Kieli ja minä

Monet kertovat näkevänsä unia sillä toisella, jokapäiväisellä kielellä. En muista koskaan nähneeni turkiksi unia. Sen todistaa sekin, että olin vasta viime viikolla jutellut unissani suomeksi, koska mies ei osannut tulkata puheistani yhtään mitään. Turkin kieli on kuitenkin tietyllä tasolla tunnekieli. Tykkään päräyttää suomalaisesti lyödessäni varpaan sohvankulmaan mutta joissakin muissa tilanteissa taas saan suunnatonta nautintoa käyttää turkkia. Toisten puhuttelu, erityisesti lapsien ja ystävien on niin kauniin pehmeää ja täynnä mitä uskomattomampia kielen kukkasia etten keksi samanlaisia vastineita suomesta.

En puhu täydellistä turkkia enkä varmasti tule koskaan puhumaankaan. Toisaalta sen saa helposti anteeksi Turkissa, sillä eivät kaikki paikallisetkaan puhu. Osan äidinkieli on ollut arabi tai jokin kurdin kielen murteista ja turkki on opittu vasta myöhemmin, vahvat murteet ja alueelliset erot tuovat kieleen omat vaikutuksensa. Se tuli selväksi kun muutimme Ankaraan, jossa aloitin työt 10 vuotta sitten hieman rajallisemmalla kielitaidolla. Muistan tuijotelleeni alkuaikoina puhelintunnin alkaessa puhelinta kuin peikkoa, apua kohta se pirisee! Sitten se pirisi ja jos huonosti kävi, oli langan päässä turkkilainen, joka puhui niin käsittämätöntä murretta että jouduin pinnistelemään kielitaidon kanssa aivan äärirajoille.



Opetellessani turkkia kaikista hankalimmaksi äänteeksi muodostui ı, eli i ilman pistettä. Se lausutaan jossain kielen takaosassa väliltä e ja ö, tilanne menee hankalaksi jos kyseisiä kirjaimia on useampia sanassa ja mukana muita vihollisia kuten ğ eli kirjain, jota ei juuri äännetä mutta se vaikuttaa kuitenkin ääntämiseen. Muistan alussa opetelleeni tilaamaan punaviiniä eli kırmızı şarap, joka huvitti suunnattomasti tarjoilijoita. Vaihdoin pian beyaz şarapiin eli valkoviiniin, jonka tilaaminen oli huomattavasti helpompaa. Aloittelijoille suosittelen ihan vaan biraa eli olutta, sen ääntäminen on mutkatonta!

Nykyisin sekoitan usein tavallisen s ja ş -kirjaimet, mikä saattaa aiheuttaa hämmennystä. Viime viikolla tilasin pizzaa, ääntäen zz-äänteet kunnes tajusin kummatuneen ilmeen nähtyäni vaihtaa pizzan turkkilaisittain eli pısssaaaa. Sitten alkoi tapahtua ja lätty saatiin paistumaan pizza-uuniin. Muistan olleeni jo koulussa liian nopea puhumaan luokan edessä, saman ongelman kanssa kamppailin vielä alkuaikoina oppaanakin, ennenkuin minulle löydettiin oma puherytmi. Osittain se varmaan löytyi sen kautta, että opin luottamaan itseeni ja tietomäärääni. Joudun edelleenkin hidastamaan puhettani kun puhun turkkia, muuten äänteet erityisen hankalissa sanoissa tulevat väärin. Joskus vaan asiaa on niin paljon että hidastamaan ei pysty. Silloin ja väsyneenä saattavat hankalat äänteet, jotka eivät muotoudu suustani automaattisesti, muuttua hieman kummallisiksi. Perjantaina nauratin lapsia tarhalla ääntämällä kylmän kurkku-jogurttikeiton nimen cacık hassusti, pitkä viikko, joten kieli alkoi pyöriä suussa miten sattuu.

Luen mieluusti kirjoja suomeksi ja englanniksi. Mietin äskettäin ulkomaalaisen, pitkään maassa asuvan ystäväni kanssa miksi kirjojen lukeminen turkiksi ei jostain syystä kiehdo. Kaipaako mieli päivän päätteeksi iltalukemiseksi kuitenkin sitä omaa äidinkieltä tai selkäytimestä tulevaa tuttua englantia, kieliä joita ei tarvitse juuri pyöritellä eikä kieliopin koukeroita ihmetellä? Lallattelen ja leikin päivisin lasten kanssa englanniksi, tytön kanssa arkemme rullaa suomeksi ja loppu onkin sitten yhtä turkkia. Kevään aikana olen antanut englannin yksityistunteja innokkaalle nuorelle turkkilaiselle tytölle, siinä oma turkin kielen taitoni on ollut koetuksella. Samalla kun oppilas on oppinut englantia, olen itse oppinut taas uusia asioita turkin kielestä.

Useamman kielen taitajat keskustelevat usein siitä, tuoko toinen kieli tai useampi itselle lisää identiteettejä. En koe olevani erilainen turkin kielellä mutta turkin kieli on muuttanut minua, onhan se ollut portti ihan uudenlaiseen maailmaan ja kulttuuriin. Sen avulla on naurettu, itketty, otettu yhteen, pidetty puolia, luotu siltoja ja tehty matkaa. Turkin kielellä olen päässyt osaksi ihmisten elämää ja on ollut tajunnanräjäyttävää oppia ymmärtämään ettei suomeksi näkemäni asia olekaan ollut samaa turkiksi. Vaikka ässä suhahtaa joskus väärin, ei se haittaa. Kieli on avannut oven maailmaan, jollaisesta en tietäisi ilman sitä mitään.

Turkkilaiset rakastavat sananlaskujaan, joista osa on tuttuja suomalaisista sananlaskuista, osa taas ei.

Maydanoz olma - älä ole persilja = pidä huolta omista asioistasi, älä työnnä nenääsi muiden asioihin (erittäin tarpeellinen sanonta Turkissa!)

Tereyağından kıl çeker gibi = Kuin hiuksen löytyminen voista eli helppoa kuin heinänteko.

Pireyi deve yapmak = Tehdä kirpusta kameli eli suomalaisittain kärpäsestä härkänen.

Bir dil, bir insan, iki dil, iki insan = Yksi kieli, yksi ihminen, kaksi kieltä, kaksi ihmistä. Toisinaan se siltä tosiaan tuntuu.