Mikä ärsytti äitiä tällä viikolla

Kulunut viikko oli synkkä maan uutisten saralla vähän joka saralla mutta ärsytyskynnys oli matalalla myös omissa ympyröissä. Päivä toisensa jälkeen jatkuvilla huonoilla uutisilla oli toki vaikutuksensa omaankin positiivisuuteen. Kaikki mätti. Suututti ja ärsytti. Teki mieli ojentaa niin autoilijoita kuin jalankulkijoita, tuttuja ja tuntemattomia. Kun on omaksunut äidinmaidosta suomalaisen maalaisjärjen ja tavan toimia, tipahtaa väistämättä aika ajoittain tähän v-käyrä kuoppaan. Siltä ei pelasta kaunis ilma, makeat mandariinit eikä ystävällinen naapurikaan. Ei edes uutislakko tai uunituore leipä.


Maanantaina juttelin tytön kaverin äidin kanssa tarharöhästä ja lääkkeistä. Yhdessä tuomitsimme holtittoman antibioottien käytön ja jatkuvan lääkärirumban normaalin nuha-kuumeen vuoksi. Tuntuu, että tytön tarhassa yksi jos toinenkin on jatkuvasti antibioottikuurilla. Seuraavana päivänä tytön kaveria ja äitiä ei näkynyt tarhalla, keskiviikkona taas tavattiin ja äiti kertoi aloittaneen antibioottikuurin kipeän kurkkunsa vuoksi. Kun oli kotona muutama paketti niitä antibiootteja ja kurkkukin niin kipeä. Teki mieli kirkua mutta tyydyin vain nyökkäilemään. Pienikin kipu tuntuu muuttuvan valtavaksi kärsimykseksi, joten on heti parempi valita lääkkeitä ja suosia nukutusta, mielellään myös tiputusta vetämättömään vireeseen.


Liikenne sai hermoromahduksen partaalle, takapenkkiläinen oppi taatusti muutamat ilmaisut, joita ei tarvitsisi. Karşıyakaan rakennettavan raitiovaunun vuoksi liikennejärjestelyt ovat tukkineet teitä joten tienylitys on ollut toisinaan mahdotonta. Vartin tarhamatka fillarilla venyi ja joka aamu meitä odotti kaoottinen risteyssuma, jossa töötit soivat ja stressitaso tuntui olevan korkealla itse kullakin. Valoilla tai kaistoilla ei ollut perjantaina enää merkitystä, jokainen yritti löytää väylänsä mistä tahansa.


Alexin kanssa törmäsin viikon aikana muutamaan ylireagointiin koirasta, joka kulkee hihnassa. Kun koulubussia lapsensa kanssa tienlaidassa odottava äiti hyppää ajotielle riuhtaisten lapsensa mukaan, tekisi mieli pillastua. Rauhoitu, tämä on kotikoira ja kulkee hihnassa. Toinen tapaus oli nuori liikemies, joka piiloutui auton taakse sähisemään Alexille, oletko ihan kunnossa, kyselin. Alex pyöritteli päätään ihmeissään. Sinunlaisia miehiä meidän Alex popsii aamupalaksi, moikka ja tule nyt pois sieltä auton takaa, jookos.

Läheisen puistoalueen koirapuisto on ollut suljettuna kohta 1,5 kk, sinne on laitettu ruohomatto ja puisto oli tarkoitus avata pari viikkoa sen asennuksen jälkeen. Lukko on ja pysyy tiukasti portissa eikä puistossa kukaan ei tiedä koska se avataan. Puiston työntekijät huhkivat mutta pyörittelevät päätään, kysy vartijoilta, koirapuisto ei kuulu meille. Vartijat käskevät soittelemaan alueen puistovastaavalle. Puistovastaava on kadonnut eikä kukaan osaa sanoa asiaan mitään. Tämä mättää Alexiakin. Puiston laidalta löytyy koppi, jossa toimii alueen uimakouluvastaava, missähän olisi koirapuistovastaavan koppi....

Kaikenlainen epäjohdonmukaisuus tuntui tällä viikolta lastilta. Miksi tarhan aula on tungettava täyteen rattaita vaikka se on kielletty. Eikö vanhoja vessanpönttöjä voi viedä muualle kuin kadunvarteen. Eikö taloyhtiön kokousta voi pitää ajoissa vaikka itse taloyhtiön vastaava on kadonnut mökilleen kuukausiksi. Miksi opettajan koulutuksesta kerrotaan vasta aamulla eikä tiedoteta etukäteen.

Ekat sateet ja kurakelit. Yläkerran naapuri,  joka puisteli leivänmurut niskaan. En ollut ihan omalla mukavuusalueella tytön apuna isännmaan rakkaus -aiheisen tarhaprojektin kanssa, siitäkin kuitenkin selvittiin. Onneksi viikonloppua kohti kuljettaessa noustiin matalaliidosta. Tarhalta saatiin mukavia kuulumisia. Elämä uunittomana päättyi. Projektini notkahti ison askeleen eteenpäin. Onneksi viikonloppu tuli, mitähän uusi viikko tuokaan tullessaan.

Kenen joukoissa?

Turkkilaiset perhe- ja sukulaissuhteet ovat usein astetta hevimpää tavaraa kuin vastaavat suomalaiset. Perheyhteisöt ovat tärkeä verkosto ja välit pyritään pitämään kunnossa, joskus vaikka hampaat irvessä. Viime viikolla tarina soljui anoppeihin ja kälyihin paikallisten tuttavien kanssa rupatellessa. Yksi naisporukasta nosti epäturkkilaisittain jalat pöydälle ja töräytti väsyneet tyräykset nenäliinaan, olen niin kyllästynyt mun ilkeään ja koppavaan kälyyn ja sen puolia pitävään anoppiin. Mitä niille voi tehdä?!


