Töihin vai piknikille?
Saapuessani Turkkiin tutuistuin ensimmäiseen kotiäitiin. Suomessa en ollut moiseen koskaan törmännyt, muissakaan maissa en ollut kotiäiteihin tutustunut sillä työläisillä on omat piirit. Anoppi kuunteli ihmeissään kun kerroin lähes kaikkien naisten työskentelevän Suomessa enkä ymmärtänyt että kotiäitiyttä voidaan verrata töihin. Imurointi kerran viikossa, pyykkäys ( ei silitystä) ja makaroonilaatikkoa kerralla kolmeksi päiväksi ei tuntunut kokopäiväiseltä hommalta. Silloin en ollut vielä tutustunut paikallisten kotirouvien kodinhoitoon, joka on monta astetta vakavampaa touhua.
Facebookin feediin ilmestyy vuosi sitten lataamani kuvasarja aurinkoisia kuvia kesäkuun ekalta viikolta. Fillarireissulla tytön kanssa, aamupiknikillä kavereiden kanssa Tersanen rannassa, aamupiknikillä puistossa, kahvilla keskellä päivää ja eläintarhassa tuttujen äitien ja lasten kanssa. Tajuan etten ole ehtinyt lahden toiselle puolelle viikkoihin. Töiden lisääntymisen myötä olen pudonnut kuoppaan, jossa viikot vierivät vauhdilla ja perjantaina alan tuijotella kelloa puolenpäivän jälkeen, vielä kaksi tuntia huoh. Sen kahden tunnin jälkeen kahvi tutussa paikassa maistuu ansaitulta ja sunnuntaiaamuna isken pikniktuolin rantaan nautintoa täynnä, mulla on oikeus istua tässä vaikka koko päivä!
Lauantaina ystäväni soittaa kymmeneltä ja on valmiina puistoon. Itse tuijottelen vasta jääkaapin sisältöä. Ehtiessäni puiston kahvilaan monta hetkeä myöhemmin kuuntelen ystäväni viikon ohjelmaa, kirjamessuilla, valokuvanäyttelyssä ja aamiaisella ystävien kanssa, lastenharrastuksissa ja kampaajalla. Oma pehkoni kaipaisi myös kampaajaa ja sinne valokuvanäyttelyynkin aioin mennä. Piipahdamme ystäväni kanssa marketissa ennen kotiinpaluuta, kassalla ystäväni ilme synkistyy lompakkoa tutkiessa, unohdin pyytää mieheltäni käteistä, voitko lainata?
Painan työpaikan oven kiinni kello 15. Väsynyt työkaveri istuu päätä käsiinsä nojaten eteisessä ja vilkaisee kelloaan, vielä 4 tuntia. Jos lähtee kotoa bussilla töihin kello 07 ja palaa illalla kotiin kello 20, voi pohtia monesti onko touhussa järkeä. Harvempi jaksaa painaa sellaista työpäivää eläkeikään asti ellei ole pakko mutta useimmiten on. Kuunnellessani pomon täysin turhaa sättimistä työntekijöilleen vakuutun siitä että kyseessä on enemminkin pakko kuin ammatillinen innostus. Kotimatkalla mietin miten neuvoa omaa tyttöä ammatinvalinta-asioissa tulevaisuudessa. Jotain josta tienaa järkevästi ilman 60+ -tuntista työviikkoa ja ilman selkään hengittävää pomoa, viininviljelijä, koirahotellin omistaja, puuseppä, mitä näitä nyt onkaan Turkissa?
