sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Vähän erilainen äiti

Viime viikolla tytön tarhalla puheenaiheeksi nousi käytäväkeskustelussa lasten tarhatossukat. Moni päivitteli niiden pohjiin tarhassa tarttuvaa muovailuvahaa ja nopeasti likaantuvia tossuja. Yksi kertoi pesevänsä kengät kahdesti viikossa ja toiselle riitti kerta. Punastelin hiljaa ja laskeskelin itse pesseeni tytön kengät ehkä kahdesti lukukaudessa. Sujautin tytön tossut nopeasti laukkuun, toivottavasti kukaan ei huomannut muovailuvahaisia pohjia.


Eron omissa tavoissa huomaa parhaiten tytön kautta sillä äitinä tulee pohdittua kärsiikö tyttö astetta likaisemmissa tarhatossuissa vai ei? Oma tärkeysjärjestys lapsen kohdalla poikkeaa monien turkkilaisten äitien vastaavista, lapsen kanssa ulkoilu ja vierailut kivoissa paikoissa nousevat listan kärkeen. Siivous ja pyykkäys jää listan hännille. Osalla tytön tarhakavereiden äideistä aika kuluu markkinoilla, keittiössä ja kotia laitellessa eikä aika tahdo riittää paljon muuhun. Jos kotia ja perhettä hoitaa turkkilaisella pieteetillä, on vapaa-aika tiukilla.


Olen kovin ylpeä nokkolasta neidistämme mutten muista sitä aina toitottaa yhtä touhukkaasti kuin osa tuttavistani. Tytön tarhan facebookryhmä täyttyy äitien lataamista videoista, niissä pikku-Efet ja -Durut esittävät taitojaan laulaen, tanssien tai pyöritellen juustorullia pikku sormillaan. Kodin askartelut ja lasten harrastekerhojen touhut tulevat taatusti kaikkien tietoon. Turkkilaiset, päinvastoin kuin suomalaiset, ovat tottuneet tuomaan taitonsa ja saavutuksensa esille. Jo pienestä pitäen opetetaan kertomaan muille perheen ulkomaanmatkoista ja hinnakkaista hankinnoista. Kuperkeikat liikuntakerhossa tai haparoivat hypyt baletissa nähdään huikeina suorituksina tulevilta huippulupauksilta.


Koiranomistajien kanssa voi aina purkautua karvakammosta tai kuratassuihin kohdistuvasta paniikista, jota on havaittavissa osassa paikallisia perheitä. Vaunuissa nukkuva kissa aiheuttaa monissa paniikin, karvoja, bakteereja, tauteja! Tarhamatkalla tyttö kuuluu niihin harvoihin lapsiin, joka juttelee kulkukoirille ja -kissoille, heittelee simit-rinkelistä muruja eläimille ja silittelee useimpia vastaantulevia karvakasoja. Kun kerron 30 kiloisesta Alex-koirastamme, tiedän monen mielessään kauhistelevan. Vaikka tarhalla pyritään jo nykyisin opettamaan lapsille järkevää suhtautumista eläimiin, eivät opit aina mene perille sillä vanhemmat sukulaiset muistavat pelotella vaarallisista koiralaumoista ja karvapallojen aiheuttamista sairauksista.

Ensi viikolla päätän poistua mukavuusalueeltani ja lataan videon tytöstä pyörittelemässä lihapullia tai laulamassa tarhassa opittua rallatusta. Onneksi muistin laittaa tarhan touhuissa likaantuneet tossut ulkoilutakin kanssa pesuun ja nyppäilin kaulaliinoistamme suurimmat koirankarvat irti. Sillä hyvä.

tiistai 22. joulukuuta 2015

Joulumieli

Viime torstaina tietokone pimeni. Alkuviikon tyttö oli potenut mahatautia joka siirtyi torstai iltana minulle. Perjantaina hajosi pesukone ja sunnuntaihin menessä joulukuusi oli kaadettu kuusi kertaa milloin mistäkin syystä. Nyt se on teipattu lattiaan kiinni yhden jalan puuttuessa, ei kovin esteettisesti mutta riittävän hyvin tätä joulua varten. Piparit on kuitenkin paistettu, samoin joulutortut, lahjoja ei ole vielä mietitty mutta muutamia jouluruokia on.


Turkissa on melko helppoa rakentaa joulu lahjoineen, koristeineen ja pukkeineen. Turkkilaiset valmistautuvat uuden vuoden juhlintaan samanlaisella lahjaähkyllä, kaupoissa ravaamisella ja koristelulla kuin suomalaiset jouluunsa. On uuden vuoden kuusi, uuden vuoden koristeet, uuden vuoden piparit ja uuden vuoden pukki. Kaupoissa soivat kansainväliset joululaulut ja varsinkin viikonloppuisin kauppakeskukset pullistelevat lahjaostoksilla olevista. Telkkarissa pyörii jo uudenvuoden lahjavinkkejä, lumihiutaleita, pukkeja ja modifoituja joululauluja. Eilen uutisoitiin kuusivarkaista, jotka pitävät metsänvartijoita kiireisinä.


Turkissa asuessa joulu on tietysti omanlainen ja tytön myötä on alettu vasta leipoa pipareita, harkita pukin visiittiä ja pohdittu tarkemmin lahjapolitiikkaa. Stressaamiselta on onneksi vältytty sillä juuri kukaan muu ei valmistaudu täällä jouluun. Tytön horinat joulupukista, tontuista ja joulujutuista saattavat ihmetyttää tarhakavereita. Tyttö tykkää touhuta keittiössä, joten torttujen paistaminen ja piparien teko on ollut hauskinta puuhaa, kuusen koristelu alkoi kyllästyttää melko nopeasti ja koristetontutkin tuppaavat katoamaan leikkeihin. Lasten joululaulut laittavat tanssimaan mutta melankoliset suomalaiset joululaulut taas lähinnä kummastuttavat, kuka se Sylvia on?


Turkissa jouluun voi tietysti käyttää hieman mielikuvitusta. Lanttuja ei Turkista löydy mutta nauriin sukulaisesta salgamista valmistuu ihan mainio lanttulaatikon korvike. Valmispaketti uuden vuoden keksitaikinaa löytyy suurimmista marketeista eikä poikkea piparitaikinasta, mukaan saa vielä muotinkin. Luumuhillo valmistuu kuivatuista luumuista keittämällä ja soseuttamalla. Joulupöytään savustetaan lohta ja Ikeassa kannattaa piipahtaa ennen aattoa tutkimassa ruokaosastoa. Glögimaustesekoitteen voi käydä hankkimassa paikallisesta maustekaupasta. Kuusilta ja koristeilta ei voi kauppareissulla välttyä. Niin ja joulutähti löytyy kaupasta nimellä Atatürkin kukka, naapuripihassamme kasvaa sellainen puun kokoisena.

Pesukoneen korjaaja pelasti eilen päivän ja korjasi koneen 10 minuutissa, uusi tietokone on nyt sisäänajettu ja kuusikin pysynyt jotenkuten pystyssä. Mummi ja ukki saatiin jouluksi tänne joten tunnelma on katossa. Jos vielä pukki löytää perille niin valtakunnassa on kaikki hyvin, mitä sitten vaikka se puhuukin turkkia? Pukkihan onkin alunperin näitä alueilta kotoisin. Siitä voi lukea lisää Martan blogista, jonne sain tarinoida yhden luukullisen:
http://martanmatkassa.blogspot.com.tr/2015/12/15-tiesitko-etta-joulupukki-on-kotoisin.html

Tuleeko teille joulu?