Turkkilaisissa kuvioissa erottuvat omina joukkoinaan naisten piirit ja miesten piirit, tietyistä asioista ei yleensä pulista ristiin vaan ongelmat pyritään ratkomaan piirin sisällä. Naisten ongelmiin kuuluvat tietenkin ne raivon valtaan saavat naissukulaiset, joiden kanssa saatetaan ottaa yhteen hienovaraisesti mulkoillen, pienin elein ja väheksyen. Naimisiinmenon jälkeen miehen suvun puolelta äiti ja siskot saattavat osoittautua kullanarvoisiksi tai sitten ei, kuten ystäväni kohdalla. Naisen kateellinen kosto voi olla kamala. Muille tarjotaan kyläilyn yhteydessä kahvit mutta yksi unohtuu välistä. Suvun ympärileikkausjuhlaan unohdetaan pyytää paikalle. Ilkeitä juoruja ja keksittyjä juttuja. Ja mikä pahinta, aliarviomista äitinä ja kodin pyörittäjänä.

Miten miehesi toimii, kai se pitää puoliasi, kakistelen? Jo ennen lauseen saamista loppuun tiedän vastauksen. Mies on pahassa välikädessä. Turkkilaisen käytöskoodin mukaan olisi melko uskaliasta hyökätä äitiä ja sisarta vastaan, varsinkin kun ollaan tilanteessa, johon miehen ei kovin helposti sovi puuttua. Mies siis lilluu välimaastossa, yrittää sovitella ja möllöttää usein vaiti vaikka ilmapiiri naisten välillä on taatusti huomattu.


Ei ikävien sukulaisten kanssa tarvitse olla tekemisissä. Näytä sille ilkimykselle. Voisiko se mies nyt ottaa asian kuitenkin hoitaakseen. Suomalaisia ajatuksiani. Turkkilaisten neuvot ovat sitten toisenlaisia. Usein ilkeidenkin sukulaisten kanssa on vain tultava toimeen, tuttavani tarvitsee heitä lapsenhoidon apuna ja suhteiden myrkyttämisen tiedetään koettelevan myös monesti avioliittoa. Pulina seurueemme iäkkäin rouva neuvoo olemaan välittämättä, muutamat anopit ja kälyt nähneenä jokainen niistä asettuu aikanaan, paras yliote on ärsyttävä rauhallisuus. Kokeile sitä ja ole onnellinen ettei sinun tarvitse asua heidän kanssaan.


Ulkosuomalaisena puolisona ja miniänä ollaan tuntemattomalla ja vaarallisella alueella. Ennen avioliittoa ja kulttuurin tuntemusta on usein vaikea tietää mitä oikeasti tapahtuu kun arki alkaa. Jos sukulaisnaiset osoittautuvat hankaliksi ulkkisen yli jyrääjiksi, ollaan tiukassa paikassa. Kenen puolella mies seisoo vai jättäytyykö välimaastoon turkkilaisittain? Ulkomaalaiselta puuttuu oma valmis sukulaisverkosto ja turkkilaiset keinot toimia tilanteessa. Viisas mies osaa luovia tilanteessa ja seisoo kalliomaisen vahvana vierellä, heikompi taas painaa katseen varpaisiin ja antaa perheensä naisväen osoitella huonekalujen paikkoja ja kertoa kuinka meillä on asiat tehty, aina.

Izmir 40 vuotta sitten

Turkki on vaikuttava elämys henkilölle, jota kiehtoo mennyt maailma ja ajankuva vuosikymmenien tai vuosisatojen takaa. Mennyt maailma hyppää vastaan etsimättäkin. Tuossa on turkoosilaattainen moskeija, joka on ollut käytössä jo 1600-luvulla, keskustan vilinän keskellä löydän itseni vanhan agoran raunioiden kulmilta ja basaarialueen kauppapaikoista osa sijaitsee edelleen satoja vuosia vanhoissa rakennuksissa. Joka viikko jostain päin maata löytyy jotain mielenkiintoista, kuten kadonnut saari antiikin ajan tarinoiden perusteella, valtava maanalainen tunneliverkosto ja tekstilaattoja, jotka kertovat alueen arjesta tuhansien vuosien takaa.

Yksi huveistani on haalia vanhoja valokuvia Izmiristä. Millainen oli Konakin lauttasatama ja sen ympäristö 1950-luvulla, minkälaiset bussit liikennöivät kaupungissa? Millaisia taloja ja liikkeitä oli nykyisten paikalla Karşıyakassa, millainen oli ajankuva 40 vuotta sitten? Aikamatka muutaman kymmenen vuoden taakse nykyisillä asuinseuduillanikin on elämys. Sinne pääsee parhaiten kun jututtaa sukulasia tai ystäviä. Millaista täällä oli ennen? Oliko samoja tuoksuja, ääniä ja ongelmia? Vieraanvaraisia turkkilaisia ja teelaseja tarjottimella ihmisvilinässä?

1970-luvulla Izmirissä asunut ystäväni Tuija valottaa hieman sen ajan tunnelmia ja arkea kaupungissa, olkaa hyvä:


Nykyisin Vakifbankille kuuluva rakennus on valmistunut vuonna 1931 ja sen arkkitehtina toimi Kemal Bey, joka otti vaikutteita rakennuksen suunnittelussa Art decosta. Izmirin keskustassa on lukuisia vanhoja upeita rakennuksia, joista monet ovat edelleen käytössä.

1. Millainen oli Turkki ja Izmir kun ensi kertaa saavuit?

Turkkiin saavuin ensi kertaa appivanhempien kanssa autolla Saksasta v. 75. Tulimme kuukauden lomalle. Mieheni oli silloin armeijassa Istanbulissa. Ylitimme Kapikulen rajan yöllä ja oli pilkkopimeää kun ajoimme Istanbuliin. Eniten jäi mieleen pimeässä yössä kuulunut rukouskutsu ja auton perässä haukkuen juoksevat katukoirat. Pysähdyttiin juomaan teetä teetupaan, ihanat vanhat puutuolit ja pöydät. Silloin taisin rakastua Turkkiin.

2. Miten suomalainen miniä otettiin vastaan turkkilaisessa perheessä?

Minut otettiin hyvin vastaan, tosin anoppi pani minut heti silittämään pari miesten paitaa, halusi kai nähdä osaanko. Mieheni oli vielä armeijassa, kun muutin appivanhempieni kanssa v. 76 Turkkiin, joten asuin aluksi heidän luonaan. Minä, joka olin jo 3 vuotta asunut omillani opiskellessani en voinut liikkua missään ilman appivanhempien suostumusta, koska olin appiukon vastuulla. Tämä onneksi muuttui heti kun menimme naimisiin.


