sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Nimellä on merkitystä

Mikäs neidin nimi on, kysyy taksikuski tytöltä. No, sinun nimesi tarkoitus onkin kaunis, nyökyttelee kuljettaja minulle hyväksyvästi. Olen osannut valita oikeanlaisen nimen mikä ei ole ihan helppo rasti. Kun tytön nimeä mietittiin ennen syntymää, päästiin kahden maan nimen merkityksen alkujuurille. Itse mietin lähinnä miltä nimi kuulostaa, onko se helppo kansainvälisesti, rimmaako sukunimeen. Miehelleni taas oli tärkeintä mitä nimi tarkoittaa. Turkissa nimi on enne, joten lapsen nimen valinta on vakavaa touhua.


Ottomaanivallan aikana turkkilaisilla oli vain etunimi, vasta vuonna 1934 säädettiin laki, jonka mukaan jokaisen kansalaisen tuli valita itselleen sopiva sukunimi. Sitä ennen etunimen apuna oli käytetty titteleitä tai muita henkilöä kuvaavia lisiä kuten Konevi Ahmet eli Ahmet Konyan kaupungista tai Ankaralı Hacı Mehmet eli pyhiinvaelluksen suorittanut Mehmet Ankarasta. Sukunimet valittiin useimmiten perheen tai perheenpään ammatin, ominaisuuden tai kotipaikan mukaan. Keskuudessamme on siis  henkilöitä, joiden nimi on esimerkiksi Zeynep Painija, Ayşe Kalastaja tai Mert Kauppias. Ominaisuuksista esimerkkinä vaikkapa Güleryüz eli hymyilevä tai Sakınmaz eli peloton. Joskus meni mönkään ja nimen kirjannut virkamies kirjoitti vahingossa jotain ihan muuta kun piti.


Mitä nimesi tarkoittaa kysytään aika usein. Ei mitään sen kummempaa, kummastuttaa turkkilaisia, miten jollekin voidaan antaa nimi ilman merkitystä! Aika tylsää kun kaverien nimet tarkoittavat esimerkiksi hedelmällisyyttä, loistoa, ruusua, kuunsiltaa tai pisaraa. Etunimi on edelleen Turkissa sukunimeä tärkeämpi arjessa eikä titteleistä haluta luopua. Olen Petra Rouva tai Petra Sisko, onneksi en vielä Petra täti, paitsi pienille lapsille. Puhuttelen entistä pomoani Herra Çengiz vaikka olemme tehneet sinunkaupat ajat sitten sillä se on tapani osoittaa arvostusta.

Lääkärimme on Erhan Lääkäri ja hoitajamme Perihan Hoitaja. Sukunimet eivät tule mieleen vaikka kuinka pinnistelen. Lihat ostetaan Hasan Lihakauppiaalta ja Alexin koirakaverin omistajaa kutsun aina Herra Mustafaksi hänen ollessa minua vanhempi. Työpaikallani kutsumme toisiamme Buket Opettajaksi ja Petra Opettajaksi, lapset Petra Teacheriksi, oma pomo ja moni vanhemmista taas Hocaksi eli oppineeksi. Ilman liitettä täällä harvemmin toisia puhutellaan, ellei muuta niin mukaan lisätään rakasta, suloista tai sieluani.


Nimet vaihtelevat alueellisesti ja perheen taustojen mukaan, usein lapsen nimestä jo tietää onko kyseessä uskonnollinen, vanhoillinen, nuorekas, moderni tai vähemmistöryhmään kuuluva perhe. Nimi voi olla myös toive kuten ennen tulevia vaaleja lapselle annettu nimi Evet eli kyllä. Ennen varsinkin maaseudulla saatettiin lapselle antaa myös nimi Yeter eli riittää kun lapsiluku tuntui olevan täynnä. Kun ehdottelin aikoinaan miehelle tytön nimiä, oli vastauksena usein liian maalainen, väärälle alueelle viittaava, liian uskonnollinen tai merkityksetön. Minulle riitti että nimi kuulostaa kauniilta, turkkilaisittain vaatimukset ovat kovemmat.