Mukavaa joulun odotusta kaikille sitä viettäville, muille toivottelen jo mukavaa uuden vuoden juhlaan valmistautumista!

maanantai 14. joulukuuta 2015

Suolakurkkuja ja pähkinöitä


Olin viime perjantaina ostoksilla ja haahuilemassa kaupoissa. Siinä kauppojen, syömisen ja tutkailemisen lomassa taas muistin miten ihanaa on, kun on pikkuliikkeitä. Niistä saa useimmiten ihanan henkilökohtaista palvelua ja tulee kuulleeksi tarinoita, joita ei odottanutkaan. Kuten sen että pähkinäkaupan myyjä oli tullut samalla viikolla isäksi ja että, kalakauppaan kannattaa tulla ajoissa muttei liian ajoissa, ennen puoltapäivää saa kuuleman mukaan tuoreimmat hamsit eli sardellit.



Vuosia sitten moni turkkilainen pikkukauppa pelotti, ihan hirvitti astua niihin sisään kun ei tiennyt mitä kysyä. Aina kun kaupan ulkonäkökään ei kerro mitä siellä ihan tarkkaan kaupitellaan. Rohkesti vaan sisälle ja katselemaan mitä on tarjolla, ruokatuotteita myyvät putiikit antavat mielellään maistiaisia tai elleivät tarjoa niin turkkilainen napsii tottuneesti oliivit ja pähkinät pöntöistä ja osoittelee tiskin juustoja maisteltavaksi. Supermarkettien tarjonta on samaa pullaa mutta erikoisliikkeistä löytyy aina jotain jännää ja uutta.


Turkkilainen palvelukulttuuri on parhaimmillaan pienissä erikoisliikkeissä, missä voi kysellä mitä vaan jogurtin valmistuksesta, oliivilaaduista tai vinkkejä vaikka siihen,  mitä ostaa 70-vuotiaalle turkkilaiselle lahjaksi. Parasta on se, että ero hypermarketin ja pikkukaupan hinnoissa ei ole iso vaan melko pieni, hypermarketissakin laatutuote maksaa aina roimasti enemmin kuin halpistuote. Ja jos tykkää tutkia ja ihmetellä niin pikkukauppojen keskittymässä vierähtää vaikka koko päivä. Osasta kauppiaita tulee tuttuja, on kiva käydä samassa paikassa, vaihtaa pintapuoliset kuulumiset ja kannattaa pienkauppiasta. 



Jossain vaiheessa tulee nälkä kun pyörii kaupoissa. Kebabrulla ja ayran eli jogurttipiimä on hyvä välipala. Oma suosikkipaikkani on sakıpağan piste, jonka rulla ei ole suurinsuuri mutta liha on hyvää ja ayran kokoa jätti. Sakıpağa on alueen suosituimpia jogurtinvalmistajia, jolla on myös omia toimipisteitä. Ruokalinjalle kun mentiin niin seuraavaksi piti ostaa tutun kulman rouvalta hänen valmistamia mezeitä kotiin, kotiin lähti marinoitua maksaa ja viinilehtikääryleitä.


En tiennyt pähkinöistä mitään ennen Turkkia. Oman alueemme suosituimman pähkinäliikkeen pussukoita näkyy varsinkin viikonloppuna lähes jokaisen kädessä, vähän kuin mäyräkoiria perjaintaisin Suomessa. Pähkinöiden tulee olla tuoreita, sekoituksien juuri oman maun mukaisia ja hyvä pähkinäkauppa on elämys valikoimansa suhteen. Kävin noukkimassa omasta lempparistani mukaan kahta suosikkisekoitustani, kuivattuja hedelmiä osmaanien tyyliin ja pähkinäsekoituksen, joka on tytön lemppari. Turkkilainen koti ilman kuru yemişiä eli kuivattuja herkkuja on alaston.



Askartelun ystävälle Turkki on taivas, harmi että olen hieman oman mukavuusalueen ulkopuolella näissä hommissa. Tytön tarhan myötä on tullut opittua monenlaista ja sanavarasto askartelun suhteen on laajentunut. Askartelun ystävän kannattaa tutustua paikalliseen valikoimaan jos on täällä lomalla, nappeja, hileitä, lankoja ja kaikenmoisia juttuja on askartelukaupat täynnä lattiasta kattoon.


Tykkään suolakurkuista mutta nykyisin myös monista etikkasäilykkeistä, joita etsiessä suunnistan alan liikkeeseen, etikkaliemeen on säilötty sipulia, munakoisoa, erilaisia paprikoita, monenlaisia
kaaleja, chiliä, sekoituksia ja jopa perunaa. Ja hei, mikä parasta, näissäkin saa maistella!

Tälläkin reissulla olisi pitänyt vielä ehtiä vaikka mihin mutta aika ei riittänyt, loppukirissä ehdin vielä luontaistuotekauppaan ostamaan inkiväärijauhetta ja kuivattua salviaa miehen teetä varten. Ensi kerralla sitten kirjakauppaan, tarrojakin tarvitaan eli paperitavarakauppaan sekä kangaskauppaan, oliko muita toiveita? Vilkuilin uudenvuoden arpoja myyvien pisteitä, keneltähän me ostetaan arpaliput tänä vuonna?


Suositko pikku kauppoja, löytyykö niitä omilta kulmiltasi, onko hintataso maltillinen vai korkea? 

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Mitä 4-vuotiaalta vaaditaan tarhassa?

Tytön syyslukukausi tarhassa on hyvässä vauhdissa eikä lomaa vielä odotella. Turkissa lukukausiloma sijoittuu helmikuulle ja kestää kaksi viikkoa. Viime vuosi sisälsi paljon askartelua, tapakulttuurin opettelua ja ryhmäkurin harjoittelua, tämä vuosi pitää sisällään jo selvästi enemmin harjoittelua kohti koulutaivalta, joka alkaa 6-vuotiaana. Koulussa retkeillään viikottain kuten viime vuonnakin, sen myötä tyttöön on purrut teatteri- ja museoinnostus, baban on järjestettävä kotona nukketeatteria ja äidin etsittävä museo kaatosateessa lauantai-iltapäivänä.

Saamme perjantaisin kotiin monistenipun, jonka tehtäviä on tarkoitus tehdä jaksamisen ja kiinnostuksen mukaan, yleensä palautamme tehtävät seuraavan viikon alkupuolella. Ohjeeksi on annettu tehdä tehtävät jokaisen innostuksen mukaan, painostaa tai hoputtaa ei saa. Lapset harjoittelevat numeroita laskemalla omenoita ja katkoviivat apuna piirtäen, erilaisia muoto-jonoja ja yhtäläisyyksien hahmottamista, seassa on myös kevyitä löydä perille viivojen avulla harjoituksia, piirustustehtäviä sekä sosiaalisten tilanteiden tarkastelua. Mitä voisit sanoa itkevälle Mertille, entä kuinka auttaisit näitä riitapukareita ratkaisemaan tilanteen?