Konak Pierin suunnitteli kuuluisa Gustave Eiffel. Suuri rakennelma toimi vuosina 1867-1950 tullirakennuksena kunnes se muutettiin kalahalliksi. Vuonna 2003 Konak Pier avautui yleisölle ostoskeskuksena, jossa on lukuisia merinäköala ravintoloita.

3. Miten Turkki on omasta näkökulmastasi muuttunut vuosikymmenien saatossa? Onko kehitys ollut enemmin positiivista vai negatiivista?

Turkki on muuttunut näinä lähes neljänäkymmenenä vuotena paljon enemmän kuin Suomi. Alkuaikoina piti vanhempieni tuoda kaikkea Suomesta (jopa farkut tuotiin Suomesta!). Muistan, että kerran oli myynnissä suomalaista voita. Suomessa taisi silloin olla ns. ”voivuori”. Voi oli todella halpaa ja sen kera piti ostaa turkkilainen margariinipaketti. Itse poltin silloin tupakkaa, Turkissa sai polttaa joka paikassa, tosin kunnon savukkeita myytiin vain mustassa pörssissä tai pikku pojat kadulla. Kaupasta sai vain Samsun ja Maltepeä merkkejä, jotka vastasivat suurinpiirten venäläisten polttamaa mahorkkaa. Nykyään Turkkiin ei tarvitse viedä Euroopasta mitään, ihan kaikkea saa Turkista, valikoima on usein parempi kuin Suomessa. 70-luvun Turkissa ei liioin panostettu puistoihin ja viheralueisiin, joten katumaisemat olivat melko ankeat. Anoppini oli omalla kadullaan ensimmäinen, joka alkoi pitää kukkaloistoa parvekkeellaan ja nyt lähes kaikilla hänen kadullaan on ainakin vähän vihreätä parvekkeella.

4. Kerro joku mieleesi nouseva hauska muisto suomalaisena naisena olemisesta 70-luvun Izmiristä?

Kun hankimme Turkin päässä papereita kasaan avioliittoa varten, jouduin juoksemaan yhdessä sun toisessakin virastossa, yksi virkailija otti verikokeen ja toinen pyysi avamaan suun ja tarkasti hampaani. Ihmettelin kovasti naisten siivousintoa, joka päivä piti jynssätä vierashuonekin, joka oli normaalisti kiinni ja avattiin vain vieraita varten.

Kun odotin esikoistani meillä ei juuri avioituneina ollut ylimääräistä rahaa, joten minulla ei ollut heti äitiysvaatteita, vaan yritin mahtua vanhoihin niin kauan kuin voin. Töissä muut naiset sanoivat, että minun täytyy vaatia miestäni ostamaan äitiysvaatteita ja ellei hän osta, niin pitäisi kertoa isälleni (mitähän minun isäni olisi asialle tehnyt).

Anoppi osti meille kananpoikia markkinoilta, että esikoinen saisi tuoreita munia päivittäin. Tiput olivat meillä parvekkeella (asuimme kattohuoneistossa) ja siellä oleili myös meidän kadulta pelastamamme Boncuk-koira. Kerran kotiin tullessamme oli Boncuk päässyt kanojen puolelle, osa kanoista oli kuollut säihkähdykseen, osa yrittäessään lentää pois parvekkeelta. No, ei anoppi sitten enää meille kanoja tyrkyttänyt. Me olimme naapurustuossa muutenkin omituisen parin maineessa, ulkomainen miniä, raskaana vanhoissa liian kireissä vaatteissa, ulkoiluttamassa katukoiraa.


Konakin alueen historiallisista rakennuksista osa on suojelun alaisuudessa ja niitä restauroidaan. Alueelle tyypilliset pitsisomisteiset parvekkeet ovat ihastuttavia. Osassa rakennuksista toimii ravintoloita, puoteja ja museoita.

5. Jos vertaat naisen asemaan silloin ja nyt Turkissa, mitä asioita nousee mieleen?

Naisista ehdottomasti enemmistö oli silloin kotirouvia. Mies edusti perhettä ulospäin ja vaimo määräsi kaapin paikan kotona. Naisten tapaamisissa miehiä ja niiden edesottamuksia kyllä suomittiin todella rankalla kädellä. Ihmettelivät kovasti kun kerroin, että olin asunut yksin opiskeluaikana poissa kotoa, olin heidän mielestään lähtenyt kotoa ihan liian nuorena.

6. Miten yhteydenpito onnistui Suomeen ilman kännyköitä ja internetiä?

Lankapuhelimia oli vain harvoissa kodeissa. Puhelinliittymän saamista piti jonottaa kauan, appivanhemmillani ja meilläkin oli hakemus vireillä. Anopin naapurin Aysel-rouvalla oli puhelin, me annoimme hänen numeronsa tutuille, ja hän tuli sitten hakemaan meitä puhelimeen. Tosin siihen aikaan ei paljoa puhelimella soiteltu. Muuten yhteyttä pidettiin kirjeitse. Suomesta ei kyllä kuullut juuri mitään uutisia, jos sain äidiltä lehtiä postitse, olivat ne jo vanhentuneita.

Izmirin sydän Konak-Pasaport-Alşançak. 1800-luvulla alue oli vilkas kauppasatama, jossa myytiin kaikkea mahdollista. Keskellä näkyvä keltainen rakennus on Pasaportin lauttaterminaali ja se rakennettiin vuonna 1886 ranskalaisen Guiffray yrityksen toimesta. Rakennus toimi tullina ulkomailta tuleville laivoille.

