Kohti uutta korttelia

Viiden kuukauden urakka tuli päätökseen eli vanha koti Ankarassa myytiin ja uusi löydettiin Izmiristä. Nyt nautitaan onnenpotkusta, hetkestä ja vasta sitten muuttorumbaan. Suurin ongelma oli sovittaa monta asiaa yhteen; tärkeimpinä asunnon kunto, hinta ja sijainti, toisella sijalla pallottelivat piha tai iso parveke, pyörien säilytystila ja huonemäärä. Viimeisen 5 kuukauden aikana ehdittiin tavata monta kiinteistönvälittäjää ja nähdä monenlaisia koteja. Yhden kerran osto oli jo lähellä, onneksi myyjä perui, näin jälkikäteen ajatellen.

Kiinteistönvälittäjien tavoittelu puhelimitse oli välillä mahdotonta, myös asunnonäyttöä jouduttiin monta kertaa anomaan.  Palkkiot vaihtelivat huimasti, samoin asuntojen taso. Lähes joka toisessa asunnossa oli haistettavissa kosteusvaurio ja aika moni talo odotti pian lankeavaa purkutuomiota. Näitä asioita kyselimme korttelitoimistosta (muhtar) sillä kiinteistönvälittäjien vakuutteluihin ei ollut luottamista.Tapaamistamme noin 30 kiinteistönvälittäjästä ainoastaan kaksi vakuutti osaamisella ja rehellisyydellä, toinen niistä myi meille asunnon. Kiinteistönvälityksen tilaa tuli mietittyä monta kertaa. Kuten sillloin kun meille esiteltiin ihan eri asuntoa kuin kuvissa nähtiin. Olimme menossa katsomaan siistiä asuntoa pienellä pihalla, todellisuudessa ihmettelimme kellarin homekämppää graffiteilla sisustettuna. Kiinteistönvälittäjä, joka juoksutti meitä moponsa perässä ei naurattanut eikä myöskään esitelty asunto, jonka lista ponnahti irti kun hieman tökkäsin. Tai se kun asunnon hinta nousi 100 000 tl parissa tunnissa, niin tai se, jonka asukas aikoi muuttaa pois vasta vuoden päästä, ehkä. Ette varmaan halua kuulla lisää.

Uusi kotikatu!

Eräänä yönä mies seisoi sängyn vieressä nykien sukasta, nyt se löytyi, nouse ylös! Mikä? Järki, mun kadoksissa oleva paita vai Atlantiksen aarre. Unen pöpperössä tiirailin tietokoneen ruudulta kivan näköistä asuntoa, joka oli mielestäni hieman liian edullinen. Hometta, eri asunto kuvissa kuin todellisuudessa tai joku muu pommi, epäilin. Kellahdin takaisin unten maille.

Kiinteistövälitystoimistossa meidät vastaanotti rautaisella kädenpuristuksella pitkä ja salskea, entinen Turkin armeijan kersantti. Saavuttuamme tulevalle kotikadullemme olin myyty. Tämä se on, leveät kadut, ruusu- ja kukkapuskat talojen edustalla, vanhat puut ja mikä parasta ihana koti ja ihana piha. Keihäänheiton päässä nykyisestä asunnosta. Onneksi telepatia toimii miehen kanssa, joten teimme kauppoja jo puolen tunnin päästä, sen enempää ei tarvinnut neuvotella. Oli kuin kotiin olisimme tulleet. Kuin Ankaran entinen kotimme mutta parempi painos. Olisi tehnyt mieli hypätä kiinteistönvälittäjän kaulaan ja pussata, onneksi olen oppinut tavoille ja puristin kättä kovin ja kiittelin myöhemmin vuolaasti. Vuosi sitten rempattu asunto, nopeasti kotikonnuille palaava perhe, jolla ei ole rahapulaa ja se piha, voiko sitä kehua liikaa miljoonakaupungin keskustassa? Millaisia ovat naapurit, kyselin? Eläkeläisiä, kuten minä hörähti kiinteistönvälittäjä. Ihanaa, tykkään jo etukäteen heistäkin.

Mies suunnittelee pihan kukkia ja lasituksia, minä selailen huonekalukauppojen sivuja ja tutkin Alayben romukauppoja. Kaappitilaa on Turkkilaisissa asunnoissa usein vähän joten säilytysratkaisuja ja hyviä remppamiehiä pian metsästellessä. Muutto on kesäkuun lopulla joten joudun pitämään teidät jännityksessä kuvien suhteen sinne asti.

Foçassa uusi kesähattu päässä istuessa, kantapaikaksi valikoituneessa kuppilassa tiesin meidän päässeen yhteen etappiin, joka otettiin Ankarasta lähtiessä. Mieli on levollinen, aamulla ei kulmakarvakaan kohonnut vaikka mies oli unohtanut maidon pilaantumaan pöydälle, paikka tippui hampaasta ja tyttö riehui reilun vartin kun ei saanut pukea pinkkiä toppista tarhaan. Ei enää rutiiniksi tullutta myytävien asuntojen selailua netistä, jippii! Riemunkiljahduksia ja kuplivaa odotusta, muutto edessä ja nauru herkässä.