Poikkeuksellisia sanoja, arkisia kohtaamisia
Onko arjessasi usein kohtaamisia ihmisten kanssa, joita et ole suunnitellut? Unohdutko juttelemaan minimarkettiin, koska myyjä antaa innokkaan lapsesi opetella kassan käyttöä? Eksytkö autellessasi tuttavaa kaupungin toiselle laidalla pieneen mökkiin tee- ja herkkulautasten äärelle tentattavaksi, vaikka samalla hetkellä oli tarkoitus olla jo ihan muualla? Kysytkö mielelläsi neuvoa sitä tarvitsematta, koska juttelu metroaseman vartijan kanssa vain tuntuu oikealta sillä hetkellä? Onko työpäivän yksi tärkeistä sisällöistä höpötellä kevyitä tekemisen ohessa? Oletko varma jo etukäteen, että matka julkisella tuo eteen lähes varmuudella jonkunlaisen kohtaamisen?
Hesarissa silmiin osui kertomus mikrokohtaamisista ja niiden merkityksestä. Olen kaikki kuluneet vuodet suitsuttanut arjen sosiaalisten pienten kontaktien ja kohtaamisten olevan elämäni suola Turkissa. Se liima, joka on minut tänne lopullisesti kiinnitti. Se hyvän olon tunne, joka on ja pysyy. Nyt sain sille ihan kunnon nimen, mikrokohtaaminen. Niistä on minun Turkkini, ja maanantain tahmeatkin aamut rakennettu. Maanantaisen hitaasti käynnistyvän viikon bensaksi riittää useampi ystävällinen tervehdys ja huomiointi kun vien tyttöä kouluun. Ystävällisen vanhemman avuntarjonta, Hei, jos sulla on jo kiire, niin minä vien tytöt tästä koululle ja voin hakea iltapäivällä meille! Tulet sitten kun ehdit! Juodaanko kahvit huomenna? Näytätpä pirteältä, sokeriseni!
Olen opetellut jutustelun jaloa taitoa Turkissa. Se ei ole paikallisten sujuvaa koodistoa siitä, miten erilaisia ihmisiä tervehditään, kulttuurin salakieltä, sukkelia sanontoja oikeissa tilanteissa tai asiaan kuuluvia fraaseja. Oma pulinani on opittua, kopioitua ja harjaantumisen tulosta. Tärkeintä siinä on kuitenkin tilannetaju ja se, että pitää tilanteissa sydämen mukana. Muistan ihmetelleeni kauan aikaa sitten, miksi monet paikalliset pysähtyivät kohdalleni kysymään tietä oikeaan osoitteeseen. Olen sen verran ulkomaalaisen näköinen, että olisi hyvin todennäköistä että olisin juuri se eniten eksyksissä oleva. Vasta myöhemmin ymmärsin kysymisen olevan vastausta tärkeämpää. Saatoin näyttää niin eksyksissä olevalta, että moni paikallinen ajatteli tuon kadunkulmissa pyörivän tarvitsevan lämmintä mikrokohtaamista.
Olisi varmasti monesti helpompaa karauttaa autolla ison marketin eteen, ja hoitaa kaikki ostokset melko kasvottomana siellä. Arjen kontaktien takia käyn kuitenkin ostamassa kalat Muratilta ja juustot vihanneskaupan takatilasta Ayşelta. Laadun lisäksi vaihdamme lyhyet kuulumiset Turkin taloudesta, Suomen koulutuksesta, perheistämme, kalasaaliista ja säästä. Perjantai-iltaisin meille on muodostunut tavaksi vetää kotiasujen päälle pompat, pihakengät ja sitten käymme lähimarketin Cemiltä ostamassa viikonlopun herkkuja. Kannatamme samalla oman korttelin kauppiasta, ja höpisemme viikon ajankohtaisista ilmiöistä. Omassa korttelissa on hyvä ja turvallinen olo. Olemme oma pieni mikroyhteisö, joka puhaltaa iloa, apua ja turvaa toisiinsa pienen vaivannäön avulla. Uskon aika vakaasti, että yllättävän usea suomalainen nauttii Hesarin jutun kuvaamista tilanteista, vaikka moni on vuosien saatossa ihmetellyt kuinka ihmeessä jaksan tätä sosiaalisesti aktiivista eloa?
Rupattelu on oikeastaan aika helppoa ja luonnollista. Muistan oman mammani rupatelleen hieman joka ilmansuuntaan, eikä hän taatusti ikinä ollut kuullut small-talkista, puhumattakaan mikrokohtaamisista. Oli vain hyvien tapojen ja päivän piristyksen mukaista vaihtaa kuulumiset torilla ja kotimatkalla kadunkulmissa. Olen erityisen onnellinen, että oma tyttöni on saanut vauvasta asti kasvaa kohtaamisten keskellä, sillä niillä on ihmeellinen voima luoda ihmisille turvallisia etäkontakteja omassa elinpiirissä, ja saada vahvistusta itsetunnon ja verbaalisen lahjakkuuden alalla. Turkissa rupattelu on helppoa, sillä siihen tarjoutuu lukemattomia tilaisuuksia päivän aikana, joista on vaikeampi välttyä kuin singahtaa niiden vietäväksi. Ystävällinen hymy terveyskeskuksen verikoejonossa kertoo meidän olevan samassa veneessä, ja tutun taikinalevykauppiaan kutsuva vilkutus puodin ikkunasta kielii tarjolla olevan jotain tuoretta. Ei poikkeuksellista vaan jokapäiväistä.