7. Oliko muutto Turkkiin yllätys Suomessa, miten siihen suhtauduttiin oman perheen ja ystävien puolelta?

Ystävät kyllä ihmettelivät, vanhempani eivät olleet kovin ihastuneita asiasta, mutta äitini tiesi minun lähtevän joka tapauksessa joten parempi oli, että lähtö tapahtui sovussa. Kun jouduin yksin hakemaan Suomessa esteettömyystodistusta sanoi poliisilaitoksen vanha kanslisti, että miehellä on varmaan siellä Turkissa jo vaimo tai pari ja liuta lapsi, mihin vastasin vaan, että eipä tässä mieheni esteellisyyttä nyt tarkastetakaan vaan minun. Oli aika hauskaa,että meitä kuulutettiin avioliittoon Vaasan maistraatin seinällä parin viikon ajan ja sulhanen oli kaukana Turkissa armeijassa.


8. Onko arki turkkilaisittain kovin erilaista nykyisin kuin silloin ennen? Asioiden hoitaminen, työelämä ja lastenkasvatus, millaisia muutoksia olet itse rekisteröinyt?

No tällä hetkellä minulla on kokemusta vain loma-ajoilta, mutta työelämässä ehdottomasti suurin muutos on se, että naiset ovat enenemässä määrin töissä. Yhden palkalla ei enää pärjää. Muuten elämä oli monin tavoin hankalaa 70-luvun lopun Izmirissä. Sähkökatkot olivat sääntö, ei poikkeus ja sähköt katkesivat monta kertaa päivässä. Vesi katkaistiin klo 10 ja se palasi klo 16 jälkeen (meille ylimpään kerrokseen vielä myöhemmin). Aina piti muistaa täyttää amme ja keittiössä oleva iso hanallinen vesisäiliö illalla, jollei halunnut seuraavana päivänä olla ilman vettä. Kaupunki kasvoi niin kovaa vauhtia, että infrastruktuurilla oli kiire pysyä perässä. Suihkuvesi lämmitettiin erillisessä tulipesässä, kaupasta sai ostaa muovipussillisen sytykkeitä, joka paloi tosi hyvin ja lämmitti varaajallisen vetta suihkua varten.

9. Mainitse muutama asia, jotka olivat paremmin sen entisen ajan Turkissa ja mitkä taas ovat paremmin nykyisin.

Lähikauppoja ja -kauppiaita on ikävä, ennen laskin korin parvekkeelta ja huusin bakkalefendiä eli kauppiasta, joka pani ostokset koriin, jonka vedin ylös. Maksoin ostokseni ulosmennessäni. Suuret marketit vievät leivän lähikauppiailta. Puistojen ja viheralueiden lisääntyvä määrä ihastuttaa ja viheralueita hoidetaan toisin kuin ennen (vaikka Istanbulissa ja Kusadasissakin yritettiinkin saada puiston paikalle muuta).


Kotipuolemme Karşıyaka oli ennen kartanoiden aluetta. Vanhoissa kuvissa ei ole kerrostaloja vaan mittavia viheralueita ja hulppeita rakennuksia. Osa vanhoista kartanoista on säilynyt ja restauroidut toimivat mm. päiväkoteina, ravintoloina ja yksityisten yritysten tiloina. Rantakadulle rakennetaan nyt raitiovaunua, jo aikaa sitten karşıyakalaiset matkustivat sellaisen kyydissä mutta moottorina toimivat tuolloin hevoset.

10. Mitkä asiat tuntuvat muuttumattomilta Turkissa, hyvässä ja pahassa?

Henkilökohtaisten asioiden utelu ei kai lopu koskaan. Vieraanvaraisuus ja avuliaisuus ovat Turkkilaisten hyveitä, vaikka liika niitäkin saattaa joskus tulla liiaksi iholle!

Kiitos Tuijalle aikamatkasta Izmirin menneisyyteen!


Alşançakin rantakadulla on uusimpien kerrostalojen välissä vanhoja konsulaatteja, kuten keskellä kuvaa oleva valkoinen Ranskan entinen konsulaatti. Konsulaatti otettiin käyttöön 1875 ja se palveli monia vuosia alueen asukkaita. Vuonna 1904 se kärsi vaurioita maanjäristyksessä, jonka jälkeen aloitettiin korjaustyöt. Nykyisin rakennus on taidekeskus, jossa on vaihtuvia näyttelyitä

Muslimien keskellä

Appiukkoni menehtyi pitkään sairastamisen jälkeen viime keväänä. Poismeno oli järkytys kaikille, suurin tietysti suremaan jääneelle anopilleni. Appi ja anoppi elivät yhdessä 50 vuotta, anoppi ei muista että olisi ollut apesta erossa yhtään yötä. Ensi töikseen mieheni ja tämän veli pistivät vanhempien sängyn palasiksi ja se lahjoitettiin alakertaan muuttaneelle syyrialaiselle perheelle. Vaatteet paketoitiin ja monet muut apesta muistuttavat tavarat laitettin piiloon.


Anoppi on vieraillut joka viikko miehensä haudalla, toisinaan useita kertoja. Anoppini on hyvin perinteinen anatolialainen kotirouva, jolle mies ja lapset ovat muodostaneet koko elämän. Koti ja elämä on tuntunut entistäkin tyhjemmältä kun elämän kumppani on poistunut. Anoppi rukoilee haudalla, kaataa sinne vettä ja uskoo vahvasti voivansa olla yhteydessä mieheensä rukousten kautta. Kuoleman jälkeen rukouksista on tullut aiempaa tärkeämpi osa arkea.

Kesällä anoppi lomaili luonamme. Kiertelimme ympäri Izmiriä ja anopin nuoruuden maisemia. Nautimme vilvoittavista merituulista iltaisin, söimme mezeitä, kävelimme rannalla ja litkimme iltaisin teetä pihalla. Facebookiin lisätyt kuvat onnellisesta anopista levisivät myös sukulaisille, joista muutama paheksui anopin iloista olemusta ja avonaisia kaula-aukkoja. Leskirouva ja nauttii elostaan kun nuori tyttö! Suurin osa suvusta ja erityisesti perheestä viittasi kommenteille kintailla ja oli onnellinen että anoppi oli onnellinen. Ainahan anoppi oli pukeutunut niin ja ollut oma välitön itsensä.


