Leikitäänkö yhdessä?
Tytön eka tarhavuosi kulkee kohti loppuaan, se loppuu 12.6 kuten muutkin koulut Turkissa. Viimeisen kuukauden aikana on ollut enemmin toimintaa, johon vanhemmatkin ovat voineet osallistua. Ensi viikolla on luvassa meidän perheen osallistuminen tarhan arkeen, josta tarinoin myöhemmin. Mikä on fiilis ekan vuoden jälkeen turkkilaisessa valtion puolipäiväryhmässä? Ihan loistava. Tyttö on viihtynyt ja oppinut paljon uutta, ylimääräisenä plussana on tullut se, että tämä ulkosuomalainen äiti sujahti lopulta hienosti paikalliseen tarhatouhuun ja sai uuden kaveriporukan sitä kautta. Alussa hieman stressaavalta vaikuttanut osallistuminen piti kääntää voitoksi.
Tytön tarhavuoden raameista vastasi symppis ja innokas opettaja, rouva Aydan sekä tarhan monipuolinen ohjelma. Sisältö tuli uusista kavereista, taidoista ja kasvamisesta tarhalaiseksi. Lisänä soppaan suolana minulle tuli tarhatouhun sulautus rytmiini, uudet äitikaverit ja oppiminen paikallisen tarhan vuorovaikutukseen. Muutaman kerran oli otsa rutussa kun aikataulut natisivat, tarhan projekti tuntui kakkoshommalta kun työjuttu oli jo myöhässä. Kun omat työt vuoden aikana lisääntyivät, juttelin tytön opettajan kanssa. Onneksi juttelin, perheiden erilaiset työkuviot, sairastelut ja muut asiat huomioidaan.
Aika monissa blogini viesteissä ihmeteltiin ja kyseltiin vanhempien aktiivisuudesta, miten aika riittää, onko järkeä ja edes kivaa? Suomalainen minä, jolle touhu tuli puun takaa kapinoi alussa hieman vastaan. Kun tajusin sen olevan tytölle tärkeää, heittäydyin mukaan. Askartelimme kotona porukalla yhtä ja toista, muutamaan karkeloon jäi osallistumatta mutta ei kukaan oletakaan jokaisen ehtivän kaikkea. Kun tyttö tänään piti pitkän monologin lauttamatkan aikana kalojen ja hylkeiden kuolemista sekä ajattelemattomista roskaajista ajattelin että kaikessa on vuoden aikana ollut aika todella paljon järkeä. Mereen liittyvät rooliasut, kierrätyskamalla askartelut ja opettajan laatimat kirjeet, joilla toivottiin sähkön ja veden säästön jatkuvan kotona, pullonpalautuksen ja kierrätyksen tulevan kaikille arjen osaksi. Turkissa se ei ole vielä arkea vaan nykyisen sukupolven juttu.
Tykkäsin tarhan ryhmähengestä, siitä että puhalletaan yhteen hiileen ja tehdään asioita yhdessä. Tarhalta kotiin lähtö on aikamoinen operaatio kun lapsia virtaa oikeille omistajille tarkan vartijan valvomana. Lähes joka kerta tytön opettaja oli seassa huikaten päivän kuulumiset, mitä ei ehditty tarhalla jutella, viestiteltiin facebookissa tai soiteltiin myöhemmin. Opettajalle sai soittaa joka arki-ilta kello 20 asti. Turkkilaiset muistavat aina välittää, jos tyttö oli pari päivää pois tarhasta, lähimpien kavereiden äidit soittelivat taatusti, tullaanko apuun, onhan kaikki ok? Tytön tarhakaverien vanhemmista muotoutui oma kaveriporukka, muutama äiti jonka kanssa naurettiin, vähän herpattiin ja tuettiin toisiamme. Tarhan jälkeen hankittiin projektitarvikkeet yhdessä, kahviteltiin ja puistoiltiin, ajoittain purettiin sydäntä.
Tytöstä tuli tarhalainen, nähtiin ekat draamat kaverisuhteissa ja omatoimisuus uudella tavalla astui kuvioihin. Turkkilainen tarha on täynnä ohjattua toimintaa ja paikallinen yhteisöllisyys luo ilmapiirin, jossa leikkien ulkopuolelle jääminen ei ole mahdollisuus. Turkissa ei kysytä että leikitkö sä mun kanssa vaan opettaja sanoo hymyillen mutta vastausta odottamatta, otathan pienemmänkin mukaan. Keinutathan vuorollasi kaveria. Kaikki toisiaan kädestä kiinni, nyt mennään. Toisaalta viidakon lait on opittava, tönimiset ja ilkeydet, onneksi niihin puututtiin. Opettajan auktoriteetti ulottui myös vanhempiin. Soitathan illalla Hülyalle, olisi varmaan asiallista pahoitella Efen ilkeilyä Ayşelle.
