sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Kukkapöksyt

Helena kirjoitti viime viikolla ranskalaisesta huolettomasta tyylikkyydestä. Tarinaa lukiessani hihittelin sillä erityisesti ei koskaan isoja kukkakuvioita -ohjeen kohdalla verkkokalvoilleni kohosi kuva  turkkilaisesta rouvasta kukkapöksyissään omalla kukkasohvallaan, kukallisten pitsiverhojen ja kodin 'harkitun' monimuotoisen värimaailman ympäröimänä. Vuosien varrella olen seilannut epäonnistumisten ja onnistumisten välimaastossa pyrkiessäni noudattamaan paikallista pukeutumisetikettiä häistä urheiluharrastuksiin ja työpaikoille. Joskus ei ole mennyt ihan kuten piti mutta kukallisia salvarpöksyjä en ole vielä ostanut.


Seikkailu aluspaitojen luvatussa maassa on ollut värikästä ja vaatinut totuttelua. Sen lisäksi päänvaivaa ovat aiheuttaneet erilaiset tilanteet ja pukeutuminen porukan tai paikkakunnan mukaan. Muuttaessani Bodrumista Ankaraan olin kuin huutomerkki rannikon vaatteissani marraskuisen harmaa-ruskea palttookansan parissa ja Ankarasta Izmiriin saapuessani vaatekaapissa oli tyhjä tila egeanalueella vaadittaville kevyille puuvillamekoille ja muotisandaaleille. Konyassa anoppi nyki liian lyhyttä paitaani alas moskeijan pihamaalla ja tytön esikoulun ensimmäisen vuoden toikkarien jakopäivänä olin taatusti ainoa äiti joka oli pukenut vain tytön mutta unohtanut tälläytyä itse.


Yläkerran naapuriperheemme on kotoisin Istanbulista ja muistaa aina päivitellä Izmirin naisien tyylittömyyttä. Rinkeli on meinannut mennä itsellänikin muutaman kerran väärään kurkkuun sillä muodoista huolimatta moni izmiritär pukee päälleen tiukan trikoomekon, mikroshortsit tai napapaidan. Ihailen tosin paikallisten itsetuntoa, joka täytyy olla syynä siihen että jokainen valitsee vaatteet mieltymystensä, ei vartalotyypin mukaan. Leipäkaupassa tapaamaani naapurin neitiä en taatusti tunnista samaksi työvaatetuksessa, puhumattakaan juhlalookista. Tukka sykerölle sutaistuna, kukkahousuissa meikittömänä vastaantulevasta kuoriutuu hetken laittamisen jälkeen mielettömissä koroissa ja minarissa tepsuttava hulmutukka. Turkkilaisen työvaatetus vastaa omaa juhlalookkiani ja paikallinen juhlalook taas on sen verran Wow ettei vaatekaappini tai meikkiarsenaalini edes tunne kyseistä tasoa.


Pukeutumisen äärilaidat ja vastakkainasettelu on mieletöntä. Hätkähdän kun päivittäin uusissa supertyylikkäissä vaatteissa työpaikalle saapuva työkaverini esittelee lomakuviaan, jossa hän seisoo kotikonnuillaan mustanmeren teeviljelmillä kukkapöksyissä ja rennosti hiuksille solmitussa pitsikoristeisessa huivissa, ei meikkiä?! Kaupungilla vastaan tuleva valtavaa pinkkiä turbaania kantava nainen kullanvärisissä monen milllin korkkareissa saa pääni kääntymään, no voi wau.

Onnekseni työpaikkani pukukoodi on rento, teenhän töitä lasten kanssa. En silti voi mennä työpaikalle laittautumatta tai verkkareissa, ellen halua jonkun tarjoavan tauolla huulipunaa ja vinkkejä syysaleihin. Meikitön on sama kuin sairas monen turkkilaisen mittapuun mukaan joten jatkuva mikä sua vaivaa kyselykin hermostuttaa, on helpompi kaivaa huulipuna laukusta. Käytännöllisyys ei kuulu turkkilaiseen pukeutumiseen ja jaksan aina ihmetellä työkavereiden sujuvaa keikkumista lastentuoleilla ja leikeissä tiukoissa minihameissa. Kokemusta löytyy yhdestä enkuntunnista, jonka huomion varastivat opettajan pilkullisten alkkareiden vilkkuminen, turkitar on taatusti oppinut olemaan tiukemmissakin tilanteissa epämukavissa korkokengissä ja liian pienissä vaatteissa toisin kuin tämä suomalaiseen mukavuuteen vannova. Muutaman asian olen oppinut:
  • Jos kampaamossa ehdotetaan meikkausta, kieltäydy. En puhu samaa kieltä sen suhteen mikä on kevyt meikki ja peilistä tuijottaa pelle.
  • Et voi koskaan alipukeutua, ylilyönneistä ei mulkoilla.
  • Kenkäkaupassa ei kannata kysyä juhlakenkä vinkkejä, en pysty kävelemään paikallisten naisten suosimilla kauniilla mutta epämukavilla, joita kengiksi kutsutaan.
  • Vaatekaupassa ei kannata kysyä myyjältä että ovatko päälleni survotut housut oikeankokoiset, ne ovat nimittäin aina numeroa liian pienet vaikka paikallisittain juuri hyvät.
p.s kukallisia salvareita en ole hankkinut mutta leopardinkuvioiset ja raidalliset omistan, ovat maailman parhaimmat housut helteillä.




lauantai 9. syyskuuta 2017

Tuhannen liiran paikka

Olimme aamulla kouluvaateostoksilla sillä tytön ekaluokan tutustumisviikko alkaa maanantaina. Karşıyakan keskustassa on useampia ainoastaan eri koulujen tamineita myyviä putiikkeja, jossa ystävälliset myyjät etsivät valtavien varastojen uumenista oikean väriset ja oikein logoin varustetut pakat pikee-paitoja, sortsihameita, pitkiä housua, mekkoja, takkeja ja urheiluvaatteita kun heille kertoo koulun nimen. Tästä se alkaa, matka kohti 6-vuotiaan koulumaailmaa.


