Opettajan stressipiikki

Turkissa opettajan ammatti ei ole yhtä arvostettu kuin Suomessa. Moni hakeutuu alalle sillä toiveissa siintävät monia muita työpaikkoja pidemmät lomat ja viikonloppuvapaat. Palkat eivät huimaa päätä mutta alalla on toki isoja eroja koulujen tason sekä julkisen ja yksityisen sektorin välillä. Olen sinkoillut kuluvan vuoden näiden kahden maailman välillä kun tyttö on viettänyt puolipäivää julkisen puolen koulussa ja itse taas olen työskennellyt yksityisen leivissä. Lähtiessäni puolen päivän jälkeen oman työpaikkani kaoottisen lounashetken jaloista hakemaan tyttöä rauhallisesta valtion esikoulusta olen ehtinyt pohtia monenlaista kahden koulumaailman kohtaamisesta.


Olin ympyröinyt kalenteriin 16.6 perjantain jo monta kuukautta sitten. Kyseinen päivä oli oman kouluni päätösjuhlapäivä, johon on valmistauduttu jo maaliskuusta asti. Naureskelin alussa muiden opettajien huokailulle tulevasta koitoksesta, hei sehän on vain päätösjuhla? Päivä on stressaava meille kaikille erikoisaineiden opettajille mutta myös itse ryhmien vetäjille, tarhan johdolle ja ainakin omasta mielestäni myös lapsille. Liikunnan, draaman ja englannin esityksiä on harjoiteltu pari kuukautta pieni paniikki takaraivossa, meneehän kaikki hyvin? Jokaisen lapsen tulee näkyä ja kuulua tasa-arvoisesti sillä kyseessä on koulun maine, joka taas  poikii tulevana vuotena uusia ja vanhoja oppilaita kun ilmoittautumiset alkavat. Nyt näytetään miten hienosti on opittu enkkua, liikuntaa ja draamantaitoja, unohtamatta tietenkään kuvaamataidon näyttelyä teatterin aulassa. Viimeisinä viikkoina päiviin kuuluu kenraaliharjoituksia, viime hetken muutoksia, paniikkia esiintymisasuista ja koristeluista. Pinna kireällä olevia opettajia ja samoihin renkutuksiin tympiintyneitä lapsia. Ja meillä kaikilla oli niin muuukaaavaaa!

Oma työpaikkani on pieni ja samaan yritykseen kuuluu toinen hieman isompi tarha. Toiminnassa on paljon hyvää mutta myös monia asioita, joiden takia tytön julkisen sektorin esikoulu on parempi. Yksityisen puolen kilpailu ja alaa vaivaava työttömyys aiheuttaa sen, että huolimatta pitkistä työpäivistä tavallisen ryhmän opettajan palkka on huono, sen sijaan valtionpuolella tyttäreni opettaja tekee puolet lyhyempää työpäivää, pienemmissä ryhmissä ja ansaitsee huomattavasti paremmin. Tästä johtunee se, että omalla koulullani komento on kovempi ja opettajan hymy usein väsyneen väkinäinen. Jotain alasta kertonee myös se, että koulumme kuudesta erikoisaineen opettajasta vain yksi on oikeasti kouluttautunut alalle, me muut olemme ajautuneet. Tytön koululla päätösjuhla kesti puolisen tuntia, joka sisälsi kehitysraporttien jaon ja vapaata keskustelua ja halailua, itse taas tein perjantaina reilun 12 t työpäivän päätösjuhlassa, josta viimeiset hetket pakoilin vanhempia juhlakengät kainalossa esiripun takana ja toivoin olevani jo kotona.

Kun spotit porottivat kuumina lavalle ja tupaten täydessä salissa näkyi vain valtava kännykkämeri, tuli ikävä suomalaista kevätjuhlaa. Ainakaan omassa pikkukaupungin koulussani ei aikoinaan tarvittu DJ:tä, valomestaria ja ammattikuvaajaa myyntipisteineen, ei kolmia eri asuja lapsille eikä lavaa täyteen tarroja, jotta oppilaat ovat esityksissä taatusti oikeilla paikoillaan. Laulaa luikautettiin käyn ahon laitaa ja pokattiin todistukset kesämekoissa. Kun kello löi jo illalla yhdeksän, vilkaisi oppilaani Can kolmen esityksen väsyttämänä että pääseeköhän pian jo äidin luo? Ihan kohta, nyökyttelin yhtä väsyneenä. Puoli yhdeltätoista huokaisimme muiden opettajien kanssa helpotuksesta kun kävelimme rakot jaloissa hakemaan omia lapsiamme kukin mistäkin hoitopaikasta, ensi vuonna uudestaan?