Muutama viikko sitten istuin lääkärini edessä. Hmmm, kolestroliarvot koholla hmmmm. Liikaa töitä, stressiä, huonoa ruokaa väsyneenä, kyseli perhelääkärimme Erhan. Mulla on kiva työt ja tykkään niistä, vakuuttelin. Erhan pudisteli päätään, vapaa-ajasta on tykättävä enemmin kuin töistä, sanoi Erhan ja piti palopuheen ruokavaliosta. Seuraavalla viikolla vähensin toisista töistä siivun ja aloin kieltäytyä työpaikan börekeistä. Kieltäydyin lisäduunista, jota olin pohtinut jonkun aikaa. Ostin välipalaksi vihanneksia ja pidensin koiralenkkejä viikonloppuisin. Mutta jättäisinkö työt sen vuoksi etten ehdi keitellä päivittäin kolmen ruokalajin illallisia ja käydä kuntosalilla? En ikinä, tiedän että sairastuisin huomattavasti vakavimpiin sairauksiin pohtiessani elämän tarkoitusta ja käsistä karkaavia ansioita istuessani kotona.
Turkissa ero työtä tekevien ja kotona olevien välillä tuntuu. Huomaan lipuvani kauemmas kotiäitikavereistani sillä rytmimme ovat kovin erilaiset. Kotiäidit käyskentelevät rauhallisesti porukoissa vietyään lapset kouluun, lämpimäiset leipomosta ja kotihommiin. Töihin menevien korot sanovat kips kaps ja kiire on kova. Koululla saan ihmetteleviä katseita kotiäideiltä kun kerron etten pääse keskiviikkoaamuna vanhempien yhteiselle aamiaiselle. Työssä olevien kavereiden kanssa puhutaan enemmin töistä ja jaetaan mahdollisia uravinkkejä, kotiäitikavereiden kanssa taas puhutaan lasten koulusta ja hintojen noususta. Tunnen huonoa omaatuntoa peruessani treffejä ja viikkoja kestävästä radiohiljaisuudestani. Istuisin toki mielelläni maanantaina rannassa piknikillä kavereideni kanssa mutta elämä on valintoja. Piirakkapala vai omena? Tee sokerilla vai ilman? Enemmin rahaa vai vähemmin rahaa?
Facebookin feediin ilmestyy vuosi sitten lataamani kuvasarja aurinkoisia kuvia kesäkuun ekalta viikolta. Fillarireissulla tytön kanssa, aamupiknikillä kavereiden kanssa Tersanen rannassa, aamupiknikillä puistossa, kahvilla keskellä päivää ja eläintarhassa tuttujen äitien ja lasten kanssa. Tajuan etten ole ehtinyt lahden toiselle puolelle viikkoihin. Töiden lisääntymisen myötä olen pudonnut kuoppaan, jossa viikot vierivät vauhdilla ja perjantaina alan tuijotella kelloa puolenpäivän jälkeen, vielä kaksi tuntia huoh. Sen kahden tunnin jälkeen kahvi tutussa paikassa maistuu ansaitulta ja sunnuntaiaamuna isken pikniktuolin rantaan nautintoa täynnä, mulla on oikeus istua tässä vaikka koko päivä!
Lauantaina ystäväni soittaa kymmeneltä ja on valmiina puistoon. Itse tuijottelen vasta jääkaapin sisältöä. Ehtiessäni puiston kahvilaan monta hetkeä myöhemmin kuuntelen ystäväni viikon ohjelmaa, kirjamessuilla, valokuvanäyttelyssä ja aamiaisella ystävien kanssa, lastenharrastuksissa ja kampaajalla. Oma pehkoni kaipaisi myös kampaajaa ja sinne valokuvanäyttelyynkin aioin mennä. Piipahdamme ystäväni kanssa marketissa ennen kotiinpaluuta, kassalla ystäväni ilme synkistyy lompakkoa tutkiessa, unohdin pyytää mieheltäni käteistä, voitko lainata?
Painan työpaikan oven kiinni kello 15. Väsynyt työkaveri istuu päätä käsiinsä nojaten eteisessä ja vilkaisee kelloaan, vielä 4 tuntia. Jos lähtee kotoa bussilla töihin kello 07 ja palaa illalla kotiin kello 20, voi pohtia monesti onko touhussa järkeä. Harvempi jaksaa painaa sellaista työpäivää eläkeikään asti ellei ole pakko mutta useimmiten on. Kuunnellessani pomon täysin turhaa sättimistä työntekijöilleen vakuutun siitä että kyseessä on enemminkin pakko kuin ammatillinen innostus. Kotimatkalla mietin miten neuvoa omaa tyttöä ammatinvalinta-asioissa tulevaisuudessa. Jotain josta tienaa järkevästi ilman 60+ -tuntista työviikkoa ja ilman selkään hengittävää pomoa, viininviljelijä, koirahotellin omistaja, puuseppä, mitä näitä nyt onkaan Turkissa?
