maanantai 20. helmikuuta 2017

Kissan päivät

En ollut taas kerran varma oliko meistä miehen kanssa enemmin apua vai haittaa terassimme katolle asettuneelle kissalle poikasensa kera. Juuri ennen kylmiä ilmoja se toi poikasensa ensi kertaa tutustumaan pihaan. Reitti kulki ylös alas persikkapuun oksia ja runkoa. Pakkaslukemien noustessa teimme pihaliiterin katoksen alle lämpimän suojan, johon kannoimme hytisevän pikkukissan tonnikalapurkin äärelle. Sen sijaan että äiti olisi seurannut perässä, se jäi vahtimaan meitä epäluuloisena, jonka aikana pikkukissa oli ehtinyt kadota! Lopulta juoksimme äitikissan kanssa ympäri pihaa etsimässä kadonnutta pikku kissaa. Ei ollut ensimmäinen kerta kun sormeilimme ekosysteemiä, manasi mies. Ei tosiaan. Vahingoittunut villilintukin on parempi jättää kissoille lounaaksi kuin raahata saamaan sydänkohtaus olohuoneen lattialle.



Katukoiriin ja -kissoihin liittyviä ongelmia ei voi sivuuttaa Turkissa. Kaupungin puolesta puistoissa on tarjolla suojia mutta suurimman työn tekevät yksittäiset ihmiset. Kävellessäni töihin tarkkailen kotikatumme kissasuojia, kaupungin rakentamia kissataloja puistoissa, ruokatilannetta, pentujen jaksamista ja tuttuja kulkukoiria omilla paikoillaan. Omalla asuinalueellamme suhtautuminen kulkueläimiin on positiivista mutta tiedän etteivät kaikki ajattele samoin. Olen tottunut siihen, että aamulla roskiksista pengotut jätteet on levitelty eläinten toimesta ympäriinsä ja jalkakäytäviä reunustavat tyhjät purkit, pahvikipot, luut ja kalanruodot. Vakituinen kadunlakaisija kotikadullamme kiertää talon edustan pahviset kissakodit ja jättää ruokakipot rauhaan. Roskiksesta kurkistaa kissa suussaan kalanpää, viereisen roskiksen kimpussa häärii roskienkerääjä, joka heittelee mukana kulkevalle koiralle parhaat palat.




Kissat ovat olennainen osa turkkilaisten suurkaupunkien katukuvaa. Monilla alueilla niitä on tuhansittain, portinpielissä, ikkunalaudoilla, parvekkeilla, pihoilla ja jalkakäytävällä auringossa kylpemässä. Turkkilaisten suhtautuminen ulkokissoihin on usein melko mutkaton, kissat pitävät hiiret loitolla ja niille tuodaan ruokaa ja suojia. Niille jutellaan ja niiden menoa väistetään tottuneesti. Kissat ovat aina olleet täällä ja tulevat olemaan, nyökyttelee puistossa pappa, jolla on aina mukanaan pussissa kissoille ruokaa. Talomme asukkaista noin puolet rakentaa kissoille syksyllä suojia ja ruokkii niitä. Taloyhtiön kokouksen yksi puolivirallinen aihe ovat aina pihayhteisömme kissat.




Ensimmäisinä vuosina Turkissa olin kauhusta kankeana kuunnellessani lasten huutoa ulkoa, mitä kamalaa lapselle on tapahtunut kun huuto on noin kamalaa? Pian huomasin että kyseessä ovatkin ulkokissat. Suomessa tutuiksi tulleisiin kotikissoihin verrattuna nämä villieläimet ovat oma rotunsa, omine sääntöineen. Osa villeistä saattaa tulla jopa ihmisten ja varsinkin koirien päälle. Omassa pihayhteisössämme asustavat olemme nimenneet esimerkiksi seuraavasti; Killer, Aslan ( Leijona), Genç Tarzan (nuori Tarzan) ja King. King on se pikku kissa, joka syntyi terassimme katolle.