Olimme eilen tarhan yhteisellä piknikillä Izmirin lahden toisella puolella. Päivä oli alusta loppuun onnistunut, matkasimme piknikalueelle lautalla, söimme juuri niin hyvin kuin turkkilaisilla on piknikillä tapana, lapset leikkivät, ukonilma jätti tulematta uhkailuista huolimatta ja nautimme. Seurasin tyttöä omassa kaveriporukassaan, onpa se jo iso ja taitaa monet paikalliset kohteliaisuudet minua paremmin, ajattelin.
Ihailin ryhmän opettajaa, joka sai 20 taidoiltaan vaihtelevaa, ihanaa muksua parissa minuutissa parijonoon vilkaisulla ja yhdellä käskyllä. Sinne ne hävisivät, luontoretkelle ja me saimme mahdollisuuden juoruiluun vanhempien kanssa. Ihastelin vähän itseänikin, toisia äitejä ja isiä, maistuvia piknik-eväitä ja kaunista Izmiriä. Olin ylpeä tytöstä, joka on oppinut monia taitoja kuten toisen huomioimisen ja oliivin kiven irrottamisen näppärästi hampailla. Itseäni ihailin, koska itsekin olin oppinut vuoden aikana jotain uutta. Elämä on joskus niin hyvää että voisi pakahtua.
Tytön tarhavuoden raameista vastasi symppis ja innokas opettaja, rouva Aydan sekä tarhan monipuolinen ohjelma. Sisältö tuli uusista kavereista, taidoista ja kasvamisesta tarhalaiseksi. Lisänä soppaan suolana minulle tuli tarhatouhun sulautus rytmiini, uudet äitikaverit ja oppiminen paikallisen tarhan vuorovaikutukseen. Muutaman kerran oli otsa rutussa kun aikataulut natisivat, tarhan projekti tuntui kakkoshommalta kun työjuttu oli jo myöhässä. Kun omat työt vuoden aikana lisääntyivät, juttelin tytön opettajan kanssa. Onneksi juttelin, perheiden erilaiset työkuviot, sairastelut ja muut asiat huomioidaan.
Aika monissa blogini viesteissä ihmeteltiin ja kyseltiin vanhempien aktiivisuudesta, miten aika riittää, onko järkeä ja edes kivaa? Suomalainen minä, jolle touhu tuli puun takaa kapinoi alussa hieman vastaan. Kun tajusin sen olevan tytölle tärkeää, heittäydyin mukaan. Askartelimme kotona porukalla yhtä ja toista, muutamaan karkeloon jäi osallistumatta mutta ei kukaan oletakaan jokaisen ehtivän kaikkea. Kun tyttö tänään piti pitkän monologin lauttamatkan aikana kalojen ja hylkeiden kuolemista sekä ajattelemattomista roskaajista ajattelin että kaikessa on vuoden aikana ollut aika todella paljon järkeä. Mereen liittyvät rooliasut, kierrätyskamalla askartelut ja opettajan laatimat kirjeet, joilla toivottiin sähkön ja veden säästön jatkuvan kotona, pullonpalautuksen ja kierrätyksen tulevan kaikille arjen osaksi. Turkissa se ei ole vielä arkea vaan nykyisen sukupolven juttu.
Tykkäsin tarhan ryhmähengestä, siitä että puhalletaan yhteen hiileen ja tehdään asioita yhdessä. Tarhalta kotiin lähtö on aikamoinen operaatio kun lapsia virtaa oikeille omistajille tarkan vartijan valvomana. Lähes joka kerta tytön opettaja oli seassa huikaten päivän kuulumiset, mitä ei ehditty tarhalla jutella, viestiteltiin facebookissa tai soiteltiin myöhemmin. Opettajalle sai soittaa joka arki-ilta kello 20 asti. Turkkilaiset muistavat aina välittää, jos tyttö oli pari päivää pois tarhasta, lähimpien kavereiden äidit soittelivat taatusti, tullaanko apuun, onhan kaikki ok? Tytön tarhakaverien vanhemmista muotoutui oma kaveriporukka, muutama äiti jonka kanssa naurettiin, vähän herpattiin ja tuettiin toisiamme. Tarhan jälkeen hankittiin projektitarvikkeet yhdessä, kahviteltiin ja puistoiltiin, ajoittain purettiin sydäntä.
Tytöstä tuli tarhalainen, nähtiin ekat draamat kaverisuhteissa ja omatoimisuus uudella tavalla astui kuvioihin. Turkkilainen tarha on täynnä ohjattua toimintaa ja paikallinen yhteisöllisyys luo ilmapiirin, jossa leikkien ulkopuolelle jääminen ei ole mahdollisuus. Turkissa ei kysytä että leikitkö sä mun kanssa vaan opettaja sanoo hymyillen mutta vastausta odottamatta, otathan pienemmänkin mukaan. Keinutathan vuorollasi kaveria. Kaikki toisiaan kädestä kiinni, nyt mennään. Toisaalta viidakon lait on opittava, tönimiset ja ilkeydet, onneksi niihin puututtiin. Opettajan auktoriteetti ulottui myös vanhempiin. Soitathan illalla Hülyalle, olisi varmaan asiallista pahoitella Efen ilkeilyä Ayşelle.