Muutama viikko sitten istuin lääkärini edessä. Hmmm, kolestroliarvot koholla hmmmm. Liikaa töitä, stressiä, huonoa ruokaa väsyneenä, kyseli perhelääkärimme Erhan. Mulla on kiva työt ja tykkään niistä, vakuuttelin. Erhan pudisteli päätään, vapaa-ajasta on tykättävä enemmin kuin töistä, sanoi Erhan ja piti palopuheen ruokavaliosta. Seuraavalla viikolla vähensin toisista töistä siivun ja aloin kieltäytyä työpaikan börekeistä. Kieltäydyin lisäduunista, jota olin pohtinut jonkun aikaa. Ostin välipalaksi vihanneksia ja pidensin koiralenkkejä viikonloppuisin. Mutta jättäisinkö työt sen vuoksi etten ehdi keitellä päivittäin kolmen ruokalajin illallisia ja käydä kuntosalilla? En ikinä, tiedän että sairastuisin huomattavasti vakavimpiin sairauksiin pohtiessani elämän tarkoitusta ja käsistä karkaavia ansioita istuessani kotona.
Turkissa ero työtä tekevien ja kotona olevien välillä tuntuu. Huomaan lipuvani kauemmas kotiäitikavereistani sillä rytmimme ovat kovin erilaiset. Kotiäidit käyskentelevät rauhallisesti porukoissa vietyään lapset kouluun, lämpimäiset leipomosta ja kotihommiin. Töihin menevien korot sanovat kips kaps ja kiire on kova. Koululla saan ihmetteleviä katseita kotiäideiltä kun kerron etten pääse keskiviikkoaamuna vanhempien yhteiselle aamiaiselle. Työssä olevien kavereiden kanssa puhutaan enemmin töistä ja jaetaan mahdollisia uravinkkejä, kotiäitikavereiden kanssa taas puhutaan lasten koulusta ja hintojen noususta. Tunnen huonoa omaatuntoa peruessani treffejä ja viikkoja kestävästä radiohiljaisuudestani. Istuisin toki mielelläni maanantaina rannassa piknikillä kavereideni kanssa mutta elämä on valintoja. Piirakkapala vai omena? Tee sokerilla vai ilman? Enemmin rahaa vai vähemmin rahaa?
Tuompa takia minäkin aikanaan pysyin Suomessa tultuani raskaaksi, vaikka työpaikkakin oli jo valmiina. Jos koko lomasesongin ajan olisin ollut töissä joka päivä puolilta päivästä aamu-yöhön, niin en olisi ehtinyt olla lapseni kanssa koskaan. Erohan siitä sitten tuli kun mies ei ymmärtänyt valintaani, mutta minä olen edelleenkin ihan tyytyväinen.
VastaaPoistaSesonkityö on tosi vaativaa kun vuoden ansiot on hankittava lomakauden aikana, talvisin voi ottaa sitten rennommin mutta elama ilman vapaita kovan paineen alla on aikamoista, siita syysta me muutettiin aikoinaan rannikolta kaupunkiin. Aika moni muuttaa Suomeen juuri siina vaiheessa kun lapsi syntyy tai menee kouluun, molemmat ovat sellaisia kaantökohtia elamassa kun tajuaa etta työmaailma ja koulumaailma on taalla aika erilainen.
PoistaHyvä että annoit itsellesi hieman lisää aikaa . Täällä työssäkäyvien naisten osuus työvoimasta on korkea; 79.5 % (v. 2012,nyt ehkä korkeampi).