Viime viikolla olimme miehen kanssa vuorotellen vahtimassa kyseistä katolle syntynyttä pikku kissaa. Emo hylkäsi sen lopulta liian pienenä ja pienokainen sai muutaman nuoren kollin kimppuunsa. Kissojen yhteisössä vallitsevat selvästi kovat lait sillä olemme keränneet pihalta lukuisia toisten kissojen kuristamia pieniä poikakissoja keväisin. Syötimme pikkuista ja rakensimme sille suojan, jossa saa olla rauhassa. Hätistelimme naapuripihalta saapuvia nuoria kollikissoja, joille pienet poikakissat ovat selvästi haaste. Kylmien ilmojen palattua kissa kuitenkin vilustui ja muutti naapurin rouvan terassille. Terassilta naapuri lopulta noukki kissan hoiviinsa ja lääkitsi kissaa muutaman päivän tyttäreni flunssalääkkeillä. Toivoa on että pikku kissasta saadaan kasvatettua vielä pihapiirin kunkku vaikka pienenpuoleinen onkin. Olen toisinaan vakuuttunut että kissat kokevat meidät ihmiset yhteisönsä sivujäseniksi eikä toisinpäin kuten saatamme kuvitella.



Asuuko teillä kissoja kotona tai ulkona?

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Talven paras keitto

Olen keittohullu, myönnän, mutta pitäydyn usein niissä tutuissa eli linssikeitto kahdella tavalla, tarhana, parsakaalikeitto tai kalakeitto. Talvi on ollut Izmirin mittapuulla harvinaisen kylmä, joten kuumat keitot chilillä ovat maistuneet. Kyllästyneenä samoihin keittoihin, etsin siis jotain uutta näihin viimeisiin talven ja kevään välipäiviin. Niihin kun on viikko nautittu +15 lämmöistä ja käännetty lämmitykset kiinni ja sitten saadaankin kylmää ilmavirtaa Egean täydeltä.


Löysin bulgurkeiton, joka on nimenomaan egeanalueelle tyypillinen eli tomaattinen bulgurkeitto kikherneillä. Modifoin itse keittoa hieman mausteilla ja pinaatilla ja siitä tuli niin hyvä että pakkohan se on jakaa. Tehkää, syökää ja nauttikaa. Tämä on minun uusi suosikki keittorintamalla.

Bulgurkeitto pinaatilla ja kikherneillä


  • 1 sipuli
  • 1 tomaatti
  • 3 valkosipulinkynttä
  • kourallinen pinaatinlehtiä tai hieman enemmän maun mukaan
  • 1, 5 dl hienoa bulguria
  • 1 dl liotettuja kikherneitä (tai purkista)
  • oliiviöljyä
  • voita
  • 1 rkl tomaattipyreetä
  • chiliä ( reilusti!)
  • mustapippuria
  • suolaa
  • minttua
  • oreganoa
  • paprikamaustetta
  • vettä reilu litra tai kanalientä ( vihannesliemi sopii myös) 
1. Kuullota pieneksi paloiteltu tomaatti ja sipuli oliiviöljyssä ja voissa. Lisää bulgurit, pinaatit ja kikherneet. Sekoita tomaattipyre seokseen. Lisää valkosipuli ja neste.


HUOM! Ellei hienoa bulguria ole saatavilla, voit jauhaa tavalliset silppurissa pieneksi. Toinen vaihtoehto on soseuttaa keitto siinä vaiheessa kun on lisätty tomaatti, sipuli ja bulgurit.

2. Sekoittele ja lisää pieneksi pilkottu pinaatti. Lisää mausteet, chiliä jokaisen maun mukaan. Keitä niin kauan että kikherneet ovat pehmeitä. Tarjoa tuoreen leivän kera ja jos tuntuu niin lisää chiliä lautaselle. Kyllä se kevät tulee!

Afiyet olsun!


lauantai 11. helmikuuta 2017

Maistuuko pinaatti?

Tyttö on mittapuuni mukaan semi hyvä syöjä, hänellä on ne lempparinsa ja inhokkinsa. Jälkimmäisten lista on pidempi. Irvistys tulee useimmiten kukkakaalille, jogurtille, keitetyille potuille, leivälle jonka päälle on levitetty jotain. Ja vinolle pinolle muuta epäilyttävää kuten viime sunnuntain aamiaisella juustolle, joka oli upotettu marjahilloon. Miten minä en ennen tykännyt tästä, hihkuin kaapiessani kippoa ja tyttö totesi olevansa edelleen siinä vaiheessa ettei tykkää.