Kotona täyttelemme tällä hetkellä säähavaintoja ja kirjalomaketta, johon on tarkoitus kerätä lista kirjoista, joita on viime aikoina luettu. Tarhassa luetaan viime vuotta enemmin satuja ja vuoden aikana myös vanhemmat käyvät vuorollaan lukemassa valitsemiaan kirjoja. Tytön viime vuotinen opettaja jäi eläkkeelle ja tänä vuonna opettajana on nuori, sympaattinen Buket, joka on tytön mielestä yhtä nätti kuin oikea prinsessa ja niin kiva, että kengät meinaavat sekaantua aamuisin vääriin jalkoihin, koska tarhaan on niin kova kiire. Viime viikolla olin opettajan kanssa tapaamisessa, missä käytiin läpi tarhan tapahtumia ja vaihdettiin kuulumisia. Itseäni tietysti jännitti kuinka tarhassa menee?

Hienosti menee, kai sen olisi voinut arvata jo siitä tarhaan meno hopusta joka aamu, äitiiii herää jo, joko mennään, mitähän jännää me tänään tehdään! Niin tapaamisessa kuin tarhan muissakin ohjeistuksissa painotetaan vahvasti omatoimisuutta, tehtävien kanssa ei saa auttaa liikaa vaan lapsen pitää oppia itsenäiseen työskentelyyn, kengät itse jalkaan ja takki kiinni vaikka olisikin jo hoppu. Antakaa lapsen viikata illalla vaatteet lorun tai leikin innostamina, lautanen viedään ruokailun jälkeen keittiöön ja pesukoneeseen, lapsi mukaan ruuan tekemiseen ja pyykin erotteluun. Puhtaus on tärkeä asia ja viikottain opettaja vilkaisee lasten kynnet tai kyselee hampaiden pesusta, muistathan pestä hampaat aamuin illoin. Koulun ja kodin yhteityöstä muistutetaan useissa käänteissä, koulun tapakasvatus pitää hyvin kodin joukotkin kurissa ja nuhteessa, olisi vallan noloa jos lapsen kynnet olisi leikkaamatta tai paita likainen.

Projekteja on tänä vuonnakin ollut mutta vähemmin kuin viime vuonna. Muutamat isänmaallisuuteen liittyvät projektit olen delegoinut sujuvasti miehelle, olen selvästi heikoilla kantimilla kun eteen laitetaan punaista kartonkia, Atatürkin kuvia ja maan lippuja. Tällä viikolla on vielä edessä lapsen kokoisen luurangon väsäys itse haluamasta materiaalista. Syksyn teemana on nimittäin keho ja sisäelimet, äiti tiedätkö mistä tämä höyry tulee kun hengittää, missä mun maha on, nyt tämä ruoka menee sinne ja sen jälkeen kakkatehtaaseen, joko se meni sinne? Onneksi löysin kirjahyllystämme hieman isommille suunnatun kehoni kirjan, joka on tällä viikolla ollut luettavana joka päivä, siitä niitä kakkatehtaita ja korvaluita on ihmetelty. Tuohonko mua koski kun oli korva kipeenä? Tänä vuonna molemmat vanhemmat tai toinen osallistuvat perhepäivään teemaan liittyvällä leikillä, opetuksella, tarinalla tai videonpätkällä.

Kotiin saamme kuukausittaiset uutiset lauletuista lauluista ja kerrotuista loruista, ohjeita 4-vuotiaan kehityksen tukemiseen ja vinkkejä kotipuuhiin. Seinällä roikkuu kuukauden vinkit eli jokaiselle päivälle kotona tehtävä, jolla tuetaan tarhan toimintaa. Etsikää kotoa sinisen värisiä esineitä, tehkää lapsen kanssa salaattia ja opetelkaa jääkaapin terveelliset tuotteet, laulakaa tarhassa opittu laulu kotona yhdessä, askarrelkaa lennokki, laskekaa kahteenkymmeneen ja niin edelleen. Tänä vuonna tarhassa ovat ilostuttaneet pillimehun poistuminen ruokalistalta, ihana opettaja, kiva ryhmähenki ja innostus tarhaan. Turvallisuusmääräykset ovat muuttuneet entistä tiukemmiksi, lapsen saa noudettua tarhalta kuvallista opiskelijakorttia vastaan eikä vanhemmilla tai muillakaan ole asiaa tarhan tiloihin vartijan ohi ilman ajanvarausta. Tiedotuksen puute on hieman mättänyt mutta se tuntuu olevan ikuisuuskysymys, josta päänvaivaa aiheutuu vain suomalaiselle tiukkapipolle. Ja sitten luuranko-tarvikkeita hankkimaan.

maanantai 7. joulukuuta 2015

Kaalikeitto turkkilaisittain

Ankarassa asuessamme seinänaapurini oli ihana rouva Yildiz eli rouva tähti, kutsuimme häntä Yildiz tätiksi. Yildiz oli kotoisin mustanmeren alueelta ja hän kiikutti usein piirakoitaan tai keittojaan myös minulle, en pistänyt pahaksi sillä naapurin ruuat olivat aina todella maittavia. Mieleeni on jäänyt hänen kaalikeitto, jota valmistettiin pihallamme kasvaneesta lehtikaalista. Se oli kaalin ystävälle aina maailman paras yllätys, jos omassa jääkaapissa paloi valo ja innostus ruuantekoon oli nollassa. Viime viikolla soittelimme entisille naapureille kuulumisia ja muistin keiton, etsin reseptin käsiini ja kyllä siitä ihan entisen naapurin sopan veroista tuli. Kyllä maistui sateiden piiskatessa ja kosteuden hiipiessä kinttuja pitkin korviin asti.


Kaalin nimet sekoittivat sillä turkiksi lehtikaali on kara lahana, joka taas suoraan käännettynä on mustakaali, mustakaali on kuitenkin hieman toisenlainen ja sitä kutsutaan täällä ruttuiseksi mustakaaaliksi, hmmm sekavaa eikö....

Lehtikaalikeitto mustanmeren tyyliin

nippu lehtikaalia
2 pientä sipulia
1 rkl voita
2 rkl oliiviöljyä
2 dl keitettyjä papuja
2 dl riisiä
1 rkl tomaattisalsaa
1 rkl maissijauhoja
12 dl kanalientä
suolaa
mustapippuria
tulista paprikamaustetta
chiliä
maissia


1. liota papuja ja keitä ne ohjeen mukaan, voit käyttää myös purkkipapuja ja vaihdella haluamiasi papuja mielen mukaan, itse käytin valkoisia kuivattuja papuja.

2. pese kaalinlehdet hyvin ja pilko ne melko pieniksi, leikkaa kovat juurikohdat pois, hiero kaalinlehtiin hieman suolaa ja anna maustua hetki, pese sen jälkeen liika suola pois.

3. silppua sipulit ja kuullota voi-oliiviöljyseoksessa, lisää tomaattisalsa ja sen jälkeen kaalinlehdet, anna hautua noin kymmenen minuuttia välillä pyöritellen.

4. lisää kanaliemi, riisi, pavut ja mausteet, halutessasi voit lisätä myös noin desin maissia, anna hautua puolisen tuntia, lisää tarvittaessa vettä.

5. sekoita maissijauhot lämpimään veteen ja liruta nauhana koko ajan hämmennellen keiton sekaan, keitä kunnes keitto on hieman saostunut, maista ja lisää mausteita tarvittaessa.

Afiyet olsun!