Koulutus on Turkissa valtava bisnes ja se näkyy. Olen viime aikoina ollut itse työn puolesta mukana useammassa teatteriesityksessä, jossa tarhoja kiertäville vanhemmille halutaan näyttää koulun parhaat puolet ja teroittaa sitä tärkeintä; täällä kasvatetaan tulevia menestyjiä. Tällöin hankalimmat tapaukset ja juuri raivarin saaneet lapset viedään pois silmistä ja eteen loihditaan aktiivinen mutta hallittu toimintatilanne, jossa ihmelapset jo 5-vuotiaina ovat hakoja englannissa ja tekevät senkin vielä hymyhuulin. Huomattava on että ennen tilannetta siivooja on lakaissut pikana roskat ja tarhatäti tarkistanut että jokaisella on tossut oikeissa jaloissa ja tukka siististi. Show must go on.


Jo viime keväästä asti koulun aloittavien vanhempien ykköslööppi on ollut tuleva koulu ja opettaja. Pohdin tytön opettajan valintaa muiden vanhempien, entisen esikouluopettajan, tutun marketin kassan ja oman pomonikin kanssa. Mies kävi koulun johtajan juttusilla, joka esitteli tyhjiä talouspaperivarastoja hattu kourassa, 300 tl, 250 tl, no ainakin 150 tl avustusta koululle? En tiedä auttoiko pieni raha koululle opettajan valinnassa ja viime viikolla päätin että aivan sama. En osaa vaatia tiettyä opettajaa tytölle muiden suositusten perusteella sillä jokaisella lapsella on omanlaiset tarpeet ja jokaisella vanhemmalla taas erilaiset käsitykset hyvästä opettajasta. Tuurilla mennään ja jos menee pieleen niin tehdään suunnanmuutoksia sitten jälkikäteen.


Oletko käyttänyt tyttösi jo Bostanlin Mindcenterissä testeissä, kyseli tuttu äiti kesällä. Siis missä?! Sain pitkän sepustuksen ehdottoman tärkeästä keskuksesta ja ihmettelyn eikö Suomessa ole vastaavia. Yritys testaa esimerkiksi tulevien koululaisten vahvuuksia ja heikkouksia, sen mukaan laaditaan mahdollinen ohjelma, jonka avulla koululainen pääsee eroon huonoista, opiskelua haittaavista ominaisuuksista ja vahvistaa samalla positiivisia puolia, jotka johdattavat tietenkin menestykseen. Teki mieli itkeä ja nauraa. Ystävän tytär oli saanut testeissä ongelmakohdakseen pelkotilanteet ja on nyt 10 kerran ohjelmassa, josta pulitetaan iloisesti 2500 liiraa. Testaus on tietenkin ilmaista mutta jäin pohtimaan käveleekö kukaan testatuista ulos ilman negatiivisia ominaisuuksia? Turkki on kummallinen maa, vuosien jälkeenkin leuka loksahtaa edelleen auki.


Asumme alueella jossa monet vanhemmat nyökyttelevät tyytyväisinä valtionkoulujen tason suhteen, meillähän on asiat hyvin! Monessa kodissa on kuitenkin viime kuukausina hakattu laskinta ja tutustuttu lainatarjouksiin jos valinta koulun suhteen kallistuu yksityiselle puolelle. Izmirissä yksityiskoulujen hinnat asettuvat 20 000 liiran molemmin puolin riippuen koulusta ja luokasta, kalleimpien koulujen vuosimaksut pyörivät 50 000 liiran tuntumassa. Pelkkä koulumaksu ei kuitenkaan riitä vaan päälle tulee ainakin kymppitonnilla maksua klubeista, kouluvaatteista, kirjoista, kuljetuksista tms. Turkkilaisen minimipalkka on noin 1400 liiraa kuussa joten ihan jokaisella ei edes lainan avulla ole mahdollista laittaa lastaan yksityiselle sektorille. Tuttavapiirissä on nähty siirtymisiä valtion puolelta yksityiseen kouluun ja toisinpäin. On menestyneitä molemmista kouluista mutta ohjenuorana uskon kodin turvan ja tuen kantavan pitkälle.


Maanantaina alkaa pienimpien tutustumisviikko ja 18.9 käynnistyy virallinen kouluvuosi, joka jatkuu helmikuussa olevaan kahden viikon lukukausilomaan asti. Koulubussit valtaavat taas aamuiset kadut, samoin koulupukuiset oppilaat salkkuineen ja painavine reppuineen. Pahoin pelkään että ensimmäinen kouluvuosi sisältää useampia happi loppuu kohtauksia mutta toivottavasti myös iloisia yllätyksiä ja tasaista koulutietä. Pitäkää peukkuja.

tiistai 5. syyskuuta 2017

Postimerkin kokoinen keittiö

Sain Meriannelta jo kesän alussa haasteen kertoa keittiöstämme. En tiedä johtuuko haasteen panttaus siitä että kesä meni liian nopeasti vaiko siitä että keittiömme aiheuttaa ärsytystä tilan puutteen vuoksi. Asumme yli 40 vuotta vanhassa pienkerrostalossa ja asuntomme on pieni turkkilaisittain, vain 100 neliötä. Normisti turkkilaisen kolmihenkisen perheen koti on noin 150 neliöinen sillä vieraillekin pitäisi olla tilaa, meillä sitä on melko vähän. Talo on rakennettu sen ajan mallin mukaisesti, joka ei sovi nykyaikaan sillä keittiö on mini ja säilytystilaa on rajatusti. Kaikkea ei voi saada joten olemme mukautuneet kodin mittoihin, saimme onneksi kivan asuinalueen ja pihan.


