sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Nimellä on merkitystä

Mikäs neidin nimi on, kysyy taksikuski tytöltä. No, sinun nimesi tarkoitus onkin kaunis, nyökyttelee kuljettaja minulle hyväksyvästi. Olen osannut valita oikeanlaisen nimen mikä ei ole ihan helppo rasti. Kun tytön nimeä mietittiin ennen syntymää, päästiin kahden maan nimen merkityksen alkujuurille. Itse mietin lähinnä miltä nimi kuulostaa, onko se helppo kansainvälisesti, rimmaako sukunimeen. Miehelleni taas oli tärkeintä mitä nimi tarkoittaa. Turkissa nimi on enne, joten lapsen nimen valinta on vakavaa touhua.


Ottomaanivallan aikana turkkilaisilla oli vain etunimi, vasta vuonna 1934 säädettiin laki, jonka mukaan jokaisen kansalaisen tuli valita itselleen sopiva sukunimi. Sitä ennen etunimen apuna oli käytetty titteleitä tai muita henkilöä kuvaavia lisiä kuten Konevi Ahmet eli Ahmet Konyan kaupungista tai Ankaralı Hacı Mehmet eli pyhiinvaelluksen suorittanut Mehmet Ankarasta. Sukunimet valittiin useimmiten perheen tai perheenpään ammatin, ominaisuuden tai kotipaikan mukaan. Keskuudessamme on siis  henkilöitä, joiden nimi on esimerkiksi Zeynep Painija, Ayşe Kalastaja tai Mert Kauppias. Ominaisuuksista esimerkkinä vaikkapa Güleryüz eli hymyilevä tai Sakınmaz eli peloton. Joskus meni mönkään ja nimen kirjannut virkamies kirjoitti vahingossa jotain ihan muuta kun piti.


Mitä nimesi tarkoittaa kysytään aika usein. Ei mitään sen kummempaa, kummastuttaa turkkilaisia, miten jollekin voidaan antaa nimi ilman merkitystä! Aika tylsää kun kaverien nimet tarkoittavat esimerkiksi hedelmällisyyttä, loistoa, ruusua, kuunsiltaa tai pisaraa. Etunimi on edelleen Turkissa sukunimeä tärkeämpi arjessa eikä titteleistä haluta luopua. Olen Petra Rouva tai Petra Sisko, onneksi en vielä Petra täti, paitsi pienille lapsille. Puhuttelen entistä pomoani Herra Çengiz vaikka olemme tehneet sinunkaupat ajat sitten sillä se on tapani osoittaa arvostusta.

Lääkärimme on Erhan Lääkäri ja hoitajamme Perihan Hoitaja. Sukunimet eivät tule mieleen vaikka kuinka pinnistelen. Lihat ostetaan Hasan Lihakauppiaalta ja Alexin koirakaverin omistajaa kutsun aina Herra Mustafaksi hänen ollessa minua vanhempi. Työpaikallani kutsumme toisiamme Buket Opettajaksi ja Petra Opettajaksi, lapset Petra Teacheriksi, oma pomo ja moni vanhemmista taas Hocaksi eli oppineeksi. Ilman liitettä täällä harvemmin toisia puhutellaan, ellei muuta niin mukaan lisätään rakasta, suloista tai sieluani.


Nimet vaihtelevat alueellisesti ja perheen taustojen mukaan, usein lapsen nimestä jo tietää onko kyseessä uskonnollinen, vanhoillinen, nuorekas, moderni tai vähemmistöryhmään kuuluva perhe. Nimi voi olla myös toive kuten ennen tulevia vaaleja lapselle annettu nimi Evet eli kyllä. Ennen varsinkin maaseudulla saatettiin lapselle antaa myös nimi Yeter eli riittää kun lapsiluku tuntui olevan täynnä. Kun ehdottelin aikoinaan miehelle tytön nimiä, oli vastauksena usein liian maalainen, väärälle alueelle viittaava, liian uskonnollinen tai merkityksetön. Minulle riitti että nimi kuulostaa kauniilta, turkkilaisittain vaatimukset ovat kovemmat.


Toisinaan heristän korviani kun kuulen mielenkiintoisen nimen. Joskus jään miettimään miksi ihmeessä joku on saanut kyseisen nimen kuten eilen puistossa ollut pieni Elveda (jäähyväiset) tyttö tai mies kaupassa, jota nainen kutsui Imdat (apua) nimellä. Puistossa leikkimässä ollut Prensesim (prinsessani) oli ehkä aavistuksen yliampuva vaikka Turkissa asia ei ehkä niin ihmeellinen olekaan. 

Onko nimesi aiheuttanut erikoisia tilanteita ulkomailla? Miten lasten nimet on valittu monikulttuurisessa perheessä?


Nyt vaaliuurnille, tunnelma kulmakunnassa on jo tiivistynyt ja äänestyspaikoille jonotettiin jo aamulla ennen kahdeksaa. Edessä on mielenkiintoinen sunnuntai!