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Syyllisyyttä yli rajojen

Olen hiukan hukassa kasvatusperiaatteiden kanssa, joita Suomessa noudatetaan, ne kun eivät aina vastaa paikallisia. Toiset paikalliset periaatteet taas ovat sen verran kaukana omista ajatuksista etten tunne niitäkään omikseni. Missä iässä voi vielä uskoa keijuihin ja joulupukkiin, voiko lapsen kanssa mennä viiniostoksille. Missä kulkee lapsen laiminlyönnin raja, pitääkö itseään ruoskia jos lapsen kuullen pääsee kirosanoja. Missä iässä on ok jättää lapsi hoitoon ja kenelle, isälle, mummolle, papalle vai hoitajalle. Vettä paiskoo, otetaanko taksi ilman turvaistuinta vai kävelläänkö kolme kilometriä, valintoja valintoja. Ikuinen äidin syyllisyys ja syyllistyminen on varmasti tuttua joka kulttuurissa, aiheet vain vaihtelevat.


Turkkilainen äiti ei syyllisty riittämättömyydestä, kaikenlainen apu otetaan vastaan heti synnytyksen jälkeen. Vauva ei kuulu vain äidille vaan koko suvulle, lasta hyssyttelevät ja toisinaan syöttävätkin niin sukulaiset kuin naapuritkin. Uusi äiti saa olla niin väsynyt ja pyörällä päästään kuin huvittaa. Kaikesta imetysmyönteisyydestä ja äitiyden kruunuista huolimatta epäonnistumisiin suhtaudutaan ymmärtävästi, korvikkeet, tietämättömyys ja turhautuneisuus on ihan ok ja sen takia vierellä hyörii äitiyden läpikäyneitä.

Uusi isä palaa nopeasti töihin ja arki palaa uomilleen. Töihin palaavaa äitiä harvemmin syyllistetään. Yhteiskunnassa, jossa avustuksia ei tunneta, on selviö että töihin mennään käärön tulevaisuuden takia, parempaa koulutusta, omistusasuntoja ja turvallista elämää havitellen. Syyllistyykö äiti jättäessään 4 kuukauden ikäisen käärön hoitoon onkin toinen juttu, useimmiten kyllä pitkien työpäivien takia mutta monesti lasta hoitava mummo on lapselle äidin rinnalla yhtä tärkeä kasvattaja.


Olen tavannut lukemattomia mummoja ja pappoja, jotka hoitavat lapsenlapsiaan lähes täysipäiväisesti, on ihan tavallista että osa lapsista viettää osan viikosta kokonaan isovanhemmilla, monesti vanhemmat ehtivät töistä kotiin kun nukkumaanmeno aika on jo käsillä tai pahimmassa tapauksessa jo ohitettu. Sen suurempaa syyllistämisen kuviota ei asian keskeltä viriä, ilman töitä ei ole elämää kuten tutun perheen poikaa hoitava mummo tokaisi tänään tarhan aulassa.


Turkissa eri asiat ovat hyväksyttyjä eri piireissä. Hyvällä ilmalla sunnuntait kuluvat perheemme kesken fillaroiden, paluumatkalla pysähdytään puistoon tai rantakuppilaan olusille ja mehulle, aurinkoon kasvot kääntävä äiti ja olutvaahto huulilla ei aiheuta mitään reaktioita, ei muissa pöydissä eikä omassa mielessä. Meillä lastenhoitoapua on otettu vastaan vain kun isovanhemmat ovat kyläilleet, muuten tyttö on kulkenut mukana ravintoloissa, kampaamossa, gynekologilla ja ulkomaalaisvirastossa. Syyllistyn jos rutiinit karkaavat käsistä mutta muutama lorvipäivä tarhasta liian myöhäisen nukkumisen takia ei tunnu missään.


Turkkilainen nainen syyllistyy, jos lapsi saa flunssan sillä se on yleensä äidin vika, liikaa ulkoilua hikisenä, liikaa vetoa ikkunasta tai liian vähän terveellistä ruokaa. Unohtunut aluspaita tai paljaat jalat. Sen sijaan turkkilainen ei välttämättä tunne huonoa omaatuntoa ilman lastenistuinta matkustavasta lapsesta, tupakansavusta ravintolassa tai siitä, että lapsi söi juuri päivän kolmannen suklaakakkupalan.

Turkkilaista naista ei saa myöskään syyllistymään keisarinleikkauksesta tai vaikkapa kiinteiden aloituksesta väärään aikaan. Lapsen ensimmäinen kiinteä voi olla vaikka juustopala, leipää tai oliivi. Paikalliseen ajatusmalliin kuuluu usein lapsen sujahtaminen perheen arkeen, äiti käy kampaajalla, tekee ruokaa ja kutsuu ystäviä edelleen kylään, lapsi kulkee mukana tai menee hoitajalle. Lapsi ei ole syy näyttää variksenpelätiltä tai sulkeutua ulkomaailmalta. Joku syyllistyy jos panostaa liikaa itseensä äitinä ja joku toinen taas jos ei panosta.


Ulkosuomalaisena sitä pystyy helposti pitäytymään pienellä etäisyydellä molempien maiden syyllistymisistä. Joskus liikaa sokeria ja kadonneita rutiineita mutta päätään pyöritellen syksyn tullen vallannutta flunssapaniikkia kohtaan. Kokonaisuus ratkaisee. Kun ympärillä on monenlaisia ratkaisuja, vannoutuneita kotiäitejä, työelämään  nopeasti palaavia naisia, papan hoitamia lapsia ja vuorotyössä palloilevien vanhempien pyörittämiä mutkikkaita kuvioita, syyllisyys ja syyllistäminen hellittää. Lapsia ei tarvitse kasvattaa samalla tavalla vaan parhaimpansa mukaan.


Mistä sinun asuinmaassasi äidit syyllistyvät tai ovat syyllistymättä ?

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Mikä ärsytti äitiä tällä viikolla

Kulunut viikko oli synkkä maan uutisten saralla vähän joka saralla mutta ärsytyskynnys oli matalalla myös omissa ympyröissä. Päivä toisensa jälkeen jatkuvilla huonoilla uutisilla oli toki vaikutuksensa omaankin positiivisuuteen. Kaikki mätti. Suututti ja ärsytti. Teki mieli ojentaa niin autoilijoita kuin jalankulkijoita, tuttuja ja tuntemattomia. Kun on omaksunut äidinmaidosta suomalaisen maalaisjärjen ja tavan toimia, tipahtaa väistämättä aika ajoittain tähän v-käyrä kuoppaan. Siltä ei pelasta kaunis ilma, makeat mandariinit eikä ystävällinen naapurikaan. Ei edes uutislakko tai uunituore leipä.


Maanantaina juttelin tytön kaverin äidin kanssa tarharöhästä ja lääkkeistä. Yhdessä tuomitsimme holtittoman antibioottien käytön ja jatkuvan lääkärirumban normaalin nuha-kuumeen vuoksi. Tuntuu, että tytön tarhassa yksi jos toinenkin on jatkuvasti antibioottikuurilla. Seuraavana päivänä tytön kaveria ja äitiä ei näkynyt tarhalla, keskiviikkona taas tavattiin ja äiti kertoi aloittaneen antibioottikuurin kipeän kurkkunsa vuoksi. Kun oli kotona muutama paketti niitä antibiootteja ja kurkkukin niin kipeä. Teki mieli kirkua mutta tyydyin vain nyökkäilemään. Pienikin kipu tuntuu muuttuvan valtavaksi kärsimykseksi, joten on heti parempi valita lääkkeitä ja suosia nukutusta, mielellään myös tiputusta vetämättömään vireeseen.


