40 / 15

Heräsin perjantaina sateen rummutukseen ja vahvaan jasmiinin tuoksuun. Toukokuun 19. aikaan eletään jo melkein kevään loppua, piha vihertää ja kukkivat kukat ympäristössä tekevät niin onnelliseksi. Suurkaupungin suihkulähteissä puljaavat jo ensimmäiset lapset ja puistovahdit ummistavat silmänsä. Aurinkolasit ja sateenvarjo on pidettävä aina mukana sillä Izmirin sää on todella oikukas toukokuussa. Sateen rummutuksen säestämänä lähdin Alexin kanssa aamulenkille hiljaiseen kaupunkiin, normiperjantain sijaan juhlittiin Atatürkin muistopäivää sekä nuorten- ja urheilunjuhlaa. Ja oho minä täytin 40!!!!!!!

En tiedä millaiselta 40-vuotiaasta pitäisi tuntua mutta sen tiedän että olen kauempana pikkutunneille juhlimista ja lähempänä sohvalla makaamista kun bileet on parhaimmillaan. Reppureissailu on kauempana kuin botox ja syön mielelläni tylsää jauhelihapizzaa sillä seafood coctailista voi saada vatsanvääntöjä. Ei kahvia viiden jälkeen ja vain kolme rakıa sunnuntaisin, ei tuplana kiitos.


40 vuodesta noin 15 on kulunut Turkissa, joka on muuttunut niiden vuosien aikana. Toisaalta olen muuttunut niiden vuosien aikana itsekin joten olisi kai epäasiallista syyttää Turkkia muutoksista. 15 vuotta sitten Turkissa maksettiin miljoonilla ja muistan opakolleegan juosseen valtionsairaalasta kauhuissaan ulos sairaalaoloista järkyttyneenä. Sen aikainen esimieheni huokasi syvään kun hain jo kolmanneksi kaudeksi Turkkiin töihin, sinäkin?


Olen muuttanut 15 vuoden aikana kaupunkia ainakin viidesti ja kaupungin sisällä sitäkin useammin. Vanhemmat ja viisaammat ovat valistaneet usein, älä jätä työtä ja suomalaista sosiaaliturvaa, kannattaako muuttaa ja ihan turha etsiä töitä ilman kansalaisuutta/vaillinaisella kielitaidolla/tuon ikäisenä. Sille itseäni 15 vuotta nuoremmalle painokselleni haluaisin sanoa että aina kannattaa kuunnella mutta ratkaisut kannattaa tehdä itse. Onneksi olen niin tehnyt sillä vaikka joku muu ei ole löytänyt etsimäänsä, voit itse löytää. Työpaikan voi saada ilman kansalaisuutta ja tämän ikäsenähän voi tehdä vaikka mitä.

Pääkoppaani on muodostunut pieni turkkilainen osio, jonka avulla ymmärrän monia paikallisia sellaisissakin asioissa jotka ovat itselle vieraita. Tajuan hyvin miksi joku äänestää vaaleissa toisin kuin itse, miksi jonkun lempiruokaa ovat keitetyt sisäelimet leivän välissä ja ettei ystävä ole yhtä vanhaksi ehdittyään ollut koskaan yötä yksin eikä aio ollakaan. Se osio aivolohkoon syntyy vain käytännön, virheiden ja tekemisen kautta. On ihan turha pyöriä keskustelupalstoilla valistamassa asioista sillä Turkki on ja tulee varmasti aina olemaan sellainen kolkka, jossa asuminen saa ihmiset joko huokailemaan syvään tai ihastuneesti. Ei välitiloja.

Olen ihan tyytyväinen ulkosuomalaisena Turkissa, minut tunnistaa ulkomaalaiseksi ulkonäön, aksentin, outojen tapojen ja kielioppivirheiden avulla. Olen se, jolle ei ole teroitettu lapsena että tytöt istuvat sievästi jalat vierekkäin ja joka ei osaa edelleenkään kaikkia korulausekoukeroita eikä muuten enää jaksa kauheasti yrittää.

Tietyt asiat voi ottaa tavaramerkikseen 40-vuotiaana kuten sen että suukottaa edelleen väärälle poskelle ensin ja saa kaverit moiskauttamaan milloin mihinkin kohtaan naamassa. Vuodet ovat tehneet sen että pyrkimyksenä ei ole enää kiertää koko Turkkia, oppia kaikkia tapoja tai edes murresanoja, riittää kun pääsee välillä Foçaan ja elämässä on ystäviä, joille et ole kävelevä kielioppivirhe vaan tavallinen ihminen.

Syntymäpäivänä saan onnitteluja ja lahjoja, syön kakkua, pizzaa ja juon valkoviiniä enkä mieti kolestroliarvoja. Ystävät lataavat kuvia kymmenien vuosien takaa, naurattaa ja tulee hyvä mieli. Saan viestin ystävältä, jota en ole nähnyt 10 vuoteen. Onnea on ystäväpiiri Suomessa ja Turkissa, eipä heissä syvimmiltään ole muita eroja kuin kieli. 40 on selkeästi jonkunlainen välietappi, josta ei ole paluuta. Repussa on kasa haaveita mutta niitä on vähemmin kuin 20 vuotta sitten, moni on nimittäin toteutunut ja osa karsiutunut. Maailmanympärysmatka? Ei kiitos. Uusi ammatti? Ehkä. Muutto uuteen paikkaan? No miksei, jossain vaiheessa ehkä. Mutta tänä viikonloppuna ja viime aikoina onni on löytynyt läheltä omista tutuista paikoista, ystävistä ja perheestä. Siitä ettei ole kiire oikeastaan mihinkään. Huomenna aion parkkeerata piknik-tuolini Karşıyakan rantakaistaleelle aamuvarhaisella, pakata mukaan ongesta lähtien kaiken tarpeellisen ja nököttää siinä katsellen Izmirin lahtea, aika mahtavaa, eikö?