Olimme eilen tarhan yhteisellä piknikillä Izmirin lahden toisella puolella. Päivä oli alusta loppuun onnistunut, matkasimme piknikalueelle lautalla, söimme juuri niin hyvin kuin turkkilaisilla on piknikillä tapana, lapset leikkivät, ukonilma jätti tulematta uhkailuista huolimatta ja nautimme. Seurasin tyttöä omassa kaveriporukassaan, onpa se jo iso ja taitaa monet paikalliset kohteliaisuudet minua paremmin, ajattelin.
Ihailin ryhmän opettajaa, joka sai 20 taidoiltaan vaihtelevaa, ihanaa muksua parissa minuutissa parijonoon vilkaisulla ja yhdellä käskyllä. Sinne ne hävisivät, luontoretkelle ja me saimme mahdollisuuden juoruiluun vanhempien kanssa. Ihastelin vähän itseänikin, toisia äitejä ja isiä, maistuvia piknik-eväitä ja kaunista Izmiriä. Olin ylpeä tytöstä, joka on oppinut monia taitoja kuten toisen huomioimisen ja oliivin kiven irrottamisen näppärästi hampailla. Itseäni ihailin, koska itsekin olin oppinut vuoden aikana jotain uutta. Elämä on joskus niin hyvää että voisi pakahtua.
Tästä kirjoituksesta tuli kiitollinen mieli sillä tavalla että maailmassa on ihmisiä, jotka välittävät lapsista ja tulevaisuudesta. Tosi mukava postaus. Niin toivoisi, että lapsilla olisi hieno maailma elettävänään myös aikuisena.
VastaaPoistaKiitos! Niin minakin toivoisin, valilla tapahtuu hyvia asioita ja tapaa sellaisia ihmisia, jotka luovat toivoa etta maailma saattaisi pelastua vaikka pessimistisyys kylla valtaa monesti mielen kun maailman tilaa tarkkailee.
PoistaKuulostaa ihanalta ja tutulta ja siltä miten asioitten pitääkin olla.
VastaaPoistaJuuri nain asioiden pitaa olla, nyt tuntuu silta :)
PoistaKuulostaa ihanalta ja tutulta ja siltä miten asioitten pitääkin olla.
VastaaPoistaIhanan valoisa ja positiivinen postaus, sai melkein tipan linssiin. Todiste taas siitä, että ei ole yhtä oikeaa tapaa lasten kasvattamisessakaan, erilaisuus on rikkautta, ja kun opet tekevät työtään rakkaudesta, se näkyy lapsissa positiivisinena kehityksenä,lapsen tasapainoisuutena, ja Ilona oppia ja olla utelias kaikelle uudelle.
VastaaPoistaJuuri se, etta työta tehdaan innolla ja rakkaudella, kylla tassa tulee aidillekin usein tippa linssiin kun kehitysta seuraa :)
PoistaKyllä se on rikkaus tuo eri maissa elo. Nytkin on monta asiaa mistä oli kiitollinen turkin kouluissa. Ja mistä on kiitollinen täällä. Niihin on hyvä keskittyä sen sijaan, että marisee siitä mikä voisi olla paremmin.
VastaaPoistaNain on, ei ole yhta oikeaa tai vaaraa, erilaisia tapoja jotka parhaimmillaan kantavat lempeasti ja opettaen eteenpain.
PoistaMiten ihana teksti! Tarha on mitä ilmeisimmin ollut teille tärkeä asia tänä vuonna, auttanut asettumaan osaksi yhteisöä ja antanut paljon. Olen onnellinen sekä sinun että tyttäresi puolesta.
VastaaPoistaKiitos, tarha on ollut meille tarkea, koko perheelle, se etta se meni nain hyvin vaikka toikin arkeen työta. Se oli tosiaan yksi palanen asettumisemme suhteen, kiitos kauniista sanoistasi.
PoistaVoi, olenpa iloinen, kun sanot tuon vanhempien osallistumisen alkaneen miellyttää, kun näet miten tärkeää se on lapselle.
VastaaPoistaOlen kovasti miettinyt kuinka Suomessakin tuettaisiin päivähoidon puolelta sitä, että perheissä koettaisiin tärkeäksi yhteiset hetket, yhteinen touhuaminen. Jostain tuollaisesta voisi aloittaa.
Ja mietinpä blogiasi kevätjuhlassammekin. Oli ilo ylimmillään, jännitys esityksistä purkautui ja nätti kesäilta houkutti riehakkaisiin äänekkäisiin juoksuleikkeihin. Siinä tuli mieleen se sisäleikkipaikkapostauksesi :)
Ja tuo yhteisöllisyys, toisista huolehtiminen, ihanaa lukea sellaisesta. Onko sinun helppo ottaa apu vastaan? Täällä, kun on liikaa "ei tartte auttaa-kulttuuri". Oletko osannut jättää sen taakse?
Venla