Pariisin iskujen jälkeen netissä levisi useita kannanottoja ja suruvalituksia. Monissa keskusteluissa uskonnot ja uskovaiset toivotettiin niin pitkälle kuin tietä riittää ja toivottiin uskonto vapaata maailmaa, jotta maailma pelastuisi. Anopin pelasti surusta osittain oma usko. Oma islaminuskoinen sukuni Turkissa ei ole koskaan kyseenalaistanut vääräuskoista miniää ja tämän ajatuksia, päinvastoin sille mihin uskon tai olen uskomatta on annettu syvä kunnioitus. Olen elänyt 13 vuotta muslimeiden ympäröimänä enkä ole ajatellut asiaa aktiivisesti arjessani.

Monessa mielessä paikallisten uskonto ja sen luoma koodisto ylläpitää järjestyksen säilymistä monissa tilanteissa. Suurien elintasoerojen ja historiasta juontuvien ongelmien takia miljoonakaupungissa liikkuminen ja eläminen voisi olla huomattavasti vaarallisempaa. Turkkikin on muuttunut mutta tietynlainen yhteisön valvova silmä suojelee edelleen. Pariisin iskut veivät taas pohjan pois joltain, niin oli käynyt päivää aiemmin Beirutissa ja kuluneen vuoden aikana kahdesti Turkissa. Elämän on taas jatkuttava, pelolle ei voi antaa valtaa. Tiukassa paikassa punnitaan uskovien, uskonnottomien ja eri kulttuurien välinen yhteistyö. Peace.

Karkkipäivä ja sen loppu

Viime viikolla tyttö sai namuja lääkäriltä, kakkua tarhassa, suklaata kaverin luona kyläillessä ja keksejä kotona. Pillimehuakin näytti olevan tarhan ruokalistalla. Suklaavanukas perjantain kunniaksi jälkkärinä. Viime vuonna jäkätin tarhalla sokerista, nyt olen luovuttanut. Sokeri kuuluu turkkilaiseen ruokaympyrään, niin meille kerrottiin tarhan vanhempainkurssillakin viime vuonna, siinä ei suomalaisen mutinat asiaa heilauttaneet suuntaan tai toiseen.


Helena kirjoitti blogissaan ranskalaisten herkuttelusta ja lasten välipaloista. Hyvin tuttua juttua Turkissakin. Herkkuja on tarjolla vähän siellä sun täällä. Kun lapsen kaverin äiti avaa laukkunsa tarhan pihalla ja jakelee auliisti suklaata halukkaille, tekisi mieli sanoa että hampaat menee pilalle ja lounas ei maistu mutta tyydyn muistuttamaan tyttöä kiitoksista. Lapsia hellitään Turkissa ruualla, niin myös aikuisia. Anopit poikiaan, emännät vieraitaan ja kotiäidit perheitään. En ole koskaan kuullut turkkilaisen vieraan kieltäytyvän äkkimakeasta sokerilientä valuvasta baklavasta vedoten sokerittomuuten. Mitä se on? Sokerittomuus on yhtä outoa kuin veganismi.


Muuttaessamme Ankarasta Izmiriin muistan huomioineeni monella omenalihavuutta, joka oli harvinaisempaa Anatoliassa. Turkissa on uutisoitu viime vuosina paikallisten tukevoituneen, erityisesti naisien. Uutisten yhteydessä on tietoiskuja, joissa kerrotaan että sokeri on mörkö ja huonoja rasvoja sekä liiallista lihan syöntiä tulisi välttää. Uutisointien välissä vilisee kuvia virkamiehistä hotkimassa rasvaista kebapia ja huomattavan ylipainoisia naisia lyllertämässä börek-piirakkaa haukkaillen. Vilkastessani OECD:n tilastoja turkkilaiset ovat kuitenkin edelleen hoikkaa porukkaa verrattuna moniin muihin maihin. Turkin omissa tilastoissa nopea tukevoituminen tosin jo näkyy.


Osalla turkkilaisista on varaa syödä kaikki ateriat ravintolassa kun taas toisilla nälkää torjutaan sillä halvimmalla eli valkoisella pullaleivällä. Keksit, makeiset ja pullat ovat Turkissa edullisia. Keksipaketin saa halvimmillaan 20 sentillä. Makeishyllyt kuitenkin kalpenevat suomalaisten vastaavien rinnalla, valinnanvaraa on vähän, irtokarkit harvinaisuus ja pussikoot pieniä. Tungosta onkin enemmin leipomo-osaston puolella. Oman kokemukseni mukaan turkkilaiset pysyvät usein kohtuudessa. Anopin ruokailulautaset ovat puolet pienemmät kuin Ikean kaupittelemat muodikkaammat. Pikaruoka on usein valinta silloin, kun parempaa ei ole tarjolla. Turkkilaiset ovat tarkkoja ruokarytmistään, ilman aamiaista ei päivän aherrukseen tartuta. Yhteiset ateriat ovat edelleen turkkilaisten perheiden perusta, mitä sitten jos aamiaisella nautitaan nutellaa ja välipalaksi keksejä ja suolatikkuja?

Anoppini mielestä hillo on terveellistä kun se on itse valmistettu. Eikö lasta ole opetettu syömään hilloa kyseli anoppi vierailullaan. Tuttavaa nauratti kun tyttö tuijotti ihmeissään aamiaiskutsuilla pöytään nostettua nutella-purkkia, äiti syövätkö he suklaata aamiaisella? Lanseerasin meille käyttöön karkkipäivän viime kesänä. Alussa idea kuulosti hienolle, olihan minullakin sellainen lapsena. Karkkipäivä lapsella? Kyllä lapsen pitää saada hilloa aamiaisella ja keksejä halutessaan. Kuka voi olla noin julma kyseltiin?

Karkkipäivä kokeilu kaatui omaan mahdottomuuteensa yhteiskunnassa, jossa sokeri kuuluu päiväjärjestykseen. Toisaalta se kaatui myös siihen ettei se ollutkaan niin hieno idea kun alussa tuntui. Karkkipäivänä tyttö valitsi hyllystä sokerittomia pastilleja ja kun tarhan ruokalistalla luki kakkukestit juhlapäivän kunniaksi ajattelin kokeilun tulleen päätökseen. Tuntui että tein numeroa sokerista vaikka se ei tytölle kovin kummoinen asia ollutkaan. Koulun pihalta saadut suklaat päätyvät roskikseen, samoin kaupasta lahjoitettu tikkari. Kinderin kuoret syön minä, tyttöä kiehtoo yllätys.