VastaaPoistaKun asuin täällä poikani ollessa ihan pikkuinen, minulla 6-päiväinen työviikko,vaikka perjantai oli kyllä lyhyempi päivä.Silloin tuntui ettei itsellä ole koskaan aikaa mihinkään. Kun muutin Suomeen, tuntui 5-päiväinen työviikko silloin ihan luksukselta;D
Taallakin 6-paivainen työviikko on edelleen aika yleinen ja vaikka la onkin usein puolikas paiva niin yleisesti ottaen tunteja tulee paljon enemmin kuin Suomessa. Hİnnat ovat olleet nousussa joten ainakin keskiluokassa vain toisen ansioilla elaminen tulee vaikeutumaan.
PoistaKiitos hyvästä postauksesta. Aihe on ollut mielessäni paljon viime aikoina, vaikka lapsi on vasta 8 kk. Tuntuu että ei täällä kotona voi ikuisesti kökkiä tai hulluksi tulee. Tytärpuoli on 6v, joten koulumaailma ja sen kotiäidit ovat tulleet tutuiksi. T. Kohtalontoveri Turkista
VastaaPoistaToiset viihtyvat kotona mutta itsellani alkoivat seinat kaatua niskaan. Tein alussa kotoa kasin kaannöksia ja sitten lisaa kirjoitushommia, joita jatkan edelleen taman osapaivaisen duunini sivussa. Jos haluat palata työmaailmaan jossain vaiheessa niin suosittelen hyödyntamaan ulkomaalaisuutta ja miettimaan jotain alaa jossa olet vahvoilla kielitaidon ja koulutuksen takia. Tsemppia!
PoistaKiitos vastauksesta! Olen myös miettinyt kotoa käsin tehtäviä töitä, mutta varmasti lopputulos olisi ihan sama kuin sinulla eli seinät alkaa kaatua päälle. Kiitos hyvästä vinkistä, olet varmasti aivan oikeassa ja noilla ominaisuuksilla peittoaa monet valtavirrasta. Kiitti!
PoistaOlin muutaman päivän vapaalla ja kotona tapahtui selvästi hyviä asioita. Mies saapui töistä ja huomasi heti vaimonsa käden jäljen. Muisti jotakin Turkin vuosista ja huokasi: olisinpa rikas ja saisit olla kotona. Minäkin muistin; se oli perheelle hyväksi. Ja minulle. Ja toisaalta: käyn mielelläni töissä, mutta totuus on, että perhe ja koti jäävät pakostakin vähemmälle.
VastaaPoistaNain se on etta joku osa-alue aina karsii, meillakin kotona huomaa etta taalla ei olla enaa niin paljon kotona kuten ennen. Jos olisin rikas niin sitten kylla taitaisin keskittya tekemaan sen rahan avulla jotain muuta kuin tata nykyista.
PoistaMuistan tuon työhalun alkuvuosiltani Algeriassa. Pari vuotta sitä kesti, sitten tuli lapsi. Katselin ystävääni, joka lähti aamu kuudelta töihin ja palasi 6-7 illalla, apulainen kasvatti lapset. No way, not mine! Onneksi miehelläni on varaa elättää minutkin, yrittäjän vaimona riitti tarpeeksi paperihommia ajankuluksi kotonakin enkä voi syyttää ketään muuta kuin itseäni, jos lastenkasvatuksessa tuli tehtyä virheitä. Superkodinhoitajaa ei minusta silti saanut tekemälläkään :)
VastaaPoistaEnnen lasta työntekemisen ja kodin yhdistamista ei tarvinnut miettia, ekat vuodet lapsen kanssa kotona menivat nopeasti mutta sitten alkoivat seinat kaatua niskaan. Aloitin aika pienesta kotoa kasin työn tekemisen mutta ne omat ansiot ja oma maailma työn avulla ovat jotenkin niin tarkeita etta olen yrittanyt tasapainoilla sen valilla etten tee liikaa töita mutta saan silti siita suhteellisen jarkevaa palkkaa. Noihin 12 t työpaiviin en kylla venyisi mielenterveydenkaan suhteen.
Poista