perjantai 20. marraskuuta 2015

Izmir 40 vuotta sitten

Turkki on vaikuttava elämys henkilölle, jota kiehtoo mennyt maailma ja ajankuva vuosikymmenien tai vuosisatojen takaa. Mennyt maailma hyppää vastaan etsimättäkin. Tuossa on turkoosilaattainen moskeija, joka on ollut käytössä jo 1600-luvulla, keskustan vilinän keskellä löydän itseni vanhan agoran raunioiden kulmilta ja basaarialueen kauppapaikoista osa sijaitsee edelleen satoja vuosia vanhoissa rakennuksissa. Joka viikko jostain päin maata löytyy jotain mielenkiintoista, kuten kadonnut saari antiikin ajan tarinoiden perusteella, valtava maanalainen tunneliverkosto ja tekstilaattoja, jotka kertovat alueen arjesta tuhansien vuosien takaa.

Yksi huveistani on haalia vanhoja valokuvia Izmiristä. Millainen oli Konakin lauttasatama ja sen ympäristö 1950-luvulla, minkälaiset bussit liikennöivät kaupungissa? Millaisia taloja ja liikkeitä oli nykyisten paikalla Karşıyakassa, millainen oli ajankuva 40 vuotta sitten? Aikamatka muutaman kymmenen vuoden taakse nykyisillä asuinseuduillanikin on elämys. Sinne pääsee parhaiten kun jututtaa sukulasia tai ystäviä. Millaista täällä oli ennen? Oliko samoja tuoksuja, ääniä ja ongelmia? Vieraanvaraisia turkkilaisia ja teelaseja tarjottimella ihmisvilinässä?

1970-luvulla Izmirissä asunut ystäväni Tuija valottaa hieman sen ajan tunnelmia ja arkea kaupungissa, olkaa hyvä:


Nykyisin Vakifbankille kuuluva rakennus on valmistunut vuonna 1931 ja sen arkkitehtina toimi Kemal Bey, joka otti vaikutteita rakennuksen suunnittelussa Art decosta. Izmirin keskustassa on lukuisia vanhoja upeita rakennuksia, joista monet ovat edelleen käytössä.

1. Millainen oli Turkki ja Izmir kun ensi kertaa saavuit?

Turkkiin saavuin ensi kertaa appivanhempien kanssa autolla Saksasta v. 75. Tulimme kuukauden lomalle. Mieheni oli silloin armeijassa Istanbulissa. Ylitimme Kapikulen rajan yöllä ja oli pilkkopimeää kun ajoimme Istanbuliin. Eniten jäi mieleen pimeässä yössä kuulunut rukouskutsu ja auton perässä haukkuen juoksevat katukoirat. Pysähdyttiin juomaan teetä teetupaan, ihanat vanhat puutuolit ja pöydät. Silloin taisin rakastua Turkkiin.

2. Miten suomalainen miniä otettiin vastaan turkkilaisessa perheessä?

Minut otettiin hyvin vastaan, tosin anoppi pani minut heti silittämään pari miesten paitaa, halusi kai nähdä osaanko. Mieheni oli vielä armeijassa, kun muutin appivanhempieni kanssa v. 76 Turkkiin, joten asuin aluksi heidän luonaan. Minä, joka olin jo 3 vuotta asunut omillani opiskellessani en voinut liikkua missään ilman appivanhempien suostumusta, koska olin appiukon vastuulla. Tämä onneksi muuttui heti kun menimme naimisiin.


Konak Pierin suunnitteli kuuluisa Gustave Eiffel. Suuri rakennelma toimi vuosina 1867-1950 tullirakennuksena kunnes se muutettiin kalahalliksi. Vuonna 2003 Konak Pier avautui yleisölle ostoskeskuksena, jossa on lukuisia merinäköala ravintoloita.

3. Miten Turkki on omasta näkökulmastasi muuttunut vuosikymmenien saatossa? Onko kehitys ollut enemmin positiivista vai negatiivista?