Reeta Paakkinen: Kuun ja tähden mailla -Elämää Turkissa ja Kyproksella

Tietokirjailija ja toimittaja Reeta jatkaa uudessa kirjassaan edeltäjänsä, Kotona Istanbulissa, tavoin Turkin ja turkkilaisuuden tarkastelua maassa pitkään asuneen silmin. Kirja koostuu eri tarinoista, joissa valotetaan tarkasti turkkilaista työpaikkakulttuuria ja perhekäsitystä, paikallisen sosiaaalisen kanssakäymisen sääntöjä ja arjen koukeroita turkkilaisittain. Kirjan tähtihetket löytyvät Kyproksen kysymyksen ja Kyproksen turkkilaisen puolen tarkastelusta sekä pakolaisasiaa käsittelevistä osuuksista. Edellisessä kirjassa alkanut Kyproksen tarkastelu siirtyy seuraavalle asteelle. Näistä osioista ei meinaa saada tarpeekseen ja silmäkulma kostuu useita kertoja.

Olin 15 metrin päässä Vihreästä linjasta saaren turkkilaisella puolella, Kyproksen jaon aitiopaikalla. Koko saaren halkaiseva Vihreä linja on jakanut pääkaupungin kreikkalaisten ja turkkilaisten asuinalueisiin talven 1963-64 väkivaltaisuuksista asti. Kyproksen jako on ollut osa tädin arkea aina siitä lähtien, kun hän avioitui ja muutti saaren eteläpuolen kylästä sen pääkaupunkiin. Hänen parvekkeellensa kuuluivat keskustan kauppakatujen ammuskelut 1950-luvun lopulla, jolloin saaren kreikkalaisten äärinationalistinen vastarintaliike Eoka pyrki pääsemään eroon brittien siirtomaavallasta ja liittämään koko saaren Kreikkaan hyökkällein sekä brittejä että turkkilaisia vastaan.

Kirja on vuoristorataa, jossa liikutaan yhteiskunnan eri laidoilla ja aikakausissa. Kirjailijan kiinnostus Bysanttiin vie lukijat tarkastelemaan nykyisen Istanbulin alapuolella sijaitsevaa vanhaa maailmaa kun taas kesän 2013 Gezi-mielenosoituksista kertova osuus avaa yhteiskunnan nykytilaa. Ottomaanien aikaan sukelletaan nykyisen saippuasarja-maailman kautta ja mieleen palautellaan myös Keskiyön Pikajuna -elokuvaa. Reeta pysyy tiukasti faktassa mutta tekee asioista mielenkiintoisia lukuisin esimerkein, kirjassa kirjailijan haastattelemat turkkilaiset, suomalaiset rauhanturvaajat, sukulaiset ja tutut elävöittävät kulttuurin ja menneisyyden. Turkista on helppo olla puolesta tai vastaan, Paakkinen pysyy kuitenkin loppuun asti kertojan roolissaan ilman fanaattisuutta. Esimerkit, tilastot ja maan tuntemus työelämän ja oman perheen kautta puhuvat puolestaan.

Irtisanouduin mediatalosta samana päivänä kun, jona pääministeri Erdoğanin äiti Tenzile Erdoğan kuoli. Palasin kotiin autonkuljettajan kyydissä...ilmapiiri autossa oli haikea sillä me kummatkin tiesimme että ikävöisin uutismaailman pulssia ja kollegoitani. 

Pohjois-Kypros on kirjailijalle tuttu paikka ja siihen liittyvät osiot äärettömän mielenkiintoisia. Kirjan kuvaukset aavekaupungista, turkkilaisten enklaaveista ja nykyisestä arjesta ovat hyvin eläväisiä, kerronnasta huokuu oma kiinnostus ja paneutuminen aiheeseen. Paakkinen pureutuu Kyproksen kysymyksessä syvälle molempien puolien tavallisten ihmisten kokemuksiin ja valottaa tapahtumia, jotka johtivat lopulliseen kahtijakoon vuonna 1974. Millaisia olivat olot ennen jakoa ja millaiset ne ovat nykyisin. Pitkään jatkuneeseen pattitilanteeseen johtaneet tapahtumat Paakkinen punoo hienosti yhteen kahdesta langasta, historiasta ja ihmisten muistoista. Saaren molempien puolien asukkaiden koettelemukset puhutelevat vahvasti rivien takaa.

Eräs kyproksenturkkilainen mies muistaa kierrelleensä lapsena äitinsä kanssa valitsemassa tälle uutta kotia....Näin ainakin kolme asuntoa, joihin äitini pisteet riittivät. Ne olivat kaikki juuri hylättyjä. Yhdessä niistä avasin jääkaapin, ja siellä oli edelleen ruokaa ja annos vaaleanpunaista hyytelöä, joka oli 1970-luvulla tyypillinen kyproslainen jälkiruoka.

Kirjan yksi kantavista teemoista on pakolaisuus. Maan sisäinen pakolaisuus, pakkosiirrot Turkin ja Kreikan välillä, Turkin ja lähialueiden pakolaisleirit sekä Kyproksen kahtiajaon jälkeinen uudelleenasutus saarella. Naapurissa riehuva Syyrian sisällissota tuodaan esille rajanpinnan taistelujen ja pakolaisten näkökulmasta. Puheenvuoronsa saavat myös Turkin juutalaiset, Reeta tekee kierroksen Izmirin synagoogissa ja kertoo juutalaisyhteisöjen arjesta Istanbulissa ja Izmirissä. Kirjassa mennään asian ytimeen, miltä omasta kodista lähteminen tuntuu ja vieraaseen kulttuurin joutuminen, entä seuraavien sukupolvien paluu juurille vuosikymmenien jälkeen.

