Parasta ulkosuomalaisuudessa

Viime perjantaina tapasin kahden kaverin kanssa heti lasten tarhaan viemisten jälkeen. Poskisuukot ja nyssykät heiluen kohti Izmirin lahtea. Arvaa mitä, sanoi ystäväni kun talsimme kohti rantaa. Näitkö eilen sen naisen, joka istui naapuripöydässä kahvilassa kun huikattiin kuulumiset? Ei mielikuvia, koulun vastapäisessä kahvilassa on sen verran tungosta. Kadottuani fillarin kanssa kulman taa, oli naapuripöydän nainen tuijottanut kaveriani, oletteko te ystäviä tuon venäläisen rouvan kanssa? Kyllä olemme, tosin hän ei ole venäläinen vaan suomalainen, miksi kysyt? Se vain tuntuu niin oudolta. Mikä on outoa? Olla ystävä ulkomaalaisen kanssa. Kuule, minusta sinä olet tässä ainoa outo, oli ystäväni paukuttanut ja unohtanut maksaa teen lähtiessään.

Kiireinen kevät verotti kaverisuhteita mutta nyt oli aikaa jutella ja nauttia. Levitimme teekioskin pöydälle piknik-liinan, rinkelit, pasteijat, juustot, oliivit, vihannekset ja hillot. Termari auki ja teetä kuppiin. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, taustalla lipuivat lautat, kulkukoirat mellastivat sadettimissa ja papparaiset kalastivat. Täydellinen aamu. Niin täydellinen ja kuitenkin tavallinen arkipäivä. Ulkosuomalaisen perjantai. Omien ystävieni kanssa en muista olevani ulkomaalainen, olen niin kotona näissä hetkissä ja raameissa.


Olen melkein aina nauttinut olostani ulkosuomalaisena. Elämä ulkosuomalaisena on oman elämän tiedetemppu. Miten käyttäydyn paineen alla kun verkosto puuttuu, selviänkö lapsen tarhatouhuista ummikkona, entä kurssista? Miten meni asiointi virastossa 10 vuotta sitten, entä nyt? Osaanko käyttäytyä oikein häissä ja hautajaisissa? On muistettava oikeanlaiset toivotukset eri tilanteissa ja erilaisten ihmisten kanssa. Eri asuinalueiden väliset näkymättömät rajat miten pukeudutaan, puhutaan ja käyttädytään. Taito olla samaan aikaan suomalainen ja turkkilaistunut, itsenäinen mutta perheelleen omistautunut, töitä ja kotia, taiteilun taitoa. Ettei menetä sitä mitä on mutta on valmis luomaan jotain uutta.

Kun joutuu jatkuvasti kyseenalaistamaan opittuja tapoja ja ajatuksia, on pakko luottaa itseensä. Omat tuntosarvet kyllä oppii löytämään. Oma tie löytyy kahden kulttuurin ristipaineesta ja lopulta se ratkaisun löytäminen tuntuu uskomattoman palkitsevalta. Minä tein sen. Jätin antibiootit ottamatta lapsen kurkkutulehdukseen. Laitoin lapsen valtion tarhaan, en yksityiseen. En järkännyt häitä vaikka anoppi nöksähti. Väittelin taloyhtiön kokouksessa lämmöneristeestä. Jatkan harvoin silittävänä enkä ole muuttamassa pois Turkista, vaikka sitä on kysellyt muutama suomalainen ja turkkilainen. Elämäni ulkosuomalaisena on kovin arkista vaikka joku saattaa kuvitella ulkomailla asumisen olevan jotain muuta.

Oliko Turkin kulttuuriin sopeutuminen vaikeaa? Varmasti vaikeaa elää turkkilaisen miehen kanssa? Anoppi ja suku, voi apua...Valehtelisin jos väittäisin ettei raivareita ja yhteenottoja olisi ollut paikallisen elämän kanssa, joskus kaikki on ärsyttänyt niin että pankkiautomaattikin on kuullut kunniansa. Ja turkkilaiset monesti suomen kielellä. Olen tehnyt omasta elämästäni Turkissa omannäköistä ja siitä olen ylpeä. 14 vuoden ulkosuomalaisuudessa on olo, että ympyrä on sulkeutunut. Olen pisteessä, jossa olen turkkilaistunut suomalainen. Olen löytänyt itseni lopullisesti Izmiristä ja ympärilläni on loistava kokoonpano uusia ja vanhoja ystäviä, sukua ja ne Suomen rakkaimmat soiton päässä. Oma keskiöni Turkissa on oma pieni perheeni, joka elää sitä omaa turkkilais-suomalaista arkea, joka ei avaudu täysin kuin meille. Perhe, joka syö hernekeittoa ja linssikeittoa, fillaroi aina pyöräilykypärät päässä, ei vaivaannu koirankarvoista mustissa teepaidoissa. Perhe, jossa ulkosuomalainen osaa muistuttaa perheen turkkilaista maansa hyvistä puolista aallonpohjissa ja turkkilainen näkee sen, mitä suomalainen ei tajua Suomen lomalla.

Parasta ulkosuomalaisuudessa-haaste on innostanut ulkosuomalaisia bloggajia, haasteesta kiitos Lenalle London and Beyond -blogiin!