Söin perjantaina tarhalla lounaan ennen lähtöä sillä olin menossa hoitamaan töistä suoraan asioita. Neljävuotiaiden porukka pisteli innokkaasti poskeensa salaattia, pinaattimuhennosta, kikherne-riisiä ja lisukkeena jogurttia. Lautaset tyhjenivät vauhdikkaasti, kukaan ei sanonut yök pinaatille tai kipolliselle maustamatonta jogurttia. Lapsilla on tarhalla kolme kertaa päivässä ruoka ja yleensä joka toinen päivä on kasvispäivä. Viime viikkoina olemme harjoitelleet lasten kanssa ruokasanastoa, oma lempiruoka on opeteltu esimerkiksi kertomaan englanniksi. Tarhana keitto, lampaanvatsakeitto, manti, jogurtti, täytetyt munakoisot ja erilaiset börekit ovat listan kärjessä. Omalle suosikilleni turkkilaiselle aamiaiselle saan pienien päiden hyväksyvän nyökyttelyn.



Kun tyttö oli hyvin pieni ja söi soseita, söi tutun vauva samaan aikaan melkein samaa aamiaisella kuin vanhemmat. Eteen oli koottu lautasellinen vähän kaikkea, jota kauhistelin ja kertasin mielessäni neuvolan, turkkilaisen lääkärin ja erilaisten opusten ohjeistuksia. Kanamunaa, jogurttia, erilaisia juustoja, oliivia, hunajaa, leipää ja vihanneksia. Puolivuotiaalle vauvalle ohjeistettiin antamaan melkein kaikkea, niin lapset oppivat, nyökytteli lääkäri. Oletko kokeillut jo linssikeittoa? Hulluja nuo turkkilaiset, ajattelin. Mulkaisin anoppia, joka yritti tyrkyttää lapselle fetaa ja teetä.


Kun tyttö kasvoi tuntui monesti helpommalta laittaa lapselle 'lapsille sopivaa' ruokaa kuin sellaista ruokaa, jota itse halusin. Hieman tökkäilin itseäni jälkikäteen sormella kun katselin tytön irvistelyä selleri-porkkana ruualle lapsen kaverin popsiessa ruokaa kuin se olisi ollut spagetti bolognesea. Miksi on oudompaa tarjota pienelle lapselle purjoa kuin nakkia?

Ensimmäisillä kaverisynttäreillä kuiskasin tytölle että ei sun tartte tyhjentää lautasta vaikka vieressä seisova äiti niin komensikin lapselleen, meillä kun viininlehtikääryleet, linssipullat tai tahini-börekit eivät olleet kodin ruokalistalla niin kovin tuttuja. Meillä syötiin makaroonilootaa, lettuja, lihapullia, pilahvia, linssikeittoa, nuudeleita, kalaa, täytettyjä paprikoita ja kanaa kookosmaidossa. Pään sisällä asuvasta suomalaisesta tuntui oudolta että parivuotias voisi nauttia viininlehtien syömisestä vaikka itse nautinkin.


Turkkilaisen kulttuurin ja meidän keittiön ristipaineessa 5-vuotias tyttö on oppinut onneksi syömään tyytyväsesti kaikenlaista. Onneksi turkkilainen isä vei tytön jo pienenä syömään sorkkakeittoa ja kuljetti mukanaan kalatoreilla ja luennoi lihakaupan ikkunassa roikkuvista retaleista. Kokkasi kotona papuja tomaatti-valkosipulissa ja paistoi pannulla sisäelimiä. Kaksi vuotta ruokailua tarhassa opetti syömisen ryhmäkurin, jos naapurikin vetelee voi-hunaja leipää niin miksen minäkin.


Aika useana aamuna tytön eväslistassa esikouluun lukee juoman kohdalla ayran eli jogurttipiimä, yööök, kuului koko syksyn. Vuoden vaihteen jälkeen neiti kertoi juoneensa ayrania ja eihän se pahaa ollutkaan, paras kaverikin kun tykkää siitä.Talvilomalla tyttö oli kaverinsa luona kylässä ja palautuksen yhteydessä kaverin äiti kertoi tyttöjen syöneen mahat täyteen. Ruokana oli ollut kaikkea mistä neiti ei juuri pidä kuten jogurttikeittoa ja sigara börekiä valkoisella juustolla, onneksi myös bulguria mutta pinaatilla ja yrttisalaattia. Oli kuulemma hyvää ja lautanen tyhjentyi.