Liikenne sai hermoromahduksen partaalle, takapenkkiläinen oppi taatusti muutamat ilmaisut, joita ei tarvitsisi. Karşıyakaan rakennettavan raitiovaunun vuoksi liikennejärjestelyt ovat tukkineet teitä joten tienylitys on ollut toisinaan mahdotonta. Vartin tarhamatka fillarilla venyi ja joka aamu meitä odotti kaoottinen risteyssuma, jossa töötit soivat ja stressitaso tuntui olevan korkealla itse kullakin. Valoilla tai kaistoilla ei ollut perjantaina enää merkitystä, jokainen yritti löytää väylänsä mistä tahansa.


Alexin kanssa törmäsin viikon aikana muutamaan ylireagointiin koirasta, joka kulkee hihnassa. Kun koulubussia lapsensa kanssa tienlaidassa odottava äiti hyppää ajotielle riuhtaisten lapsensa mukaan, tekisi mieli pillastua. Rauhoitu, tämä on kotikoira ja kulkee hihnassa. Toinen tapaus oli nuori liikemies, joka piiloutui auton taakse sähisemään Alexille, oletko ihan kunnossa, kyselin. Alex pyöritteli päätään ihmeissään. Sinunlaisia miehiä meidän Alex popsii aamupalaksi, moikka ja tule nyt pois sieltä auton takaa, jookos.


Läheisen puistoalueen koirapuisto on ollut suljettuna kohta 1,5 kk, sinne on laitettu ruohomatto ja puisto oli tarkoitus avata pari viikkoa sen asennuksen jälkeen. Lukko on ja pysyy tiukasti portissa eikä puistossa kukaan ei tiedä koska se avataan. Puiston työntekijät huhkivat mutta pyörittelevät päätään, kysy vartijoilta, koirapuisto ei kuulu meille. Vartijat käskevät soittelemaan alueen puistovastaavalle. Puistovastaava on kadonnut eikä kukaan osaa sanoa asiaan mitään. Tämä mättää Alexiakin. Puiston laidalta löytyy koppi, jossa toimii alueen uimakouluvastaava, missähän olisi koirapuistovastaavan koppi....


Kaikenlainen epäjohdonmukaisuus tuntui tällä viikolta lastilta. Miksi tarhan aula on tungettava täyteen rattaita vaikka se on kielletty. Eikö vanhoja vessanpönttöjä voi viedä muualle kuin kadunvarteen. Eikö taloyhtiön kokousta voi pitää ajoissa vaikka itse taloyhtiön vastaava on kadonnut mökilleen kuukausiksi. Miksi opettajan koulutuksesta kerrotaan vasta aamulla eikä tiedoteta etukäteen.

Ekat sateet ja kurakelit. Yläkerran naapuri,  joka puisteli leivänmurut niskaan. En ollut ihan omalla mukavuusalueella tytön apuna isännmaan rakkaus -aiheisen tarhaprojektin kanssa, siitäkin kuitenkin selvittiin. Onneksi viikonloppua kohti kuljettaessa noustiin matalaliidosta. Tarhalta saatiin mukavia kuulumisia. Elämä uunittomana päättyi. Projektini notkahti ison askeleen eteenpäin. Onneksi viikonloppu tuli, mitähän uusi viikko tuokaan tullessaan.

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Kenen joukoissa?

Turkkilaiset perhe- ja sukulaissuhteet ovat usein astetta hevimpää tavaraa kuin vastaavat suomalaiset. Perheyhteisöt ovat tärkeä verkosto ja välit pyritään pitämään kunnossa, joskus vaikka hampaat irvessä. Viime viikolla tarina soljui anoppeihin ja kälyihin paikallisten tuttavien kanssa rupatellessa. Yksi naisporukasta nosti epäturkkilaisittain jalat pöydälle ja töräytti väsyneet tyräykset nenäliinaan, olen niin kyllästynyt mun ilkeään ja koppavaan kälyyn ja sen puolia pitävään anoppiin. Mitä niille voi tehdä?!


Turkkilaisissa kuvioissa erottuvat omina joukkoinaan naisten piirit ja miesten piirit, tietyistä asioista ei yleensä pulista ristiin vaan ongelmat pyritään ratkomaan piirin sisällä. Naisten ongelmiin kuuluvat tietenkin ne raivon valtaan saavat naissukulaiset, joiden kanssa saatetaan ottaa yhteen hienovaraisesti mulkoillen, pienin elein ja väheksyen. Naimisiinmenon jälkeen miehen suvun puolelta äiti ja siskot saattavat osoittautua kullanarvoisiksi tai sitten ei, kuten ystäväni kohdalla. Naisen kateellinen kosto voi olla kamala. Muille tarjotaan kyläilyn yhteydessä kahvit mutta yksi unohtuu välistä. Suvun ympärileikkausjuhlaan unohdetaan pyytää paikalle. Ilkeitä juoruja ja keksittyjä juttuja. Ja mikä pahinta, aliarviomista äitinä ja kodin pyörittäjänä.

Miten miehesi toimii, kai se pitää puoliasi, kakistelen? Jo ennen lauseen saamista loppuun tiedän vastauksen. Mies on pahassa välikädessä. Turkkilaisen käytöskoodin mukaan olisi melko uskaliasta hyökätä äitiä ja sisarta vastaan, varsinkin kun ollaan tilanteessa, johon miehen ei kovin helposti sovi puuttua. Mies siis lilluu välimaastossa, yrittää sovitella ja möllöttää usein vaiti vaikka ilmapiiri naisten välillä on taatusti huomattu.


Ei ikävien sukulaisten kanssa tarvitse olla tekemisissä. Näytä sille ilkimykselle. Voisiko se mies nyt ottaa asian kuitenkin hoitaakseen. Suomalaisia ajatuksiani. Turkkilaisten neuvot ovat sitten toisenlaisia. Usein ilkeidenkin sukulaisten kanssa on vain tultava toimeen, tuttavani tarvitsee heitä lapsenhoidon apuna ja suhteiden myrkyttämisen tiedetään koettelevan myös monesti avioliittoa. Pulina seurueemme iäkkäin rouva neuvoo olemaan välittämättä, muutamat anopit ja kälyt nähneenä jokainen niistä asettuu aikanaan, paras yliote on ärsyttävä rauhallisuus. Kokeile sitä ja ole onnellinen ettei sinun tarvitse asua heidän kanssaan.


