tarinoita sairaasta isoäidistä, pitkästä matkasta kurssikeskukseen, liikenneongelmista ja omista sairauksista. Jos kurssiporukka on otos turkkilaisesta väestöstä niin alan huolestua. Suhteellisen nuori naislauma sisältää sappikiviä, kilpirauhasongelmia, vatsahaavaa, kroonista keuhkoputkentulehdusta ja poskiontelontulehdusta, erilaisia allergioita, rytmihäiriöitä, tunnistamatonta suolisairautta ja migreeniä. Epäilyksen alla on myös joukko sairauksia, joille muutama hakee kiivaasti diagnoosia eri lääkäreiltä. Jollakin on aina antibioottikuuri menossa. Ei siis ihme, että joku on aina lääkäriin menossa tai sieltä tulossa. Oma yskäni nyt on pöh, ei niin mitään, menee ohi itsestään.

Tänään läpäisimme viimeisen modulin ja koko kurssin viimeisen kokeen. Ekassa modulissa hieman järkytyin muutaman kurssilaisen lunttaamisesta, viimeisessä kokeessa en enää ihmetellyt. Intensiivisen kurssipätkän aikana olen taas muistanut että ärsyynnyn turkkilaisissa naisporukoissa tietyistä asioista. Siitä huolimatta rakastan niitä. Miten samassa paketissa voikin tulla niin ristiriitaisia asioita, kateutta, lämpöä, aitoa välittämistä ja suuria tunteita. Vieroitusoireita ellen pääse pitkään aikaan mehevän jutun ja teen äärelle nököttämään. Reilun viikon päästä kamalan ihana kurssi loppu ja on askartelun ja kaiken muun summaamisen tilinpäätös. Huomenna vielä draamaa ja nukketeatteria, tauoilla taatusti juoruja ja sympatiaa naisten kesken.