Olemme asuneet tässä kaksi vuotta, ihan aluksi pihalle rakennettiin (puolilaiton) lasitettu terassi, joka toi kotiimme yhden huoneen lisää. Siellä syödään, istutaan vieraiden kanssa, savustetaan kalaa, pompotetaan koripalloa ja seurataan pihan avaraa luontoa, osa keittiöhommista tehdäänkin terassilla. Keittiö on suurin pulmista sillä miehen kanssa kahdestaan kokkaillessa pyllyt ottavat yhteen ja toinen on aina tiellä. Jos tiskikoneen ovi on auki, ei keittiössä juuri muuta voi tehdä. Kattilaa kurkotetaan hyllyjen päältä ja kauhaa on kurkoteltava toisen kokin yli. Lisämausteen tuo Alex, jonka lempipaikka on keittiö, 35 kg koiraa sekaan aiheuttaa omat ongelmansa! Kun kokkaamme yhdessä, on helpompi että homma tehdään vuorotellen: toinen pilkkoo ja toinen hoitaa loppusuorituksen.



Yllä on kuva keittiöstä juuri ennen muuttoa ja toinen eiliseltä. Tilaa on ministi joten aika usein tulee mentyä terassin pöydälle ainakin leipomista varten. Talvella terassi lämmitetään erikseen mutta toisinaan syödään sisätiloissa, erityisesti aamulla ennen töitä ja koulua. Silloin kaivetaan esiin paikalliset teepöydät, jotka voi asettaa lautasta varten sohvan tai tuolin eteen. Onneksi talvi on tosi lyhyt. Ruuat ja välineet kannetaan epäkäytännöllisesti olkkarin kautta terassille, toisaalta epäkäytännöllisyyteen on pakko tottua Turkissa monessa asiassa joten tähänkin on totuttu. Hyllytilaa on vähän mutta eipä tule hankittua turhia astioita tai koneita. Käytetyin kodinkone on leipägrilli pienen sähköuunin ja kaasulla toimivan hellatason lisäksi.  Kesällä katon rajassa pyörii tuuletin sillä kokkailu on helteistä. Terassin sähkösavustin on kovassa käytössä ympäri vuoden, samoin painekattila sillä se vähentää seisoskelua kuuman lieden äärellä. Kamat sisään ja kansi kiinni!

 Alueella jylläävä uudistusprojekti näkyy, viimeisen kuukauden aikana kotikadultamme kolme taloa on saanut purkutuomion ja tilalle rakennetaan uusi talo. Oma talomme kuuluu maanjäristyksen kestäviin joten sillä verukkeella emme pääse projektiin, ainoa keino on talon korkea ikä mutta sen lisäksi tarvitaan vielä asukkaiden yhteistyöllä sovittu projektin tekijä ja suunnitelma. Tämä tuottaa taatusti ongelmia. Elän kuitenkin toivossa että 5 vuoden sisällä majamme on nurin ja tilalle rakennetaan uutta. Tämän vuoksi emme aio tehdä kotiimme enää remontteja vaikka alussa suunnittelimmekin seinän kaatoja ja keittiömuutoksia.



Tänään saimme päätökseen tomaattisavotan, 10 kg tomaatteja lisukkeineen meni soossiksi ja purkkeihin talven varalle. Raastettiin ja pilkottiin, keiteltiin ja purkiteltiin. Siitä lisää seuraavalla kerralla.


lauantai 26. elokuuta 2017

Kesäkoulu

Kesä on vilahtanut nopeasti töitä tehden. Toisaalta kesäkoulussa työskentely toi päiviin rauhallisempaa tempoa mutta kahden koulun enkuntuntien hoitaminen oli toisaalta myös työlästä ja paluu syksyllä normaaliin rytmiin kuulostaa jo aika mukavalta. Kesäkoulu on Turkissa yksityisten tarhojen ja koulujen järjestämää normaalia aktiviteettia johon tuovat oman lisänsä uimakoulu ja esimerkiksi tennis. Osa lapsista on kesäkoulussa vanhempien lomien mukaan vain osan kesää mutta osalle lomailu voi muodostua mahdottomaksi ja kesäkoulussa ollaan samoin aamusta iltaan kuin talvellakin. Olen ollut helpottunut että tyttö sai lomailla koko kesän eikä hänen tarvinnut olla mukanani kesäkoululla, syksyllä eka luokan aloittamisessa riittää taatusti tarpeeksi puuhaa.


Syksyllä tulee vuosi täyteen tarhalla. Vuosi on ollut tavallaan raskas sillä olen oppinut monet asiat tekemällä ja kokeilemalla, onneksi lapsilta saa palautteen melko nopeasti joko kyllästymisen tai suorana kritiikkinä. Suhtauduin alussa hieman huvittuneesti englannin opettamiseen niinkin pienille kuin alle kaksivuotiaille mutta vuosi on näyttänyt että pienien ryhmässä tulokset näkyvät vasta hieman myöhemmin ja vieras kieli tuntuu uppoavan herkässä vaiheessa oleviin hyvin. Into oppia laulujen ja leikkien avulla on suuri silloin kun lapsi ei tylsisty istumisen pakosta.


Oppituntien suhteen pyrimme siihen ettei enkunopiskelu tarkoita videoiden tuijottelua, pääpaino erityisesti alle 4-vuotiailla on laulamisessa, leikkimisessä ja esineiden, ilmiöiden ja kuvakorttien avulla oppimisessa. Esikouluryhmän kohdalla kiinnostusta alkaa riittää jo helpoimpiin kielioppitehtäviin ja harjoituksiin. En olisi koskaan kuvitellut viihtyväni töissä tarhassa mutta lasten kanssa työskentely on toisaalta palkitsevaa. Maanantai aamukin tuntuu lopulta ihan kivalta kun syliin juoksee juuri puhumaan oppinut käkkäräpää hihkuen good morning ja pussaa poskelle. Lapsille enkunope on jännempi kuin oma tarhatäti, varsinkin kun se on ulkomaalainen.