Kun kerron uusille tuttavilleni mieheni työskentelevän useimmiten iltaisin, on ensimmäinen kommentti vakio: teillä ei siis syödä perheen yhteistä illallista, voi harmi. Illallinen perheen kesken kuuluu oleellisesti kulttuuriin, pöytä täynnä kippoja ja kuppoja ilman kiirettä. Viikolla meillä ei ehditä juuri gurmeilla mutta vapailla yritetään senkin edestä. Uskon että jokainen ravintolaan, laadukkaaseen pähkinäkauppaan tai kylämuniin tuhlattu pennonen maksaa itsensä takaisin.

En tiedä perityykö makuaisti mutta ruokailutottumukset varmasti. Söin aika erilaista ruokaa lapsena mitä tyttö syö ja tunnistan tytön nirsoilusta itseni lapsena. Turkissa  ruokailutottumukset ovat säilyneet aika muuttumattomina läpi vuosikymmenien, toisin kuin Suomessa jossa kavereiden lapset maistelevat rohkeasti sushia ja vihersimpukoita. Mies kokkaa papupadan täsmälleen kuten äitinsä ja valitsee listalta mielellään tutun suosikin. Jospa neiti tässä hernekeiton ja munakoisopyreen välimaastossa oppisi sen tärkeimmän eli nauttimaan hyvästä ruuasta ja ottamaan ilon irti erilaisista raaka-aineista.


Miten teillä syödään, syövätkö lapset kaikkea? Edes jotain? 

maanantai 6. helmikuuta 2017

Lapsi lomalla ja vanhemmat töissä

Kun otin osa-aikaisen työni vastaan tarhassa, en tajunnut kuinka paljon yksityisen tarhan lukujärjestys poikkeaa valtion puolen kouluista. Kesäloma on vielä iso kysymysmerkki, samoin tytön koulun loppumisen jälkeinen aika. Viimeiset 2 viikkoa lapset ovat olleet Turkissa talvilomalla, ensimmäisen lukukauden todistukset saatiin 2 viikkoa sitten ja tänään alkoi toinen lukukausi, joka jatkuu kesäkuun alkuviikoille. Omalla tarhallani lomia ei vietetä joten tytön lomapäivien ohjelma on ollut pieni järjestelykysymys.


Ekalla lomaviikolla yritin järjestää jokaiselle iltapäivälle töiden jälkeen ohjelmaa, harmi vaan että 3 päivää satoi. Treffit kavereiden kanssa peruuntuivat flunssan takia eikä sateella huvittanut mennä ulos. Seurasin facebookin feedistä tuttujen lähtöä lomille, terkut Tekirdağsta ja lomakuvia Istanbulista. Järjestelimme tytön huoneen uuteen uskoon, leikimme ja piirtelimme. Mies nousi hieman lyhyiden yöunien jälkeen 07 ylös koiran kanssa, nukkui pari tuntia ja nousi taas ylös lähtiessäni töihin. Kotia saapuessani koira halusi ulos, toiset työt pyörivät hyrränä mielessäni, tyttö pyöri yökkärissä ja miehen silmät verestivät. Ekan viikon jälkeen telkkarin leffapakettia oli katsottu selvästi liikaa ja vanhempien kanssa touhuilu näytti riittävän.


Lapsen loman aikana on mietitty lapsenhoitoon liittyviä juttuja. Tyttö menee ensi syksynä kouluun, joka näillä näkymin tulee olemaan puolipäivää iltapäivisin. Iltapäivisin! Alun järkytyksen jälkeen on mietitty kuinka arki saadaan silloin parhaiten toimimaan, kuka hakee, kuka vie ja kuka on milloinkin kotona. Niin ja tarvitaanko kohta oikeasti jotain ulkopuolista hoitoapua? Miksi sitä on niin vaikea hankkia? Tuntematon henkilö lastenhoitopalvelusta? Naapuri? Puolituttu? Vanhempi nainen vai nuori nainen, ehkä turkkilainen pappa? Lastenhoitajan hankkiminen kotiin tuntuu kovin vieraalta ratkaisulta ja mistä löytää hoitaja joka tulisi toimeen 35 kg villin ja kotiväkeään leijonan tavoin vartioivan koiran kanssa?