Turkki on muuttunut näinä lähes neljänäkymmenenä vuotena paljon enemmän kuin Suomi. Alkuaikoina piti vanhempieni tuoda kaikkea Suomesta (jopa farkut tuotiin Suomesta!). Muistan, että kerran oli myynnissä suomalaista voita. Suomessa taisi silloin olla ns. ”voivuori”. Voi oli todella halpaa ja sen kera piti ostaa turkkilainen margariinipaketti. Itse poltin silloin tupakkaa, Turkissa sai polttaa joka paikassa, tosin kunnon savukkeita myytiin vain mustassa pörssissä tai pikku pojat kadulla. Kaupasta sai vain Samsun ja Maltepeä merkkejä, jotka vastasivat suurinpiirten venäläisten polttamaa mahorkkaa. Nykyään Turkkiin ei tarvitse viedä Euroopasta mitään, ihan kaikkea saa Turkista, valikoima on usein parempi kuin Suomessa. 70-luvun Turkissa ei liioin panostettu puistoihin ja viheralueisiin, joten katumaisemat olivat melko ankeat. Anoppini oli omalla kadullaan ensimmäinen, joka alkoi pitää kukkaloistoa parvekkeellaan ja nyt lähes kaikilla hänen kadullaan on ainakin vähän vihreätä parvekkeella.

4. Kerro joku mieleesi nouseva hauska muisto suomalaisena naisena olemisesta 70-luvun Izmiristä?

Kun hankimme Turkin päässä papereita kasaan avioliittoa varten, jouduin juoksemaan yhdessä sun toisessakin virastossa, yksi virkailija otti verikokeen ja toinen pyysi avamaan suun ja tarkasti hampaani. Ihmettelin kovasti naisten siivousintoa, joka päivä piti jynssätä vierashuonekin, joka oli normaalisti kiinni ja avattiin vain vieraita varten.

Kun odotin esikoistani meillä ei juuri avioituneina ollut ylimääräistä rahaa, joten minulla ei ollut heti äitiysvaatteita, vaan yritin mahtua vanhoihin niin kauan kuin voin. Töissä muut naiset sanoivat, että minun täytyy vaatia miestäni ostamaan äitiysvaatteita ja ellei hän osta, niin pitäisi kertoa isälleni (mitähän minun isäni olisi asialle tehnyt).

Anoppi osti meille kananpoikia markkinoilta, että esikoinen saisi tuoreita munia päivittäin. Tiput olivat meillä parvekkeella (asuimme kattohuoneistossa) ja siellä oleili myös meidän kadulta pelastamamme Boncuk-koira. Kerran kotiin tullessamme oli Boncuk päässyt kanojen puolelle, osa kanoista oli kuollut säihkähdykseen, osa yrittäessään lentää pois parvekkeelta. No, ei anoppi sitten enää meille kanoja tyrkyttänyt. Me olimme naapurustuossa muutenkin omituisen parin maineessa, ulkomainen miniä, raskaana vanhoissa liian kireissä vaatteissa, ulkoiluttamassa katukoiraa.


Konakin alueen historiallisista rakennuksista osa on suojelun alaisuudessa ja niitä restauroidaan. Alueelle tyypilliset pitsisomisteiset parvekkeet ovat ihastuttavia. Osassa rakennuksista toimii ravintoloita, puoteja ja museoita.

5. Jos vertaat naisen asemaan silloin ja nyt Turkissa, mitä asioita nousee mieleen?

Naisista ehdottomasti enemmistö oli silloin kotirouvia. Mies edusti perhettä ulospäin ja vaimo määräsi kaapin paikan kotona. Naisten tapaamisissa miehiä ja niiden edesottamuksia kyllä suomittiin todella rankalla kädellä. Ihmettelivät kovasti kun kerroin, että olin asunut yksin opiskeluaikana poissa kotoa, olin heidän mielestään lähtenyt kotoa ihan liian nuorena.

6. Miten yhteydenpito onnistui Suomeen ilman kännyköitä ja internetiä?

Lankapuhelimia oli vain harvoissa kodeissa. Puhelinliittymän saamista piti jonottaa kauan, appivanhemmillani ja meilläkin oli hakemus vireillä. Anopin naapurin Aysel-rouvalla oli puhelin, me annoimme hänen numeronsa tutuille, ja hän tuli sitten hakemaan meitä puhelimeen. Tosin siihen aikaan ei paljoa puhelimella soiteltu. Muuten yhteyttä pidettiin kirjeitse. Suomesta ei kyllä kuullut juuri mitään uutisia, jos sain äidiltä lehtiä postitse, olivat ne jo vanhentuneita.

Izmirin sydän Konak-Pasaport-Alşançak. 1800-luvulla alue oli vilkas kauppasatama, jossa myytiin kaikkea mahdollista. Keskellä näkyvä keltainen rakennus on Pasaportin lauttaterminaali ja se rakennettiin vuonna 1886 ranskalaisen Guiffray yrityksen toimesta. Rakennus toimi tullina ulkomailta tuleville laivoille.