Kritiikin aiheitakin olen vuoden aikana löytänyt kasan. Pienen tarhayksikön johtajilla on vähän ymmärrystä kielen opetuksesta ja mitä siihen tarvitaan, puolen tunnin session muuttuessa lennosta tunniksi enkunope on ihmeessä. Omistajien ajatuksena on ollut lisätä enkun tuntien määrää sillä vanhempien palaute on innostanut panostamaan asiaan. Idea ei kuitenkaan käytännössä ole niin yksinkertainen sillä kyseessä ei ole kielikylpypäiväkoti vaan yksi aktiviteetti muiden erikoistuntien joukossa. Materiaali on osoittautunut tietyn ikäisien kohdalla rajalliseksi ja vaikka toistaminen pienempien kohdalla on osa oppia, niin isompien kohdalla se alkaa nopeasti kyllästyttämään niin opettajaa kuin myös lapsia.

Vuoden aikana olen ehtinyt kiintymään erityisesti oman tarhani lapsiin ja moniin työkavereihinkin. On kiva olla työpaikalla jossa tuntee olonsa aamuisin tervetulleeksi ja tärkeäksi. Pienet asiat tekevät päivistä hyviä, työkaverin kiikuttama kuppi turkkilaista vahvaa kahvia oppitunnin lomassa, pomon tuomat jätskit ja herkut perjantaisin sekä vanhemmilta saatu iso kiitos. Olen pohtinut kuluneen vuoden aikana uskallusta hakea kokopäivä työtä isomman yksityiskoulun puolelta jossa materiaalit ja säännöt olisivat selkeämpiä ja palkat paremmat. Se tarkoittaisi kuitenkin suurempaa vastuuta, toisen työni hylkäämistä ja pitkiä työpäiviä joten ainakin vielä tulevan vuoden viihdyn mieluummin tytön ekaluokan aloituksenkin takia tutussa paikassa, jossa on mahdollisuus joustoon eikä stressi paina.

Millaisia kokemuksia sinulla on lasten varhaisesta kielten opiskelusta? Hyviä vai huonoja?

lauantai 19. elokuuta 2017

Aamiainen aloittaa päivän

Turkkilaista aamiaista ei voi hehkuttaa liikaa, sillä se on yksi hienoimpia ruokaan liittyviä oivalluksia. Siihen ei voi kyllästyä sillä tarjolla on niin monenlaista vaihtoehtoa. Kotona valmistettu aamiainen on ihana kun on aikaa mutta kyllä on mukava istahtaa valmiiseen pöytäänkin. Niin tehtiin viime viikonloppuna ja suunnattiin Izmirin ulkopuolelle vuoristoon.



Turkkilaisen Vanin kaupungin laaja aamiainen on jo käsite, muillakaan alueilla eivät aamiaispöydät jää köyhiksi vaan notkuvat aina vihanneksia, juustoja, omeletteja, hilloja, börekiä ja milloin mitäkin alueen tyypillistä herkkua. Vihanneksista ehdottomat ovat tomaatit, kurkut ja biberit, höystettynä oliiviöljyllä ja mausteilla kuten sumakki, oregano tai pippuri. Juustoja kuuluisi olla useampaa laatua, mietoa kaşaria, alueelle tyypillistä juustoa ja fetaa.


Oliivit tarjoillaan marinoituna sitruunalla, oliiviöljyllä ja valituilla mausteilla, mieluusti tarjolla on sekä vihreitä että mustia oliiveja. Kanamunat paistetaan usein pannulla sucuk-makkaran kanssa, jota saa mausteisenakin, mukaan pannulle voidaan lisätä halutessa vihanneksia ja juustoa.



Viikonlopun aamiaisilla nautitaan usein erikoisuuksista kuten bal kaymak eli kuorittua puhvelinmaitoa hunajassa, lor reçel eli ricottajuustoa hillossa, joka on usein karhunvatukkahilloa sekä mausteiset aamiaistahnat, jotka valmistetaan paprikasta, tomaatista ja saksanpähkinöistä. Tarjolla saattaa olla muitakin harvinaisempia juttuja kuten säilöttyjä paprikoita juustossa, yrttijuustoa tai kuivalihaa eli pastirmaa.



Turkkilaiset ovat todellista piknik -kansaa. Olen itse ihastunut piknikiin oikeastaan vasta kuluvan kesän aikana ja monena viikonloppu aamuna olemme raahanneet pikniktuolit ja laukun rantaan leipomon kautta. Kaikki maistuu todellakin paremmalta ulkona. Olemme moniin turkkilaisiin verrattuna höyhensarjalaisia sillä paikallisten piknikvarustukset ovat omaa luokkaansa. Monilla on mukana tyynyt ruokalepoja varten ja autojen takakontit pullistelevat eväistä, usein piknik jatkuu koko päivän, ensin aamiainen ja sitten lounas ja niin edelleen.


Rakkaus aamupaloihin näkyy siinä että aamiaispaikkoja on käsittämättömän paljon. Omalla alueellamme kymmenittäin, lähes jokainen ravintola mainostaa aamiaislautasta eli kahvalti tabağı tai laajempaa serpme kahvaltia, jossa pöytään kannetaan pieniä kippoja ja pannuja niin, että pöytä notkuu. Aamiaislautasten hinnat ovat noin 10-15 tl ja laajemman serpme kahvaltin hinta 12-30 tl riippuen paikasta. Hinta on kuitenkin sen verran edullinen että aamiaispaikat ovat todella suosittuja, erityisesti viikonloppuna. Viime viikonloppuna kävimme Çicekliköyn alueella, joka sijaitsee vuoristossa. Alueella on kymmenittäin ns. kyläaamiaista tarjoavia paikkoja ja liian myöhään saapuneilla on jo vaikeuksia löytää parkkipaikkoja.