Koulujen aamu- ja iltapäivävuorolaisten arkea helpottamassa ovat Etüt merkezit, jotka toimivat iltapäiväkerhojen tapaan. Paikat ovat kaupunkien ylläpitämiä ja kohtuuhintaisia, kerhopaikkoja löytyy ihan meidän kodin läheltäkin. Tällä hetkellä olemme miehen kanssa eri aikaan töissä, joten sairaalle lapselle on aina jompikumpi seurana, tilanteen mahdollisesti muuttuessa joudutaan varmasti keksimään uusia ratkaisuja. Olen tottunut kuljettamaan tyttöä mukana hieman kummallisemmissakin paikoissa kuten mukana töissä tai virallisilla kokkareilla mutta jonkunlainen plan B olisi hyvä keksiä.

Loppusaldo kahden viikon talvilomasta oli lopulta hyvä. Mies piti vapaan viikolla, jolloin kaksikko sai yhteistä aikaa, kaverit paranivat flunssasta ja ilmatkin alkoivat suosia. Tytön toisella lomaviikolla apuun tuli yläkerran pappa. Tyttö lähti hyvän kaverinsa kanssa yleensä ollessani töissä ja palasi iltapalan aikaan. Kaverin pappa vei tyttöjä teatteriin, elokuviin ja puistoon. Välillä syötiin mummon tekemää ruokaa ja välipaloja, sitten taas leikittiin. Yläkerran papasta ja mummosta oli sen verran paljon apua että huomenna on leivottava jotain kiitokseksi. Mistähän saisimme tuollaisen vuokrapapan palkattua?


Tuottaako lastenhoito toisinaan päänvaivaa ja monenlaisia järjestelyjä?

tiistai 31. tammikuuta 2017

Rahalla saa tai sitten ei

Olimme vanhempieni kyläillessä syömässä niin sanotussa kakkoskeittiössä eli viereisen puiston ravintolassa. Syömme siellä silloin kun kotona ei huvita tai ei ole aikaa tehdä ruokaa. Kaupungin ylläpitämässä raflassa on hyvä palvelu, hyvää ruokaa ja kohtuulliset hinnat. Käyn paikassa sen verran usein että kokki moikkaa kun tapaamme kaupungilla. Vanhempieni kanssa viimeeksi syödessä 4 hengen kohtuullisen isot ja maittavat ateriat juomineen kustansivat noin 65 liiraa, joka on minulle kohtuullinen hinta kun ruoka on hyvää. Vanhemmilleni 16 € koko lystistä oli ilmaista. Ne, joilla on nyt euroja Turkissa voivat elää herroiksi, kurssin ravatessa hurjissa lukemissa palkkansa euroissa saavat ja matkailijat ovat voittajien puolella. Että tervetuloa Turkkiin, nyt on lomailijan markkinat.



Entäs me muut? Me saamme mieheni kanssa palkkamme liiroissa joten euroista ei voi hyötyä. Vuodenvaihde toi taas tuttuun tapaan korotuksia, hieman lisää sähkö- ja kaasulaskuihin, vakuutuksiin, virastokuluihin ja lääkkeisiin. Eniten olen ollut pöyristyksissäni nopeasti nousseista asuntojen hinnoista. Alueellamme asuntojen vuokrat ovat nousseet niin korkeiksi että on onni ettemme asu enää vuokralla, ystäperhe osti omaamme vastaavan asunnon ja maksoi siitä puolet enemmin kuin me puolitoista vuotta sitten. Viinipullon hinta näyttää nousseen hieman ja kuulemma myös tupakkatopan, tuontituotteet ovat entistä kalliimpia liiran syöksyn vuoksi. Purkki kookosmaitoa maksaa jo yli 10 liiraa ja pala parmesaania useamman kympin. Thaimaalaista kookoscurrya on tehty viime aikoina aiempaa harvemmin. Toisaalta teekuppi, vihannesnippu ja tuorepuristettu mehu vitamiinikioskista on edelleen halpa.