7. Oliko muutto Turkkiin yllätys Suomessa, miten siihen suhtauduttiin oman perheen ja ystävien puolelta?

Ystävät kyllä ihmettelivät, vanhempani eivät olleet kovin ihastuneita asiasta, mutta äitini tiesi minun lähtevän joka tapauksessa joten parempi oli, että lähtö tapahtui sovussa. Kun jouduin yksin hakemaan Suomessa esteettömyystodistusta sanoi poliisilaitoksen vanha kanslisti, että miehellä on varmaan siellä Turkissa jo vaimo tai pari ja liuta lapsi, mihin vastasin vaan, että eipä tässä mieheni esteellisyyttä nyt tarkastetakaan vaan minun. Oli aika hauskaa,että meitä kuulutettiin avioliittoon Vaasan maistraatin seinällä parin viikon ajan ja sulhanen oli kaukana Turkissa armeijassa.


8. Onko arki turkkilaisittain kovin erilaista nykyisin kuin silloin ennen? Asioiden hoitaminen, työelämä ja lastenkasvatus, millaisia muutoksia olet itse rekisteröinyt?

No tällä hetkellä minulla on kokemusta vain loma-ajoilta, mutta työelämässä ehdottomasti suurin muutos on se, että naiset ovat enenemässä määrin töissä. Yhden palkalla ei enää pärjää. Muuten elämä oli monin tavoin hankalaa 70-luvun lopun Izmirissä. Sähkökatkot olivat sääntö, ei poikkeus ja sähköt katkesivat monta kertaa päivässä. Vesi katkaistiin klo 10 ja se palasi klo 16 jälkeen (meille ylimpään kerrokseen vielä myöhemmin). Aina piti muistaa täyttää amme ja keittiössä oleva iso hanallinen vesisäiliö illalla, jollei halunnut seuraavana päivänä olla ilman vettä. Kaupunki kasvoi niin kovaa vauhtia, että infrastruktuurilla oli kiire pysyä perässä. Suihkuvesi lämmitettiin erillisessä tulipesässä, kaupasta sai ostaa muovipussillisen sytykkeitä, joka paloi tosi hyvin ja lämmitti varaajallisen vetta suihkua varten.

9. Mainitse muutama asia, jotka olivat paremmin sen entisen ajan Turkissa ja mitkä taas ovat paremmin nykyisin.

Lähikauppoja ja -kauppiaita on ikävä, ennen laskin korin parvekkeelta ja huusin bakkalefendiä eli kauppiasta, joka pani ostokset koriin, jonka vedin ylös. Maksoin ostokseni ulosmennessäni. Suuret marketit vievät leivän lähikauppiailta. Puistojen ja viheralueiden lisääntyvä määrä ihastuttaa ja viheralueita hoidetaan toisin kuin ennen (vaikka Istanbulissa ja Kusadasissakin yritettiinkin saada puiston paikalle muuta).


Kotipuolemme Karşıyaka oli ennen kartanoiden aluetta. Vanhoissa kuvissa ei ole kerrostaloja vaan mittavia viheralueita ja hulppeita rakennuksia. Osa vanhoista kartanoista on säilynyt ja restauroidut toimivat mm. päiväkoteina, ravintoloina ja yksityisten yritysten tiloina. Rantakadulle rakennetaan nyt raitiovaunua, jo aikaa sitten karşıyakalaiset matkustivat sellaisen kyydissä mutta moottorina toimivat tuolloin hevoset.

10. Mitkä asiat tuntuvat muuttumattomilta Turkissa, hyvässä ja pahassa?

Henkilökohtaisten asioiden utelu ei kai lopu koskaan. Vieraanvaraisuus ja avuliaisuus ovat Turkkilaisten hyveitä, vaikka liika niitäkin saattaa joskus tulla liiaksi iholle!

Kiitos Tuijalle aikamatkasta Izmirin menneisyyteen!


Alşançakin rantakadulla on uusimpien kerrostalojen välissä vanhoja konsulaatteja, kuten keskellä kuvaa oleva valkoinen Ranskan entinen konsulaatti. Konsulaatti otettiin käyttöön 1875 ja se palveli monia vuosia alueen asukkaita. Vuonna 1904 se kärsi vaurioita maanjäristyksessä, jonka jälkeen aloitettiin korjaustyöt. Nykyisin rakennus on taidekeskus, jossa on vaihtuvia näyttelyitä


18 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen haastattelu. Minakin tykkaan katsella Tel Avivin vanhoja valokuvia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuijalla on niin paljon hauskoja tarinoita menneilta ajoilta Turkista etta niita kylla kuuntelee mielellaan. Vanhat valokuvat ovat ihania, on niin mielenkiintoista vertailla miten tietyt paikat ja alueet ovat muuttuneet vuosikymmenien aikana.