Hesarissa silmiin osui kertomus mikrokohtaamisista ja niiden merkityksestä. Olen kaikki kuluneet vuodet suitsuttanut arjen sosiaalisten pienten kontaktien ja kohtaamisten olevan elämäni suola Turkissa. Se liima, joka on minut tänne lopullisesti kiinnitti. Se hyvän olon tunne, joka on ja pysyy. Nyt sain sille ihan kunnon nimen, mikrokohtaaminen. Niistä on minun Turkkini, ja maanantain tahmeatkin aamut rakennettu. Maanantaisen hitaasti käynnistyvän viikon bensaksi riittää useampi ystävällinen tervehdys ja huomiointi kun vien tyttöä kouluun. Ystävällisen vanhemman avuntarjonta, Hei, jos sulla on jo kiire, niin minä vien tytöt tästä koululle ja voin hakea iltapäivällä meille! Tulet sitten kun ehdit! Juodaanko kahvit huomenna? Näytätpä pirteältä, sokeriseni!
Olen opetellut jutustelun jaloa taitoa Turkissa. Se ei ole paikallisten sujuvaa koodistoa siitä, miten erilaisia ihmisiä tervehditään, kulttuurin salakieltä, sukkelia sanontoja oikeissa tilanteissa tai asiaan kuuluvia fraaseja. Oma pulinani on opittua, kopioitua ja harjaantumisen tulosta. Tärkeintä siinä on kuitenkin tilannetaju ja se, että pitää tilanteissa sydämen mukana. Muistan ihmetelleeni kauan aikaa sitten, miksi monet paikalliset pysähtyivät kohdalleni kysymään tietä oikeaan osoitteeseen. Olen sen verran ulkomaalaisen näköinen, että olisi hyvin todennäköistä että olisin juuri se eniten eksyksissä oleva. Vasta myöhemmin ymmärsin kysymisen olevan vastausta tärkeämpää. Saatoin näyttää niin eksyksissä olevalta, että moni paikallinen ajatteli tuon kadunkulmissa pyörivän tarvitsevan lämmintä mikrokohtaamista.
Olisi varmasti monesti helpompaa karauttaa autolla ison marketin eteen, ja hoitaa kaikki ostokset melko kasvottomana siellä. Arjen kontaktien takia käyn kuitenkin ostamassa kalat Muratilta ja juustot vihanneskaupan takatilasta Ayşelta. Laadun lisäksi vaihdamme lyhyet kuulumiset Turkin taloudesta, Suomen koulutuksesta, perheistämme, kalasaaliista ja säästä. Perjantai-iltaisin meille on muodostunut tavaksi vetää kotiasujen päälle pompat, pihakengät ja sitten käymme lähimarketin Cemiltä ostamassa viikonlopun herkkuja. Kannatamme samalla oman korttelin kauppiasta, ja höpisemme viikon ajankohtaisista ilmiöistä. Omassa korttelissa on hyvä ja turvallinen olo. Olemme oma pieni mikroyhteisö, joka puhaltaa iloa, apua ja turvaa toisiinsa pienen vaivannäön avulla. Uskon aika vakaasti, että yllättävän usea suomalainen nauttii Hesarin jutun kuvaamista tilanteista, vaikka moni on vuosien saatossa ihmetellyt kuinka ihmeessä jaksan tätä sosiaalisesti aktiivista eloa?
Rupattelu on oikeastaan aika helppoa ja luonnollista. Muistan oman mammani rupatelleen hieman joka ilmansuuntaan, eikä hän taatusti ikinä ollut kuullut small-talkista, puhumattakaan mikrokohtaamisista. Oli vain hyvien tapojen ja päivän piristyksen mukaista vaihtaa kuulumiset torilla ja kotimatkalla kadunkulmissa. Olen erityisen onnellinen, että oma tyttöni on saanut vauvasta asti kasvaa kohtaamisten keskellä, sillä niillä on ihmeellinen voima luoda ihmisille turvallisia etäkontakteja omassa elinpiirissä, ja saada vahvistusta itsetunnon ja verbaalisen lahjakkuuden alalla. Turkissa rupattelu on helppoa, sillä siihen tarjoutuu lukemattomia tilaisuuksia päivän aikana, joista on vaikeampi välttyä kuin singahtaa niiden vietäväksi. Ystävällinen hymy terveyskeskuksen verikoejonossa kertoo meidän olevan samassa veneessä, ja tutun taikinalevykauppiaan kutsuva vilkutus puodin ikkunasta kielii tarjolla olevan jotain tuoretta. Ei poikkeuksellista vaan jokapäiväistä.