Seisoin Urlan rannassa sanattomana ja tuijotin merta, josta isompi laiva oli poiminut isoisäni, tämän kaksi veljeä, kolme serkkua, äidin ja lastenhoitajatytön. Isoisä puhui aina ihailevasti siitä, kuinka hallitusti hänen äitinsä oli toiminut kaiken kaaoksen ja paniikin keskellä...katsoessani mereltä taaksepäin isoisän kotia kohti minun oli pakko kyykistyä ja itkeä. Tämä oli se maisema, jota olin vuosia miettinyt ja mielessäni hakenut.

Paakkisen paketti on tällä kertaa äärettömän laaja, lukemisen jälkeen pureskelu  jatkuu hetkisen. Isänsä haudalle multaa hakemaan tullut aikamies saaren toisella puolella kotitalonsa pihalla, Izmirin juutalaiset ja perheensä kotipaikalle palaava Irini pyörivät mielessä pitkään. Päätän suunnistaa jo ensi viikolla tarkastelemaan kotikaupunkini synagogia ja vilkaisen seuraavalla lauttamatkalla Izmirin satama-aluetta toisenlaisin silmin, mitä kaikkea se on ankaan nähnyt historian saatossa. Paksu lukupaketti toimii oivallisena oppaana Turkkiin saapuvalle, sen avulla on helpompi ymmärtää turkkilaisen työpaikan voimasuhteita, pojan ympärileikkauksen tärkeyttä, myyttistä turkkilaista äitihahmoa ja äideille suotua valtaa. Miten paikallisittain hoidetaan suhteita suurien eroavaisuuksien maassa Turkissa.

Turkissa äidin rooli on sekä vaativa että arvostettu. Kotirouvina on kaksi kolmasosaa työikäisistä naisista. Heidän elämäänsä ei yleensä vähätellä ilmaisulla ' hän on vain kotona' koska kaikkien tiedossa on, että jos kotiäiti hoitaa ne kaikki kotiin liittyvät asiat, mitä häneltä Turkissa odotetaan, työ vie paljon enemmän aikaa kuin työ kodin ulkopuolella. 

Kirja pureutuu myös Turkin nykytilaan ja menneisyyteen, viime vuosien sisäpoliittisille myrskyillekin annetaan lukunsa. Turkki ja Kypros ovat ajankohtaisia pakolaiskriisin ja Kyproksen neuvotteluiden takia. Euroopan laidalla sijaitseva Turkki ja sen tapahtumat vaikuttavat myös Eurooppaan. Tunnetasolla kirja ravistelee ihmiskohtaloiden kautta ja antaa uutta näkökulmaa ja tietoa myös Turkin tuntijalle. Toivoisin Reetan vievän lukijoitansa jatkossa yhä syvemmälle Kyproksen elämään ja menneisyyteen, ammennettavaa riittäisi taatusti lisää.

Laskeutuessani vuoristosta kohti Kyreniaa ja Välimerta radiossa alkoi soida Anna Vissin, kyproksenkreikkalaisen pop-diivan, jo iäkkäämpi hitti Parelthon, tulevaisuus. Kaikkien toteutuneiden painajaisten jälkeen uskoa tulevaisuuteen tällä saarella tarvittiinkin.

Reeta Paakkinen: Kuun ja tähden mailla -Elämää Turkissa ja Kyprosella
Atena kustannus Oy

Veitsenterällä

Viimeiset kuukaudet Turkissa kohuttiin viime viikonlopun vaaleista. Tulossa olivat veitsenterällä vaalit, oltiin tasavallan viimeisellä pysäkillä ja käytiin taistelua Turkin kohtalosta. Vaalit tulivat, vaalit menivät. Tulosten pöhinän laskeuduttua jatkettiin normaaleja rutiineja. Herättiin uuteen aamuun. Otettiin fillari esille, tsekattiin lämpötiloja ja otettiin esille fleecet ja tuulitakit. Imuroitiin, pissatettiin koiraa, otettiin jauhelihaa pakkasesta ja seurattiin illan telkkarisarjaa. Vaalit jännättiin sunnuntaina, tiistaina puhuttiin jo muista jutuista.

Luin viime viikolla keskusteluja facebookista. Joku oli perunut Turkin loman viime aikojen väkivaltaisuuksien vuoksi. En ihmettele, onhan kulunut vuosi pitänyt sisällään niitä huonoja uutisia ihan liikaakin. Turkin uutistarjonta on valtaisa ja niissä vilisevät poliisit, mellakat ja kyynelkaasut saavat tilanteen näyttämään kaoottiselta. Omassa arjessa asia näkyy oikeastaan vain massatapahtumien välttelynä. Uutispuuro pysähtyy ulko-ovelle. Oma mieli askartelee aktiivisesti omissa pienissä ympyröissä, tarhakuvioissa, viikonlopun suunnitelmissa ja arjen rytmityksessä. Izmirin suurimmat mielenilmaisut ja kokoontumiset pidetään keskustassa eli vastarannalla, omilla kulmillamme mökätään lähinnä vain kun tärkeä jalkapallomatsi on ratkennut.


Viime vuosien aikana on läpikäyty aika monet vaalit, joista kaikista on povattu suurta ratkaisun paikkaa. Niiden välillä on tapahtunut yhtä sun toista kulmakarvoja kohottavaa mutta yhä edelleen arki on jatkunut, jauhelihoineen ja telkkarisarjoineen. Nopeasti vaihtuvat tilanteet saavat hetkellisesti oman mielen myllerrykseen mutta vuodet ovat opettaneet ettei ihan pienistä kannata murehtia tai miettiä asuinmaan vaihtoa. Mitä painostavampi yhteiskunnallinen tilanne, sen tasaisempi kodin rytmi, sohvannurkkaa, telkkaria, koko perheen lemppariruokaa ja tasapaksuja arjen suunnitteluja. Onko pyykkiä, pitääkö mennä kauppaan, kuka vie Alexin eläinlääkäriin.