      Poista
  2. Ihana postaus :) Tätä luki kyllä suurella mielenkiinnolla, niinkun kyllä muitakin sun postauksia!

    VastaaPoista
  3. Luin mielenkiinnolla postaksesi sillä minulla on omakohtaisia kokemuksia lähes samoilta vuosilta, kuin sinullakin. Olin Istanbulissa vuosina 1972-1975 mieheni ollessa armeijassa 1973-1974 ja hänen ollessaan armeijassa oli Kyproksen maihin nousu, joka oli sekä pelottavaa, että jännittävää. Paljon paljon muistoja palasi mieleeni..kiitos <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin kuvitella etta niilta ajoilta on tarina jos toinenkin kerrottavana, mielenkiintoisessa maassa tapahtuu aina jotain jannittavaa.

      Poista
  4. Loistava ajankuva. Teki minut todella uteliaaksi nähdä kuinka olisi nyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuijan jutuissa paasee kylla uppoutumaan menneen maan meininkiin, tervetuloa visiitille Turkkiin Marja.

      Poista
  5. Miten sinä ja Tuija tutustuitte ? Mikä oli Tuijan ja miehensä yhteinen kieli kun tapasivat?
    Kivoja nämä ihmisten elämän tarinat, ja sinulle kunnianosoitus kun osaat niin mielenkiintoisesti
    kirjoittaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. me tutustuttiin tuijan kanssa mun blogin kautta, onneksi siis bloggaan silla nain tapaa ihania ihmisia, kuten tuijan. toivottavasti tuija lukee tan kommentin ja vastaa ellei niin laitan viestia ja kysyn tata kieliasiaa. kiitos camilla ja kiva kun tykkasit, laitetaan siis jatkossakin naita, oletko muuten turkkitieto.com sivuston jasen, siella on paljon nyt haastatteluja ja me turkkilaiset -sarjassa lyhyet tarinat turkkilaisista, mukavaa sunnuntaita.

      Poista
    2. Hei, meidän ensimmäinen yhteinen kielemme oli saksa. Mieheni oli viimeinen, jonka kanssa ryhdyi turkkia puhumaan, olin jo puhunut muun suvun ja ystävien kanssa jonkin aikaa :) Nykyään puhumme kotona turkkia suomilisällä.

      Poista
    3. Kiitos Tuija kun kavit vastaamassa.

      Poista
  6. Henkilökohtaisten asioiden utelu:). Minä olen työpaikallani se, joka utelee kaikenlaista. Monesti huomaan, että se on suomalaisittain aika päälle käyvää. Kun menee toinen puoli liian hämilleen, aukaisen aina Turkki-korttini ja sanon, että en nyt kuitenkaan palkkaasi kysynyt:).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. joo sepa se, UTELU on aina se paivan sana taalla, huomaan muuten itsekin olevani kamala utelija nykyisin eli seura on tehnyt kaltaisekseen, voi apuva....

      Poista
  7. Aivan ihana haastattelu! Olen äärimmäisen utelias aina kuulemaan vanhempien polvien elämänkokemuksista. Maailma on muuttunut niin hirvittävästi. Ajattele, että verikokeet otettiin ja hampaat tarkastettiin, en voi käsittää. Tuo yhteydenpito Suomeenkin on jännä juttu: nykyään sitä soitetaan whatsappilla on kun asiaa ja vietetään Skype-kokouksia. Toisinpa vain oli ennen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama juttu, on niin mielenkiintoista kuulla millaista elama taalla oli jokunen vuosikymmen sitten, kaikki muuttuu niin nopeasti. Lahdin ekaa kertaa pidemmaksi aikaa ulkomaille vuonna 97, silloin yhteydenpito sujui kirjeilla ja kerran vkossa aiti soitti asuinpaikkani yhteiseen lankapuhelimeen, siina sita istuttiin odottamassa puhelua aina sen vierella.

      Poista
  8. Tosi kiva postaus ja tosi mielenkiintoista lukea elämästä Turkissa aikaisempina vuosikymmeninä. Aika paljon maailma muuttunut ja varmaan muuttuu nykyäänkin koko ajan hyvässä ja pahassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muutostahti tuntuu nykyisin niin nopealta joten elama 40 vuotta sitten kuulostaa jo todella eksoottiselta.

      Poista

Kiva kun piipahdit, jätä kommentti tai laita sähköpostia!