Kävin perjantaina ruokakaupassa ja ostin viikonlopuksi herkkuja sekä tarpeellisia juttuja. Koriin eksyi niin vessapaperia kuin myös punaviinipullo, kalaa, vihanneksia, hedelmiä, juustoa ja jogurttia. Oliiveja, lastenlehti, keksejä ja kahvia sekä kivennäisvettä, 4 muovikassillista sitä sun tätä. Laskun loppusumma 70 tl on euroissa reilut 15 € eli eipä paljon. Monen minimipalkkaa saavan budjetista se on kuitenkin ihan liikaa kun minimipalkka on tänä vuonna nettona 1440 tl eli noin 360 €.

Perheissä, joissa yksi käy töissä minimipalkalla ollaan siis varsin tiukilla, toisaalta niin on ollut aina. Omassa arjessa huokaan helpotuksesta kun kotia tulevia tilipusseja on nyt kaksi sen useamman vuoden jatkuneen miehen pussin sijaan. Jos rahaa on edes kohtalaisen sopivasti, sillä voi ostaa aikaa ja elämyksiä tavaran lisäksi. Oman perheen liian vähäiseen yhteiseen aikaan pyritään ostamaan aikaa käyttämällä arkea helpottavia palveluita kuten remppamiestä ja pesulaa, tulevaisuudessa varmasti myös lapsenhoitoapua. Elämyksiä ja helpotusta tuovat pienetkin asiat kuten aamupala ulkona, leffareissu tai taksin valitseminen sateessa kastumisen sijaan. Niin ja se tuontijuusto maksoi mitä maksoi.



Sopiessani treffejä kaverin kanssa mietin usein maksukykyämme, tiettyjen kavereiden kanssa sovin automaattisesti treffit periaatteella pillimehut ja simitit pussissa puistoon. Turkkilaisittain laskun maksu on tilanne, jossa kasvojen menetys on ikävä tilanne. Kymppi kahvilassa on iso raha monelle. Jättäydyn myös toisinaan pois kutsuilta tiettyihin ravintoloihin ja menoihin, satanen huonosti järkätystä lasten tapahtumasta hienossa paikassa jää hampaankoloon kun sillä rahalla olisi parempaakin käyttöä. Kunhan kevät taas saapuu niin voidaan taas panostaa piknikeihin puistoissa ja rantakaistaleella, siinä on rahalle vastinetta huolimatta osallistujien taloudellisesta tilanteesta.

Mihin sijoitat ylimääräiset budjetista, aikaan, matkustamiseen, ruokaan, johonkin muuhun?  Turkin liiran kurssi on nyt noin 1 €= 4.03 tl



tiistai 24. tammikuuta 2017

Puheripulisen valepuvussa

Vuosikausia sitten kuvittelin kaikkien turkkilaisten olevan syntyneitä sosiaalisiksi, sellaisiksi jotka rakastavat monta päivää kestäviä sukulaisvierailuja ja ihmismassoja. Poskisuudelmia ja kaulakkain kävelyä, inhoavat yksin syömistä ja sohvan nurkassa jurottamista. Tiesinpä vähän kun näin vain pinnan. Sitten tapasin mieheni ja pian huomasin monen  muunkin olevan vain puheripulisen valepuvussa.


Hei kulta, tehdäänkö sunnuntaina jotain hauskaa, intoilen perjantaina. Kutsutaanko joku kylään tai mennäänkö iltapäivällä siihen rantakuppilaan, johon hakeutuu 75% Bostanlin asukkaista taistelemaan pöydistä ulkona? Mieheni käsitystä hauskasta sellainen ei vastaa, parasta on olla kotona ja jalkautua korkeintaan koirapuistoon. Hauskin sosiaalinen tapahtuma mieheni mielestä on kalastus kesäisin aamuyön tunteina rantabulevardilla, ihanaa kun siellä jokainen tajuaa olla hiljaa.