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Tunteepurkauksia keittiön kuilussa

Lastaan maitopurkin, appelsiinit ja juuston kassalle ja olen ojentamassa kanta-asiakaskorttiani. Samassa kassa saa kohtauksen, karjahtaen naapurikassalle kuihtuvansa nälkään ellei pääse pian tauolle. Heiluttelen korttia mutta kassa jatkaa sanovansa itsensä pian irti jos palkka on vielä kerrankin myöhässä. Seison vaivautuneena jonossa, pitäisikö nuo asiat puhua jossain muualla, mietin. Otitko tuon juuston alekorista, kysyy vihainen kassa? Joo-o, se on aivan surkeaa, vie se pois.



Laittaessani iltapalaa keittiössä en voi olla kuulematta yläkerrasta kuilun kautta kaikuvaa tappelua. Miksi ne huutaa keittiössä tietäen että kaikki kuulee, ihmettelen. Sovinnaisena suomalaisena laittaisin ainakin kuiluun johtavan ikkunan kiinni jos tekisi mieli karjua. Töissäkään en ala purkautua epäkohdista ensimmäiselle vastaan tulevalle ihmisille. Puren hammasta, mietin hetken ja painelen vasta pahimman kiukun laskeuduttua pomon juttusille. Mieheni on kyllä kehoittanut painelemaan juttusille juuri kiukun ollessa pahimmillaan, silloin sinut otetaan vakavasti. Eivät turkkilaiset huutoa pelkää, enemmin täällä pelätään painostavaa hiljaisuutta.



Itselleni suomalaiset kirosanat tehoavat parhaiten kun pinna on palanut totaalisesti, turkkilaisten solvaukset ovat kuitenkin toiselta planeetalta. Pahin loukkaus on sanoa jotain kamalaa vastapuolen sukulaisista. Toisinaan kiukku saa äärettömät mittasuhteet, muistan opasajoilta bussinkuljettajan jolla oli tapana heilutella penkin alla olevaa vasaraa kiilaaville kuljettajille. Tai tapauksen minibussissa, jossa loputonta puolihuutoa kännykkään puhunut matkustaja ei muiden pyynnöistä huolimatta madaltanut desibelejään ja menetti lopulta puhelimensa pöpelikköön vieressä istuvan toimesta. Purkautumisen jälkeen paikallinen kiukku kuitenkin laantuu nopeasti. Edellisenä iltana toisille solvauksia huutaneet naapurimme istuvat seuraavana aamuna sulassa sovussa parvekkeella aamiaisella ja vilkuttelevat töihin lähteville naapureille. Kukaan ei enää muistakaan keittiönkuilun kautta kaikuvia ilkeitä sanoja.



Nykyisin tiedän että työpaikalla myrskyn merkkinä kilahdellut työkaveri ei uhkailuista huolimatta ole ottanut lopareita ennen seuraavaa päivää. Seuraavana aamuna työkaveri tulee avaamaan oveen aurinkoisena eikä eilistä muistella. Jatkan ravintolassa rauhassa kebapin syömistä kun samaan aikaan keittiössä kokki karjuu tunkevansa lihantoimittajan surkeat tuotteet sinne minne ei aurinko paista. Tiedän myös että jokainen karjahdus ei tarkoita sen pahempaa vaan kyseessä on paikallisittain melko normaali tunteiden purkaus keittiön kuilusta, kaupan kassalla, ravintolassa tai bussissa. Hei me huudetaan ja riehutaan!





torstai 30. maaliskuuta 2017

Lapsi työpaikalla

Ennen työhulinoita tyttö kulki mukanani kampaajalla, lääkärissä, pankissa, kaupassa, kansanopiston kurssilla ja vaateostoksilla. Nykyisin tyttö viettää osan päivää esikoulussa ja osan työpaikallani. Muutaman kerran omatunto on kolkutellut ja olen pohtinut parempaa ratkaisua. Jaksaako 5-vuotias kulkea koulun jälkeen vielä äidin mukana töissä?



Muistan kuinka jännittävää oli päästä vanhempien työpaikalle lapsena, samoin kiilsivät tytön silmät kun kerroin alkuvuodesta uudesta arjesta. Oikeesti, pääsenkö minä äidin työpaikalle iltapäiväksi? Jihuuu! Parin viikon jälkeen tyttö ei ollutkaan enää yhtä innoissaan ja kyseli voisiko mennäkin suoraan koulusta kotiin. Siinä sitä oltiin ja tunsin melkoisia omantunnontuskia raahatessani neitiä tarhalleni. Tyttöä ärsytti lähteä omalta koululta kesken leikin hieman aiemmin ja ärsytti syödä koulullani, ärsytti kun muut ryhmäläiset olivat edellä enkussa eikä draamakaan jaksanut kiinnostaa.