Olen joutunut tekemään muutoksia ruokavalioon viime kuukausien aikana joten viikolla aamiaiseni
on yleensä puuro, viikonloppuna turkkilainen aamiainen maistuukin sitten sitäkin paremmalta. Eri maiden aamiaiskulttuuri on kiehtova, totuin melko helposti syömään Malesiassa intialaisten roti canaita, Vietnamissa riisiä ja Thaimaassa hedelmiä, englantilaisen aamiaisen takia palasin maasta monen lisäkilon takia ja espanjalaisten churrot vievät kieleni mennessään.


Millainen on sinun aamiainen? Kaipaatko maailmalla ruisleipää vai oletko tottunut paikalliseen tyyliin aamiaisen suhteen?



maanantai 14. elokuuta 2017

Kun tarvitaan hidastusta kiireeseen

Olemme asuneet miljoonakaupungissa vuodesta 2008 asti, ensin Ankarassa ja nyt Izmirissä. Asuinalueellamme voi toisinaan unohtaa olevansa lähes 4 miljoonan muun asukkaan seassa mutta useimmiten ei. Liikenteen taukoamaton taustahäly ja ihmisvirrat pitävät siitä huolen. Izmirin veroisessa suurkaupungissa asuminen on monessa mielessä ihanaa mutta ison kaupungin meno vie myös veronsa, loman jälkeen olenkin kaivannut yhä useammin rauhallisempaan ympäristöön. Viimeiset viikonloput on vietetty rantapaikoissa, joissa kovat helteet on helpompi hengittää, ensin Kuşadasissa ja viime lauantaina Seferihisarin Sığacıkissa.




Viime lauantaina halusimme pois helteisestä kaupungista, jota olivat jo viikon piinanneet 40 asteen helteet joten otimme suunnaksi Seferihisarin kaupungin. Poukkoilimme hetken etsien sopivaa rantaa sillä mukaan oli pakattu pikniktarpeet. Lopulta löysimme sattumalta pienen rannan ja leiriytymisalueen, jossa oli piknikpöydät sekä ravintola. Vesi oli puhdasta ja raikastavaa, ranta rauhallinen ja aamupala maistui mitä parhaimmalle ulkona. Ihmeeksemme olimme löytäneet rauhallisen poukaman vaikka viime viikonloppuna suurin osa Egen alueen rantapaikoista on ollut pullollaan muitakin kaupunkia ja kuumuutta pakenevia.



Seferihisar kuuluu Italiasta 90-luvulla alkunsa saaneeseen Cittaslow liikkeeseen. Ketjuun kuuluu useita pikkukaupunkeja ympäri maailmaa, jotka pyrkivät kiireisen elämänmenon vastapainoksi vaalimaan slow food, slow life -arvomaailmaa. Suurkaupungin menoon kyllästyneelle mitä loistavinta terapiaa. Cittaslow liikkeeseen kuuluvat kaupungit pyrkivät ylläpitämään alueen omaa kulttuuria, tukemaan paikallista ruokakulttuuria ja taistelevat pikkukaupunkien ainutkertaisuuden puolesta. Cittaslow ketjuun kuuluville kaupungeille on ominaista vahva me-henki ja käsityöläisyys. Vierailimme viikonloppuna Seferihisarin Sığacıkın alueella, joka nousi ehdottomasti heti ensi visiitillä Turkin lempikohteiden joukkoon.


Sığaçıkin pienet kujat ovat hankala paikka jos meneillään on ruokaremontti. Jokaisessa kulmassa on myyntipiste, josta leijuvat herkulliset börekien ja alueelle ominaisten oliiviöljyruokien tuoksut, moni paikallinen on pistänyt myyntipisteen pystyyn oman kotinsa edustalle tai koti on muutettu osittain kahvilaksi. Kiirettä ei näy eikä tunnu olevan. Börek pöydän takaa kuuluu iloinen pulina ja valitsemamme kuppila tuntuu olleen jonkun entinen olohuone. Tarjolla on alueen yrteistä tehtyjä ruokia ja piiraita kuten villiyrttibörekiä ja täytettyjä kesäkurpitsan kukkia, hilloja ja pikkuleipiä. Kujilla vallitsee rauhallinen tunnelma, ei mökämusaa tai kaupittelua ellei herttaisen papan ja mummon myyntipöydästä kuulunutta tarjolla isoäidin pikkuleipiä myyntilausetta sellaiseksi lasketa.


Kotimatkalla pysähdymme ostamaan tienvarresta tomaatteja, paikallisen rouvan myyntipöydässä olisi myös oman tilan oliiviöljyä, persikoita, kurkkuja, meloneita sekä viikunoita. Olemme liikkeellä päivää liian aikaisin sillä sunnuntaina Sığacıkın vanhan linnoituksen alueella pidetään markkinat, joille saavutaan Izmiristä asti ostoksille. Hyvä syy saapua mahdollisimman pian uudestaan. Izmirin kokoisessa kaupungissa asumisessa on omat rasitteensa mutta yksi positiivisista puolista ovat lähellä sijaitsevat pienet kylät ja rantapaikat, joita ei ole pilattu liialla rakentamisella ja massaturismilla.



Minne sinä pakenet kaupungin hälinää vai asutko pienessä idyllisessä kylässä? Kaupunki vai kylä? Ison kaupungin palvelut vai pikkukaupungin tunnelma?

perjantai 4. elokuuta 2017

Ethän tule Turkkiin lomalle?

Viime tiistaina istuimme pitkää iltaa Suomesta saapuvien ystävien kanssa paikallisessa ravintolassa. Ruoka oli hyvää, seura vielä parempaa ja muutama juoma sai naurattamaan normaalia enemmin. Voi että olikin ollut ikävä juuri näitä ihmisiä. Emme puhuneet politiikkaa, emmekä miettineet Turkin nurjia puolia, keskityimme nauttimaan siitä mitä kaikkea ihanaa alueemme tarjoaa. Joku toinen olisi voinut tehdä toisin?