Miehestäni eikä monesta muustakaan paikallisesta arvaisi. Mieheni on hyvä small talkkaaja, osaa kaikki paikalliset yhteisön säännöt ja noudattaakin niitä melko pitkälle. Jos ei pysty lymyilemään. Hymyilee kassoille ja lapsille, auttaa mummot tien yli ja ottaa osaa juuri sen verran kun tilanne kulloinkin vaatii. Mutta se kaikki on opittua. Turkissa synnytään yhteisöön, jonka toimintamalleja opetellaan nuorena. Yksinoleilu, puhumattomuus ja seurustelun välttely eivät kuulu pelin henkeen. Viikonloppu yksin lueskellen kirjaa ja murustellen sohvannurkassa? Omituista. Ihmisen kuuluu haluta seuraan.


Katso kameraan, hymyile! Vastaa opettajalle, mukaan leikkiin! Meillä kaikki osallistuvat. Tarhassa ja koulussa lapsilla ei ole mahdollisuutta olla sivuunvetäytyjä. Tyttäreni loistaa ehdottomasti perheen sosiaalisena tähtenä, hän kutsuu meille kylään naapureita kauppamatkalla ja kyläpaikasta kotiutuminen on melkoista maanittelua. Mieheni siivellä en ole siis joutunut suomalaisen sietokyvyn rajoille mitä tulee sosiaalisen puoleen turkkilaisessa kulttuurissa, päinvastoin olen saanut täyden hyväksynnän tarpeelle istua hiljaa ja olla yksin. Sunnuntaisin mieheni saapuu koiran kanssa lenkiltä joko hermostuneena tai helpottuneena; a) joutunut jutuille tuttujen kanssa b) selvinnyt tapaamatta tuttuja. Puistossamme on harmittavan vähän isoja pensaita, joiden taakse piiloutua.


Tunnistan enkunryhmistä ne pienet tytöt ja pojat, joista esiintyminen ei ole kivaa. He eivät hyppää innokkaimpien tavoin muiden eteen huutaen, aloitetaan minusta! He kuiskaavat, en halua tulla eteen ja juuri kun olen nyökkäämässä, patistaa ryhmän oma opettaja lapsen toimintaan mukaan. Introverteista ja ekstroverteista ei juuri puhuta sillä kaikkien on opittava toimimaan tietyn sosiaalisen kaavan mukaan, se tarkoittaa osallistumista ja esiintymistä. Tunnistan myös miehestäni tilanteet, jossa kaipuu väljemmille väylille ja pois ahdistavista sosiaalisista tilanteista on päällä. On parempi olla tunkematta lauantai-ruuhkaan Karşıyakan ostoskadulla kun voi valita rauhallisemman sivureitin.



Muistan nuorena haaveilleeni isoista sukuillallisista pitkän pöydän ääressä, mieheni taas on kertonut kokeneensa viikonloppujen lauma-aamiaiset lapsuudessaan ahdistavina tilaisuuksina, jatkuvaa hälinää ja muiden passaamista. Olen kyllä tullut järkiini ja tunnistan omat rajani. Viimeiset lastensynttärit järjestettiin kotona pari vuotta sitten, vieraiden vain istuessa huomasin miehen pyyhkivän hikeä otsaltaan, eikö tämä lopu ikinä? Kauhun kaikuja menneisyydestä jolloin vieraat saattoivat saapua lapsuudenkotiin yllätyksenä vaikka pariksi viikoksi! Ei enää koskaan, huokaisee mies ja istuu onnellisena hiljaa aamiaispöydässä pihan kissojen touhuja tutkaillen.

Oletko opetellut sosiaaliseksi vai onko se luonnollinen osa sinua? Vai siirrytkö mieluummin hiljaa sivuun?


torstai 19. tammikuuta 2017

Kotona vai tarhassa?

Vuoden ensimmäisillä viikoilla tarhalla on ollut tohinaa. Erityisesti pienempien ryhmään on tullut paljon uusia ja sopeuttaminen vie hoitajilta paljon aikaa. Mieleen ovat nousseet samalla ristiriitaiset ajatukset omasta kotiäitiys-putkesta ja työllistymiskysymyksestä. Muistan hyvin miten nautin työvuosien jälkeen kotona olemisesta käärön kanssa mutta toisaalta myös sen paniikin, kun yritin löytää paluuta takaisin työmaailmaan tytön kasvaessa. Olin ihan valmis töihin tytön täyttäessä kolme mutta en sitten kuitenkaan. Tarha tarjoaa aktiviteetteja ja oppeja mutta ihan pienempien monesti jopa yli 10 t venyvä päivä tuntuu pitkältä.