Turkissa lapset kulkevat joka paikassa mukana johtuen koulujen aikatauluista, pitkistä työpäivistä ja kulttuurista. Täällä lapsien olemassaoloa minimarketin kassan takana vanhemman seurassa ei juuri ihmetellä kuten ei myöskään illalla ravintolan pöydässä. Shakinopettajan mukana työpaikalta toiselle kulkee usein hänen poika ja tytön oman opettajan mukana on toisinaan hänen pieni poika. Kun työpaikaltani ehdottettiin pidempää työaikaa, tyrmäsin sen heti tytön hoito-ongelmiin vedoten kun taas pomon mielestä asiassa ei ollut ongelmaa. Lapsi mukaan! Eihän se ole ongelma, haetaan autolla jos matka on pitkä. Onneksi ei ole. Toisinaan tuntuu ettei mikään toimi Turkissa mutta silti asiat aina järjestyvät sillä muuta mahdollisuutta ei ole.


Tytön vastahakoisuudelle päätimme antaa mieheni kanssa hieman aikaa. Riippuen viikosta mies hakee tytön ainakin kerran viikossa suoraan koulusta  ja olemme vähentäneet treffit kavereiden kanssa viikolla minimiin. Onni on, että syömme neidin kanssa tarhallani lounaaksi hyvän turkkilaisen kotiruuan ja välipalan, joten illalla ei tarvitse keittiössä paljon ahertaa. Sopeutuminen uudenlaiseen rytmiin ja uusiin ihmisiin otti myös hieman aikaa, nyt tytöllä on tarhallani jo omia kavereita ja tutut muut aikuiset, joihin tyttö luottaa. Toisinaan tyttö istuu keittiössä keittäjä Nurayn kanssa syömässä uunituoretta kakkua ja välillä pienempien auttaminen saa selvästi tytön ylpeäksi itsestään. Kuule äiti, taidan mennä Durun avuksi vessaan kun se on niin pieni.


Voisin tietysti palkata neidille iltapäiväksi hoitajan mutta idea tuntuu huonolta, niin se tuntui tytöstäkin. Olen varma että tytöllä on tarhalla enemmin virikkeitä ja samalla tiedän missä tyttö on ja mitä touhuaa. Tänään vilkuilin eskarilaisten enkuntuntia pitäessäni ikkunasta ulos kun tyttö leikki toisen ryhmän kanssa pihalla. Kaikki ei ole rahasta kiinni mutta pidän tytön mukanani mieluummin työetuna kuuluvassa tarhassa kuin palkkaan hoitajan, jonka seura voi pidemmän päälle myös puuduttaa. Työpaikkani portti kolahtaa kiinni kolmelta, toisinaan kävelemme puiston kautta mutta usein myös ihan suoraan kotiin rauhoittumaan. Huomenna on tiedossa teatteripäivä, joka päättää mukavasti uomansa löytäneen arkisen viikon.


Kimurantteja lastenhoitokuvioita? Lapsi mukana töissä joo vai ei?

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Onnellinen viikko

En kuulu niihin ulkosuomalaisiin, jotka asuvat toisessa maassa ilmaston vuoksi. Olen päätynyt nykyiseen määränpäähäni sattumien ja uusien kokemuksien nälän takia. Ilmastosta voi aina valittaa, on liian kuumaa/kosteaa/kylmät lattia/sisätiloissa vetoista ja aina sataa. Mutta yhtä asiaa jaksan hehkuttaa vuodesta toiseen ja se on Turkin kevät. Ihastuin Turkkiin aikoinaan keväällä ja sama tunne valtaa mielen jokaikinen kevät kun hedelmäpuut puhkeavat vaalenapunaisiin kukkiin, sireenit alkavat tuoksua ja kauppoihin saapuvat ensimmäiset raakilemantelit ja mansikat. Kevät!



Olen nauttinut viikon +20 asteen päivälämpötiloista ja jokainen askel ulkona on ollut yhtä juhlaa. Kun saa avata ikkunat selälleen jo aamulla ja sulkea vasta illalla. Koko ajan hymyilyttää ja jokaisen kukkaan puhjenneen puun viereen on pysähdyttävä nuuskuttelemaan. Kevääseen kuuluu omat rituaalit kuten kevään eka piknik, kukkien istutus pihalle, pienet narsissikimput terassille perjantaisin ja talvivaatteiden pesu. Kevätkengät, mekot ja notkuminen ulkona.




Kevät saa unohtamaan kaikki mieltä vaivanneet asiat, maailman ja maan murheet tuntuvat kaukaisilta aamulenkillä. Kevät tulee aina, kaikki muu on hetkellistä. Olen onnellinen suurkaupunkilainen sillä voin kävellä työmatkani, lounastauolla teen lenkin hakemaan tyttöä koulusta. Mikä sen mukavampaa kuin kävellä läpi puiston, ohitellen tutut kahvilat ja liikkeiden omistajat. Talven ajan olemme totutelleet kiireiseen arkeen työni myötä, nyt kevään alkaessa tunnen kotiutuneeni työpaikalle ja uudenlaiseen rytmiin. Talsiessani töihin ja kotiin olen tajunnut lopullisesti etten peilaa itseäni työn kautta mutta työn tekeminen on monessa mielessä iso osa persoonaani. Auringon lämmittävistä säteistä ja kevään tuoksuista saa uskomattoman määrän energiaa! Viime lauantain aamulenkin jälkeen sain kotona enemmin aikaiseksi kahdessa tunnissa kun aiemmin kahdessa viikossa.