Olen seurannut viimeisen vuoden ajan loputtomia kommentteja ja mielipiteitä siitä kannattaako Turkkiin matkustaa vai ei, monestakin syystä. Toisille kysymys on turvallisuudesta, joka on kokenut kovia kolhuja viimeisen vuoden aikana, toki me maassa asuvatkin pyörittelemme asiaa mielessämme. Joku ei matkusta Turkkiin koska ei ole ikinä matkustanut eikä aio tulevaisuudessakaan tukea muslimimaata. Maata pyydetään usein boikotoimaan ihmisoikeustilanteen ja hallinnon takia. Toivottavasti boikotoijat välttelevät myös Thaimaata ja Bulgariaa ja ovat tarkkana ostoksilla ettei koriin sujahda made in China tuotteita.


Mielipiteet Turkista tuntuvat jakautuvan vahvasti, en usko että matkoista moniin muihin maihin käydään yhtä tulikivenkatkuista keskustelua facebookin ryhmissä tai iltapulujen kommenttikentissä. Olen pysytellyt aina kaukana erilaisista suomalaisten ryhmistä, joissa on intohimona toinen kotimaani Turkki, tuo intohimo kun tuntuu saavan ihmiset hieman liian usein sotajalalle maahan liittyvistä asioista. Ylekin tarttui aiheeseen kahdesta todellisuudesta, saako Turkkiin matkustaa ilman huonoa omaatuntoa vai ei?

Olen asunut maassa pian 16 vuotta mutten koe olevani tilivelvollinen maan käänteistä muille. Joskus olen hätkähtänyt joutuessani tentattavaksi miksi me turkkilaiset teemme niin tai näin (ja aina väärinpäin), olen joutunut vaihtamaan ravintolassa pöytää kun Kreikan ystävä on saanut raivarit Turkissa asumisesta ja viime kesäisten tapahtumien jälkeen olo oli Suomen lomalla kuin kävelevällä tietotoimistolla. Hei, minä vaan asun täällä, ei siinä sen kummempaa.

Heitän pian repun selkään ja suunnistan bussiasemalle määränpäänä Kuşadaşin lomakaupunki. Edessä on miniloma perheen ja ystävien kanssa, tuetaan uimisen lomassa ainakin paikallista hotelliyrittäjää ja muutamaa kuppilaa. Toivotaan että näistäkin notkahduksista selvitään ja edessä olisi parempia vuosia myös matkailualan piirissä. Mukavaa viikonloppua ja nauttikaa elostanne!

Boikotoitko tiettyjä maita tai tiettyjen maiden tuotteita?

torstai 27. heinäkuuta 2017

Suru-uutisia Suomesta

Hyvät ja huonot uutiset kotimaasta kulkevat nykyisin nopeasti myös ulkosuomalaisen luo. Olen jäänyt paitsi monista häistä ja läheisten perheenlisäyksistä. Suomessa asuvien ystävien arjen ja oman arjen lipuessa vuosi toisensa jälkeen kaukana toisista jokin muuttuu. Joulukorttien määrä vähenee, osoitekirjan tiedot vanhenevat ja ystävien lapsia on vaikea tunnistaa samoiksi pitkien erojen jälkeen. Ulkosuomalaisuus on tietyn tason muistisairauden muoto sillä ne 25 vuoden takaiset asiat muistan paljon paremmin kuin nykyiset. Osaan ala-asteen parhaimpien kavereiden kotinumerot ja syntymäpäivät ulkoa vaikka puoliunessa ja muistan paljon maksoi hartsport uimahallin kahviossa vuonna -85. Joudun tarkistamaan pääsiäisen ajankohdan lukuisia kertoja suomalaisesta kalenterista enkä osaa arvioida kovin helposti paljon maksaa litra maitoa.


Kun suru-uutinen Suomesta saapuu eräänä tavallisena tiistaina, nousevat vanhat muistot esiin. Olen hetkessä lapsuuden kaduilla, odotan kaveria Saunamäen yläpäässä, matkalla riparikerhoon tai ehkä kirjastoon. Tutun ikkunan verho heilahtaa kun kaverin kotona seurataan lähtöämme. Samalla kertaan läpi ne lukemattomat hautajaiset, joihin en ole päässyt. Pala palalta oma nuoruuden kotimaa murenee mutta muistot kirkastuvat. Menneisyyden palapelistä puuttuu jo monia ihmisiä, on kadonneita ja menehtyneitä. Vuosien vieriessä ulkosuomalaiselle alkaa nousta yhä useammin pala kurkkuun, ystävien vanhemmat vanhenevat, ystävät vanhenevat ja omat vanhemmat vanhenevat. Minä vanhenen.  Niihin iloisiin hääjuhliin on helpompi osallistua tervehdyksellä tai lahjalla mutta suruihin osallistuminen on vaikeaa. Tuhansien kilometrien päässä ei oikein tiedä kuinka olisi, otan osaa viesti tuntuu laimealta. Olisiko suru helpompaa siellä missä surraan samoin ja missä surraan yhteisiä muistoja?


Mieheni isä menehtyi kaksi ja puoli vuotta sitten. Mies lähti lopulta hautajaisiin yksin ja me jäimme tytön kanssa kotiin. Turkissa hautajaiset ovat nopeasti kuoleman jälkeen eikä järjestelyihin jää paljon aikaa, suurimman osan järjestelyistä hoitaakin kaupunki. Olin helpottunut ettemme lähteneet mutta seuraavalla matkalla miehen kotikaupunkiin halusin ensimmäisenä appiukon haudalle, tuli huono omatunto ettemme olleet paikalla. Turkkilaisten suru valtaa koko talon ja suvun, se pyritään jakamaan nopeasti mahdollisimman monen kesken, itse hautaaminenkin on suomalaiseen tapaan tottuneelle monesti melkoinen kokemus. En osaa sanoa olisinko osannut surra appiukkoa sellaisessa kaoottisessa ihmispaljoudessa, käynti haudalla myöhemmin tuntui paljon luontevammalta.