Ulkosuomalaisena puolisona ja miniänä ollaan tuntemattomalla ja vaarallisella alueella. Ennen avioliittoa ja kulttuurin tuntemusta on usein vaikea tietää mitä oikeasti tapahtuu kun arki alkaa. Jos sukulaisnaiset osoittautuvat hankaliksi ulkkisen yli jyrääjiksi, ollaan tiukassa paikassa. Kenen puolella mies seisoo vai jättäytyykö välimaastoon turkkilaisittain? Ulkomaalaiselta puuttuu oma valmis sukulaisverkosto ja turkkilaiset keinot toimia tilanteessa. Viisas mies osaa luovia tilanteessa ja seisoo kalliomaisen vahvana vierellä, heikompi taas painaa katseen varpaisiin ja antaa perheensä naisväen osoitella huonekalujen paikkoja ja kertoa kuinka meillä on asiat tehty, aina.

perjantai 20. marraskuuta 2015

Izmir 40 vuotta sitten

Turkki on vaikuttava elämys henkilölle, jota kiehtoo mennyt maailma ja ajankuva vuosikymmenien tai vuosisatojen takaa. Mennyt maailma hyppää vastaan etsimättäkin. Tuossa on turkoosilaattainen moskeija, joka on ollut käytössä jo 1600-luvulla, keskustan vilinän keskellä löydän itseni vanhan agoran raunioiden kulmilta ja basaarialueen kauppapaikoista osa sijaitsee edelleen satoja vuosia vanhoissa rakennuksissa. Joka viikko jostain päin maata löytyy jotain mielenkiintoista, kuten kadonnut saari antiikin ajan tarinoiden perusteella, valtava maanalainen tunneliverkosto ja tekstilaattoja, jotka kertovat alueen arjesta tuhansien vuosien takaa.

Yksi huveistani on haalia vanhoja valokuvia Izmiristä. Millainen oli Konakin lauttasatama ja sen ympäristö 1950-luvulla, minkälaiset bussit liikennöivät kaupungissa? Millaisia taloja ja liikkeitä oli nykyisten paikalla Karşıyakassa, millainen oli ajankuva 40 vuotta sitten? Aikamatka muutaman kymmenen vuoden taakse nykyisillä asuinseuduillanikin on elämys. Sinne pääsee parhaiten kun jututtaa sukulasia tai ystäviä. Millaista täällä oli ennen? Oliko samoja tuoksuja, ääniä ja ongelmia? Vieraanvaraisia turkkilaisia ja teelaseja tarjottimella ihmisvilinässä?

1970-luvulla Izmirissä asunut ystäväni Tuija valottaa hieman sen ajan tunnelmia ja arkea kaupungissa, olkaa hyvä:


Nykyisin Vakifbankille kuuluva rakennus on valmistunut vuonna 1931 ja sen arkkitehtina toimi Kemal Bey, joka otti vaikutteita rakennuksen suunnittelussa Art decosta. Izmirin keskustassa on lukuisia vanhoja upeita rakennuksia, joista monet ovat edelleen käytössä.

1. Millainen oli Turkki ja Izmir kun ensi kertaa saavuit?

Turkkiin saavuin ensi kertaa appivanhempien kanssa autolla Saksasta v. 75. Tulimme kuukauden lomalle. Mieheni oli silloin armeijassa Istanbulissa. Ylitimme Kapikulen rajan yöllä ja oli pilkkopimeää kun ajoimme Istanbuliin. Eniten jäi mieleen pimeässä yössä kuulunut rukouskutsu ja auton perässä haukkuen juoksevat katukoirat. Pysähdyttiin juomaan teetä teetupaan, ihanat vanhat puutuolit ja pöydät. Silloin taisin rakastua Turkkiin.

2. Miten suomalainen miniä otettiin vastaan turkkilaisessa perheessä?

Minut otettiin hyvin vastaan, tosin anoppi pani minut heti silittämään pari miesten paitaa, halusi kai nähdä osaanko. Mieheni oli vielä armeijassa, kun muutin appivanhempieni kanssa v. 76 Turkkiin, joten asuin aluksi heidän luonaan. Minä, joka olin jo 3 vuotta asunut omillani opiskellessani en voinut liikkua missään ilman appivanhempien suostumusta, koska olin appiukon vastuulla. Tämä onneksi muuttui heti kun menimme naimisiin.


Konak Pierin suunnitteli kuuluisa Gustave Eiffel. Suuri rakennelma toimi vuosina 1867-1950 tullirakennuksena kunnes se muutettiin kalahalliksi. Vuonna 2003 Konak Pier avautui yleisölle ostoskeskuksena, jossa on lukuisia merinäköala ravintoloita.

3. Miten Turkki on omasta näkökulmastasi muuttunut vuosikymmenien saatossa? Onko kehitys ollut enemmin positiivista vai negatiivista?

Turkki on muuttunut näinä lähes neljänäkymmenenä vuotena paljon enemmän kuin Suomi. Alkuaikoina piti vanhempieni tuoda kaikkea Suomesta (jopa farkut tuotiin Suomesta!). Muistan, että kerran oli myynnissä suomalaista voita. Suomessa taisi silloin olla ns. ”voivuori”. Voi oli todella halpaa ja sen kera piti ostaa turkkilainen margariinipaketti. Itse poltin silloin tupakkaa, Turkissa sai polttaa joka paikassa, tosin kunnon savukkeita myytiin vain mustassa pörssissä tai pikku pojat kadulla. Kaupasta sai vain Samsun ja Maltepeä merkkejä, jotka vastasivat suurinpiirten venäläisten polttamaa mahorkkaa. Nykyään Turkkiin ei tarvitse viedä Euroopasta mitään, ihan kaikkea saa Turkista, valikoima on usein parempi kuin Suomessa. 70-luvun Turkissa ei liioin panostettu puistoihin ja viheralueisiin, joten katumaisemat olivat melko ankeat. Anoppini oli omalla kadullaan ensimmäinen, joka alkoi pitää kukkaloistoa parvekkeellaan ja nyt lähes kaikilla hänen kadullaan on ainakin vähän vihreätä parvekkeella.

4. Kerro joku mieleesi nouseva hauska muisto suomalaisena naisena olemisesta 70-luvun Izmiristä?

Kun hankimme Turkin päässä papereita kasaan avioliittoa varten, jouduin juoksemaan yhdessä sun toisessakin virastossa, yksi virkailija otti verikokeen ja toinen pyysi avamaan suun ja tarkasti hampaani. Ihmettelin kovasti naisten siivousintoa, joka päivä piti jynssätä vierashuonekin, joka oli normaalisti kiinni ja avattiin vain vieraita varten.

Kun odotin esikoistani meillä ei juuri avioituneina ollut ylimääräistä rahaa, joten minulla ei ollut heti äitiysvaatteita, vaan yritin mahtua vanhoihin niin kauan kuin voin. Töissä muut naiset sanoivat, että minun täytyy vaatia miestäni ostamaan äitiysvaatteita ja ellei hän osta, niin pitäisi kertoa isälleni (mitähän minun isäni olisi asialle tehnyt).

Anoppi osti meille kananpoikia markkinoilta, että esikoinen saisi tuoreita munia päivittäin. Tiput olivat meillä parvekkeella (asuimme kattohuoneistossa) ja siellä oleili myös meidän kadulta pelastamamme Boncuk-koira. Kerran kotiin tullessamme oli Boncuk päässyt kanojen puolelle, osa kanoista oli kuollut säihkähdykseen, osa yrittäessään lentää pois parvekkeelta. No, ei anoppi sitten enää meille kanoja tyrkyttänyt. Me olimme naapurustuossa muutenkin omituisen parin maineessa, ulkomainen miniä, raskaana vanhoissa liian kireissä vaatteissa, ulkoiluttamassa katukoiraa.


Konakin alueen historiallisista rakennuksista osa on suojelun alaisuudessa ja niitä restauroidaan. Alueelle tyypilliset pitsisomisteiset parvekkeet ovat ihastuttavia. Osassa rakennuksista toimii ravintoloita, puoteja ja museoita.