Tänään oli ensimmäisen piknikin vuoro ja miten hyvältä kaikki maistuukaan meren äärellä, hyvässä seurassa. Saimme rannan viimeisen vapaan piknikpöydän ja popsimme naamaan matkalta napatut gevrekit (simitrinkilät), juustot, tomaatit, kurkut ja oliivit. Termarissa teetä ja jälkkäriksi kaverin leipomaa kakkua. Lausuttiin joka keväiset vakiorepliikit kuten voi että, mitä me on tehty koko talvi kun ei olla oltu täällä? Ensi lauantaina uudestaan!




Kevään saapumisen tietää myös siitä että talomme asukkaat ovat valuneet talvenkohmeloistaan talon edustalle. Pihamaata myllertämään on hommattu puutarhuri jonka töiden tekemisen seuraaminen pitää osan kiireisenä. Joku kantaa teetä pihalle mutta me pujahdamme tytön kanssa jäätelönhakumatkalle lähikauppaan. Lähikauppaan on nimittäin kärrätty viikonlopun kunniaksi jäätelöt myyntiin, jihuu!


Keväisin kaikki on astetta paremmin.

Ihanaa viikonloppua kaikille lukijoille! Mikä on lempi vuodenaikasi?

torstai 23. maaliskuuta 2017

Helppo pinaattinen iltapala

Ihanat tummanvihreät pinaattiniput päätyvät talvisin ostoskoriin ainakin kerran viikossa. Laitan niitä sellaisenaan salaattiin, teen pinaattilettuja, pinaattipiirakkaa, pinaattipataa ja heitän joskus pizzan päälle pari lehteä lopuksi. Itse tehdyt pinaattiletut ovat meillä hitti ja ne katoavat yhtä nopeasti kuin paistuvat. Pinaattibörek on paikallisista leivonnaisista lempparini ja pinaatti sopii myös lasagneen, keittoon ja pastaan. Viime viikolla tein meille tytön kanssa nopeat pinaattiruukut iltapalaksi.

Pinaattiruukkuihin voi laittaa pinaatin lisäksi mitä itse haluaa, itse kuullotin sekaan kuivattuja sieniä mutta halutessaan voi laittaa jauhelihaa, kanaa, kasviksia tms. Pinaatin kanssa sopii melkein mikä vain! Talviaikaan pinaatti on Turkissa todella edullista ja sitä myydään isoina röykkiöinä vihanneskaupoissa ja toreilla, hyvät pinaattiohjeet ovat siis tervetulleita.

Pinaattiruukut uunissa


Pinaattia
Munia
Rasvaa/öljyä
Juustoraastetta
Sipulia
(sieniä, jauhelihaa, vihanneksia....)
mausteet valinnan mukaan


1. Kuullota rasvassa/öljyssä sipulia ja valintasi mukaan kasviksia/sieniä/lihaa. Lisää pinaatit ja anna paistua hetki. Lisää mausteet.


2. Kaada kuullotettu seos pieniin uunivuokiin ja riko jokaiseen vuokaan yksi muna. Laita päälle juustoraastetta. Voit tehdä saman myös isompaan vuokaan ja rikkoa munia vierekkäin ruokailijoiden ja vuuan koon mukaan.



3. Paista uunissa 175 asteessa noin 10 minuuttia tai kunnes juusto sulanut. Nauti tuoreen leivän kera, valkosipulilla maustettu jogurtti sopii kylkeen myös mitä parhaiten.

Afiyet olsun!

perjantai 17. maaliskuuta 2017

5 yksityiskohtaa turkkilaisesta arjestani

Turkkilainen arkeni ei ole oikein asettunut täysin uomilleen kiireen osalta. Koetan purkaa sitä jostain päästä, jotta saisin lisää aikaa kolmelle asialle, jotka nyt kärsivät: ystävät, koira ja kuntoilu. Kiireestä huolimatta arki kuitenkin kulkee, jogurttipurkit kulkeutuvat kaappiin, laskut tulee maksettua ja lapsikin vietyä kouluun. Tässä 5 arkista asiaa arjestani:


Vesi


Suomen lomalla en alussa ymmärrä että juomavesi tulee hanasta, parasta on juosta saunasta juomaan kylmää vettä suoraan suuhun hanasta. Turkissa tilaamme veden 20 l pullossa, joka maksaa 10 tl ( n. 3€). Hinta ei ole halvin sillä edellisen firman vesipullo maksoi 6 tl mutta mies halusi ehdottomasti parempaa vettä. En osaa sanoa onko laadussa juuri eroa mutta ainakin palvelu toimii ja pullot ovat aina puhtaanoloisia. Vesi tilataan firman numerosta automaattipalvelun avulla ja vesimies toimittaa sen pian ovelle. Suurin osa eläkeläisistä kulmillamme noutaa itse veden kaupungin Melba-vesipalvelusta, joka on ihan kulmallamme. Samanlaisen tonkan saa täytettyä siellä 1.40 tl hintaan, joten jos on aikaa niin kyllä kannattaa!