Vuosien jälkeen elämä on rakentunut monien asioiden kautta yhä vahvemmin tänne, samaan aikaan kun lompakon korttien määrä uudessa kotimaassa kasvaa, tipahtaa aina jotain pois Suomesta. Ei kirjastokorttia tai kelakorttia. Kotiin saapuu suomalainen verokortti tyhjänä. Yllättävät uutiset kotimaasta laittavat miettimään monia asioita ja elämän mittasuhteita. Keskiviikkona työkaveri kysyy kuulumisia kahvikupin ääressä, jätän mainitsematta aamulla saapuneet lopulliset huonot uutiset ja valittelen hellettä. Kahden maan välinen nauha tuntuu sillä hetkellä niin pitkältä.  Surulliset uutiset jaan vain lähimpien kanssa joille on aikaa ja tarvetta rakentaa koko kuva, tietyt ilon ja surun hetket kuuluvat molemmat omiin osoitteisiinsa. Toiset Suomeen ja toiset Turkkiin.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Siellä missä on hyvä olla

Katselen keväisin kateellisena naapureitamme, jotka pakkaavat autonsa ja hurauttavat tuleviksi kuukausiksi lähikyliin kaupungin helteiden tieltä. Heinäkuussa talomme kolisee tyhjyyttään, suurkaupungissa asfaltti kuumenee ja lämpö alkaa tukahduttaa heinäkuun puolivälissä. Silloin haluaisin olla eläkeläinen Urlan rantamökissä! Lomalla alan haikailemaan muuttoa lähelle vihreää vuoristoa, merituulia ja rauhaa. Muutetaanko taas, asunto myyntiin ja tavarat rekkaan? Ulkosuomalaiselle koko maa on yhtä suurta seikkailua ja tutkimattomia maastoja, ei sukulaissuhteita tai lapsuuden muistoja tukemassa asumispaikan valintaa. Haluaisin asua paikassa jossa on Ankaran palkat, Izmirin elämänasenne, Foçan kalastajakylän tunnelma ja vuoristoalueen ilmasto ja rauha. Vähän suurkaupunkia ja hieman kylämaisemaa.


Viime viikolla rantapallo suositteli tuntematonta Alaçatia ja Telegraph Travel listasi rantakohteidensa joukkoon kolme Turkin hyvin säilynyttä salaisuutta. Keksisin samantien kasan parempiakin salaisuuksia mutta voin helposti siirtää itseni haaveissani asumaan vaikka Çiraliin majatalon pitäjäksi. Lomalla alan pohtia millaista olisi asua täällä, tuijottelen kiinteistönvälityksen ikkunan hintoja, mietin työmahdollisuuksia ja liikkumista. Kävisinkö tuossa kulmakampaamossa ja olisiko täällä hyviä kouluja? Iltaviinien äärellä laitamme miehen kanssa ajatukset lentämään ja suunnittelemme hulluja. Poden loputonta kokeilunhalua asua vähän siellä sun täällä.

Muistan aikakauden jolloin mahdollisimman vaikeasti, mahdollisimman tuntemattomaan paikkaan riitti syyksi matkaan. Nykyisin on toisin, hotellilomailu hotellin vuoksi ei kiinnosta ja kierrän ostarit sekä kaupat mielelläni kaukaa. Viimeisillä lomilla parhaimmat jutut ovat olleet niitä pieniä hetkiä ja tunnelmia, jotka syntyvät ihmisistä ja tunteesta kun tavoittaa jotain mitä ei ole odota. Se voi olla sardiinileipä Foçan kalastajia katsellessa, pieni museo Konyassa tai auringonlasku Davutlarissa. Kylänmies omalla raitillaan, omassa ympäristössään tai upea maisema autobaanan varrella. Monesti ne vahvat elämykset saavat jopa suunnittelemaan asuinpaikan vaihtoa. Sitten tajuan etten kuulu sen kylänmiehen raitille ja maisemaan.

Davutlarin lomakylä on perustettu 60-luvun ja 70-luvun vaihteessa. Suurin osa sen villoista on parhaat päivänsä nähneet, eri kiltojen lomapaikat tuovat tuulahduksen jostain menneen maailman menosta. Roikutan autonikkunasta päätä ulkona ja imen tunnelmaa. Useamman huvilan katto on romahtanut ja maali on rapissut. Beach club osoittautuu vanhan ajan teetuvaksi, jossa tarjoillaan gözlemeä ja toastia, sisätiloissa hampaaton mummeli toivottaa iloisena tervetulleeksi paikallisella murteella. Mummeli kertoo valmistaneensa gözlemeä kyseisessä paikassa vuodesta 1977 asti eli syntymästäni saakka. Missään ei soi poppi eikä ketjuravintoloiden kylttejä näy. Rannalle leiriydytään oman varjon ja tuolien kanssa, ei tarjoilua tai palveluja. Tulee kummallinen paluu menneisyyteen hetki ja tuntuu että olisin 80-luvun lopun Alanyassa, jossa ei tiedetty vielä tulevasta buumista ja vieri viereen nousevista isoista hotelleista. Koen voimakkaan tunteen, johon sekoittuu iloa ja haikeutta.


Paluu kaupunkiin sujuu nihkeästi. Ensimmäisellä aamulenkillä mahassa muljahtaa mukavasti, mun sielunmaisema, kalastajat, Izmirin lahti ja tutut kulmat. Missä te olette olleet? Olin ihan unohtanut että onhan tässä suurkaupungissanikin puolensa. Päivitän kuulumiset koiratutuille, kaupan setälle ja naapurille. Tytön synttäreillä pussaan ystävää kolmesti kahden kerran sijaan, onpa ollut kova ikävä näitä minun ihmisiä. Kaikki on tuttua ja turvallista, täällä on niin hyvä olla, omien keskellä. Unohdan oliivilehdot ja merituulet ainakin hetkeksi ja nielen tappioni. Vapaan kanan munat, oma ryytimaa ja kylänraitti saavat siis odottaa.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Se toisenlainen loma

Lomalta paluu on hitaasti käynnistynyt ja mieli on vielä osittain jumissa jossain Soğuçakin kylän vihreissä rinteissä ja vapaana juoksevien kanojen kyläteillä. Irtautuminen kiireettömistä tunnelmista takaisin miljoonkaupungin kakofoniaan on saanut tutkailemaan kiinteistöjen hintoja kylissä ja raivoamaan kaoottisessa liikenteessä. Eikö aina voisi olla hieman lomalla?