Olen varma että Suomesta käsin tilanne Turkissa vaikuttaa toisenlaiselta. Suurin osa skype-puheluista ja jutusteluista Turkin ulkopuolella asuvien kanssa alkaa kysymyksellä onko siellä kaikki hyvin tai onko turvallista? Mitkä ovat tunnelmat? Pienen lapsen vanhempina asiaa mietitään lähtökohtaisesti tytön kannalta, onko arki lapsen arkea ja tilanne niin turvattu kuin mahdollista? Tunnelmat ovat usein sen verran arkiset että kysymyksen takana pyörivä huoli ei aukene, oma arki ja lehdistön otsikot kulkevat toisinaan eri polkujaan.

Arkemme suurimmat ravistukset ovat viime vuosina liittyneet omiin juttuihin. Asuinpaikan vaihtoon, kodin etsintään, uuden karvakaverin saapumiseen perheenjäseneksi, tytön tarhanaloitukseen ja työjuttuihin. Mitä ja milloin tapahtui Turkissa samaan aikaan jää taka-alalle. Tulevilla vuosilla on tarjolla uusia rajapyykkejä ja ratkaisuja yhteiskunnassa mutta omassa arjessa tämän päivän spagettipata, kirpeä syyskeli aamulla ja tytön saamat kehut tarhasta ovat meille ainutkertaisia.

Vihollinen numero yksi

Olen tottunut melkein kaikkiin paikallisiin asioihin, jotka alussa kummastuttivat. Joistakin olen alkanut tykkäämäänkin, kuten siitä että kukaan ei mulkoile kun tulen taas myöhässä tapaamiseen. Tinkiminen onnistuu, haistan huijarin jo kaukaa. Kadun kulmassa viikon nököttävä vessanpönttö naapurin remontin jäljiltäkään ei haittaa. On ihan normaalia että tuttava soittaa viikolla illalla ysin maissa tulemmeko tytön kanssa puistoon tai että kaupan näkkileipähylly ammottaa tyhjänä toista viikkoa. Tiedän että maa voi täristä ja postissa joutuu jonottamaan yhden postikortin kanssa usein kauan. Yhden asian kanssa en tule kuitenkaan sinuiksi, paikallisen liikennekulttuurin.


Silmissä salamoi ja verenpaine nousee, torvet soivat, autot ovat mullin mallin pitkin kaistoja ja jokainen yrittää jostain kautta eteenpäin. Autoiliijoiden räjähtämispisteen voi melkein aistia, heiluuko kohta nyrkit vai tyydytäänkö vain huutamaan että ostitko ajokorttisi basaarilta tai törkeyksiä liittyen sukulaisiin ja eläimiin. Turkkilaisia solvauksia. Liikun pyörällä, julkisilla ja jaloilla joka päivä ja useita kilometrejä. Sinne tänne puhaltaessa törmään taatusti punaisia päin ajajiin, vauvaa etupenkillä sylissä kyyditseviin ja vaarallisia ohituksia tekeviin. Miten paikallisessa liikenteessä pärjää?


Parhaiten pärjää kun käyttää metroa ja lauttaa. Maan alla ja merellä on tilaa eikä näissä törmää hermonsa menettäneisiin bussikuskeihin. Pyörällä sompailu miljoonakaupungissa ja omalla asuinalueella onnistuu toki pyöräteillä mutta niitä pitkin ei pääse joka paikkaan. Hitaasti ja silmät selässä on mottoni, törkeästi jalkakäytäville, soitetaan kelloa ja hymyillään. Lastenistuimen kanssa ajavaa ei kukaan kehtaa ojentaa. Liikenteen positiivisia puolia Turkissa onkin se, että kun sääntöjä on totuttu rikkomaan, voi niitä itsekin rikkoa.


Pimahtelen ihan avoimesti viikottain liikenteen vuoksi, se tekee hyvää ja paikallisittain saa aina pimahteluseuraa. Viereen imeytyy taatusti joku muukin julistamaan jalankulkijoiden oikeuksia tai sättii suoraan madalluksen eteen pysäköityä autokoulun autoa. Turkki on pullollaan jonkun asian toimittajaa, kotiinkuljetusmopot ja -fillaristit, kauppojen edustalle parkkeeraavat tavarantoimittajat, joka korttelista löytyvien pikkukauppojen tupakan, lehtien, alkoholin, sipsien, namujen jne. välittäjät autoineen, koulukuljetukset, taksit, raskas liikenne ja kaupungin huoltoautot. Luovi siinä sitten seassa. Huoh.


Olemme edelleen autoton perhe, muutamastakin syystä. Autolla ajaminen on hinnakasta sen oston lisäksi sillä Turkissa on yksi maailman hinnakkaimmista bensoista. Parkkipaikkoja on keskusta-alueilla usein vaikea löytää ja ruuhkaakin tuppaa muutamiin solmukohtiin Izmirin alueella. Viikonloppuisin ja lomien alku ja loppu ovat usein tuntien ruuhkan paikkoja isojen kaupunkien laitamilla.


Sosiaalisessa kanssakäymisessä niin kohtelias ja mukavanoloinen paikallinen tuntuu monesti muuttuvan hirviöksi autonratin takana. Tulipalokiire, jatkuva ohittelun tarve ja hillittömät nopeudet kaupunkialueella saavat aikaan pahaa jälkeä. Jalankulkijoillekin voisi jaella risuja sillä moni ylittää ruuhkaisen tien mistä sattuu ja pahimmillaan lastenvaunuja työnnellen. Punaiset valot tuntuvat olevan vain varoitus, kukapa siinä jaksaisi odotella vihreää, yli heti kun on mahdollisuus.

Suharien joukossa on myös kohteliaita tapauksia, lastenvaunut, äitiysmaha ja lapsi avittavat usein jalankulkijana. Autot pysähtyvät herkemmin ja kuljettaja viuhtoo käsin että olkaapa hyvä. Niin Turkissa kuin muuallakin paikallista liikennettä oppii ajan kanssa lukemaan oikein. Milloin on turvallista ylittää tie tai että rauhallinen ajelu saattaa olla liian rauhallista tietyillä tieosuuksilla. Niin ja että usein taksikuskeja kannattaa varoa eniten eikä poliisin kuulu noudattaa kaikkia sääntöjä. Valoja ei kannata tuijottaa sokeasti vaan katsella enemminkin kulmassa odottavan autoilijan reaktioita. Sekaan vaan.