Kombi



Koti lämpiää meillä niin kutsutulla kombilla eli itse säädeltävällä maakaasujärjestelmällä. Meillä on patterit kaikissa huoneissa ja lämmitys hurisi tänä vuonna joulukuun puolivälistä tammikuun puoliväliin melkein koko ajan. Päivisin ainakin osa pattereista suljetaan myös kylmimpään aikaan ellei kukaan ole kotona. Nyt maaliskuun kevätkeleissä osa öistäkin on ollut jo niin lämpimiä että koko järjestelmä on suljettu muutamaksi päiväksi. Lämmitystä säädetään pihanpuolella olevasta kaapista, jonne marssin usein aamuisin sulkemaan ennen töihin lähtöä vivut ja illalla taas auringon laskiessa avaamaan. Kylmin kuukausi oli tammikuu jolloin maksoimme lämmityskuluja hieman reilu 300 tl ( n. 100€) ja viime kuun lasku olikin enää 138 tl ( n.40€). Maakaasun lisäksi olkkarissa on ilmalämpöpumppu, jota käytetään todella harvoin.

Maitotuotteet


Turkkilaisen marketin maitotuotehylly on simppeli ilmestys suomalaisen vastaavan rinnalla, tavallista valkoista jogurttia on tarjolla riveittäin. Kun muutin Ankarasta Izmiriin, hätäilin mistä löytyy yhtä hyvää maitoa ja jogurttia kuin Ankaran paikallinen. Pian löytyi, Tiren kylän maito, Foçan alueen samettinen jogurtti ja paikallinen Şakıpağan ayran eli jogurttipiimä. Turkkilaiset ovat ruokajutuissa aika fanaattisia ja moni suosii lähialueen tuotteita, joka kaupungissa hyllyjä koristavat monet oman alueen merkit. Tirekylän maitoa saa ostettua myös pussissa! Viime aikoina maidon hinta on noussut mutta orgaanisen maidon pysynyt samassa joten yhä useammin koriin osuu se orgaaninen.

Posti kulkee

Postikonttoreita on joka alueella, lähin meille on puolen km päässä. Isot kirjeet ja paketit toimitetaan onneksi aina kotiin ja palvelu on ystävällistä. Kusti toimittaa alueellamme asioita polkupyörällä, mopolla, jalkaisin ja isommat paketit autolla. Postissa jonotellessa tosin menee joskus hermo sillä samaisessa paikassa maksetaan myös laskuja ja nostetaan erilaisia maksusuorituksia. Edellisessä asunnossamme postilaatikkona toimi kerrostalon ulko-oven ulkopuolelle asennettu kori, johon kusti jätti kaikkien postin jaettavaksi. Nykyisin kerrostalossamme jokaiselle on pienen pieni luukku, johon mahtuu juurikin ne pienet kuitinomaiset laskut. Joku ystävällinen sielu talossa yleensä jakaa postilaatikkojen päälle jätetyn pinon kirjeitä koteihin, jotka eivät mahdu pieniin boxeihin. Teille on tullut kirje Espanjasta, kurkkii ystävällisen utelias naapuri ovella.

Lähimarketti 


Kilometrin säteellä on monta markettia ja vihanneskauppaa sun muuta mutta juuri silloin kun hiiva/ maito/jauhot on päässeet loppumaan kriittiseen aikaan, on kaikista kivoin köpötellä viereiseen lähimarkettiin vaikka pyjamassa. Ostan mielelläni pikkumarketista kannatuksen vuoksi usein sunnuntaioluet, kesäisin jäätelöt, aamuisin leivän ja viikonlopun sanomalehden. Tykkään ajatuksesta että tiedän lanttieni menevän naapurikorttelissa asuville omistajille.

Mukavaa ja rentouttavaa viikonloppua!

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Tylsimys sirkuksessa

Kävimme lauantaina tytön kanssa katsomassa Karşıyakaan joka kevät saapuvaa sirkusta. Olin jotenkin unohtanut että paikallisissa massatapahtumissa on usein omaan makuuni liikaa desibelejä ja karnevaalitunnelmaa. Vartti ennen esityksen alkua manailin hiljaa mielessäni miksemme valinneet sirkuksen sijaan piknikiä rannassa, kauniissa kelissä, miksi tunkea itsensä mölytelttaan? Väistelin ympärillä heiluvia valomiekkoja ja päälle kaatuvia popcornkippoja. Turkkilaiset perheet tuntuivat ostavan kaiken mahdollisen markkinakrääsän mitä teltassa kaupiteltiin ylihintaan, kuten valokorvia, pelleneniä, valomiekkoja, vilkkuvia pantoja ja vaahtomuovihattuja. Turhaa krääsää julistin tytölle, jota vieressä istuva perhe sääli ilmeisesti niin että osti tällekin valomiekan. Tylsimys istui siinä vaiheessa nolona.


