Viiksekkäitä, onko heitä?

Viime viikolla olin lounastauon jälkeen paimentamassa pienten ryhmäläisiä kohti vessaa. Tarhan käytävällä pyöri isompien ryhmän opettaja rintaliiveissä. Rintaliiveissä! Olin pyörähtämäisilläni ympäri, olisihan tilanne nyt varmaan tosi nolo opettajalle. Mitä vielä, mulla on niin hiki, heitän aluspaidan pois ja hieman vilvoittelen, tokaisi opettaja. Kuka tahansa voi kävellä tästä, sykki päässäni, johtaja tai sen mies, jopa lapsien vanhemmat! Opettajan mielestä tilanne ei tuntunut yhtään oudolta, eikä oikeastaan muistakaan, ainoastaan tästä suomalaisesta, joka on tottunut hyppäämään alasti järveen muttei pyörimään puolialasti työpaikan käytävillä. Wow, ihanat rintaliivit tokaisi ohi kävelevä keittäjämme, joka peittää hiuksensakin huivilla ja nipisti opettajaa kyljestä.


Koska itse lähdin melko vastahakoisesti Turkkiin töihin vuonna 2002, on matkan varrella tapahtunut melkoinen muutos millaisena näen Turkin ja erityisesti turkkilaiset. Mielikuvani paikallisista oli muotoutunut 80-luvun lomamatkoilta maasta ja kotikaupunkiini vuonna 1984 avatusta ensimmäisestä kebap-ravintolasta. Turkissa syötiin siis mielikuvissani kebapia ranskalaisilla ja paikalliset olivat pönäköitä ja viiksekkäitä. Onneksi lähdin, sillä mielikuvieni stereotypiat ovat saaneet aika monta iskua palleaan ja saavat näköjään edelleen. Enää mielikuvakarttani ei mene raiteiltaan vaikka työkaveri pyöriikin työpaikalla rintaliiveissä mutta edelleen se päivittyy jatkuvasti uudelleen. Ei ole tietyn kaavan mukaan toimivia turkkilaisia tai tietynnäköisiä paikallisia. On kulttuuriin sidottuja tapoja ja käytäntöjä mutta nekin kun tuppaavat vaihtelemaan tilanteen ja aikakausien mukaan.


Toi ei ole yhtään turkkilaisen näköinen, on ihmetellyt moni luonamme lomaillut suomalainen. Miljoonakaupungin kaduilla tulee vastaan monennäköisiä ihmisiä. Turkkilainen ystäväni kertoi asian nousseen pienoiseksi ongelmaksi asuessaan Englannissa. Ensimmäinen puoli vuotta oli kulunut todistellessa, että hän todella on turkkilainen punaisine hiuksineen ja vihreine silmineen. Vielä suurempaa hämmennystä oli aiheuttanut lomaileva äiti, jolla ei ollut huivia eikä rukousmattoa mukanaan. Sun miehesi ei olekaan tyypillinen turkkilainen, on usein kuulemani tokaisu. En oikeasti tiedä millainen on tyypillinen turkkilainen? Huivipäinen anatolialainen mummo, kenkiä lankkaava kumaraselkäinen mies vai valloittavan kaunis businesnainen Karşıyakan metroasemalla, vaiko se romaanirouva, joka povaa ja kauppaa ruusuja rantatiellä?


Muistan lomamatkalta 80-luvun Turkista kuinka pahaa aavistamattomille turisteille tarjottiin basaareissa rakia ja nahkatakkien myynnin yhteydessä syötiin, juotiin ja seurattiin myyjien esittämiä turkkilaisia lusikkatansseja. En tiennyt silloin lusikkatansseista mitään mutta nykyisin tiedän sen verran, että harvemmin niitä vaatekaupoissa tanssitaan. Ihan kuten senkin, että kebap ei ole kansallisruoka ja turkkilaisen ei kuulu näyttää tietynlaiselta. Kaikesta tiedosta huolimatta mielikuvissani yritän yhä edelleen rakennella lokerikkoja ja kaavoja turkkilaisille. Eteeni heitellään kuitenkin jatkuvasti tilanteita ja tyyppejä, jotka onnistuvat romuttamaan ne. Lokerikkoni sortuvat ja se tyypillinen turkkilainen lipuu yhä kauemmas.

Tyypillisen turkkilaisen löytäminen on mahdotonta. Ulkoapäin Turkki ja turkkilaiset tuntuvat pelottavilta, joten ei turkkilaisen näköinen ja ei niin tyypillinen turkkilainen ovat ikäänkuin helpottavia piirteitä. Viiksetön, punatukkainen, huiviton tuntuvat eurooppalaiseen näkökulmaan ei-turkkilaisilta kun taas moskeijaa kohti suunnistava viiksekäs mies rukousmatto fillarin tarakalla hermostuttaa, liian turkkilainen. Paikallisten mielestä rintaliiveissä esiintyminen kesken työpäivää tai rukoileminen koulun varastohuoneessa on kuitenkin ihan yhtä tavallista. Ihan tavallisen turkkilaista. Paljon tavallisempaa kuin lusikkatanssit nahkatakkikaupoilla tai kebap ranskalaisilla.