5. Jos vertaat naisen asemaan silloin ja nyt Turkissa, mitä asioita nousee mieleen?

Naisista ehdottomasti enemmistö oli silloin kotirouvia. Mies edusti perhettä ulospäin ja vaimo määräsi kaapin paikan kotona. Naisten tapaamisissa miehiä ja niiden edesottamuksia kyllä suomittiin todella rankalla kädellä. Ihmettelivät kovasti kun kerroin, että olin asunut yksin opiskeluaikana poissa kotoa, olin heidän mielestään lähtenyt kotoa ihan liian nuorena.

6. Miten yhteydenpito onnistui Suomeen ilman kännyköitä ja internetiä?

Lankapuhelimia oli vain harvoissa kodeissa. Puhelinliittymän saamista piti jonottaa kauan, appivanhemmillani ja meilläkin oli hakemus vireillä. Anopin naapurin Aysel-rouvalla oli puhelin, me annoimme hänen numeronsa tutuille, ja hän tuli sitten hakemaan meitä puhelimeen. Tosin siihen aikaan ei paljoa puhelimella soiteltu. Muuten yhteyttä pidettiin kirjeitse. Suomesta ei kyllä kuullut juuri mitään uutisia, jos sain äidiltä lehtiä postitse, olivat ne jo vanhentuneita.

Izmirin sydän Konak-Pasaport-Alşançak. 1800-luvulla alue oli vilkas kauppasatama, jossa myytiin kaikkea mahdollista. Keskellä näkyvä keltainen rakennus on Pasaportin lauttaterminaali ja se rakennettiin vuonna 1886 ranskalaisen Guiffray yrityksen toimesta. Rakennus toimi tullina ulkomailta tuleville laivoille.

7. Oliko muutto Turkkiin yllätys Suomessa, miten siihen suhtauduttiin oman perheen ja ystävien puolelta?

Ystävät kyllä ihmettelivät, vanhempani eivät olleet kovin ihastuneita asiasta, mutta äitini tiesi minun lähtevän joka tapauksessa joten parempi oli, että lähtö tapahtui sovussa. Kun jouduin yksin hakemaan Suomessa esteettömyystodistusta sanoi poliisilaitoksen vanha kanslisti, että miehellä on varmaan siellä Turkissa jo vaimo tai pari ja liuta lapsi, mihin vastasin vaan, että eipä tässä mieheni esteellisyyttä nyt tarkastetakaan vaan minun. Oli aika hauskaa,että meitä kuulutettiin avioliittoon Vaasan maistraatin seinällä parin viikon ajan ja sulhanen oli kaukana Turkissa armeijassa.


8. Onko arki turkkilaisittain kovin erilaista nykyisin kuin silloin ennen? Asioiden hoitaminen, työelämä ja lastenkasvatus, millaisia muutoksia olet itse rekisteröinyt?

No tällä hetkellä minulla on kokemusta vain loma-ajoilta, mutta työelämässä ehdottomasti suurin muutos on se, että naiset ovat enenemässä määrin töissä. Yhden palkalla ei enää pärjää. Muuten elämä oli monin tavoin hankalaa 70-luvun lopun Izmirissä. Sähkökatkot olivat sääntö, ei poikkeus ja sähköt katkesivat monta kertaa päivässä. Vesi katkaistiin klo 10 ja se palasi klo 16 jälkeen (meille ylimpään kerrokseen vielä myöhemmin). Aina piti muistaa täyttää amme ja keittiössä oleva iso hanallinen vesisäiliö illalla, jollei halunnut seuraavana päivänä olla ilman vettä. Kaupunki kasvoi niin kovaa vauhtia, että infrastruktuurilla oli kiire pysyä perässä. Suihkuvesi lämmitettiin erillisessä tulipesässä, kaupasta sai ostaa muovipussillisen sytykkeitä, joka paloi tosi hyvin ja lämmitti varaajallisen vetta suihkua varten.

9. Mainitse muutama asia, jotka olivat paremmin sen entisen ajan Turkissa ja mitkä taas ovat paremmin nykyisin.

Lähikauppoja ja -kauppiaita on ikävä, ennen laskin korin parvekkeelta ja huusin bakkalefendiä eli kauppiasta, joka pani ostokset koriin, jonka vedin ylös. Maksoin ostokseni ulosmennessäni. Suuret marketit vievät leivän lähikauppiailta. Puistojen ja viheralueiden lisääntyvä määrä ihastuttaa ja viheralueita hoidetaan toisin kuin ennen (vaikka Istanbulissa ja Kusadasissakin yritettiinkin saada puiston paikalle muuta).


Kotipuolemme Karşıyaka oli ennen kartanoiden aluetta. Vanhoissa kuvissa ei ole kerrostaloja vaan mittavia viheralueita ja hulppeita rakennuksia. Osa vanhoista kartanoista on säilynyt ja restauroidut toimivat mm. päiväkoteina, ravintoloina ja yksityisten yritysten tiloina. Rantakadulle rakennetaan nyt raitiovaunua, jo aikaa sitten karşıyakalaiset matkustivat sellaisen kyydissä mutta moottorina toimivat tuolloin hevoset.

10. Mitkä asiat tuntuvat muuttumattomilta Turkissa, hyvässä ja pahassa?

Henkilökohtaisten asioiden utelu ei kai lopu koskaan. Vieraanvaraisuus ja avuliaisuus ovat Turkkilaisten hyveitä, vaikka liika niitäkin saattaa joskus tulla liiaksi iholle!

Kiitos Tuijalle aikamatkasta Izmirin menneisyyteen!


Alşançakin rantakadulla on uusimpien kerrostalojen välissä vanhoja konsulaatteja, kuten keskellä kuvaa oleva valkoinen Ranskan entinen konsulaatti. Konsulaatti otettiin käyttöön 1875 ja se palveli monia vuosia alueen asukkaita. Vuonna 1904 se kärsi vaurioita maanjäristyksessä, jonka jälkeen aloitettiin korjaustyöt. Nykyisin rakennus on taidekeskus, jossa on vaihtuvia näyttelyitä


maanantai 16. marraskuuta 2015

Muslimien keskellä

Appiukkoni menehtyi pitkään sairastamisen jälkeen viime keväänä. Poismeno oli järkytys kaikille, suurin tietysti suremaan jääneelle anopilleni. Appi ja anoppi elivät yhdessä 50 vuotta, anoppi ei muista että olisi ollut apesta erossa yhtään yötä. Ensi töikseen mieheni ja tämän veli pistivät vanhempien sängyn palasiksi ja se lahjoitettiin alakertaan muuttaneelle syyrialaiselle perheelle. Vaatteet paketoitiin ja monet muut apesta muistuttavat tavarat laitettin piiloon.


Anoppi on vieraillut joka viikko miehensä haudalla, toisinaan useita kertoja. Anoppini on hyvin perinteinen anatolialainen kotirouva, jolle mies ja lapset ovat muodostaneet koko elämän. Koti ja elämä on tuntunut entistäkin tyhjemmältä kun elämän kumppani on poistunut. Anoppi rukoilee haudalla, kaataa sinne vettä ja uskoo vahvasti voivansa olla yhteydessä mieheensä rukousten kautta. Kuoleman jälkeen rukouksista on tullut aiempaa tärkeämpi osa arkea.