Turkkilainen spontaani osallistuminen on itselleni vaikea laji. Muutama viikko sitten viereisessä puistossa järjestettiin zumba-festarit. Katselin ihaillen lastenpuistossa rytmistä kiinni saanutta naisporukkaa, joka innostui jamittelemaan lanteet ja hiukset hulmuten, yksi pyörätuolissa ja toinen vauva rintarepussa. Ehkä hieman jalalla löin tahtia ja sisällä kupli.

Muistan edelleen hennajuhlat vuosia sitten, joissa jouduin mukaan paikalliseen rivitanssiin ilman varoitusta, sama kauhea tilanne muutamissa häissä. Edessäni heilui vanhempi rouva, joka tökki omia jenkkakahvojaan ja innosti muita heiluttamaan niitä, salla salla sallaaa! Tanssiminen on toki mukavaa mutta tarvitsen hetkeni, äkkinäiset repäisyt riehaantumaan saavat sisuskaluni sekaisin. Tytön tarhan vanhempainpäivässä pussihyppykilpailut ja muut hulvattoman hauskat kisailut saavat turkkilaiset innostumaan, ei tietoakaan seinustoille kokoontuvista porukoista, jokainen haluaa pelleilemään. Paitsi minä.


Lukuisat tilanteet ovat kyllä muokanneet jäykkää ja harkitsevaa minääni. Usein on parempi vain
lähteä mukaan menoon kuin jäädä nurkkaan. Silmät kiinni ja kohti hullutuskia, joissa huudetaan, soitetaan musaa liian kovaa, nolataan ja vatkataan. Olemme taatusti taas huhtikuun lopun lastenjuhlan aikaan sulloutuneena ylitäyteen lauttaan kuten muinakin vuosina ja ensi vuonna sirkuksessa.

Samaan aikaan kun paikalliset aikuiset innostuvat lapsenomaiseen riehuntaan, silmäilen itse mahdollisia varauloskäyntejä tulipalon varalta ja mietin teltan katon kantavuutta. Kukahan vastaa tämä tilan turvajärjestelyistä? Onkohan lauttaan otettu nyt juhlapäivän kunniaksi liikaa populaa? Kuka lentää täpötäydessä bussissa ensimmäisenä tuulilasiin jos tulee äkkijarrutus? Ennakoin tilanteita miten luikahtaa tungoksesta helpoiten pois ja kuinka saada fillari ja lapsi nopeasti ulos lautasta, turkkilainen vieressä taas tönii sen enempää miettimättä kaksosrattaita tungoksessa, syö samalla jäätelöä ja juoruaa puhelimeen.


Sirkuksessa istutaan hienostelematta muovituoleilla. Kesken trapetsiesityksen vieressäni istuva rouva rojahtaa maahan kun muovituolin jalat pettävät. Kauhistelen tilannetta vakavana kun nainen remahtaa nauruun. Se oli se baklava, nyt on pakko aloittaa laihdutuskuuri nainen puoliksi huutaa melun yli korvaani.

Toisella puolella istuva perheen isä hohottaa typerä hattu päässä ja heiluttaa valomiekkaa kohti teltan kattoon karkaavaa ilmapalloa, pum-pum-pum hihittelee aikuinen, jota lapsettaa. Yritän nipistää itseni mukaan hulvattomaan tunnelmaan ja vaihdan mulkoilun ystävälliseen hymyyn. Hetkellinen hurmoksellisuus tarttuu minuukin ja hoilaan lopussa Izmir marssia lippujen liehuessa ja kansan mylviessä, siinä tilassa lupaudun vielä eläinpuistoon, johon vaellamme kera muun teltallisen. Sunnuntaina laitan puhelimen äänettömälle ja linnottaudun takapihalle istuttamaan kukkia.

maanantai 27. helmikuuta 2017

Tasapainoilua

Viime viikko kului oppien ottamaan uudenlaisesta arjesta kiinni, välillä hyvin ja toisinaan hieman huonommin. Turkissa asiat tuntuvat tapahtuvan nopeasti, niin yhteiskunnallisissa kuin myös omalla ruohonjuuritasolla. Tilanne eskaloituu vauhdilla mutta hyviä asiotakin tapahtuu jatkuvasti. Joskus on vaikea tehdä eroa positiivisen ja negatiivisen suhteen kun liikutaan niin nopeasti tilasta seuraavaan, kuten reilu viikko sitten työpaikkani vanhempainkokouksen jälkeen.