Lomalle lähtö tapahtui viime tingassa eikä kenelläkään ollut tarkkaa mielikuvaa mihin olemme
matkalla. Varasimme majapaikan Airbnb-palvelusta, jossa tärkein kriteerimme oli mahdollisuus ottaa koira mukaan, tarjonta supistui melkoisesti sen myötä. 10 päivän todella edullinen majapaikka osoittautui nappivalinnaksi perheellemme, joka halusi omaa rauhaa, luontoa ja mahdollisuuden tutustua alueeseen autoillen.


Majapaikkamme sijaitsi kylätien varrella ja loman ajan meistä piti hyvää huolta herra Osman, jonka löysi istumasta tien varren 'toimistostaan'. Loman toisena aamuna tiedustelimme tarvitseeko Osman kaupasta jotain. Kaupasta, mitäpä sieltä voi tarvita? Opimme pian hakemaan pihallammekin pyörivien kanojen munat lähitalosta, noukkimaan tomaatit ja omenat pihalta ja saimme vielä maissit, perunat ja salaatit valmiiksi pihalle kannettuina. Osmanin vaimo kiikutti päivittäin börekiä ja oliiviöljyruokia eikä puutetta ollut mistään. Ei edes rakısta, jota isäntä itse valmisti.

Osmanin luona ei nautita luksuspalveluista vaan alueen kuuluisasta parantavasta vuoristoilmasta, läheisestä upeasta Dilekin niemimaan luonnonpuistosta ja siitä tunnelmasta, joka monissa lomakohteissa on kadonnut all inclusive-hotelleiden ja huonon taloustilanteen nujertamien työtekijöiden otsaryppyjen taakse. Puolentoista viikon reissun aikana näin kaksi ulkomaalaista, toisin oli 10 vuotta sitten jolloin alueella näki harvemmin paikallisia lomailijoita. Tiedät olevasi paikallisten rantalomailijoiden mekassa kun päivän tärkeimmäksi asiaksi osoittautuu ruokailu. Rannalle saavutaan valtavien ruokalastien kanssa, ensin aamiainen ja sen jälkeen alkaakin pian lounaan valmistelu. Isoja vesimeloneja leikataan ja ruuan välissä otetaan torkut puun alla.



Normaalisti viikon jälkeen hotellissa alan siirtyä jo kotiin paluu moodiin, ikävöin omaa pesukonetta ja ruuan tekemistä, ravintolan valitseminen alkaa jo ottaa päähän. Tällä reissulla paluu kotiin sujui tahmeasti ja nautin lomapäiviin sisältyvästä puuhastelusta. Söimme nolla kertaa ravintolassa ja valitsimme yleensä oman poukaman luonnonpuistosta ilman aurinkotuoleja ja rantaravintoloista kaikuvaa musiikkia. Iltaisin tuijottelin kaukana siintävää Kuşadasın kaupunkia ja tajusin etten halua sinne tällä lomalla edes käymään.


Osmanin majassa oli mukava mökkimeininki sillä ruuat valmistuivat yhden sähkölieden tai pihan yksinkertaisen grillin avulla. Iltaisin kanalauma saapui pihalle joka kerta samaan aikaan ja öisin alueen koirat haukkuivat viestejä toisilleen, aamulla herättiin naapurin kukon kiekunaan. Uni tuli illalla aikaisin ja aamulla heräsimme hyvin levänneinä. Oli aika lähteä munanhakureissulle.

Aamulla suuntasimme luonnonpuistoon tai läheisille rannoille kuin Kiljusen Herrasväki. Ensin pakattiin auto, kylmälaukkuun ruuat ja juomat, rantatuolit, pyyhkeet, piknikviltti, tytön lelut ja pelit, kalastusvehkeet, koira ja koiran kupit sekä tietenkin se valtava vesimeloni. Unohtuiko jotain? Toisinaan unohtui mutta tällä lomakonseptilla se ei haitannut, ellei ole pyyhettä, voi aina kuivatella aikansa auringossa. Aamuisin ajoimme Soğuçakin kylän läpi, jossa päivärytmi tuntui olevan vaihtumaton. Samat miehet teetuvassa, pölyiset keksihyllyt minimarketissa ja kaakattavat kanat. Kylän raitilta tilasimme pannulla paistuvat peruna-juusto ja feta-yrtti gözlemet matkaan mukaan. Kaikki kyydissä ja sitten kohti paikkaa, joka valikoitui yleensä vasta matkalla.


 

Lilluimme päivät kirkkaanpuhtaissa vesissä ja ihastelimme luonnonpuiston jylhiä maisemia, villisikoja ja upeita lintuja. Kaupunkilaistyttömme oppi ettei kaikkia ötököitä tarvitse pelätä ja yksi lempiasioista oli iltalenkki kylätiellä. Tästä lomasta ei jäänyt mieleen alueen parhaat kuppilat ja palvelut tai nähtävyydet, sen sijaan takataskuun jäi kummallinen kaipuu oliivilehtojen ja pähkinäpuiden rinteille ja kylätien varrelle, lämpimiä muistoja ihanista ihmisistä ja yhteisestä kiireettömästä ajasta. Miellyttävällä isännällämme oli tarina jos toinenkin elämästään kerrottavana, samalla kun hän tislasi kotipolttoista rakıa ja hoiti asiakkaita mehiläisterapiassaan mutta se onkin jo toinen juttu kerrottavaksi.




Millainen lomailija olet, hotelli, huoneistohotelli, kotimajoitus vai vuokramökki? Kaipaatko puuhaa vai riittääkö lomakaupungin kiertely?