Kesällä anoppi lomaili luonamme. Kiertelimme ympäri Izmiriä ja anopin nuoruuden maisemia. Nautimme vilvoittavista merituulista iltaisin, söimme mezeitä, kävelimme rannalla ja litkimme iltaisin teetä pihalla. Facebookiin lisätyt kuvat onnellisesta anopista levisivät myös sukulaisille, joista muutama paheksui anopin iloista olemusta ja avonaisia kaula-aukkoja. Leskirouva ja nauttii elostaan kun nuori tyttö! Suurin osa suvusta ja erityisesti perheestä viittasi kommenteille kintailla ja oli onnellinen että anoppi oli onnellinen. Ainahan anoppi oli pukeutunut niin ja ollut oma välitön itsensä.


Pariisin iskujen jälkeen netissä levisi useita kannanottoja ja suruvalituksia. Monissa keskusteluissa uskonnot ja uskovaiset toivotettiin niin pitkälle kuin tietä riittää ja toivottiin uskonto vapaata maailmaa, jotta maailma pelastuisi. Anopin pelasti surusta osittain oma usko. Oma islaminuskoinen sukuni Turkissa ei ole koskaan kyseenalaistanut vääräuskoista miniää ja tämän ajatuksia, päinvastoin sille mihin uskon tai olen uskomatta on annettu syvä kunnioitus. Olen elänyt 13 vuotta muslimeiden ympäröimänä enkä ole ajatellut asiaa aktiivisesti arjessani.

Monessa mielessä paikallisten uskonto ja sen luoma koodisto ylläpitää järjestyksen säilymistä monissa tilanteissa. Suurien elintasoerojen ja historiasta juontuvien ongelmien takia miljoonakaupungissa liikkuminen ja eläminen voisi olla huomattavasti vaarallisempaa. Turkkikin on muuttunut mutta tietynlainen yhteisön valvova silmä suojelee edelleen. Pariisin iskut veivät taas pohjan pois joltain, niin oli käynyt päivää aiemmin Beirutissa ja kuluneen vuoden aikana kahdesti Turkissa. Elämän on taas jatkuttava, pelolle ei voi antaa valtaa. Tiukassa paikassa punnitaan uskovien, uskonnottomien ja eri kulttuurien välinen yhteistyö. Peace.




torstai 12. marraskuuta 2015

Karkkipäivä ja sen loppu

Viime viikolla tyttö sai namuja lääkäriltä, kakkua tarhassa, suklaata kaverin luona kyläillessä ja keksejä kotona. Pillimehuakin näytti olevan tarhan ruokalistalla. Suklaavanukas perjantain kunniaksi jälkkärinä. Viime vuonna jäkätin tarhalla sokerista, nyt olen luovuttanut. Sokeri kuuluu turkkilaiseen ruokaympyrään, niin meille kerrottiin tarhan vanhempainkurssillakin viime vuonna, siinä ei suomalaisen mutinat asiaa heilauttaneet suuntaan tai toiseen.


Helena kirjoitti blogissaan ranskalaisten herkuttelusta ja lasten välipaloista. Hyvin tuttua juttua Turkissakin. Herkkuja on tarjolla vähän siellä sun täällä. Kun lapsen kaverin äiti avaa laukkunsa tarhan pihalla ja jakelee auliisti suklaata halukkaille, tekisi mieli sanoa että hampaat menee pilalle ja lounas ei maistu mutta tyydyn muistuttamaan tyttöä kiitoksista. Lapsia hellitään Turkissa ruualla, niin myös aikuisia. Anopit poikiaan, emännät vieraitaan ja kotiäidit perheitään. En ole koskaan kuullut turkkilaisen vieraan kieltäytyvän äkkimakeasta sokerilientä valuvasta baklavasta vedoten sokerittomuuten. Mitä se on? Sokerittomuus on yhtä outoa kuin veganismi.


Muuttaessamme Ankarasta Izmiriin muistan huomioineeni monella omenalihavuutta, joka oli harvinaisempaa Anatoliassa. Turkissa on uutisoitu viime vuosina paikallisten tukevoituneen, erityisesti naisien. Uutisten yhteydessä on tietoiskuja, joissa kerrotaan että sokeri on mörkö ja huonoja rasvoja sekä liiallista lihan syöntiä tulisi välttää. Uutisointien välissä vilisee kuvia virkamiehistä hotkimassa rasvaista kebapia ja huomattavan ylipainoisia naisia lyllertämässä börek-piirakkaa haukkaillen. Vilkastessani OECD:n tilastoja turkkilaiset ovat kuitenkin edelleen hoikkaa porukkaa verrattuna moniin muihin maihin. Turkin omissa tilastoissa nopea tukevoituminen tosin jo näkyy.


Osalla turkkilaisista on varaa syödä kaikki ateriat ravintolassa kun taas toisilla nälkää torjutaan sillä halvimmalla eli valkoisella pullaleivällä. Keksit, makeiset ja pullat ovat Turkissa edullisia. Keksipaketin saa halvimmillaan 20 sentillä. Makeishyllyt kuitenkin kalpenevat suomalaisten vastaavien rinnalla, valinnanvaraa on vähän, irtokarkit harvinaisuus ja pussikoot pieniä. Tungosta onkin enemmin leipomo-osaston puolella. Oman kokemukseni mukaan turkkilaiset pysyvät usein kohtuudessa. Anopin ruokailulautaset ovat puolet pienemmät kuin Ikean kaupittelemat muodikkaammat. Pikaruoka on usein valinta silloin, kun parempaa ei ole tarjolla. Turkkilaiset ovat tarkkoja ruokarytmistään, ilman aamiaista ei päivän aherrukseen tartuta. Yhteiset ateriat ovat edelleen turkkilaisten perheiden perusta, mitä sitten jos aamiaisella nautitaan nutellaa ja välipalaksi keksejä ja suolatikkuja?


Anoppini mielestä hillo on terveellistä kun se on itse valmistettu. Eikö lasta ole opetettu syömään hilloa kyseli anoppi vierailullaan. Tuttavaa nauratti kun tyttö tuijotti ihmeissään aamiaiskutsuilla pöytään nostettua nutella-purkkia, äiti syövätkö he suklaata aamiaisella? Lanseerasin meille käyttöön karkkipäivän viime kesänä. Alussa idea kuulosti hienolle, olihan minullakin sellainen lapsena. Karkkipäivä lapsella? Kyllä lapsen pitää saada hilloa aamiaisella ja keksejä halutessaan. Kuka voi olla noin julma kyseltiin?

Karkkipäivä kokeilu kaatui omaan mahdottomuuteensa yhteiskunnassa, jossa sokeri kuuluu päiväjärjestykseen. Toisaalta se kaatui myös siihen ettei se ollutkaan niin hieno idea kun alussa tuntui. Karkkipäivänä tyttö valitsi hyllystä sokerittomia pastilleja ja kun tarhan ruokalistalla luki kakkukestit juhlapäivän kunniaksi ajattelin kokeilun tulleen päätökseen. Tuntui että tein numeroa sokerista vaikka se ei tytölle kovin kummoinen asia ollutkaan. Koulun pihalta saadut suklaat päätyvät roskikseen, samoin kaupasta lahjoitettu tikkari. Kinderin kuoret syön minä, tyttöä kiehtoo yllätys.