Pidemmästä työpäivästä oli ollut puhetta muutaman kerran jo aiemmin tarhalla mutten ottanut asiaa kovin vakavasti. Ei nyt ainakaan tänä keväänä, please. Vanhempainkokouksen jälkeen pääsin pomon kyydillä kotiin ja 10 minsan matkan aikana olin puolivahingossa lupautunut kokeilemaan uudenlaista työkuvioita klo 9-16. Tytön hoitosysteemit ja tulevaisuuden oli pomo miettinyt valmiiks kun kähisin takapenkillä että katsellaan ja pomo nyökkäili taustapeilin kautta että kaikki järjestyy kuten palkka-vakuutus-lomat-lapsen hoito. Seuraava viikko aloitettiin siis uusin kokeiluin, jotka menivät hyvin ja huonosti. Ensimmäisen päivän jälkeen tiesin että 7 t on liikaa joka suhteessa minulle, perheelleni, työkavereilleni ja tarhalaisille. Seurasi lukuisia rakentavia ja ei-rakentavia keskusteluja ja muistin taas mitä en ollut ikävöinyt turkkilaisessa työmaailmassa. Holtittomuutta, suunnitelmien puutetta ja vääntämistä.


Neuvottelut palkasta, työajoista, lomista ja tehtävistä ovat loputonta kisailua, jossa puolien pitäminen on tiukkaa taistelua. Olet osa meidän työperhettämme, onko sinulla flunssa? Pyydetään keittäjää valmistamaan sinulle heti inkivääri-sitruuna-minttu tee, me haluamme pitää sinusta huolta! Ai, palkka? Ei huolta, järjestyy. Puhutaan siitä huomenna. Haluatko tyttäresi alueen parhaimpaan kouluun, voimme järjestää. Työaika 9-15 sopiiko? Eikö me sovittu kuitenkin jo 10-15.30? Voi voi voi, miten vaikeaan tilanteeseen nyt joudummekaan. Niin joudun minäkin pomoseni, kuka vie koiran iltapäiväpissalle ja kuka jaksaa tehdä iltasafkat? Milloin teen toisen duunini hommat ja onko palkka suhteessa työtuntiini? Turkkilaisessa työmaailmassa on muistettava että olet sen arvoinen millaiselta näytät työnantajan silmissä, nöyristelyä ja kiltteyttä ei palkita ainakaan palkkapussissa. Tarvitsette minua enemmin kun minä teitä -asenteella on pakko yrittää porskuttaa. Vaatii ainakin kohdallani pientä taistelutahdon nostatusta ennen itse neuvottelua.


Lopulta sain kasaan itseäni miellyttävän ohjelman, jonka sain puhuttua läpi myös tarhan omistajille. Muutamat äänenkorotukset, päälle puhumiset ja möykät siihen tosi tarvittiin. Teen töitä 2 t aamupäivällä ja 2 tuntia iltapäivällä, välissä tunnin tauko kun käyn hakemassa tytön koululta omalle työpaikalleni lounaalle ja osallistumaan iltapäivän toimintaan. Eilen shakkia ja huomenna draamaa, joskus äidin enkuntunteja ja jos silmä luppaa, menee neiti tarhan tyynykasaan lukemaan kirjaa. Kolmen aikaan haemme keittäjältä maistiaiset iltapäivän välipalasta ja suuntaamme juoksujalkaa ulos aurinkoiseen iltapäivään, silloin ehtii vielä puistoon ja kavereita tapaamaan. Miinuspuolena on että työaikani menee aiempaa enemmin ristiin miehen töiden kanssa ja tapaamme iltapäivisin viikolla eteisessä kun toinen saapuu ja toinen lähtee. Aikansa kutakin ja Turkissa kaikki on aina liikkeessä, niin myös työmaailma. Tänään näin ja huomenna kuviot saattavat olla jo uudet.



Viikko hujahti ja toinenkin alkoi, ehdin tänään paneutua seuraamissani ulkosuomalaisten arkea käsittelevissä blogeissa vellonutta keskustelua äidin roolista perheessä. Omasta näkövinkkelistä tuntuu hassulta arvostella erilaisia ratkaisuja. Tapaan päivittäin lapsia, jotka viettävät viikot isovanhemmilla vanhempien töiden vuoksi ja aion laittaa tytön isovanhempien kanssa rantalomalle kesällä aikajaksolla jolloin olemme miehen kanssa töissä. Roudaan neitiä mukaan töihin vaikka toisinaan hieman väsyttääkin. Olemme tiukkailleet pussin nyörejä vuosien aikana niin että mies on pystynyt viettämään kuukausia perheen kanssa enkä itse joutunut lähtemään töihin tytön ollessa vauva. Kaikki on tehty aina tasapainoillen työn, rahan, oman jaksamisen, lapsen parhaan ja muutamien muiden vaikuttavien seikkojen suhteen. Muutoksessa piilee aina uuden voima, joka on ainakin meille ihan tervetullutta. Nyt taas tasapainoillaan mutta toisen viikon alkaessa käytäntö alkoi vaikuttaa edellistä viikkoa sujuvammalta, eiköhän tämä tästä suttaannu.