Aamun ensimmäisessä ryhmässäni pienimmät ovat puolitoista vuotiaita, monella on vaipat ja nenää pyyhitään jatkuvasti. En tiedä mitä ajatella, kun erään pienimmän ensimmäinen sana oli yellow eikä anne (äiti).  Yksi ei halua syödä eikä toiselle tule uni. Jollakin on aina paha päivä, toisille sopeutuminen pitkiin päiviin ottaa koville. Itku ja nauru ovat tässä ikäryhmässä lähellä toisiaan ja opettajilta vaaditaan monenlaisia rooleja päivän aikana. Yleensä kerran tunnin aikana joku muistaa yhtäkkiä äidin.

Turkissa on puhuttu päivähoidonmuutoksista niin kauan kuin muistan. Kaikilla palkoilla kun lasta ei kannata laittaa lasta yksityiseen päiväkotiin ja valtion hoitopaikan oheen tarvitaan aina muita apuja kuten mummoja ja pappoja. Tänä vuonna tilannetta paikkaamaan kokeillaan pilottihankkeena palkanmaksua isovanhemmille, jotka hoitavat lapsenlapsiaan. Onko lapsen parempi olla isovanhempien hoidossa vai tarhassa? Siinäpä kysymys, riippuu varmasti tapauksesta mutta mummot ja papat ovat taatusti palkkansa ansainneet.



Tällä viikolla tyttö juoksi puistokavereidensa kanssa itsensä hikeen. Samanikäisten kavereiden lisäksi mukana leikeissä oli kaksi pappaa. Lapset olivat avaruusolentoja ja papat avaruuspahiksia, kyseiset papat kuuluivat niihin isovanhempiin, jotka silminnähden nauttivat lastenlasten hoitamisesta. Isolle osalle turkkilaisista isovanhemmista lastenlasten hoitaminen kuuluu automaattisesti eläkeikään, tykkäsi tai ei. Näin tuetaan jälkipolven taloudellista tilannetta useimmiten parhaiten. Ja samalla  pappojen syke pysyy korkealla.



Mummo- ja pappahoidon lisäksi lapsia tuodaan Turkissa tarhaan pitkiksi päiviksi. Olin yllättynyt että noin puolella täyttä päivää hoidossa olevista, on kotiäiti. Tarhassa opitaan englantia, opitaan ruokailemaan ryhmässä, liikkumaan, taiteilemaan, nauttimaan teatterista ja muista aktiviteeteista. Rivissä marssi ja ruokailuaikaa tasan puolituntia, hopihopi! Nyrkkisääntönä monissa piireissä pidetään kolmen vuoden ikää, tällöin lapsen olisi viimeistään oltava varhaiskasvatuksen piirissä. Ystäväni otti tyttärensä pois tarhasta vuodeksi kun perheeseen syntyi vauva. Tekoa kummasteltiin koko ystäväpiirin voimin, hormonihouruja? Lapsesta tulee epäsosiaalinen, kouluun sopeutumaton, yhteiskuntakelvoton. Ihan hyvää siitä seuraa, rauhoittelin ystävääni.


Aloittaessani tarhalla enkunopettajana olin hieman skeptinen pienempien ryhmää kohtaan, voiko puolitoistavuotiaita oikeasti saada innostumaan enkunopetuksesta? Muutamien kuukausien jälkeen joudun myöntämään pienempien olevan ryhmistä innokkain ja nopeasti kehittyvin. Vaikka äitiä on ikävä niin opit tuntuvat uppoavan tämän ikäisiin kuin itsestään.  Kolmevuotiaana halusin tytön ehdottomasti jo tarhaan mutta puolitoista vuotiaana en osannut vielä miettiä kielien opetusta, shakkikerhoa tai muuta kehittävää. Tyttö saa huomenna jo viidennen esikouluarvionsa kun lapset valtionkouluissa aloittavat kahden viikon lukukausiloman, sen jälkeen edessä on vielä viimeinen esikoulukausi ennen ensi syksynä alkavaa koulua. Onko tarhan aloitusikä tärkeä pointti kasvatuksessasi?