Kyllä, hieno kirjoitus Kalliolta. Arjen elämyksellisyyttä – etenkin jos tuon kirjoituksen kirvoittanutta lupsakkaa tilannetiedottamista ei kohtaa harva se päivä juuri tuollaisessa samanlaisessa tilanteessa eli ollaan vähän myöhässä, mutta eiköhän me tämän kanssa toimeen tulla. Joku toinen vakiomatkustaja on tuon saattanut kuulla jo useampaankin kertaan, joten hän ei ehkä aivan yhtä elämyksellisen upeana asiana tilannetta koe kuin Kallio. Suomalaisessa nykykulttuurissa harmillisen usein nämä mikrokohtaamiset ovat äärimmäisen negatiivisia, tuntemattomalta saatuja ulkonäköön tai muuhun olemukseen kohdistuvia solvauksia. - Mutta totta tosiaan, kyllä se kivalta tuntuu, jos joltakulta täysin tuntemattomalta aidosti ystävällisen hymyn saa!
VastaaPoistaMikrokohtaamisissa voi tosiaan olla myös negasävy ja esim Turkissa sen avulla voidaan yrittää neuvoa tai pönkittää omaa egoa. Onneksi suurimmaksi osaksi nämä kohtaamiset on kuitenkin tapa luoda positiivista voimaa arjen keskelle.
PoistaIhania kuvia! Olipa kiva saada nimi mikrokohtaamisille. Olen myös todennut saman asian, että minua lähestytään hyvin helposti niin ulkomailla kuin kotimaassakin (ja aina olen valmis neuvomaan tai muuten puhumaan). Tämä on siirtynyt myös lapsilleni ja lapsenlapsillekin. Yleensä sen katsotaan olevan osa heidän turkkilaista perimäänsä. Tiedä sitten mistä se minuun phjalaisena on tullut :)
VastaaPoistaMikrokohtaamisnen oli mullekin ihan uusi sana. Varmasti se on myös kemiaa keneen on helppo ottaa kontaktia .
PoistaIlokseni olen kyllä huomannut, että kun täällä Suomessa alkaa höpöttää kadunmiehille ja kassajonoissa, suurin osa yllättyy iloisesti. Monen on vain vaikea aloittaa, mutta toisen aloite otetaan hyvin vastaan. Minulle on muodostunut ihan tuttavuuksia. Kuten aamupappa, joka odottaa bussia pysäkillä silloin kun menen itse sinne odottamaan, että työkaveri nappaa kyytiin. Ja työpäivät on tietysti kohtaamisia täynnä, joten Turkin vuosista on totisesti ollut hyötyä. Minä saan tikusta tehtyä asiaa, jos vain tahdon. Useimmiten tahdonkin.
VastaaPoistaIhan varmasti ja vaistoaahan sen usein kenen kanssa on helppo aloittaa kevyt jutustelu. Nuo random tuttavuudet on musta ihania.
PoistaOlipa taas hyvä kirjoitus.Mikrokohtaamiset...no niitähän tulee melkein joka päivä... Joistakin tulee sitten sen myötä ihan tuttujakin. Olen täällä oppinut paljon sosiaalisemmaksi, ja tykkään rupatella myös tuntemattomien kanssa, viimeksi tänään torin kahvikaupassa. Kuten Katalle, minullekin on tullut tuttavuus bussipysäkillä tapahtuneen mikrokohtaamisen jälkeen, ja nyt kun tapaamme bussipysäkille rupattelemme kunnolla kunnes bussi saapuu.
VastaaPoistaMinäkin olen oppinut sosiaalisemmaksi ja huomannut miten se tuo päiviin paljon väriä.
PoistaMikrokohtaaminen on ihan uusi termi minulle! Mutta kiva että tällekin on nyt keksitty nimi. :-) Ja täytyy sanoa, että tuommoiset pienet kohtaamiset - tai edes se hymy - piristävät kyllä päivää yllättävän paljon.
VastaaPoistaNiin on, niillä on yllättävän isoja vaikutuksia vaikka vaiva on tosi pieni.
PoistaKerrot, Petra, niin ihanaa tarinaa, että tästä paikasta heti voisin muuttaa tuollaiseen inhimilliseen mikrokohtaamisen paratiisiin. Mutta kun ei ole siihen mahdollisuutta, yritän itse omalta osaltani muuttaa suomalaista kanssaoloa tuohon suuntaan. Ja minusta tuntuu, että siihen suuntaan pyrkii moni muukin, sillä niin mukavasti vieraatkin usein keskenään jo juttelevat. Meillä ei tosin ole enää juuri lainkaan pieniä putiikkeja, eikä supermarkettien jonoissa ketään huvita mitään puhua. Mutta kahviloissa, kuntosaleilla ja junissa sekä toreilla on helppo alkaa jutustella. Pikku puhe vaatii kyllä harjoittelua, etenkin siinä, miten se sujuvasti lopetetaan. Kiitos kivoista ja mielenkiintoisista tarinoistasi.
VastaaPoistaKiitos Eeva kommentistasi! Tuo on tosi, että se vaatii harjoittelua ja rupattelusta pitää osata irrottautua kivalla tavalla. Pikkukauppojen puute on minusta niin harmi mutta onneksi on torit.
Poista