Mukavaa alkanutta viikkoa, miten sinä tasapainoilet?




maanantai 20. helmikuuta 2017

Kissan päivät

En ollut taas kerran varma oliko meistä miehen kanssa enemmin apua vai haittaa terassimme katolle asettuneelle kissalle poikasensa kera. Juuri ennen kylmiä ilmoja se toi poikasensa ensi kertaa tutustumaan pihaan. Reitti kulki ylös alas persikkapuun oksia ja runkoa. Pakkaslukemien noustessa teimme pihaliiterin katoksen alle lämpimän suojan, johon kannoimme hytisevän pikkukissan tonnikalapurkin äärelle. Sen sijaan että äiti olisi seurannut perässä, se jäi vahtimaan meitä epäluuloisena, jonka aikana pikkukissa oli ehtinyt kadota! Lopulta juoksimme äitikissan kanssa ympäri pihaa etsimässä kadonnutta pikku kissaa. Ei ollut ensimmäinen kerta kun sormeilimme ekosysteemiä, manasi mies. Ei tosiaan. Vahingoittunut villilintukin on parempi jättää kissoille lounaaksi kuin raahata saamaan sydänkohtaus olohuoneen lattialle.



Katukoiriin ja -kissoihin liittyviä ongelmia ei voi sivuuttaa Turkissa. Kaupungin puolesta puistoissa on tarjolla suojia mutta suurimman työn tekevät yksittäiset ihmiset. Kävellessäni töihin tarkkailen kotikatumme kissasuojia, kaupungin rakentamia kissataloja puistoissa, ruokatilannetta, pentujen jaksamista ja tuttuja kulkukoiria omilla paikoillaan. Omalla asuinalueellamme suhtautuminen kulkueläimiin on positiivista mutta tiedän etteivät kaikki ajattele samoin. Olen tottunut siihen, että aamulla roskiksista pengotut jätteet on levitelty eläinten toimesta ympäriinsä ja jalkakäytäviä reunustavat tyhjät purkit, pahvikipot, luut ja kalanruodot. Vakituinen kadunlakaisija kotikadullamme kiertää talon edustan pahviset kissakodit ja jättää ruokakipot rauhaan. Roskiksesta kurkistaa kissa suussaan kalanpää, viereisen roskiksen kimpussa häärii roskienkerääjä, joka heittelee mukana kulkevalle koiralle parhaat palat.




Kissat ovat olennainen osa turkkilaisten suurkaupunkien katukuvaa. Monilla alueilla niitä on tuhansittain, portinpielissä, ikkunalaudoilla, parvekkeilla, pihoilla ja jalkakäytävällä auringossa kylpemässä. Turkkilaisten suhtautuminen ulkokissoihin on usein melko mutkaton, kissat pitävät hiiret loitolla ja niille tuodaan ruokaa ja suojia. Niille jutellaan ja niiden menoa väistetään tottuneesti. Kissat ovat aina olleet täällä ja tulevat olemaan, nyökyttelee puistossa pappa, jolla on aina mukanaan pussissa kissoille ruokaa. Talomme asukkaista noin puolet rakentaa kissoille syksyllä suojia ja ruokkii niitä. Taloyhtiön kokouksen yksi puolivirallinen aihe ovat aina pihayhteisömme kissat.




Ensimmäisinä vuosina Turkissa olin kauhusta kankeana kuunnellessani lasten huutoa ulkoa, mitä kamalaa lapselle on tapahtunut kun huuto on noin kamalaa? Pian huomasin että kyseessä ovatkin ulkokissat. Suomessa tutuiksi tulleisiin kotikissoihin verrattuna nämä villieläimet ovat oma rotunsa, omine sääntöineen. Osa villeistä saattaa tulla jopa ihmisten ja varsinkin koirien päälle. Omassa pihayhteisössämme asustavat olemme nimenneet esimerkiksi seuraavasti; Killer, Aslan ( Leijona), Genç Tarzan (nuori Tarzan) ja King. King on se pikku kissa, joka syntyi terassimme katolle.



Viime viikolla olimme miehen kanssa vuorotellen vahtimassa kyseistä katolle syntynyttä pikku kissaa. Emo hylkäsi sen lopulta liian pienenä ja pienokainen sai muutaman nuoren kollin kimppuunsa. Kissojen yhteisössä vallitsevat selvästi kovat lait sillä olemme keränneet pihalta lukuisia toisten kissojen kuristamia pieniä poikakissoja keväisin. Syötimme pikkuista ja rakensimme sille suojan, jossa saa olla rauhassa. Hätistelimme naapuripihalta saapuvia nuoria kollikissoja, joille pienet poikakissat ovat selvästi haaste. Kylmien ilmojen palattua kissa kuitenkin vilustui ja muutti naapurin rouvan terassille. Terassilta naapuri lopulta noukki kissan hoiviinsa ja lääkitsi kissaa muutaman päivän tyttäreni flunssalääkkeillä. Toivoa on että pikku kissasta saadaan kasvatettua vielä pihapiirin kunkku vaikka pienenpuoleinen onkin. Olen toisinaan vakuuttunut että kissat kokevat meidät ihmiset yhteisönsä sivujäseniksi eikä toisinpäin kuten saatamme kuvitella.



Asuuko teillä kissoja kotona tai ulkona?