Toisinaan heristän korviani kun kuulen mielenkiintoisen nimen. Joskus jään miettimään miksi ihmeessä joku on saanut kyseisen nimen kuten eilen puistossa ollut pieni Elveda (jäähyväiset) tyttö tai mies kaupassa, jota nainen kutsui Imdat (apua) nimellä. Puistossa leikkimässä ollut Prensesim (prinsessani) oli ehkä aavistuksen yliampuva vaikka Turkissa asia ei ehkä niin ihmeellinen olekaan. 

Onko nimesi aiheuttanut erikoisia tilanteita ulkomailla? Miten lasten nimet on valittu monikulttuurisessa perheessä?


Nyt vaaliuurnille, tunnelma kulmakunnassa on jo tiivistynyt ja äänestyspaikoille jonotettiin jo aamulla ennen kahdeksaa. Edessä on mielenkiintoinen sunnuntai!

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Tunteepurkauksia keittiön kuilussa

Lastaan maitopurkin, appelsiinit ja juuston kassalle ja olen ojentamassa kanta-asiakaskorttiani. Samassa kassa saa kohtauksen, karjahtaen naapurikassalle kuihtuvansa nälkään ellei pääse pian tauolle. Heiluttelen korttia mutta kassa jatkaa sanovansa itsensä pian irti jos palkka on vielä kerrankin myöhässä. Seison vaivautuneena jonossa, pitäisikö nuo asiat puhua jossain muualla, mietin. Otitko tuon juuston alekorista, kysyy vihainen kassa? Joo-o, se on aivan surkeaa, vie se pois.



Laittaessani iltapalaa keittiössä en voi olla kuulematta yläkerrasta kuilun kautta kaikuvaa tappelua. Miksi ne huutaa keittiössä tietäen että kaikki kuulee, ihmettelen. Sovinnaisena suomalaisena laittaisin ainakin kuiluun johtavan ikkunan kiinni jos tekisi mieli karjua. Töissäkään en ala purkautua epäkohdista ensimmäiselle vastaan tulevalle ihmisille. Puren hammasta, mietin hetken ja painelen vasta pahimman kiukun laskeuduttua pomon juttusille. Mieheni on kyllä kehoittanut painelemaan juttusille juuri kiukun ollessa pahimmillaan, silloin sinut otetaan vakavasti. Eivät turkkilaiset huutoa pelkää, enemmin täällä pelätään painostavaa hiljaisuutta.



Itselleni suomalaiset kirosanat tehoavat parhaiten kun pinna on palanut totaalisesti, turkkilaisten solvaukset ovat kuitenkin toiselta planeetalta. Pahin loukkaus on sanoa jotain kamalaa vastapuolen sukulaisista. Toisinaan kiukku saa äärettömät mittasuhteet, muistan opasajoilta bussinkuljettajan jolla oli tapana heilutella penkin alla olevaa vasaraa kiilaaville kuljettajille. Tai tapauksen minibussissa, jossa loputonta puolihuutoa kännykkään puhunut matkustaja ei muiden pyynnöistä huolimatta madaltanut desibelejään ja menetti lopulta puhelimensa pöpelikköön vieressä istuvan toimesta. Purkautumisen jälkeen paikallinen kiukku kuitenkin laantuu nopeasti. Edellisenä iltana toisille solvauksia huutaneet naapurimme istuvat seuraavana aamuna sulassa sovussa parvekkeella aamiaisella ja vilkuttelevat töihin lähteville naapureille. Kukaan ei enää muistakaan keittiönkuilun kautta kaikuvia ilkeitä sanoja.



Nykyisin tiedän että työpaikalla myrskyn merkkinä kilahdellut työkaveri ei uhkailuista huolimatta ole ottanut lopareita ennen seuraavaa päivää. Seuraavana aamuna työkaveri tulee avaamaan oveen aurinkoisena eikä eilistä muistella. Jatkan ravintolassa rauhassa kebapin syömistä kun samaan aikaan keittiössä kokki karjuu tunkevansa lihantoimittajan surkeat tuotteet sinne minne ei aurinko paista. Tiedän myös että jokainen karjahdus ei tarkoita sen pahempaa vaan kyseessä on paikallisittain melko normaali tunteiden purkaus keittiön kuilusta, kaupan kassalla, ravintolassa tai bussissa. Hei me huudetaan ja riehutaan!