Raskas rakas yhteisöllisyys

Keväällä Izmirissä vieraillut ystävä kysyi mitä en vaihtaisi Turkissa ja mihin asiaan toivoisin muutosta. Vastasin että parasta on ihmisten toisista välittäminen sekä yhteisöllisys mutta koulutusjärjestelmälle olisin valmis antamaan potkun takamukseen. Vuosien aikana moni on ihmetellyt kuinka suomalainen kestää turkkilaista yhteisöllisyyttä? Kas näin:


Jos valitsee mieheksi turkkilaisen erakon, vastaa se suomalaista, joka seilaa oman rauhan ja iloisen pulinan välimaastossa. Ystäväni turkkilainen mies on tosi erakko, hän välttelee markkinoita, laivamatkoja ja kaupoissa käyntiä, koska ahdistuu ihmisistä. Hän valitsee lauttavuorot, joissa on niin hiljaista, ettei tarvitse istua vierekkäin ja tilaa kaikki elintarvikkeet kaupan kuljetuspalvelulla kotiovelle. Kaikki turkkilaiset eivät rakasta sukuaan ja jatkuvaa sosiaalista kanssakäymistä, suurin osa on kuitenkin tottunut siihen. Oman mieheni mukaan lapsuuden aamiaisilla oli viikonloppuisin yleensä läsnä parikymmentä henkeä, nykyisin miehen mielestä parasta aikaa on kolmen hengen aamiainen. Kotikaupungissa käydessään mies ei näyttäydy parvekkeella, näin naapuruston vierailut pysyvät minimissä, parhaillaan nollassa!


Jos on suomalainen erakko, voi Turkissa elämä olla tuskaa. Yhteisöllisyydestä saa myös paljon irti, jos sitä osaa käyttää oikein. Ilman verkostoja päätyy kotona puhelimen pirahdusta ja oven koputusta pelkääväksi syrjäytyneeksi. Asioiden hoitaminen monella saralla on hankalaa ellei suhteita ole suuntaan tai toiseen, puolitutusta saattaa olla yllättävää apua virastoissa, asuntokaupoissa, remonttimiestä hankkiessa tai ihan vaan arkisesti sydäntä purkaessa. Vaihtuvissa tilanteissa apua aina tarvitaan, koiranulkoiluttajaa tai nopeasti hoitopaikkaa lapselle.

Olen nauttinut suunnattomasti edellisen korttelini yhteisöstä, leipäkaupan myyjättären kanssa rupattelusta, naapurin mainosfirman koiranomistajan koirajutuista, naapurin pappojen ja mummojen varaisovanhemmuudesta tytölle ja parvekehuutelusta. Parvekehuutelu on siis sitä, että sunnuntaisin kun suurin osa on vapaalla, vaihdetaan pintapuolisia kuulumisia sinne tänne partsilla istuskellen. Uudessa korttelissa on aina edessä uusien suhteiden luominen.

Ulkoverkostoon kuuluvat oma kampaaja, vakkarileipäkauppa, oma lääkäri ja hoitaja, oma apteekki ja eläinlääkäri sekä lähikauppa, josta voi tilata unohtuneet jutut mopolla kotiin, kuten sunnuntaikaljat ja pillimehut ellei jaksa parvekehuutelultaan nostaa takamusta. Ulkoverkoston kanssa ollaan puolituttuja, kohteliaan mutkattomia, lompakon kotia jääminen ei haittaa sillä näissä paikoissa voi maksaa sitten myöhemmin ja alennustakin saa pyytämättä.



Suku. Suurin osa turkkilaisista luokittelee suuren osan sukua perheeksi, jolle ovet ovat aina auki. Turkissa suku on välttämätön paha, sen kanssa pyritään tulemaan ainakin toimeen vaikka kuinka ärsyttäisi. Jos menee naimisiin turkkilaisen kanssa,  kannattaa selvittää miten suvun kanssa ollaan tekemisissä.  Asutaanko ehkä perheen kanssa yhdessä? Sukulaisia vierailulla useina iltoina viikossa, iltamyöhällä? Kuka teillä määrää, mies, sinä, molemmat vai ehkä anoppi? Tai sitten kannattaa valita puoliso, joka ei ole nähnyt serkkujaan kymmeniin vuosiin.


Ulkosuomalaisena oman verkoston tukipilareihin kuuluvat paikan päällä asuvat suomalaiset ystävät ja paikalliset ystävät, oma valintainen yhteisö, josta löytyy aina tukea. Ulkomaalaiset ystävät ymmärtävät muukalaisuuden hetket ja kahden maan kuilun, paikalliset taas vievät mukanaan syvälle Turkkiin, matkalle maan parhaimpien palojen äärelle, neuvoen hullua ulkomaalaista, joka on päättänyt asettua maahan, jossa jokainen päivä on uusi turkkilainen arvoitus.